Part 25

Keskustellessaan sairaan kanssa oli Hildur kerran sanonut suuresti haluavansa matkustaa, nähdä edes maansa pääkaupunkia. Kreivi oli silloin, varomattomasti kyllä, huomauttanut, että hänen vaunuissaan vielä oli yhdelle tilaa ja pyytänyt Hilduria mukaan Helsinkiin, jossa tämä sanoi erään tätinsä asuvan. Jos tuo vallaton nuori mies olisi voinut aavistaa, mitä ne sanat vaikuttivat tuohon liian haaveelliseen tyttöön, ei hän varmaankaan olisi niitä sanonut. Hildur, joka oli pitänyt pienintäkin kohteliaisuutta totena ja luulotellut näkevänsä rakkautta joka katseesta ja äänen väreestä, piti näitä sanoja karkaamisen kehoituksena. Mitä kaikkia olikaan hän uneksinut nuo onnettomat sanat kuultuaan! Hän oli jo kuvitellut, miten hän hunnutettuna hiipisi kodistaan jonakin pimeänä yönä, kreivi odottaisi häntä sovitussa paikassa, hän oli kuvitellut ihanaa matkaa mukavissa, silkillä vuoratuissa vaunuissa, vihkimistä vähinäänin jossain maalaiskirkossa, jalokivisormuksia ja silkkipukuja, joita kreivi tuhlaten hänelle ostelisi; oi, hän oli jo kuvitellut pitkiä keskustelujakin! Ainoa levottomuutta herättävä loukkauskivi oli setä Janne ja täti Riikka. He olivat vanhanaikuista, yksinkertaista väkeä, ja pitäisivät moista pakoretkeä suurena syntinä. Mutta Hildur lohdutteli mieltään sillä, että kaikki vihankauna sulaisi kuin lumi auringonpaisteessa, kun he Helsingistä saisivat kirjeen, jonka olisi allekirjoittanut "Hildur Hermanson, kreivitär." Sitte lähettäisi hän komeita lahjoja, sillä kreivi tietysti oli rikas, kuinka voisikaan kreivi olla köyhä?

Järkevämpi tyttö olisi varmaan ihmetellyt, miksi pakeneminen oli tarpeen, suora kosinta olisi ollut paljon luonnollisempi, eikä setä Janne tietystikään olisi kieltänyt veljensätytärtä kreiviltä. Mutta Hildurista oli pako luonnollinen, jopa välttämätönkin. Olihan kreivi ensinnäkin toisen sulhanen, Alice ei suinkaan vapaaehtoisesti luopuisi moisesta sulhasesta. Paitse sitä kuului kreivi ylhäiseen sukuun, joka ei varmaankaan antaisi suostumustaan hänen liitolleen suvuttoman tytön kanssa. Ja sitte oli niin runollista matkustaa läpi kesäisen yön ja antaa vanhan, hopeahapsisen papin vihkiä heidät somassa maankirkossa. Mutta eikö Hildur sitte ensinkään tullut ajatelleeksi, että oli väärin paeta toisen sulhasen kanssa ja kuinka voi hän rakastaa miestä, joka oli toisen pettänyt? No, sellaista oli Hildur monet monituiset kerrat lukenut kirjoissa, miksei hän saanut menetellä samoin? Tyttö rukan oikeudenkäsitteisiin oli sekaantunut niin paljo haaveilua ja yliluonnollisia unelmia, hänen periaatteensa olivat niin sekaantuneet siveettömien kirjojen lukemisesta, etteivät omantunnon soimaukset voineet suurestikaan kuuluviin päästä.

Kreivi Hermansonilla ei tietysti ollut pienintäkään aavistusta näistä unelmista ja hän sanoi siksi aivan viattomasti:

-- Matkustan huomenna, aamulla aikaiseen. Miten on matkatoverini laita? Vaununi ovat lähimmässä kestikievaritalossa. Aijon sinne ensin ratsain. On niin ihanaa ratsastaa varhaisena kesäaamuna, eikä tiekään ole pitkä, runsas penikulma. Jääkää hyvästi, neiti! Kukaties me vielä tapaamme huomenna, jos neiti päättää lähteä mukaan, pilaili hän, kohotti hattuaan ja katosi.

Hildur istui tunteittensa valtaamana ja ajatteli äsken kuulemiaan sanoja. Hän käsitti ne taaskin omalla tavallaan. Kreivi ei tietysti voinut selvemmin puhua. Naapurit olisivat saattaneet kuulla. Senvuoksi oli hän vain ilmoittanut hänelle, milloin ja miten aikoi matkustaa, lopun edellytti hän hänen itsestään ymmärtävän. Koko yön valvoi Hildur pelosta, että nukkuisi liian kauvan. Aikansa kuluksi kirjoitti hän pitkän kirjeen setä Jannelle, missä kiitti häntä kaikesta hänen hyvyydestään, kertoi, että aikoi matkustaa pois kreivin seurassa, pyysi anteeksi rohkeuttaan ja lohdutti lopuksi setäänsä, että hän kyllä kreivittäreksi tultuaan antaisi tietoja itsestään.

Kun kirje oli suljettu, riisui Hildur diakonissanpukunsa, puki ylleen tumman villaleningin, suki huolellisesti pitkät kiharansa ja alkoi sitte laskea rahojansa. Niitäpä oli aivan vähän, ainoastaan senverran, että sievästi pääsi kestikievaritaloon, jossa vaunut odottivat. Mutta mistä saisi hän hevosen ja kuinka voisi päästä huomaamatta kaupungista. Tuumaillen tätä mutkaista kysymystä nukahti Hildur istuessaan siinä lepotuolissa akkunan pielessä.

33.

Janne Jonsonin suurin suru.

Kun Hildur heräsi, oli aurinko aikoja sitte noussut ja helotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Hildur säikähti, hän pelkäsi nukkuneensa liiaksi, mutta katsottuaan kelloa huomasi hän, ettei vielä ollut myöhä. Kello läheni neljää. Kiireesti järjesti hän pukunsa, pisti kukkaron taskuunsa, otti hattunsa ja vaippansa ja sitoi tiheän harson kasvoilleen. Kirjeen asetti hän pöydälle ja avasi sitte oven kuulumattomasti. Kaikki tuon pienen talon asukkaat lepäsivät syvässä unessa. Varpaillaan hiipi Hildur salin läpi. Kasvatusvanhempainsa oven taakse pysähtyi hän hetkeksi, ja sydämmensä tykytti ankarasti. Hämärä aavistus, että hän kiittämättömyydellä palkitsi näiden hyvien ihmisten rakkauden, heräsi hänessä, mutta pakoretken romanttisuus ja loistava kreivittären nimi saivat kuitenkin voiton, ja Hildur jatkoi matkaansa hyväiltyään ovea jäähyväisiksi. Nopein askelin kiiruhti hän kaupungin kestikievaritalolle astuen syrjäisimpiä katuja, jottei tapaisi tuttuja. Tätä hänen ei olisi tarvinnut peljätä, sillä koko kaupunki uinui vielä unen helmoissa lukuunottamatta muutamia työmiehiä, jotka olivat matkalla toimilleen, ja palvelustyttöjä, jotka pihoillaan pesivät pyykkiä tai kiillottivat astioita. Kestikievarista sai Hildur heti hevosen ja painui kiiruusti matkalle suureksi ihmeeksi parille töllistelevälle kyytipojalle, jotka turhaan tiheän harson läpi koettivat arvailla, kuka se nuori nainen oli, joka niin varhain ja ilman seuraa lähti matkalle. Saavuttuaan sovittuun kestikievariin, kysyi Hildur hämmästyneeltä palvelustytöltä, oliko matkustava kreivi jo saapunut. Ei ollut. Hildur tuli silloin ajatelleeksi, että kreiville oli viiden aika vielä yötä, ja päätti odottaa puutarhassa. Hän keksi tuuhean lehtimajan akkunain alla ja kävi sinne, väsynyt kun oli ja nälkäinen, eihän hän ollut palaakaan maistanut sitte eilisillan. Kun tunti oli kulunut, alkoi Hildur käydä levottomaksi. Mitä, jos hän olisi kuullut väärin, jollei kreivi matkustaisikaan tänään, jos hänelle olisi tullut esteitä, ehkäpä vielä oli sairastunut. Eikä ollut, sillä alkoi kuulua kavioiden kapsetta, ja kohta näkyi nuori kreivi saapuvan ratsullaan. Hildurin ensi ajatus oli juosta häntä vastaan, mutta hän oli liiaksi liikutettu ja päätti senvuoksi odottaa. Nyt kuuli hän reipasta astuntaa ja iloista vihellystä huoneesta lehtimajan kohdalta. Palvelija tuli huoneeseen, kreivi käski valjastaa päivää ennen tilaamansa hevoset. Hildur voi eroittaa joka sanan avonaisen akkunan läpi.

-- Ai niin, täällä oli äsken eräs nainen, joka kysyi kreiviä, sanoi tyttö.

-- Nainen? kysyi kreivi ihmeissään -- ei hän voinut minua kysyä, se oli varmaan erehdys.

-- Kenties. Hän meni sitte ulos, ehkä on mennyt matkoihinsa.

-- Minkä näköinen hän oli?

-- Rahvaan lapsia.

-- Oliko hän nuori.

-- No, ei eilispäivän lapsia. Hiukset riippuivat hajallaan pitkin selkää.

-- A -- -- haa! huudahti kreivi ja tapaili otsaansa. Sitte alkoi hän kiivaasti astella edes takaisin lattialla. Hildur alkoi aavistaa, että erehdys oli syntynyt ja toivoi sydämmensä pohjasta, että lehtiseinä olisi tarpeeksi taaja kätkemään hänet, ei, hän toivoi, että maa olisi hänet niellyt.

-- Ja sanoit, että hän meni matkoihinsa? kysyi kreivi.

-- Meni varmaankin, koska ei ole tuntikauteen häntä näkynyt.

-- Jos hän palaisi, -- -- niin -- -- anna hänelle tämä paperi.

Seurasi hetken äänettömyys. Kreivi kaiketi kirjoitti. Senjälkeen kuului hopearahan kilahdus ja piian iloiset kiitokset. Hevoset olivat nyt valjaissa, kreivi nousi vaunuihinsa, ja hevoset laukkasivat ripeästi tasaista, kuivaa maantietä. Hildur istui kuin lumottuna. Yksi ajatus täytti vain hänen mielensä. Pois, pois täältä! Ja tiheiden pensaiden suojaamana hiipi tyttö rukka maantielle ja alkoi nopein askelin rientää takaisin kaupunkia kohti. Kun hän oli niin kulkenut tunnin verran matkaa, täytyi hänen levätä metsikössä tien poskessa. Nyt vasta voi hän rauhassa ajatella surkeaa tilaansa. Kuinka uskaltaisi hän palata setänsä luo enää? He olivat jo ennättäneet lukea hänen kirjeensä. Eikö setä Janne, joka luonnoltaan oli niin kiivas, nykistäisi häntä vihoissaan? Eikö sulkisi hän oviansakin häneltä? Eiköhän jo koko kaupunki tiennyt hänen paostaan? Eikö ollut hän ikiajoiksi häväisty? Ei, hän ei tohtisi palata. Mutta minne hän menisi? Hänellä ei ollut edes senvertaa rahaa, että olisi päivän elänyt. Monta turhaa tuumaa tehtyään, monta katkeraa kyyneltä vuodatettuaan, päätti Hildur palata kotiinsa, rukoilla sedältään anteeksi ja sitte -- niin sitte hän ei tiennyt, mihin ryhtyisi. Mutta keskellä päivää hän ei voinut saapua kaupunkiin, jossa pieninkin pojan patukka hänet tunsi, ja hän kuvitteli jo mielessään, miten kaikki ihmiset kurkistelisivat häntä akkunoistaan ja palvelustytöt tirskuisivat porttikäytävissä. Ei, hänen täytyi odottaa iltaa. Paitsi sitä oli hän väsynyt ja nälissään, niin ettei hän jaksanutkaan pitemmälle. Hildur rukka riisui hattunsa, kietasi vaipan ympärilleen ja heittäysi pitkälleen pehmeään ruohostoon. Täällä oli hän suojassa ohitsekulkijain katseilta. Täällä tahtoi hän hetkisen levätä.

Läheisillä niityillä tehtiin heinää. Hildur saattoi selvästi kuulla heinäväen hilpeän naurun ja hoilotuksen. Heinäsirkkain sirinä ja koivujen vieno suhina tuudittivat tuon surujen runteleman tytön viimein virkistävään uneen.

Oli jo puolisen aika, kun Hildur heräsi. Hänen oli niin nälkä, että täytyi mennä läheisimpään talonpoikaistaloon ostamaan hiukan leipää. Ystävällinen emäntä tarjosi hänelle maitoakin, jonka hän ahnaasti harppasi. Mutta kun tuo kunnon eukko maalaisten avomieliseen tapaan alkoi udella, kuka Hildur oli, mistä hän tuli ja minne aikoi, alkoi Hildur peljätä, että hänet keksittäisiin ja sanoi hätäisesti hyvästi annettuaan muutamia kierteleviä vastauksia.

Aurinko paahtoi kuumasti pölyiselle maantielle. Hildurin ohuet kengät olivat melkein säpäleinä ja häntä sekä janotti että väsytti. Levättyään muutaman tunnin voi hän kuitenkin jatkaa matkaansa, ja kun aurinko oli laskemaisillaan, lepäsi pieni, tuttu kaupunki hänen edessään. Miten loistavat toiveet täyttivätkään hänen mielensä aamulla, kun sen jätti, miten murtunut oli nyt hänen mielensä, miten raskaat ajatuksensa! Kuta lähemmä, hän läheni, sitä heikommaksi kävi hänen rohkeutensa. Olihan valoinen kesäilta, hän ei voinut huomaamatta päästä setänsä taloon, ja ottaisikohan tämä häntä vastaan? Jospa hän sittekin saisi sanan lempeälle hyvälle Riikka tädille! Ei ollut Hildur milloinkaan ennen kaivannut häntä niinkuin nyt, ei milloinkaan ennen tuo ystävällinen eukko ollut siinä valossa hänelle näkynyt. Hän luuli jo kuulevansa koirain haukuntaa ja ajopelien kolinaa kaupungista. Hän pysähtyi suuren kauniin puutarhan eteen kaupungin ulkopuolelle. Keskellä puutarhaa seisoi pieni, soma, valkeaksi sivelty talo köynnöskasvien ja ruusujen ympäröimänä, ja rappusten edustalla leikki pari pientä, iloista lasta yksinkertaisissa, mutta siistissä ja somissa puvuissa. Tämä rauhan kuva teki tuohon surulliseen yksinkertaiseen tyttöön sen vaikutuksen, kuin olisi hän saanut tirkistää itse paratiisiin, kuten oli saanutkin, sillä talo oli juuri Hannan paratiisi, puutarhuri Rosenqvistin koti. Tätä ei Hildur tuskaisessa tilassaan tullut ajatelleeksi, vaan avasi pienen portin ja hiipi hiljaa sisälle, hän oli niin uupunut ja liikutettu, ettei kyennyt ottamaan askeltakaan enää. Hän vaipui penkille aidan viereen ja sulki silmänsä. Lapset, jotka kuulivat portin käyneen, juoksivat katsomaan, kuka tuli. Hämmästyneinä ja peloissaan katselivat he vierasta, kalpeaa naista, joka istui siinä silmät kiinni. Hattu oli liukunut päästä, ja hän näytti nukkuvan. Kiireesti livistivät he sisälle ja huusivat äitiä. Hanna tuli ulos rappusille. Hän oli melkein entisensä, terve, reipas ja iloinen. Vuodet tuskin olivat jättäneet jälkiään, päinvastoin kenties kaunistaneet häntä. Onni ja hyvinvointi olivat myöskin tehneet osansa, eikä Hanna näyttänyt juuri vanhemmalta, kuin kymmenen vuotta takaperinkään. Lasten kertomuksesta käsitti hän portilla olevan jonkun sairaan tai avunhakijan, ja luuli sen kerjäläiseksi. Kun Hildur avasi silmänsä ja tunsi Hannan, kavahti hän seisaalleen ja aikoi paeta, mutta Hanna pidätti häntä ystävällisesti ja sanoi:

-- Miten on laitasi, Hildur; onko jotakin tapahtunut siellä kotona? Sinä luullakseni olet hyvin kipeä. Tule sisälle, minä hoidan sinua.

-- Ei, ei, esteli Hildur tuskaisesti, anna minun vain mennä pois.

-- Sitä en voi sallia, olet kalpea kuin kuolema. Tule sisälle lepäämään.

Noustuaan penkiltä huomasi Hildur tuskin voivansa ottaa askeltakaan ja myöntyi viimein tulemaan sisälle. Hanna antoi hänelle raitista vettä juoda, valeli sillä hänen ohimoltaan ja kietoi sitte tukevan käsivartensa Hildurin vyötäisille ja talutti hänet varovasti mutta varmasti huoneeseen. Hannalla oli pienen pieni vierashuone, pieni pyhäkkö, jossa oli korkeaksi kasattu sänky lumivalkeine peitteineen, uutimet akkunoissa, ruusuja sekä myrttiä pöydällä. Tänne vei hän Hildurin, teki kiiruusti vuoteen, riisui Hildurin kuin pienen lapsen ja pani vuoleesen. Ei ainoatakaan kärkästä kysymystä, ei uteliasta silmäystä, vain hellää hoitoa ja tyyntä ystävällisyyttä. Hildur antoi hoidella itseään kuin pientä, sairasta lasta, mutta kun Hanna aikoi mennä jättääkseen vieraansa rauhaan, huusi Hildur häntä nimeltä ja pyysi puhella hänen kanssaan.

-- Tahtoisin saada sanaa täti Riikalle, alkoi Hildur heikolla äänellä.

-- Toimitetaan paikalla. Makaa sinä vain hiljaa ja koeta nukkua. Pyydetäänkö täti Riikkaa tulemaan tänne?

-- Kyllä -- ei -- en minä tiedä. -- -- -- Hildur epäröi. Hän huomasi, ettei Hanna ollut mitään kuullut hänen paostaan, hänen täytyi kertoa kaikki hänelle. -- Voi Hanna! jatkoi Hildur nyyhkyttäen, sinä et tiedä, kuinka onneton minä olen -- -- -- olen käyttäytynyt kovin rumasti, -- ja itkien ja huokaillen kertoi Hildur päivän kummalliset vaiheet. Hanna kuunteli osaaottavasti ja ymmärsi hyvin tyttö paran pelon ja häpeän.

-- Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin, sanoi Hanna päättävästi, kun Hildur oli lopettanut, ja pyyhkäsi pari kyyneltä rehellisistä, ystävällisistä silmistään. -- Kenties huhu ei vielä ole ennättänyt levitä. Menen huonekalukauppiaalle. Täti Riikka osaa kyllä selvitellä asiat setäsi kanssa. Ukkohan on peräti hyvä ihminen. Kas niin, pane nyt kauniisti maata ja nuku Jumalan nimeen. Suljen oven ja mieheni saa pitää huolta, ettei kukaan sinua häiritse. Mahtavat olla huolissaan sinusta siellä kotona.

Vetäistyään vielä kerran pehmeätä villapeitettä vieraansa ympärille ja kehotettuaan häntä lepäämään rauhassa, lähti Hanna. Hildur katseli hänen jälkeensä omituisin tuntein. Aina oli Hildur pitänyt tuota karkeatekoista, jokapäiväistä emännöitsijää hyvin vähäpätöisenä tyttönä, ja kun Hanna kävi täti Riikan luona, joka oli ollut Hannan äidin ylimäinen ystävä, oli Hildur tuskin suonut hänelle paria sanaa tai vain ohimennen tervehtinyt. Ja kun hän vielä päällisiksi meni naimisiin puutarhurille, jonka rahvaanomainen nimi oli Tuure Rosenqvist, silloin Hildur ei enää voinut häntä kunnioittaa. Sillä Hildur luuli, että kuta ylhäisempi joku henkilö oli, sitä jalompi hän oli, kuta korkeammassa arvossa, sitä hienotunteisempi, hellempi ja teräväpäisempi. Hän ei myöskään katsonut arvolleen sopivan seurata täti Riikkaa, kun tämä kävi Hannan luona, eikä senvuoksi tiennyt mitään Hannan paratiisista. Hilduria liikutti sekä ihmetyttikin Hannan hienotunteisuus ja hyvyys. Halpa puutarhurinvaimo on palkinnut Hildurin kylmyyden ja nurjuuden hellällä osanotolla ja huolenpidolla. Kuinka rauhaisa ja suloinen olikaan tämä pieni koti! Hildur tarkasti valkeaksi siveltyjä seiniä yksinkertaisine tauluineen, kukkia akkunalla ja kauniita, ruudukkaita, kotikutoisia mattoja. Talossa vallitsi äänetön hiljaisuus, viereisessä huoneessa vain joku hiljaan hyräili, tuudittaen lasta nukkumaan. Tämä pieni koti niin hellästi rauhoitti Hildurin kuohuista, surun murtamaa mieltä.

* * * * *

Palatkaamme nyt takaisin aamun tapahtumiin nähdäksemme, miten kunnon huonekalutehtailija ja hänen hyvä vaimonsa ottivat vastaan tiedon kasvattityttärensä paosta.

Janne Jonson lähti aamusta aikaiseen työpajaansa, ja eukolla oli kahvi jo valmiina kello viiden ajoissa. Hildur, joka tavallisesti luki myöhään yöhön, nousi myöhään, jonka takia ei sinäkään päivänä huomattu mitään, ennenkun kello kahdeksan tienoilla. Eteisen ovi ei tosin ollut lukossa, mutta tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa ei pidetty kovinkaan vaarallisena, vaikka eteisen ovi väliin jäikin sulkematta, sillä palovartija käyskeli kaiken yötä pitkin katuja. Mutta kun ei Hilduria vaan kuulunut, lähti täti Riikka katsomaan, oliko hän kenties kipeä. Eukko tirkisti ovesta sisälle, huone oli tyhjä. -- Tyttö on kai mennyt kävelemään, tuumi hän, -- mutta varainpa on mennytkin. Täti Riikka piti kahvia lämpimänä hänelle, mutta Hilduria ei vaan kuulunut. Maija-Sohvi, joka tavallisesti siivosi Hildurin huoneen, tiesi kertoa, että vuode oli koskematta, näki selvästi, ettei siinä kukaan ollut maannut. Huonekalutehtailija, joka paraillaan oli murkinalla, tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa. He lähtivät yhdessä Hildurin huoneeseen ja löysivät nyt kirjeenkin. On mahdotonta kuvata huonekalutehtailijan surua sekä suuttumusta. Hän milloin sadatteli milloin itki, hän kirosi kreivin ja Hildurin ja diakonissakirjat jopa koko Saksanmaan. Ja vähän väliä huudahti hän: -- oi Hildur, lapseni, kuinka voit minulle tämän surun tuottaa! -- Täti Riikka istui kalpeana ja sanatonna ristissä käsin ja Maija-Sohvi seisoi vavisten nurkassa. Kun huonekalutehtailija oli kyllikseen raivonnut, kääntyi hän vaimonsa puoleen ja sanoi:

-- Lähden paikalla ja panen koko kaupungin poliisivoiman liikkeelle, matkustan hänen perässänsä, lähetän häntä etsimään kaikkialta, annan kuuluuttaa kirkossa -- minä -- minä -- oi Hildur, Hildur, sinä mieletön lapsi! ja tuo luja mies istui tuolille ja nyyhkytti kuin lapsi.

Täti Riikka meni hänen luokseen, silitti hiljaa hänen päätään ja sanoi:

-- Janne, ukko kultani, tuumikaamme mitä tässä on tekeminen.

-- Meillä ei ole aikaa tuhlata tuumailuihin, huusi huonekalutehtailija kiivaasti, sinä et tiedä mitä puhut. Kreivi on veijari. Jos hän aikoisi naida tytön, olisi hän pyytänyt häntä minulta. Ei, heti paikalla tahdon matkustaa hänen perässään.

Täti Riikka sulki oven ja sanoi sitte:

-- Kuuleppas nyt ensin minua ukkoseni. Jos sinä kutsut poliisin, tai jos itse matkustat, leviää huhu ympäri kaupunkia, ja silloin on tyttö menettänyt kunniansa ikäpäiväkseen. Koettakaamme aivan vähin äänin päästä hänen jäljilleen, mikäli se on mahdollista. Kenties saamme hänet takaisin. Kuten sanoit, eivät he vielä ole pitkälle päässeet. Anna vanhimman poikamme Vilpun lähteä häntä etsimään. Kreivihän matkusti Helsinkiin; Vilppu on niin ovela ja kiltti; hänhän on jo aika mies, ja hänen poissaoloaan ei niin helposti huomata kuin sinun.

-- Oletpa sinä hyvä, kunnon vaimo! Olet oikeassa. Kutsu Vilppu tänne.

Vilppu tuli, sai tietää surullisen tapahtuman ja tarkkaan teroitettiin hänen mieleensä, miten hänen tuli menetellä serkkuaan etsiessään. Janne Jonson laski käärön rahaa poikansa käteen.

-- Elä rahaa surkeile, poikani, sanoi hän, eläkä hevosiakaan. Jos ajat kuoliaaksi, maksa kaksinverroin ja jatka matkaasi, mutta ennen kaikkia ole varovainen, ettet ilmaise tytön nimeä. Herra siunaa, hänhän on parempain ihmisten lapsia.

Vilppu lupasi ja lähti matkalle. Heti ensimmäisessä kestikievaritalossa sai hän tietää, että sellainen nainen todellakin aamulla oli sinne saapunut, mutta heti saavuttuaan jälleen kadonnut, ei kukaan tiedä minne, ja että heti sen perästä kreivi oli saapunut, mutta matkustanut _yksin_ eteenpäin, jättäen kirjeen sille naiselle. Ja kun häntä ei ollut kuulunut, oli kirje yhä paikoillaan. Vilppu avasi sen arvelematta. Vaivaloisesti tavaili hän sen hienoa, kaunista kirjoitusta. Neiti oli käsittänyt hänet väärin. Hänhän oli toisen kanssa kihloissa. Jos hän olikin tullut sanoneeksi asioita, joita voi toisin selittää, ei ollut hän sitä tarkoittanut j.n.e. Sellainen oli kirjeen sisältö. Mitä piti nyt tehdä? Kysyttyään vielä kerran, matkustiko kreivi yksin, ja turhaan tiedusteltuaan, minnepäin Hildur oli hävinnyt, palasi hän kotiin. Kuultuaan pojan kertomuksen, tuli Janne Jonson vielä entistään enemmän murheelliseksi ja levottomaksi. -- Hän on hukuttanut itsensä, hän sai tietää, että hänet oli petetty, ja hän on lopettanut elämänsä. Voin sanoa kuin kuningas David: oi poikani, Absalon, olisipa Jumala suonut minun kuolla sijastasi!

Täti Riikka sai panna parhaansa, surullinen ja levoton kun oli itsekin, tyynnyttääkseen miestään, jotteivät naapurit hänen äänekkäistä valituksistaan saisi ennen aikojaan vihiä asiasta. Päivä kului tehdessä suunnitelmia uusia etsimisretkiä varten. Nuo kokemattomat, yksinkertaiset ihmiset olivat aivan neuvottomia tällaisessa tapauksessa. -- Jollei hän matkustanut kreivin mukana, valitteli setä, niin miksei hän ole tullut kotiin? On päivän selvää, että hän on hukuttanut itsensä. -- He eivät tietysti voineet aavistaa, että Hildur oli niin lähellä, ja syy, minkätakia ei Vilppu ollut häntä tavannut, oli se, että Hildur silloin nukkui metsän siimeksessä.

Myöhään illalla, kun Janne Jonson jo oli sulkemassa eteisen ovea, tuli Hanna Rosenqvist. Huonekalutehtailija kummasteli tietystikin hänen myöhäistä tuloaan, mutta kun Hanna usein ennenkin oli käynyt kysymässä neuvoa vanhalta ystävältään, täti Riikalta, pulmaisissa asioissa, arveli ukko lapsen sairastuneen tai jotakin muuta tapahtuneen, jonkatakia hän huusi eukkoaan. Hannaan koski kipeästi kasvatusvanhempain syvä suru. Huonekalutehtailija näytti kymmentä vuotta vanhemmalta, ja täti Riikka oli kalpea ja itkettynyt.

Istuessaan täti Riikan kamarissa kertoi Hanna kiireimmiten, että Hildur oli hänen luonaan, oli terve ja järjissään, hiukan vaan väsynyt. Vielä puhui hän tyttö paran levottomuudesta, katumuksesta ja pelosta setä Jannen vuoksi. Ilokyynelten vieriessä kuunteli täti Riikka hänen kertomustaan. Hildur oli löytynyt, sehän oli pääasia, setä Janne kyllä leppyisi. Päätettiin, että täti Riikka ilmoittaisi miehelleen, missä Hildur oli, ja sitte lähtisi Hannan mukaan. -- On kyllä hyvin myöhä jo, mutta lapsihan ei voi nukkua yötänsä, jollei saa tietää, että kotinsa ovet ovat hänelle avoinna kuin ennenkin. -- Mutta siinäkös saivat tehdä työtä, ennenkun setä Janne otti kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta. Nyt kun tiesi Hildurin olevan tallessa ja aivan lähellä, muuttui hänen surunsa vihaksi, kuten usein käy kiivaiden ihmisten. Ja hän vannoi pyhät valat, ettei Hildur ikäpäivänä saisi avata hänen oveaan.

Mutta täti Riikka tunsi ukkonsa, eikä piitannut vähääkään hänen sanoistaan. Hän laati hänelle vuoteen, sitoi yömyssyn hänen päähänsä, ja asetti kaljatuopin päänaluksen kohdalle, puhellen työnsä ohessa rakkauden ja anteeksiannon sanoja. -- Ja nyt lähden sen lapsirukan luo ja jään yöksi sinne.

-- Mene vaan, huusi Janne Jonson julmistuneena, -- ja sano, että kiroan häntä.

-- Sitä orpolastako? kysyi hänen vaimonsa nuhdellen. Setä Janne kääntyi pois ja vaikeni. -- Huomenaamulla varhain, jos hän on terve, tulemme kotiin. Näytäppäs nyt ukkoseni, että osaat olla varovainen etkä puhu liikoja. Hyvää yötä! Villapaitasi riippuu tuolin sarjalla, jos tulee kylmä.

Hildur oli levottomasti heitellyt itseään vuoteellaan. Mitähän hänen kasvatusvanhempansa mahtoivat sanoa, minkähän vastauksen Hanna toisi? Nämä ajatukset kiusasivat häntä lakkaamatta eivätkä jättäneet häntä rauhaan. Silloin kuuli hän ulkoa askeleita, tunsi täti Riikan äänen ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äidillisen ystävänsä povella.

-- Anteeksi, anteeksi! sai Hildur ainoastaan sanotuksi, kun tunsi tädin kuumat kyyneleet vierivän kasvoilleen.