Part 24

Diakonissa.

Vaikea oli Hildur Jonsonin toipua saamastaan nöyryytyksen iskusta, ja hän oli jo hyljätä kaiken toivonkin tulla kuuluksi enää. Eteviä ominaisuuksia häneltä ei puuttunut, siitä hän oli varma, mutta ihmiset eivät ymmärtäneet hänen arvoaan, ja sille hän ei voinut mitään. Silloin kuljetti sattuma hänen käteensä kirjan, joka käsitteli diakonissantointa Saksanmaalla. Se miellytti Hilduria. Häntähän ei kukaan mailmassa ymmärtänyt, aina sattui hänen tielleen suuria vastoinkäymisiä, ja kun ei enää ollut luostariakaan, jonne olisi voinut sulkeutua loppuijäkseen, oli hänestä diakonissan puku, tuo musta leninki, valkea esiliina ja suuri valkea kaulus, sangen houkutteleva. Tässäkin, kuten ylipäänsä kaikessa, otti Hildur huomioon ainoastaan asian romanttisen puolen. Hänellä oli palava kiihko ruveta diakonissaksi suoraa päätä. Vahinko vaan, että oli rauha Euroopassa niihin aikoihin. Olisihan ollut niin ihanaa keskellä vihollisen tulta ja kuulasadetta sitoa haavoitettuja, ja kukatiesi -- sattuisi joku kuula häneenkin. Silloin seisoisi sanomalehdissä: -- nuori diakonissa Suomesta j.n.e. -- Ja Hildur uneksi taas loppumattomia unelmia. Mutta sotaan hän ei nyt voinut päästä. Hän siis matkustaisi johonkin diakonissalaitokseen Saksaan.

Kunnon kasvatusvanhemmat hämmästyivät ja huolestuivat hyvinkin, kun Hildur esitti heille uudet tuumansa.

-- Ja sinä hennoisit jättää meidät ja matkustaa niin kauvas pois, tyttöseni, sanoi setä Jonson ja silitti Hildurin tummia kutria.

-- Oi, kyllä näin suuren ja pyhän asian vuoksi, vastasi Hildur juhlallisesti.

-- Mutta miksi sinä oikeastaan sitte tahdot ruveta? kysyi täti Riikka. -- Ethän vaan taas teatteriin?

-- En, en! Diakonissa on sama kuin laupeudensisar. He hoitavat sairaita, lukevat niille ja käyvät mustassa puvussa ja valkeassa esiliinassa.

-- Nehän ovat nunnia, huudahti setä Janne. -- Kuuleppas Hildur, sinä et saa ruveta katolilaiseksi, siinä teen minä pystyn sinulle. Isäsi oli harras luterilainen, ja hän uskoi sinut minun huostaani.

-- Elä pelkää setä, diakonissat ovat puhtaita luterilaisia ja hyvin hurskaita.

-- Mutta miksi ne sitte hassuttelevat valkeissa esiliinoissa? intti setä vieläkin. -- Sehän on naurettavaa.

-- Näes, Janne hyvä, miten voisivat he muuten varjella mustia leninkejään? toimitti täti Riikka sovitellen.

-- Paitsi sitä kieltäyvät he sen kautta mailman turhuudesta, selitti Hildur.

-- Kyllä kai, mutisi epäuskoinen huonekalukauppias, -- niinkuin ei turhamaisuus tarttuisi yhtähyvin mustaan, kuin punaiseenkin nuttuun. Sanoisitko tosiaankin jäähyväiset kauniille puvuillesi, Hildur, ja pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan?

-- Kyllä, setä.

Setä Jannella oli kärsimätön sana jo huulillaan, mutta lauhkea täti Riikka nykäsi häntä takinliepeestä. Helläsydämminen täti oli kärsinyt nähdessään Hildurin niin alakuloisena ja sanattomana aina tuon onnettoman romaanin ajoilta asti, eikä hän sallinut miehensä loukata häntä epäystävällisillä sanoilla.

-- Minusta tuo saksalaisten keksintö on siunatun kaunis, sanoi tuo kunnon eukko, -- ja ellei se olisi niin peräti kaukana, niin -- -- --

-- Ei Saksaan kovinkaan pitkä matka ole, selitti taaskin Hildur, -- hänhän osasi maantieteensä kannesta kanteen, 12 vuotta sitte -- eikä sitäpaitsi meidän maassa ole yhtään sellaista laitosta. Mutta kun minä olen täysin oppinut, palaan kotimaahan jälleen ja perustan diakonissalaitoksen, jossa kaikki sairaat ja kuolevat saavat sijaa, ja kaikensäätyisiä nuoria tyttöjä tulee sinne diakonissoiksi. Niin on tehty Saksassa.

-- Mutta tuollaisen laitoksen perustaminen vaatii rahaa, huomautti käytännöllinen huonekalukauppias. -- Mistähän sitä saat?

-- Sellaisiin tarkoituksiin lahjoittavat ruhtinaat ja rikkaat ihmiset suuria summia, vakuutti Hildur.

-- Useimmin vain keskinkertaisia, ynisi setä epäillen. -- Mutta jos sinun nyt välttämättä pitää siihen luostariin, niin parasta on lähteä pastorin puheille, sillä, näes, yksinkertaiset ihmiset, kuten mekin, eivät voi suoriutua noin monimutkaisista asioista. Enkä tosiaan ymmärrä, kuinka voit matkustaakaan yksin niin pitkän matkan. Mutta pastorihan ne kaikki järjestää.

Rehellinen huonekalukauppias lynkytti pappilaan ja sai tietää, mitä halusi. Mutta ei ollut se eduksi tulevan diakonissan tuumille. Ensiksikin sai setä Janne kuulla, että Saksaan oli hyvinkin pitkä matka ja että se huonojen kulkuneuvojen takia meidän maassa tulisi vaivaloiseksi varsinkin yksinäiselle naiselle. Ja kun pastori laski, mitä sellainen matka suunnilleen tulisi maksamaan, joutui setä Janne niin ymmälleen, ettei voinut virkata sanaakaan. Sitte sanoi vielä pastori, että, jos Hildur halusi antautua sairaanhoitajaksi, hänellä oli yllin kyllin tilaisuutta siihen omassa maassa jopa kotikaupungissaan, ja Eedit Bergissä ihanin esikuva mailmassa. Mutta senvuoksi ei hänen tarvinnut käyttää erityistä pukua, ja mitä opetukseen tulee, luuli pastori jokaisen naisen, jolla oli lämmin sydän ja hyvä tahto, oppivan sairasta hoitamaan, varsinkin lääkärin ohjatessa, tarvitsematta oleskella vuosikausia diakonissalaitoksessa. Pastorin mielestä olivat diakonissalaitokset kyllä siunattuja laitoksia, ja ne olivat vaikuttaneet sanomattoman paljo hyvää, hän vaan tarkoitti, ettei Hildurin pitänyt käydä alakuloiseksi, vaikkei hänen sedällään ollutkaan varaa kustantaa matkaa Saksanmaalle. Olisi suotava, että meidänkin maassa olisi diakonissalaitoksia, ja kerran päästäisiin varmaan niin pitkälle. Mutta vaikkei Hildur voinutkaan sitä perustaa, voi hän lohduttaa itseään sillä, että joku toinen sen tekee.

Kaiken tämän kertoi setä Janne sanasta sanaan veljensätyttärelle ja sanoi lopuksi huoaten:

-- Tahtoisin mielelläni täyttää toivosi, tyttöseni, vaan en voi. Siihen tarvitaan paljo rahaa -- -- -- ja minulla on itselläkin lapsia.

Hildur tuli sangen noloksi tästä uudesta vastoinkäymisestä, mutta päätti hetken aprikoituaan sittekin ruveta laupeudensisareksi kotiseudulleen, vaikkei se läheskään ollut yhtä viehättävää. Tuon omituisen puvun hän kuitenkin hankkisi, sehän se oli hauskin puoli koko jutussa.

Jonkun ajan perästä tuli Hildur kaupungin sairaalaan ja ilmoitutti itsensä lääkärille, joka ei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme tohtori Bernhard. Hän tarkasteli tulijaa tuskin huomattava hymy huulillaan, tytön kummallinen puku ja haaveellinen kasvojen ilme ihmetyttivät häntä. Tohtori Bernhard ei vielä ollut kaupungissa siihen aikaan, kun Hildur esiintyi näyttämöllä, mutta hän oli kuullut kerrottavan sekä siitä että romaanista, ja arveli tytön taaskin haaveilevan jotain samantapaista. Kun hän kuuli Hildurin asian, epäili hän pahasti hänen kelpoisuuttaan niin vaivanalaiseen ja tärkeään tehtävään, mutta ei hän tahtonut suorastaan kieltääkään, ja lupasi sentakia ottaa hänet koetukselle. Tohtori meni sitte Eeditin luo, joka sattui olemaan sairaalassa ja paraillaan riipi nöhtää eräässä sisähuoneessa. Hänelle kertoi hän uudesta diakonissasta ja sanoi viimein naurettavan epätoivoisesti:

-- Mitä herran nimessä teen minä sillä pellonpelätillä! Meneppäs katsomaan, Eedit, hän on oiva otus, luulisi elävänsä pari vuosisataa aikaisemmassa ajassa, kun näkee hänen pitkät kiharansa ja koko pukunsa alusta loppuun.

-- Tyttö rukka, sanoi Eedit säälivästi, häntä on kasvatettu hyvin ymmärtämättömästi. Kasvatusvanhempansa ovat kyllä hyviä, kunnon ihmisiä, mutta eivät ole kyenneet johtamaan tytön haaveksivaa luonnetta. Sinä et saa ivata häntä, Oskari. Kenties tulee hänestä vielä taitavakin sairaanhoitaja. Luulen hänen kyllästyneen toimettomaan elämäänsä ja ikävöivän hyödyllistä tointa, siinä pitää auttaa ja tukea häntä.

-- Aina sinä olet sama oikeinajatteleva, lempeä nainen, sanoi tohtori hellästi.

Eedit meni Hildurin luo, tervehti ystävällisesti, muistutti olevansa rippikoulutovereita ja ehdotti, että sinuttelisivat toisiaan, kuten ennenkin, varsinkin kun nyt antausivat samalle työalalle.

-- Ilahuttavaa, että rupesit sairaanhoitajaksi, sanoi Eedit muun muassa. -- Palkatut hoitajat, jotka tavallisesti ovat sivistymätöntä väkeä, ovat harvoin yhtä helliä, kärsivällisiä ja taitavia, kuin ne, jotka harrastuksesta ja ihmisrakkaudesta sille alalle antautuvat.

Sitte kuljetti Eedit Hilduria sairaalan eri saleissa, kuvaili ja selitteli kaikkea mitä piti tarpeellisena, esitteli hänelle muutamia sairaita ja antoi olla apunaan haavain sitomisessa, kääreen muuttamisessa ynnä muussa. Hildur, joka aikaisemmissa yrityksissään oli kokenut niin paljon vastarintaa, heltyi vallan Eeditin ystävällisestä kohtelusta, unohti hiukeat ilmeensä ja ajatteli, että hän viihtyisi hyvin diakonissantoimessa.

Hän kävi joka päivä sairashuoneella ja avusti sairaiden hoidossa, mutta tohtori Bernhard ei ollut tyytyväinen häneen. Hän oli surkean kömpelö, pelkuri ja osaamaton, niin että häntä tuskin voi käyttää muuhun kuin aivan yksinkertaisimpaan työhön. Paitsi sitä oli hänellä onneton taipumus pyörtyä pienimmästäkin syystä. Suurempi haava, verenvuoto, kuumetautisen houreet saivat hänet tiedotonna, -- vaikkakin erittäin somasti ja taiteellisesti -- vaipumaan tuolille tai lattialle. Sellaisesta hoitajasta oli tietysti lääkärille huono hyöty, ja tohtori Bernhard olisi jo monet kerrat halusta ajanut hänet tiehensä, mutta Eeditin esirukoukset saivat hänet aina lauhtumaan ja koettamaan vielä.

-- Se on vaan pieni paha tapa, sanoi Eedit, jonka hän kukaties on saanut siitä, että pyörtyminen alussa oli hänestä huvittavaa, mutta kyllä se vähitellen jää. Minä puhun siitä hänen kanssaan.

Vaikeampi oli Eeditin puolustaa turvattiaan, kun isorokko rupesi raivoamaan ja uusi diakonissa useista kutsuista huolimatta pysyi poissa sairashuoneelta.

-- Hän pelkää tarttumista, sanoi tohtori suutuksissaan, siinä koko juttu. Vaikka ei minusta hänen kauneutensa senkautta suuriakaan kärsisi.

-- Se on hirveä tauti, sanoi Eedit. Ei sovi ihmetellä, että ihmiset sitä kauhistuvat. Sillä eihän siinä yksin kauneus ole vaarassa, vaan myöskin näkö sekä kuulo jopa henkikin.

-- Mutta nyt juuri häntä tarvittaisiin. Kaksi hoitajaa on sairastunut, eikä ole helppo äkkiä saada uusiakaan. Mutta entäs sinä Eedit, sinun pitäisi pysyä poissa täältä jonkun aikaa eikä myöskään käydä köyhiesi luona, sinä voit sairastua itsekin -- -- sehän olisi kauheata, jos sinä -- -- --

Eedit loi häneen nuhtelevan katseen:

-- Äskenhän juuri sanoit, että tarvitsemme hoitajia enemmän kuin koskaan. Näyttäisinkö minä huonoa esimerkkiä vetäytymällä vaaran suusta. Et kai sitä tarkoittanut? Soimasit Hildur Jonsonia samasta syystä.

Tohtori kääntyi akkunaan päin ja rypisti kulmiaan. -- Se on toista -- sanoi hän kuin itsekseen. Mutta Eedit ei huolinut väitellä hänen kanssaan, vaan lähti saliin vastaanottamaan vieläkin erästä sairasta.

Uskollisesti pysyi hän paikallaan koko ajan, kun isorokko raivosi, ja oli kuin Jumalan käsi erityisesti olisi varjellut tuota rohkeata tyttöä, sillä ihmeeksi hän itse säästyi taudin kourista.

* * * * *

Osuipa jonkun ajan perästä kaupunkiin ylhäinen matkustaja. Se oli muuan nuori kreivi Hermanson, kaunis, komea mies, jolla oli pienet sievät viikset ja "hurmaavat" silmät, kuten naiset sanoivat. Piankin tiesi huhu kertoa, että hän oli Alice Lagerin armastelija. Eikä siitä ollut epäilystäkään. He kulkivat käsitysten suuremmilla liikekaduilla. He ajelivat yhdessä Alicen äidin tai veljen seuraamina, ja jokikisen illan vietti kreivi Alicen kodissa. Ennen pitkää pidettiinkin muhkeat kihlajaiskemut kauppias Lagerilla ja niitä miekkosia, jotka saivat kutsun näihin kemuihin, pidettiin oikeina onnen suosikkeina. Kreivejä ei nähty joka päivä moisessa pikkukaupungissa, ja kihlajaisissa oli aina hupaista. Oli myöskin suuri joukko sellaisia, joita ei ollut kutsuttu, ja he lohduttelivat itseään tirkistelemällä avonaisten akkunain takaa häikäisevän valoisiin huoneisiin, tehden siten huomioitaan sekä ääneen että itsekseen.

-- Kas, nytkös rouva Lager on mielissään, arveli joku joukosta. -- Koko kreivin saa vävykseen, se ei ole mitään vesivelliä se.

-- Mutta kuuluu olevan köyhä, tiesi toinen.

-- Vähätpä siitä, onhan tytöllä rahaa kuin roskaa, rehenteli kolmas.

-- Kyllähän se on totta, mutta olisi Alicen sittekin sopinut ottaa apteekari, hän on rehti mies.

-- On, on, mutta ei ole kreivi.

-- Nääs, kuinka hyvin se mies tanssii. Noin vaan lennättää, jotta oikein pahaa tekee katsellakin. Niin, niin ompa lystiä nuorelle rouvalle tanssia Helsingissä.

-- Vai asuu hän siellä?

-- Vai niin?

-- Hän näyttää nuoremmalta kuin Alice.

-- Tottahan, Alice on jo lähemmä -- -- -- jaa, on hän hyvän matkaa kolmannellakymmenellä. Mutta mitä se tekee, hänhän on rikas. Kyllä sitä sietää vanhempaakin vaimoa, kun se tuo muassaan yhtä monta tuhatta kuin on vuosia hartioilla.

-- Juu, juu. Ihmeellistä ettei se tyttö ennemmin ole joutunut naimisiin.

-- Kas, niin usein käy paljon liehakoiduille tytöille. Miehet häiläköivät heidän ympärillään ja maikastelevat kauniilla sanoillaan, mutta eivät kysy: tahdotkos tulla vaimokseni? -- ja ilman sitä ei kuitenkaan synny mitään naimista. Köyhä mies taas ei uskalla tosissaan lähestyä. Kuinka voisi Alice viihtyä muuten kuin silkissä ja kullassa, tansseissa ja huveissa, ja sitä ei joka miehen kukkaro kestä. Eikös siellä nyt ole juossut apteekaria, lääkäriä, konttoristia, luutnantteja, opettajia, maatilanomistajia, asessoreja, jopa tuo totinen pikku pappikin, entinen apulaisemme, joka sittemmin sai keuhkotaudin ja lähti tiposen tiekseen. Kaikki ne ovat häntä pokkuroineet, hänelle runoja rustailleet ja kukkia lähetelleet, mutta siihenpä se on jäänyt. Minä sen tiedän, sillä sisarentyttäreni Jaana palvelee siellä kamarineittynä, Jeanettiksi kutsuvat he häntä hienommuuden vuoksi.

-- Totta kai joku niistä kosikin?

-- Kosi, kosi, mutta eihän Alice suostunut kelle tahansa, kun oli tiedossa parempiakin kosijoita.

-- Ja nyt hän sitte on pois surusta.

-- Juu, ja hyviin naimisiin joutuikin.

-- Missähän lievät tutustuneet?

-- Helsingissä, ja sitte hän kävi kerran heidän kanssaan Tukholmassa. Heillä piti välttämättä olla herra muassaan, ja Alicen veli kun nyt on sellainen heittiö, eikä isä milloinkaan lähde nurkkiaan ulommaksi, tarjoutui kreivi matkatoveriksi. Hän tietysti sai vapaan kyydin. Niin, nähkääs, rouva Lager tietää mitä tekee.

Kreivi Hermansonilla oli vain lyhyt virkaloma, ja kun hän muutaman hupaisen viikon loisti pikku kaupungin tähtenä, piti hänen jälleen matkustaa pois.

Kihlaus tapahtui kesällä, ja talvella piti häät vietettämän, sitte kun kreivi palaisi takaisin.

Päivää ennen kreivin lähtöä tehtiin jäähyväishuviretki metsään. Lagerin perhe, muutamia läheisiä ystäviä, niiden joukossa Amy Lundin, joka ei saanut koko edellisenä yönä unta pelkästä ilosta ja ylpeydestä, sekä kreivi ottivat osaa retkeen. Naiset ja vanhemmat herrat ajoivat vaunuissa, nuoret herrat ratsastivat. Kreivi oli taitava ratsumies ja esiintyi sinä päivänä erittäin edukseen. Alice oli ihastunut ja kaikilla oli sanomattoman hauskaa. Kun tuo iloinen seura illalla palasi, piti nuoren kreivin kannustaa hevostaan komeaan hyppyyn Lagerin talon edustalla. Oliko sitte samppania vaiko rakkaus huumannut hänet ja saattanut epävarmaksi, tai säikähtikö hevonen, siitä ei oltu varmat, mutta hevonen suisti ratsastajansa ja kaikkien kauhuksi makasi nuori mies näköjään tiedottomana maassa. Taintumisia, hätähuutoja. Paikalle kutsuttu lääkäri selitti kuitenkin, että kreivi eli, etteikä hän ollut aivan pahasti loukkaantunut. Huolellinen hoito ja hiljaisuus tekisivät hänet ennen pitkää terveeksi. Kreivi kannettiin Lagerille, vierashuone pantiin kuntoon, ja kun lääkäri oli tarkkaan tutkinut vamman, sitonut haavan päässä ja pannut kääreen polvelle, joka oli loukkaantunut, lähti hän pois ja lupasi palata aamulla aikaiseen. Kreivin palvelijan piti valvoa ensimmäinen yö kreivin luona.

Seuraavana päivänä valitteli rouva Lager tyttärelleen, ettei koko yönä saanut unen kiventä silmäänsä pelkästä pelosta, miten nyt saisi järjestetyksi ylhäisen sairaan hoidon. Lääkäri oli sanonut, että sairaanhoitaja oli hankittava, oli luvannut ajatella sopivaa, mutta miten ihmeessä tavallinen apumuija kelpaisi? Kreivi ei tietystikään ollut tottunut moisiin yksinkertaisiin ihmisiin, jotka sitäpaitse taisivat vain suomea. Kreivi oli Helsingistä, puhui siis ruotsia, eikä ne akat edes ymmärtäisi, mitä hän heille puhuisi. Ja lisäksi oli lääkäri vielä sanonut, että kreivi kenties jo jonkun päivän perästä sietäisi, jopa tarvitsisikin hiukan seuraa, saisi vähän puhella ja kuunnella helppotajuisempaa lukua. Kuinka herran nimessä joku matami siihen pystyisi?

-- Sinun ei sovi istua hänen luonaan, lopetti rouva Lager, ei ainakaan niinkauvankun hän on vuoteessa, ja minun heikot hermoni taas eivät kestä sairashuoneen ilmaa, niin että en ymmärrä mitä tehdä. Kunpa edes tuntisi jonkun köyhän "paremman" ihmisen, joka sopisi.

Alice oli huonolla tuulella. Sulhasensa onnettomuus oli sattunut pahaan aikaan, sillä morsiamena hän ei voinut lähteä huvittelemaan niinkauvankun sulhasensa makasi sairaana, ja juuri parhaillaan puuhailtiin useita huviretkiä, tanssiaisia ja kahvikestiä. Sen lisäksi pelkäsi hän vielä, että sulhasensa jäisi rammaksi tai saisi ruman arven, ja silloinhan täytyisi hänen purkaa kihlaus; äh, miten harmillista! Senvuoksi ei nuori morsian ollut kärkäs äitinsä avuksi tuumimaan pelastuskeinoa, vaikkakin olisi voinut.

Mutta Jaana, Alicin kamarineitty, joka paraillaan laitteli nuoren emäntänsä tukkaa, uskalsi alamaisuudessaan ilmoittaa, että hän luuli tietävänsä sopivan henkilön.

-- Kuka se on? kysyi rouva Lager.

-- Huonekalutehtailijan veljentytär. Hän on käynyt tyttökoulua ja näyttääkin herrasväeltä. Ja herrasväkeä hän onkin, jos tarkkaa tekee, sillä isänsä oli oikein kirjaa lukenut mies. Hän käy sairashuoneella sairaita hoitamassa, ja hän kai tulisi.

-- Se on hyvä, Jeanette, sanoi rouva Lager armollisesti. -- Saat hankkia ihmisen tänne, minä maksan, mitä hän vaatii.

Hildur Jonson suuresti ihastui saadessaan tämän sanan. Kreivi, joka oli pudonnut hevosen selästä! Siinähän nyt oli hänen unelmainsa toivo! Hän lupasi heti tulla. Mutta rouva Lagerpa vasta joutui hämilleen, kun tuo maan kuulu diakonissa tuotiin hänen luokseen. Hän oli luullut näkevänsä vanhan lujatekoisen naisen, kasvoissa selvä "huonomman ihmisen" merkki, ja nyt astui hänen eteensä hieno neiti, aaltoavin kutrin, diakonissan puvussa, Alicea kenties pari vuotta vanhempi. Rouva Lager puhui pari sanaa hänen kanssaan ja meni jälleen Alicen luo.

-- No nytpä minä vasta pulaan jouduin. Sehän on nuori tyttö mitä hullunkurisimmassa puvussa, kiharat harteilla, ja sitte on vielä nimeltään Hildur.

-- Ai, mutta sehän on se surkea näyttelijä, muistatko äiti? huudahti Alice huvitettuna. Hän kaiketi on sanonut jäähyväiset mailmalle ja ruvennut laupeudensisareksi. Kas! tämäkös huvittaa Alarikia!

-- Mutta kuinka voi lähettää moisen hienon neidin hänen luokseen. Voi vielä ihastua tyttöön.

Alice kohotti halveksien huultaan.

-- En ole rahtuakaan levoton. Jos oikein muistan, ei Hildurin ulkomuoto ole erityisen hurmaava.

-- No ei hän missään tapauksessa voi mennä niin pitkälle, kun on vieraana morsiamensa kodissa, sanoi rouva Lager rauhoittuneena. -- Mutta jos tyttö on vehkeilijä, voi syntyä vielä ikävyyksiäkin.

-- Alarik on siksi ylpeä nimestään ja arvostaan, ettei sano hänelle sanaakaan enempi, kuin mikä on välttämätöntä, vakuutti Alice ylpeänä, ja se rauhoitti hänen äitinsäkin.

Hildur vietiin sairaan luo. Nuorta kreiviä huvitti suuresti runollinen hoitajattarensa, mutta hän koetti näyttää vakavalta. Kun tohtori Bernhard sai nähdä diakonissan, jonka arvo ei vieläkään ollut kohonnut tohtorin silmissä, tuli hän hyvin tyytymättömäksi, mutta eipä voinut häntä aivan aiheetta poiskaan ajaa, ja sitäpaitsi oli hän rouva Lagerin mielestä paljon hienompi ja sopivampi kuin joku suomalainen mummoparka, niin että tohtorin piti suostua. Hilduria tietysti ei voitu käyttää oikeaan sairaanhoitoon, tohtori ja kreivin palvelija saivat siitä huolen pitää, mutta hän nyt istui sairaan luona, toi raitista vettä ja ilmoitti ajan kulun, sillä hän oli tavattoman kömpelö, arkaileva ja oppimaton.

Kun sairas kävi hiukan paremmaksi, sai hoitajakin enemmän tunnustusta. Hildur luki tosiaankin kelpo hyvin, kenties liian suurella painolla paikottain, kuten jo tuo hirveä teatteritirehtöörikin sanoi. Kreivi oli ikävystynyt, ja kuunteli mielellään pieniä novelleja tai huvinäytelmiä sekä puheli hoitajansa kanssa. Hän oppi piankin tuntemaan Hildurin heikot puolet, sanoi pilallaan pieniä kohteliaisuuksia hänelle saadakseen nähdä taas hänen hiukuvia silmäyksiään ja teatterimaisia liikkeitään, jotka häntä niin sanomattomasti huvittivat. Tuo liian tunteellinen tyttö rukka luuli kaikki todeksi ja alkoi paikalla rakennella suloisimpia tuulentupiaan. Hän kuvitteli mielessään mitä päättömimpiä asioita ja oli ennen pitkää varmasti vakuutettu, että sairas oli rakastunut hoitajaansa. Kun kreivi oli senverran parantunut, että voi nousta vuoteeltaan, sai Hildur mennä. Tuo sydämmetön mies nauroi makeasti, kun kuvasi morsiamelleen hurmaavaa diakonissaa ja kevyeen, sukkelaan tapaansa matki tämän kasvojenilmeitä, liikkeitä ja puhetapaa. Alice nauroi mukana, sillä kreivi oli ymmärtänyt jättää kertomuksestaan pois pienet kohteliaisuudet ja hellät sanat, joita oli kuiskannut hoitajalleen, ja paitsi sitä oli Alice vilkosen varma sulhasensa rakkaudesta voidakseen hetkeäkään peljätä hänen totta tarkoittaneen. Ja jos se taas oli pilaa, -- kuinka voikaan joku olla niin tyhmä ja uskalias, että luuli Alice Lagerin sulhasen tosissaan moisia puhuvan, ei sääli, jos pettyikin. Niin olisi Alice arvellut, jos olisi tiennyt näistä kohteliaisuuksista.

Mielihyvällä katseltiin kreiviä, kun hän kaupungilla käveli keppiinsä turvaten. Hän oli vielä hiukan kalpea ja tuhannesti entistään kauniimpi. Onnellinen Alice!

Oli ilta ennen kreivin lähtöä. Hän oli juuri saattanut kotiin morsiamensa ja tulevan anoppinsa ja kääntyi nyt mennäkseen asuntoonsa vierastalolle. Hän oikaisi sivukatuja, joita vehreä ruoho peitti, rauhassa siellä kun sai rehottaa. Joukko lampaita piti siinä laidunta ja niiden pienet kellot pälpättivät somasti illan hiljaisuudessa, muuten ei näkynyt elävää olentoa. Akkuna oli auki muutamassa keltaiseksimaalatussa talossa, ja kun kreivi tuli lähemmä, näki hän siinä naisen, joka mietteihinsä vaipuneena nojasi käteensä tummakutrista päätään.

-- Oo, suloinen hoitajani, jopa vihdoinkin teidät löydän! huudahti kreivi.

Hildur säpsähti ja punastui. Kreivi pysähtyi, kohotti hattuaan ja tervehti kohteliaasti.

-- Iloitsen sanomattomasti saadessani vielä kerran kiittää teitä, neitini, niistä monista ihanista hetkistä, joita teidän seuranne tuotti sairauteni yksinäisyydessä, sanoi kreivi kohteliaasti. Hildur änkötti pari sanaa, että se oli ollut hänelle suuri ilo.