Part 23

-- Matka on väsyttänyt, Oskari, siinä kaikki. Olen voinut erinomaisen hyvin viimeisinä viikkoina, ja kun nyt pääsen työn alkuun, saat nähdä, että voimani palaavat jälleen.

Ja sen sai Oskari todellakin nähdä, sillä Eedit ryhtyi uupumattomalla innolla lukuihinsa. Näytti kuin olisi hän muutamassa viikossa tahtonut saavuttaa sen, mitä puolessa vuodessa oli hukkaan mennyt. Viimein täytyi Oskarin kieltää häntä lukemasta niin paljoa, mikäli hän ei tahtonut toista kertaa näköänsä menettää. Se tehosi. Eedit hellitti lukemistaan, mutta kävi sensijaan useammin sairashuoneella ja kaupungin köyhien sairaiden luona, jotka venyivät kurjissa hökkeleissään, ei ollut heillä varoja kääntyä lääkärin puoleen tai hankkia lääkkeitä, ja usein olivat kipeästi hoidon puutteessa.

Oskari huomasi serkkunsa uupumattoman toimeliaisuuden ja tarkasteli häntä miettivin katsein. Mitähän oli hänelle tapahtunut? Hän ei ollut entisellään. Hän kyllä ennenkin oli mieltynyt ja innostunut tehtäväänsä, mutta ei tällä tavalla. Näytti kuin olisi hän tarvinnut alituiseen työtä päästäkseen entiseen tasapainoonsa, kuin olisi hän tahtonut tukahuttaa tuskaa, karkoittaa raskasta ajatusta.

Kaupunkilaisten mielestä oli Eedit kaunistunut, käynyt lempeämmäksi, naisellisemmaksi kuin ennen.

-- Sen on vaikuttanut suru isän kuolemasta, sanoivat he. Oskari mietiskeli kauvan ja tutkieli tarkasti muutoksen syytä. Vähitellen kypsyi hänessä muuan ajatus. Hän piti häntä tiukasti silmällä, otti huomioon joka katseen, sanankin.

Eräänä päivänä tuli tohtori tuomaan muuatta kirjaa Eeditille. Eedit istui akkunan pielessä ja katseli haavemielin puutarhaa, missä kesä helotti täydessä vehreydessään. Hän vastasi ystävällisesti serkkunsa tervehdykseen, mutta ajatus näytti muualla aikailevan, kasvoista kuvastui surua ja väsymystä. Oskari istui hetken vaiti. Sitte alkoi hän:

-- Eedit, muistatko, mistä puhuin sinulle joku aika takaperin? Vieläkö vastauksesi on sama kuin ennenkin?

Eedit säpsähti. Hän nähtävästi ei ymmärtänyt, mitä serkkunsa tarkoitti.

Oskari huomasi erehtyneensä, mutta hänen piti jatkaa, koska kerran oli koskettanut asiaan.

-- Tarkoitan, Eedit, -- -- -- tunteeni sinua kohtaan ovat samat kuin silloinkin -- -- --.

Eedit teki kieltävän liikkeen kädellään, ja hänen katseestaan kuvastui niin syvää surua, että Oskari tunsi hellää liikutusta.

-- Hyvä Oskari, pyysi hän hiljaa, elä milloinkaan enää koske tähän aineesen. En voi koskaan tulla vaimoksesi enkä kenenkään muunkaan, jos siitä on sinulle lohdutusta, lisäsi hän heikosti hymyillen. -- Ole veljenäni? Nyt jos koskaan tarvitsen ystävää -- -- olen niin turvaton, sitte kun isä jätti minut.

-- Koetan olla veljenäsi, sanoi Oskari synkästi, mutta onnistumisesta en takaa. Ystävänäsi pysyn aina, Eedit, uskollisempana kuin kukaan maan päällä. Jää hyvästi!

Paljoa helpommin, kuin tohtori oli luullut, unohti hän rakkautensa Eeditiin, sillä vuosi ei ollut vielä umpeen mennyt, kun hän jo oli kihloissa nuoren, terhakan tytön kanssa, joka oli oikea pieni talonmyyrä, hilpeä ja leikkisä, kuin soma kissanpoika. Eikä kukaan iloinnut siitä enemmän kuin Eedit. Hän näytti aivan elpyvän uudelleen. Hän se järjesti Oskarin asunnon, hän toimitti palvelijan, hän valmisti tulijaiskemut ja lopuksi hankki kukkia huoneiden somistamiseksi, niin että ne piankin olivat muuttuneet hymyileväksi kukkatarhaksi, kun nuorta rouvaa odotettiin. Kun Oskari hääpäivänään vertaili Eeditin vielä kauniita ja jaloja, mutta liian vakavia ja hiukan vanhenneita kasvonpiirteitä, hänen pitkää, solakkaa, mutta kenties liian jäykkää vartaloaan tuohon pieneen rusoposkiseen, pehmeään, terhakkaan, hilpeään olentoon, joka seisoi siinä hänen vierellään kauniina, ihanana löyhyvässä morsiuspuvussaan, ei hän voinut uskoa muuta, kuin että oli erehtynyt tunteittensa suhteen ja pitänyt sitä ihailua ja ystävyyttä, jota tunsi Eeditiä kohtaan, rakkautena. Ja nyt hän tosiaankin oli sydämmestään kiitollinen Eeditille, että tämä oli kieltäynyt rupeamasta hänelle.

Entistä tyynemmin ja halukkaammin autteli Eedit Oskaria tämän lääkäritoimessa ja oli sangen tervetullut vieras hänen kodissaan. Alussa tosin pikku rouva tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä tuota oppinutta neitiä kohtaan, joka oli niin "hirveän vanha" hänen mielestään, mutta Eeditin ystävällinen, luottamusta herättävä käytös sai hänet piankin muuttamaan mieltä. Pikku rouva oli myöskin luullut, että Eedit päivät pitkät puhelisi syväoppisista, käsittämättömistä asioista, mutta hämmästyksekseen huomasi hän, ettei Eedit milloinkaan niin tehnyt, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Ja hän alkoi oikein pitää Eeditistä kuin vanhemmasta rakkaasta sisaresta. Eeditkin näytti voittaneen sen taistelun, joka jonkun aikaa uhkasi masentaa hänen muuten raitista mieltään. Hän oli melkein entisellään, mutta muuan lempeä piirre oli jäänyt hänen kasvoilleen, joka antoi hänelle entistä enemmän viehätystä.

30.

Vapaa.

Lähes viisi vuotta oli vierinyt Ragnhildin hääpäivästä.

Oli myöhäinen syksy. Satoi ja myrskysi päivät pitkät, tuuli tuiversi alastomissa puissa eikä yksikään päivänsäde päässyt pilkistämään pilvien lomitse. Avarat huoneet Ragnhildin kodissa tuntuivat entistään kolkommilta. Muutamassa pienemmässä kamarissa istui Ragnhild itse surupuvussa, syvissä mietteissä. Muutama viikko takaperin oli halvaus lopettanut paroonin elämän. Ragnhild oli siis leski. Hän kulki muistellen kuluneita viittä vuotta, ja ne tuntuivat hänestä ainoalta loppumattoman pitkältä surun vuodelta, sillä niin olivat ne olleet toistensa kaltaisia. Ja kuitenkin -- mitä oli viisi vuotta? Tämä avioliitto olisi voinut kestää 20, 30, 40 vuotta. Nuori leski pani kätensä ristiin sitä ajatellessaan. Miten oli hän pitänyt sen lupauksen, jonka teki hääpäivänään? Miten oli täyttänyt velvollisuutensa? Nämä kysymykset saivat hänet useinkin levottomaksi. Hänen täytyi tunnustaa, että oli tehnyt sen ainoastaan ulkonaisesti -- sydän oli aina kapinoinut. Ja Jumala katsoo sydämmeen. Mutta hän, joka näkee meidän heikkoutemme, oli myöskin nähnyt Ragnhildin hyvän tahdon ja ponnistukset, oli kuullut hänen rukouksensa, nähnyt hänen tuskansa. Hän oli myöskin valmistanut hänelle lohdutuksen, joka herätti syvää kiitollisuutta Ragnhildissa. Hänen miehensä oli viime sanoikseen vakuuttanut, että Ragnhild oli ollut hyvä vaimo, hänen katseensa oli viime hetkessä etsinyt Ragnhildin katsetta. Ja tätä johdatti Ragnhild aina mieleensä, kun omantunnonnuhteet saivat hänet levottomaksi.

Mihinkä ryhtyisi hän nyt? Vanhempansa olivat vuosi sitte muuttaneet pääkaupunkiin, ja kuultuaan paroonin kuolleen oli valtioneuvoksenrouva heti kirjoittanut ja kehoittanut Ragnhildia myymään maatilan ja muuttamaan hänkin Helsinkiin. He viettivät hurmaavaa elämää, kertoi valtioneuvoksenrouva. Elsa oli jo kihloissa, siellä oli suurempi mahdollisuus päästä hyviin naimisiin, kuin siellä kurjassa pikkukaupungissa, eikä voinut hän käsittää, miten oli siellä tullut toimeen niin monta vuotta. Ragnhild ymmärsi ylen hyvin äitinsä tarkoituksen. Nuorena leskenä ottaisi Ragnhild osaa siihen loistavaan elämään, jota hänen kodissaan vietettiin, ja sitte äiti taas toimittaisi hänet "hyviin" naimisiin. Mutta sitä ei Ragnhild tahtonut.

Toimimies oli juuri lähtenyt surutalosta, jonne hänet oli kutsuttu pitämään huolta maatilan myymisestä ja asiain järjestämisestä. Ragnhild tuumi nyt miten asettaisi vastaisen elämänsä, jotta siitä olisi hyötyä ja se olisi hänen makunsa mukaan. Hän oli nuori ja rikas. Hän voi valita. Tosin oli hänen terveytensä viime aikoina vähän heikontunut, mutta hän toivoi toimekkaan elämän vaikuttavan sen eduksi. Viimein koitti päivä, jolloin hänen tuli jättää se koti, jossa viisi pitkää vuotta oli taistellut ja toivonut. Hän seisoi huoneessaan ja silmäili seutuja. Oli kirkas, kylmä syyspäivä ja pakkasen uho kimmelsi kauniisti auringon paisteessa. Pikku lintuset piipittivät iloisesti pihlajapuissa, kohottivat siipensä ja löyhyttivät lentoon. -- Vapaus! huudahti Ragnhild, oi mikä ihana Jumalan lahja. -- Ja hän kiitti Korkeinta sekä riemun että onnettomuuden päivistä ja anoi armoa voidakseen edespäin vaeltaa oikeata tietä.

Vielä samana iltana seisoi Ragnhild soman, vaatimattoman pikkutalon edustalla kaupungissa. Sen akkunat olivat päivän puolella, ja edustalla oli sievonen pieni puutarha. Se oli vuokrattavana ja Ragnhild oli päättänyt vuokrata sen. Hän juuri ajatteli miltä mahtoi tuntua elämä noin aivan yksin, kun samassa Eedit Berg seisoi hänen vieressään. He hämmästyivät kumpikin ja huomasivat pian ajatelleensa aivan samaa. Eedit oli isänsä kuoltua asunut muutaman vanhan naissukulaisensa luona, mutta tämän piti nyt muuttaa naimisissa olevan tyttärensä luo ja Eedit oli silloin päättänyt vuokrata pari huonetta ja asua itsekseen, vaikka tuttavansa kyllä vakuuttivat, ettei se ollut sopivaa.

-- Sittenpä en tiedä muuta neuvoa, kuin että vuokraamme tämän huoneuston yhdessä, sanoi Ragnhild. -- -- Oi Eedit! Tehdäänpäs niin! Olemmehan kumpikin niin yksin, ja sitte sinullakin on minussa "kaitsija" lisäsi hän hymyillen.

Eedit oli iloissaan tästä ehdotuksesta ja suostui siihen heti. Talossa oli riittävä määrä huoneita, oli lisäksi kauniilla paikalla, ja koska oli asumaton, voivat he heti muuttaa sinne. Kun Eedit oli sijoittanut sinne kirjastonsa ja Ragnhild kauniit huonekalunsa ja taidelaitoksensa, tuli siitä mitä herttaisin pikku koti. Ja nyt vasta Ragnhild mielestään alkoi elää. Eedit tunsi pienemmänkin hökkelin kaupungissa. Hän tiesi sairaita, jotka tarvitsivat lääkkeitä, lapsia, joilta puuttui vaatetta ja hoitoa, leskiä, jotka kaipasivat lohdutusta, sokeita, joille voi lukea, vanhoja ja voimattomia, yksinäisiä, hyljättyjä ja unohdettuja, jotka olivat jos jonkin avun tarpeessa, langenneita ja halveksittuja, joita hellä käsi voi auttaa nousemaan, joiden riutuvaa mieltä rohkaiseva sana voi vahvistaa. Nyt ei Ragnhildin enää tarvinnut valitella työn puutetta. Hän neuloi ja ompeli, paikkaili ja jatkeli niille turvateilleen, jotka syystä tai toisesta itse eivät tainneet työtä tehdä. Toisille hän taas hankki ansiota. Hän valmisti lientä ja leipoi kakkuja Eeditin varattomille potilaille. Hän ei suonut itselleen lepoa muulloin kuin yöllä. Kun Eedit väliin kehoitti häntä lepäämään, vastasi hän: -- Olen jo levännyt 26 vuotta, nyt on aika tehdä työtä. Eedit oli ylen onnellinen. Itse ei hän tähän saakka paljoakaan voinut auttaa, kun rahaa vaadittiin. Nyt pyysi Ragnhild päästä hänen kukkarokseen, kun köyhien auttaminen oli kysymyksessä.

Eräänä pimeänä, kylmänä talvi-iltana palasi Eedit tavalliselta kiertokulultaan kaupungilta. Hän naputti ovelle. Ragnhild itse avasi oven, mutta hämmästyi suuresti nähdessään ystävänsä kantavan käsivarsillaan jonkinlaista suurta, myttyä, joka näytti raskaanlaiselta, päättäen Eeditin taajasta hengityksestä. Eedit laski hiljaan myttynsä sängylle ja avasi peitteen, joka oli kääritty sen ympärille. Sieltä pilkisti pieni kaksi-kolme-vuotiaan tytön pää ja pari suurta ihmettelevää silmää.

-- Mistä ihmeestä tuon löysit, kysyi Ragnhild innostuneena, otti pienokaisen syliinsä ja syötti sille kupin lämmintä maitoa.

-- Se on pieni, orpo-raukka. Äiti sen tuotiin tänään kuolemankielissä sairaalaan, ja juuri illalla heitti henkensä. Katsoppas, miten sievä pieni taimi se on. Lapsi raisu! En hennonnut jättää häntä yöksi yksin kuolleen äitinsä luo, ja niin toin hänet tänne.

-- Siinä teit oikein, rakas Eedit, ja tänne hän nyt jääkin. Juuri lasta meidän herttainen kotimme kaipasikin. Sinulla on luja luonne ja laajat tiedot, sinä saat olla isän sijassa, ja minä -- minä voin vain rakastaa ja hoidella häntä.

Ja lämmitellessään pienokaisen kätösiä takkavalkean loisteella ja kammatessaan sen hienoa kullankellervää tukkaa laski jo Ragnhild mielessään, miten paljon kangasta tarvittiin sille uuteen vaatekertaan, sillä ne, jotka pienokaisella oli yllään, olivat surkean huonot ja kuluneet. Annankin piti tulla katsomaan uutta tulokasta, ja hän oli heti halukas hankkimaan vuodetta pienelle vieraalle.

Ilokseen huomasivat Ragnhild ja Eedit, miten hyvin heidän kasvattinsa näytti viihtyvän heidän luonaan, ja kun tämä oli kylläkseen juonut maitoa, nukkui hän turvallisesti Ragnhildin syliin. Ruusaksi oli kuoleva äiti kutsunut tyttöään, ja vielä myöhäiseen yöhön valvoivat molemmat kasvatusäidit ja puhelivat hänestä. Hyvä hoito, uudet vaatteet ja ennen kaikkea hellä kohtelu saivat pienokaisen piankin kotiutumaan, ja kun hän hilpeänä ja iloisena juoksenteli huoneessa tai hellästi kietasi pienet kätensä Ragnhildin kaulaan, ymmärsi tämä, että nyt vasta tyhjyys hänen sydämmessään oli täyttynyt. Lapsen rakkautta hän oli kaihonnut, sen hän nyt oli saanut. Sillä pieni Ruusa tietysti piankin unohti oikean äitinsä. Lapsi tuli yhdyssiteeksi Ragnhildin ja Eeditin välille, ja jokaisen puolueettoman kaupunkilaisen täytyi pitää tätä kotia ja tätä ystävyyttä mallikotina ja malliystävyytenä. Ja miten onnelliset olivatkaan nämä molemmat naiset! Heillä oli siunausta tuottava toimiala, kodissaan vallitsi rauha, rakkaus ja suloinen sopusointu. Kerran kysyi Eedit pilallaan:

-- Sanotko vieläkin Ragnhild, että rikkaus on maallisen onnemme ja ijankaikkisen autuutemme tiellä?

-- En, en vastasi Ragnhild liikutettuna. Rikkaus on ihana Jumalan lahja, mutta tietystikin hyvin edesvastuullinen.

31.

Hannan paratiisi.

Erään X:n kaupungin syrjäkadun varrella asui matami Rosenqvist, uuras ja säyseä eukko. Hänellä oli pieni oma talo. Elatuksekseen vuokrasi hän huoneita ja piti ruokaa vaatimattomille matkustajoille sekä pesi ja silitti hienompaa pesua herroille. Täällä Hanna Sandbergkin sai turvapaikan, kun hänen äkisti piti lähteä palveluksestaan. Hannan äiti oli asunut leski Rosenqvistin talossa, ja tämä oli siis tuntenut Hannan jo pahaisena paitaressuna. Hän oli aina pitänyt tuosta reippaasta, iloisesta tytöstä, ja äidin kuoltua, mikä tapahtui vähää ennen Hannan rippikoulunkäyntiä, oli hän hoivannut häntä. Matami Rosenqvistin johdolla oli Hanna oppinut pesemään ja silittämään, äitinsä taas ohjasi häntä ruoanlaitossa ja leipomisessa. Rouva Sandberg nimittäin oli ollut kuulu "kokki" ja taidossaan Kaisa Wargin ja mamseli Nylanderin veroinen. Hanna oli jo pikku tyttönä, kun oli vapaa koulunkäynnistä, seurannut äitinsä apuna, kun tätä oli pyydetty valmistamaan pitoja jonnekin. Hän sai silloin vispilöidä munaa, hienontaa sokeria, voidella vehnäsiä tai puhdistaa rusinoita, ja ymmärtävä äiti oli näin vähitellen opettanut tyttärelleen monta hyödyllistä seikkaa keittotaidossa. Hanna, jolla oli valpas mieli, tarkka silmä ja käytännöllinen luonne, edistyi silminnähtävästi ja oli aimo ylpeä ja iloinen, kun äiti joskus jätti hänen toimekseen jonkun vaikean tehtävän. Tämä aikainen harjoitus käänsi Hannan mielen taloustoimiin, ja sen tähden tuli hän hakeneeksi emännöitsijän paikan, kun äidin vähät varat eivät riittäneet antamaan tyttärelle enempää koulusivistystä.

Kun matami Rosenqvist sai kuulla, että Hanna oli menettänyt palveluspaikkansa, ja kuuli syynkin, jonka Hanna lyhyesti ja avomielisesti hänelle kertoi, ehdotti eukko, että Hanna vastaiseksi asuisi hänen luonaan ja koettaisi samaa elatuskeinoa kuin äitinsäkin. Siihen aikaan ei ollut ainoatakaan etevää kokkia koko kaupungissa; sellaista siis kipeästi tarvittiin. Hanna suostui kernaasti ehdotukseen ja piankin huomasi hän voivansa hyvin tulla toimeen niillä tuloilla, varsinkin kun matami Rosenqvist ei millään ehdolla suostunut ottamaan vuokraa Hannan pienestä kamarista. Se oli sama huone, jossa Hanna ennen äitinsä kanssa oli asunut.

Hannan taito tuli piankin tunnetuksi, ja työtä oli yllin kyllin. Hänen ripeä, takkela tapansa, ystävällinen luontonsa, mutta ennen kaikkia hänen ikäänsä nähden tavaton taitavuutensa tuotti hänelle paljon kannattajia. Taitavia keittäjiä oli harvassa siihen aikaan, sillä perheenemännät puuttuivat itse enemmän taloustoimiin, kuin nykyään on tapana, ja senvuoksi oli sangen suloista emännälle, kun suuremmissa kemuissa tai tyttären häissä sai istua sisällä ja puhella vieraiden kanssa tietäen, että keittiössä oli kätevä, luotettava henkilö, joka valmisti aterian ja virvokkeet, asetteli ne somasti astioihin ja toimitti ajoissa sisälle. Siihen aikaan ei vielä ollut, ei X:ssä ainakaan, piirakantekijää, sokurileipojaa tai makkarantekijää, ei saanut myöskään ostaa olutta, lihalientä tai punssia. Kaikki piti kotona valmistettaman hienosta näkkileivästä krokaanin koristeihin, kotitekoisesta sahdista kotona puhdistettuun ja maustettuun paloviinaan saakka. Taitavallekin emännälle oli apu siis tervetullut, kun piti suuria pitoja valmistettaman. Mutta niitä ei tietysti pidetty joka päivä. Vapaapäivinä pesi Hanna pitsejä, parsieli hienoa pöytävaatetta, kutoi silkkikäsineitä, joita siihen aikaan paljo käytettiin, sekä auttoi matami Rosenqvistiä silittämisessä. Tällä tavalla ansaitsi Hanna jokapäiväisen leipänsä, oli tyytyväinen ja luotti tulevaisuuteen. Hän oli vaatimaton elintavoissaan, tarpeensa olivat tuiki pienet, eikä hän halveksinut mitään työtä. Senvuoksi voikin hän aika ajoin lisätä pienen summan säästövaroihin, joita ensi palvelusvuodesta alkaen oli ruvennut kokoamaan.

Niin kului viisi vuotta. Silloin toteutui, mitä Liina ensi luvussa jo ennusti, nimittäin että Hanna keittäisi liemiään ja ruokiaan siksi että päättäisi häihin ja krokaaniin. Matami Rosenqvistilla oli ainoa poika nimeltä Tuure. Hän oli alottanut uransa juoksupojasta pastori Stålen, Marian isän luona, mutta kun oli harvinaisen rautainen ja eläväinen poika, mieltyi pastori häneen siinä määrässä, että antoi hänen lukea yhdessä omien poikiensa keralla, eikä tarvinnut pastorin sitä koskaan katua. Poika oli ahkera ja tarkkaavainen ja syvästi kiitollinen siitä, mitä sai oppia. Sen ohessa toimitti hän edelleenkin käytännöllisiä askareitaan, etenkin puutarhassa, ja kun poika osoitti erityistä halua ja taipumusta kukkien hoitoon, päätti pastori hankkia hänelle perusteellista opetusta siinä ammatissa. Itsellään oli pastorilla suuri lapsilauma kasvatettavana, mutta hän antoi kuitenkin senverran kuin riitti, jotkut ystävät avustivat, ja muutamana kauniina kesäpäivänä sanoi Tuure jäähyväiset äidilleen ja hyväntekijälleen sekä matkusti Ruotsiin puutarhurikouluun. Kun hän oli suorittanut tarpeellisen oppimäärän, sai hän edullisen puutarhurin paikan suuremmalla maatilalla, ja hänellä oli hyvät tulot. Mutta mieli paloi kotimaahan, ja Tuure tuumi matkustaa kotiin, perustaa oman puutarhan kotikaupungin läheisyyteen ja hankkia elatuksensa myömällä hedelmiä, vihanneksia, kukkia ja kasvinsiemeniä. Hän kirjoitti tästä hyväntekijälleen, ja vanhan äitinsä ilmeiseksi iloksi tulikin hän kotiin jäädäkseen, kuten toivoi, sinne ikipäivikseen.

Matami Rosenqvist oli paljon puhunut Hannalle tästä pojastaan. Hanna oli lapsena monet kerrat leikkinyt ja lukenut hänen kanssaan, ja äidille sekä Hannalle oli suurta huvia muistella niitä aikoja, kun hän vielä oli kotona. Vieläköhän lie entisensä näköinen? Jopahan, hän on toki kaunistunut ja tullut miehekkäämmäksi näinä 12 vuotena, hänhän oli vain poikanappula lähteissään. Mutta tuo kunnon eukko joutui aivan ymmälleen hänet nähtyään, niin oli poika muuttunut. Onnellinen äiti ei voinut kyllikseen katsella tuota rotevaa nuorta miestä, jolla oli niin kauniit ahavoittuneet kasvot, sinisilmät, ja niin herramainen käytös. -- Ja kuinka hyvin tuo viheriä nuttu ja olkihattu pukevat häntä! sanoi hän Hannalle, kun tämä keittiössä valmisteli iltasta, -- aivan hienointa verkaa, näyttää voivan hyvin. Ja eikös hän puhu kauniisti?

Nuori puutarhuri oli saanut erittäin hyvät todistukset koulusta sekä siltä tilanomistajalta, jonka puutarhaa oli hoitanut, ja pastori Ståle kannatti senvuoksi hänen tuumaansa perustaa oma puutarha. Kaupungin ulkopuolella oli varsin sopiva paikka.

Puutarhuri otti pienen lainan, liitti siihen omat säästövaransa, osti kappaleen maata, ja parissa vuodessa oli hän kasvattanut mitä somimman puutarhan, jossa "kasvoi korvien kuullen", kuten matami Rosenqvist sanoi. Siellä kasvoi vihanneksia, hyötymansikoita, kukkia, pumppuja, kurkkuja, hedelmäpuut rehoittivat, marjapensaat vihannoivat -- mitä kaikkea ne tuottaisivatkaan, kun vaan kärsiväisesti odotti! Hyvä menekki olikin puutarhatuotteilla sekä kaupungissa että maalla, ja siemeniä ostettiin ympäri Suomea, sillä siihen aikaan olivat siemenkaupat hyvin harvinaisia maassa.

Tuure asui aluksi äitinsä luona kaupungissa ja kävi joka päivä puutarhallaan sekä itse työskentelemässä että katsomassa työväkeään. Puutarhalla oli ainoastaan työkaluvaja sekä pieni huvihuone, johon sai pistäytyä sateensuojaan ja jossa hän toisinaan nautti äitinsä lähettämän päivällisen, kun ei ollut aikaa kotona käydä. Väliin kutsui hän äitinsä ja Hannan sinne kahville, ja Hanna, joka oli suuri luonnon ihailija, nautti sanomattomasti näistä hetkistä. Puutarha olikin kauniilla paikalla. Viheriä kumpu, jossa kasvoi koivuja sekä pihlajoita, kohosi keskellä puutarhaa, ja siitä aukeni näköala järvelle ja toisella puolen avaroille pelloille, niityille ja metsille. Puutarha kierteli kumpua ja loiveni vähitellen järven rantaan, jota vanhat raidat, koivut ja lepät koristivat.

Kaksi kesää oli tuo uuttera puutarhuri uupumatta pengonnut puutarhassaan. Syksyllä alkoi hän ajattaa sinne hirsiä, tiiliä, savea ja muita rakennusaineita. Matami Rosenqvist tosin ajatteli kaihomielin, ettei poika siis enää asuisikaan hänen luonaan kaupungissa, -- mutta -- lohdutteli hän mieltään -- sehän todistaa, että hän aikoo jäädä kotimaahan, ja siitä olen iloissani. Kun onkin vain yksi lapsi, niin tietysti sen kernaasti tahtoo pitää luonaan. Eikö sinustakin Hanna?. -- Tietystikin. Kun pieni talo oli valmis -- se oli aivan yksinkertainen: kaksi kamaria, sali ja keittiö -- kutsui puutarhuri äitinsä ja Hannan sitä katsomaan. Sielläkös oli kaunista! -- Onhan se vähän avaranlainen poikamiehelle, arveli eukko, mutta voithan mennä naimisiin, ja silloin se on tarpeen.

Sitähän puutarhuri juuri oli ajatellutkin. Mutta kuka tulisi hänen vaimokseen? Kukas muu kuin Hanna. Ja tuskinpa on koskaan kaksi hyvää ihmistä paremmin sopineet toisilleen. Matami Rosenqvist vakuutti, ettei hän milloinkaan olisi voinut toivoa sopivampaa ja rakkaampaa miniää. Häät vietettiin vähin äänin uudessa talossa ja vaikka oli sydäntalvi, kukkivat ruusut, hyasintit ja lakkaorvokit sisällä, ja morsiamen päätä somisti myrttiseppele sulhasen istuttamista ja tätä varten hoitamista myrteistä. Kesän tultua rappautti Tuure talon ja istutti ruusuja ja köynnöskasvia seinämille. Ja silloin selitti hänen vaimonsa, että heidän kotinsa oli maallinen paratiisi, ja siitä lähtein kutsuttiin puutarhaa kaupungin ulkopuolella aina "Hanna Rosenqvistin paratiisiksi."

Hannan naimisiinmeno huoletti alussa emäntiä ja rouvia, vaikkakin he toiselta puolen iloitsivat, että tuo hyvä, rakastettu tyttö sai oman kodin, jonka kernaasti soivat hänelle. Mutta Hanna, joka oli älykäs nainen, ei ruvennut istumaan kädet ristissä naimisiinkaan mentyään. Hän jatkoi yhä entistä työtään ja oli onnellinen, kun voi auttaa miestään kantamalla kortensa kotiin hänkin. Hän kävi entisissä paikoissaan ja toi työtä kotiinkin. Siten tuli tuo onnellinen pariskunta erittäin hyvin toimeen. Ja onnellisia he olivatkin. He rakastivat toisiaan, olivat jumalaapelkääväisiä, ahkeroita ja iloisia, ja tästä onnestaan kiittivät he Jumalaa joka päivä.

Joku lukijoista, joka mahdollisesti on mieltynyt tähän vaatimattomaan tyttöön, kysynee kenties, eikö Hanna sittemmin enää kuullut mitään nuoresta kapteenista, Aukusti herrasta, jonka takia Hanna menetti kodin, jossa hänellä oli turva ja toimeentulo. Alussa oli Hanna hiukan levoton kapteenin uhkauksen johdosta, että hän nimittäin kirjoittaisi ja etsisi Hannan käsiinsä, mutta suureksi ilokseen huomasi hän levottomuutensa aiheettomaksi. Kirjettä ei koskaan kuulunut eikä liioin kapteeniakaan. Muutamalta matkustavaiselta sai Hanna myöhemmin kuulla, että kapseeni joku vuosi Hannan lähdettyä oli nainut ylhäisen nuoren neidon, jonka Hannakin oli nähnyt emännöitsijänä ollessaan. Oli ollut herttainen, hyvännäköinen tyttö, ja Hanna toivoi sydämmestään heille kaikkea mahdollista onnea.

Siten päättyi se pieni romaani sopuun ja rauhaan.

32.