Part 22
-- Niin se on, ja herra Schönberg voi epäilemättä panna nuoren tytön pään pyörälle. Hän on kaunis mies.
-- En ole sitä huomannut. -- Rouva Lager päästi pienen haukotuksen nenäliinaansa.
-- Ettekö? Sepä kummaa! -- -- Mutta kaikki ihmiset sanovat häntä kauniiksi.
-- Pikku Alice on toki järkevämpi, huomautti nyt rouva Cederskiöld. -- Mieshän on köyhä ja vain tuollainen koulunopettaja. Ei! Paremmat naimiset moista tyttöä odottavat!
-- Alicea voi verrata kissaan, kun se on saanut hiiren kynsiinsä, -- jos saan käyttää sellaista vertausta, -- arveli toinen rouva. -- Hän leikkii koko joukolla eikä huoli ainoastakaan.
-- Ei, ja hän onkin vielä aivan liian nuori sitoutuakseen kehenkään, selitti rouva Lager ja nojausi mukavasti nojatuoliinsa.
-- Niinkö rouva Lager luulee? pisti rouva Cederskiöld. Minä taas olen niin levollinen, kun ovat surusta pois. Kiitän onneani joka kerta kun näen Ragnhildini käyskelevän kauniissa kodissaan jalosukuisen puolisonsa rinnalla keskellä komeutta ja rikkautta.
Tämän kuultuaan ajatteli monikin, ettei Ragnhild kaiken tuon hallitsijana näyttänyt erittäin onnelliselta, mutta rouva Lager sanoi:
-- Voi se olla hyväkin ja onnistua toisinaan, mutta minun periaatteeni on tämä: antaa tytön huvitella ja pitää iloa vapaudessaan niinkauvankun se on mahdollista s.t.s. niinkauvankun hän ei vielä näytä "kuluneelta", _sitte_ on kyllä aikaa ajatella avioliittoa. Hyvä Jumala! Mikä autuus sitte on paraassakaan avioliitossa? Kahle se on, vankeus, tauteja, lapsia ja talouspuuhia. En tällä tahdo sanoa, että toivoisin tyttöjen jäävän naimattomiksi. Varjelkoon! Tarkoitan vaan, että parasta on siirtää välttämätön paha niin myöhäksi kuin mahdollista. Senvuoksi päästin Alicenikin nuoresta mukaan -- juuri siksi, että ennättäisi nauttia enemmän. Kun hän sitte on huvitellut vielä muutamia vuosia päälle kahdenkymmenen, voi hän sitoutua, tulla puolisoksi ja äidiksi niinkuin me muutkin. Sitäpaitsi alkaa siitä uusi taival. Tyttö 25 vuoden iässä on vanha, samanvanhuinen rouva taas nuori, ja jos onni varjelisi sairauksista ja liian monista pienokaisista, voi hän pitää lystiä vielä monet vuodet. Niin minä olen tehnyt. Pian kasvavat lapset, ja sitte saat seurata kaitsijana heitä huvituksiin ja nauttia nähdessäsi heidän nauttivan nuoruudestaan.
-- Mutta lieköhän niin varmaa, että tyttö, joka koko nuoruutensa on kuluttanut huvituksiin, sitte on kypsynyt puolisoksi ja äidiksi ja että hänellä edes on halua ottaa harteilleen edesvastuuta ja velvollisuuksia, joita avioliitto edellyttää? kysyi muuan nuorempi rouva epäillen.
-- Äh, äidin tietysti täytyy pitää huolta, että tyttärensä joutuu sellaisiin naimisiin, missä tämä edesvastuu ei liiaksi rasita, vastasi rouva Lager.
-- Juuri niin, vahvisti rouva Cederskiöld.
-- Paitse sitä, jatkoi rouva Lager, ei hänellä ole muuta neuvoa. Ei ole sekään hauskaa, kun jää vanhaksipiiaksi, ryppyhuuleksi, saa istua kököttää tanssijaisissa ja nuoremmat ja kauniimmat tirskuvat ja ivaavat häntä selän takana. Siis mennään naimisiin, kuten olen sanonut. Jos sattuu joutumaan hyviin, on taakka kevyt. Alicella ei ole syytä hätäillä. -- Ja sitte alkoi rouva Lager tehdä matkasuunnitelmia ensi kesää varten, ja niin unohtuivat kaikki naimapuuhat.
Nuoretkin olivat jo väsyneet ompelemiseen, joku hyväntahtoinen äiti rupesi soittamaan, ja pian oli tanssi täydessä vauhdissa. Alice oli ihastuksissaan illatsujen onnistumisesta ja päätti itsekseen, ettei yksikään talvi saisi mennä ilman niitä. Kun kaupungin köyhät saataisiin vaatteeseen, keksittäisiin aina jotakin hottentotteja tai muita, joiden hyväksi tehtäisiin työtä. Aika aina neuvon tuopi. -- Ja hän leijaili pois Valssin pyörteeseen uusimman suosikkinsa, herra Schönbergin keralla hurmautuneena hänen sysimustiin silmiinsä.
29.
Pimeitä päiviä.
Muistutuksista, moitteista ja soimauksista huolimatta oli Eedit innokkaasti jatkanut lukujaan. Hänen serkkunsa, nuoren tohtorin piti vasten tahtoansakin ihailla häntä yhä enemmän ja enemmän. Sellaista sitkeyttä, työvoimaa ja käsityskykyä ei hän ikinä uskonut naisessa löytyvän vielä vähemmin tytössä, joka oli vasta vähä yli 20 vuotta. Tytön tarkka silmä, selvä pää ja erinomainen muisti saivat hänet ihmetyksiinsä. Ja sitte kun hän pitemmän aikaa oli seurannut Eeditin sairaanhoitoa sairashuoneella, ei hän enempää epäillyt, ettei tämä ollut syntynyt lääkäriksi. Oli totta, mitä vanha professori oli sanonut: hän oli yhtä rohkea, tarkkanäköinen ja varma kuin oli kärsivällinen, hellä ja hienotunteinen. Kätensä ei tutissut hoitaessaan pahimpiakaan haavoja tai vammoja, mutta samalla oli hän nainen, piteli hellävaroen sairasta ja näytti edeltäpäin arvaavan sen toivomukset, oli uupumattoman kärsivällinen kärtyisiä, hermostuneita ja kieroja ihmisiä kohtaan. Sanansa soivat ystävällisyyttä, kun hän tyynnytti ja lohdutti potilasta, ja viimein kävi niin, ettei olleet hyvin asiat, jollei neiti Eedit ollut saapuvilla, kun piti ryhdyttämän vaikeaan leikkaukseen tai muuhun arkaan asiaan. Tulisimmatkin tuskat lientyivät, kun hän hoivaili ja lohdutteli, ja kuolevaiset laskivat kätensä tuon nuoren tytön käteen ja kuuntelivat vieno hymy huulillaan hänen palavia rukouksiaan ja suloisia raamatunlauseita, joita hän luki heille. Pienokaiset kurottivat käsiään ja ottivat katkerimpiakin rohtoja hänen kädestään. Monet yöt keinutteli hän sylissään kärsivää, levotonta pikku potilasta ja ystävällisellä katseellaan, reippaalla, iloisella käytöksellään rohkaisi hän monen pikku pelkurin. Nuoren tohtorin ei pälkähtänyt päähänkään pitää häntä enää epänaisellisena.
Mutta mitä oli tullut professorin tuumista saada Eeditiä yliopistoon? Ajatus, että nainen kuuntelisi luentoja yliopistossa ja opiskelisi anatomiasalissa, ei ollut noussut yhdenkään aivoihin. Se professori, jonka puoleen Eeditin isä kääntyi kysymyksineen tästä asiasta, joutui senvuoksi aivan ymmälleen moisesta ajatuksesta ja pudisti päätään elähtäneelle vanhukselle, joka siellä maaseudun yksinäisyydessä näytti tulevan lapseksi uudelleen, kuten voi päättää hänen merkillisistä tuumistaan. -- Tyttö saattaa olla lujaa laatua ja omata enemmän kirjatietoja kuin ikäisensä nuoret naiset -- nimittäin liikanaisen hellän isän kannalta katsottuna -- ajatteli hän, mutta yliopiston luvuissa varmaan piankin tulisi tenä eteen. Tätä ei professori tietystikään hennonnut suoraan sanoa vanhalle isälle. Hän kirjoitti puhutelleensa muutamia virkaveljiään, kuten oli tehnytkin, mutta he luulivat, ettei sellainen asia kävisi laatuun, sen pitäisi kiertää pitkiä teitä, konsistorissa, kanslerinvirastossa jopa keisarissakin, ja toivo onnistumisesta näytti heikolta. Mutta saisihan koettaa kuitenkin. _Jos_ kerran niin pitkälle tultaisiin, että nainen saisi opiskella miehen rinnalla -- jota tuo opinmies itsekseen suuresti epäili -- ei se aika ainakaan vielä ollut koittanut.
Sellainen oli sen kirjeen sisältö, jonka professori Berg sai vastaukseksi kysymyksiinsä. Tätä kaiketi hän odottikin, mutta masensi se sittenkin ukon mieltä. Eedit ja tohtori Bernhard olivat saapuvilla, kun hän avasi kirjeen. Eedit ei siitä niinkään huolestunut. Hänhän ei, kuten kerran sanoi Marialle, halunnut suorittaa julkisia tutkinnoita eikä toivonut suurta menestystä juuri senvuoksi, että naiset aivan harvoin antausivat lukutielle. Hän oli kyllä perusteellisesti tutkinut anatomiaa isänsä johdolla, mutta serkku Oskarilta oli vielä paljon oppimista, käytöllistä harjoitusta oli kyllin tarjolla kaupungissa, hän voi siis vastaiseksi pysyä levollisena, kuka tietää, mitä tulevaisuudessa vielä tapahtuisi, hän oli nuori, ja professorihan oli luvannut koettaa. Täten koetti hän lohdutella isäänsä.
-- Mutta sinähän et itse saa milloinkaan kirjoittaa reseptiä, lapseni, huomautti professori.
-- Mitäpä siitä, isä, niinkauvankun sinä elät, ja serkku Oskari on täällä, ei minun tarvitse kuin kertoa sinulle taudin oireet ja neuvotella teidän kanssanne, ja isä ja Oskari voitte kirjoittaa reseptit, sanoi Eedit hilpeästi.
Vanha professori istui hetken ääneti, mutta sitte hän nousi ja sanoi liikutetulla äänellä:
-- Mutta koittaa se aika kuitenkin kerran, jolloin naiset pääsevät lääkäriksi, vaikkenkaan minä, kukaties et sinäkään, saa sitä nähdä. Kenties ehdotukseni tuli liian aikaiseen, mutta sellainen aika kerran vielä koittaa, siitä olen varma. -- Hän oli kuin kunnianarvoisa profeetta, tuo hopeahapsinen, kirkasotsainen vanhus, seisoessaan siinä käsi ojennettuna, katseessaan ilme, ikäänkuin olisi hän jo hengessään nähnyt sen ajan ensi sarastuksen.
Eedit kuljetti hänet lepotuoliin, suuteli kunnioittavan hellästi hänen kättään ja puheli tulevaisuudesta, kuinka jo ulkomailla oli alettu antaa naiselle perusteellisempaa kasvatusta ja kuinka ne aatteet vähitellen raivaisivat tiensä meidänkin pieneen, kaukaiseen maahamme, kunnes professori jälleen ilostui ja lohduttui pettymyksestään.
Tohtori Bernhard istui toisella puolen huonetta ja katseli kaunista ryhmää edessään. Hän huomasi suorastaan iloitsevansa, ettei Eedit joutunut yliopistoon, ja kuta kauvemmin hän katseli noita nuoria, sielukkaita kasvoja, jotka nyt loistivat niin kauniina ja puhtaan naisellisina, kun hän koetti lohduttaa vanhaa isäänsä ja viihdyttää tämän mieltä tulevaisuudentuumillaan, sitä elävämmin tunsi hän, että Eedit oli saanut syvemmän sijan hänen sydämmessään, kuin hän oli luullutkaan. Mutta samassa huomasi hän myöskin miten heikot toiveet hänellä oli voittaa Eeditin rakkautta. Koko ajan, kun olivat tunteneet toisensa, oli Eedit kohdellut häntä kuin toveriaan ja ankarasti vaatinut samaa häneltäkin. Mitähän mahtaisi hän ajatella rakkaudentunnustuksesta? Voisikohan hän milloinkaan häntä rakastaa? Voisikohan hän ylipäänsä rakastaakaan kuin nainen? Tyttären hellyyttä ja ihmisrakkautta hän kyllä tunsi, -- sen hän oli huomannut -- mutta käsittikö puolison rakkautta? Eikö hän juuri itse ollut sanonut, ettei hän voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi rakastaa jotain miestä siinä määrässä, että tämän takia luopuisi luvuistaan ja tulevaisuustuumistaan.
Kuluipa niin jokunen aika. Vähitellen alkoi Oskari tuoda ilmoille tunteitaan. Eedit vaan ei sitä huomannut. Tyynesti ja ystävällisesti kuin ennenkin vastasi hän tohtorin palaviin katseihin, ja helliin kädenpuristuksiin, hänen tähtäilynsä sanoissa ymmärsi hän aina toisin. Sillä Eeditin mieleen ei edes juolahtanut, että Oskari tai kukaan muukaan mies voisi rakastua _häneen_. Hänellä oli satoja asioita ajateltavana, ja hänen sydämmensä oli täydellisesti vapaa. Oskari päätti selvemmin selittää. Mutta kauvan hän epäili. Eikö tehnyt hän väärin häiritessään Eeditin rauhaa kosinnallaan, kun selvästi huomasi, ettei tämä älynnyt hänen rakkauttaan eikä itse millään tavalla näyttänyt omaavan hellempiä tunteita häntä kohtaan? Mutta nainen on niin omituinen. Eedit tosin ei ollut kiemailija, mutta voi sitä selittää naiselliseksi kainoudeksi, joka esti häntä näyttämästä rakkauttaan. Oskari ei voinut kauvemmin kestää tätä tiedottomuutta. Hän päätti käyttää ensimmäistä sopivaa tilaisuutta ilmaistaksensa salaisuutensa Eeditille. Sitä hänen ei kauvan tarvinnut odottaa, sillä tapasivathan he joka päivä toisensa, ja ensimmäisellä tunnilla, kun nuori opettaja turhaan oli koettanut kiinnittää ajatuksiaan siihen, mitä luettiin, keskeytti hän äkkiä esityksensä ja puhui suoraan Eeditille rakkaudestaan. Hetken istui nuori tyttö sanatonna hämmästyksestä, viimein kohotti hän katseensa ja sanoi:
-- Hyvä Oskari -- -- en voinut tällaista odottaa -- -- olen pahoillani -- --
-- Sinä siis et luule voivasi rakastaa minua -- -- et edes tulevaisuudessa -- -- sinä niin hämmennyit nyt -- -- ehkä tahdot koetella itseäsi -- -- minä odotan.
-- Ei, Oskari, sanoi Eedit ystävällisesti mutta varmasti -- en tahdo pettää sinua turhilla toiveilla. Sisaren, ystävän hellyyttä voin sinulle tarjota, mutta rakastaa sinua en voi. Kenties sinäkin olet sekoittanut ystävyyden ja rakkauden, toivotaan niin.
-- En ole, vastasi Oskari vakavasti, -- olen liiankin kauvan tutkinut sydäntäni voidakseni siihen määrin erehtyä.
Syntyi kiusaava äänettömyys.
Viimein alotti Oskari jälleen:
-- Tarjoat minulle ystävän hellyyttä. Minä tyydyn siihen vastaiseksi. Rupea vaimokseni, kenties minä aikaa voittaen saavutan rakkautesi.
Eedit pudisti päätään:
-- Ei, ei, ei! En milloinkaan tohtisi solmita sellaista avioliittoa. Muistatko, mitä kerran sanoin, etten luopuisi kirjoistani ennenkun tapaisin miehen, joka -- -- --
-- Tiedän sen, mutta ei sinun tarvitsisikaan niistä luopua, lupaan pyhästi että saat viettää samanlaista elämää kuin tähänkin saakka, me lukisimme yhdessä, kävisimme yhdessä sairaita katsomassa. Me asettaisimme taloutemme niin, ettei perheenemännän huolet sinua häiritsisi. Kallis Eedit, tule omakseni!
Eeditiin koski kipeästi Oskarin into.
-- Anteeksi, mutta en voi, pyysi hän hiljaa.
-- Jos sydämmesi on vapaa, niin anna minun koettaa voittaa rakkautesi, rukoili Oskari.
-- Sydämmeni on vapaa, mutta elä koeta voittaa rakkauttani, koeta pikemmin unohtaa minut, tai vielä paremmin olkaamme ystäviä kuten ennenkin. Vakuutan sen olevan parasta. En luule voivani tehdä ketään miestä onnelliseksi. Ei ole minulla niitä ominaisuuksia, jotka tekevät naisesta hyvän vaimon.
Oskari tarttui tulisesti hänen käsiinsä ja huudahti:
-- Sinä olet suloisin nainen maan päällä! Sinulla on sekä sydäntä että päätä -- tekisit minut äärettömän onnelliseksi!
Eedit irroitti hiljaan kätensä ja sanoi:
-- Olen kovin pahoillani täytyessäni evätä pyyntösi, sillä olet ollut hyvä ja ystävällinen minulle, ja minä olen kiitollinen siitä, mutta minun täytyy kieltää, minusta olisi synti sinun hellään rakkauteesi vastineeksi antaa oma laimeuteni, ja me tulisimme varmasti onnettomiksi. Ole mies, Oskari! Sinä kyllä vielä tulet onnelliseksi ja löydät itsellesi sopivamman vaimon kuin minä olisin ollut.
Puristettuaan hellästi nuoren miehen kättä poistui Eedit huoneesta.
Tohtori jäi katsomaan hänen jälkeensä. -- Mikä jumaloitava nainen, kuinka suora, hellä ja vapaa valheesta!
-- Sitte tarttui hän lakkiinsa ja läksi vertavuotavin sydämmin.
Eedit päätti lopettaa lukutunnit joksikin aikaa voidakseen siten välttää serkkuaan. Häneen koski kipeästi tämän ystävyyden menettäminen, sillä näiden vuosien kestäessä oli hän oppinut panemaan arvoa nuoreen lääkäriin, ja tämä oli nähnyt paljon vaivaa hänen opetuksessaan. Se oli sitä kiitettävämpää, koska se ei laisinkaan sopinut hänen mielipiteihinsä naisen kutsumuksesta sekä kasvatuksesta. Kuitenkin lohdutteli Eedit itseään sillä, että Oskari piankin huomaisi erehdyksensä rakkaudessaan, pysyisi edelleenkin hänen ystävänään ja menisi naimisiin jonkun hyvän taloudellisen tytön kanssa, joka tekisi hänet oikein onnelliseksi, ja silloin hän sydämmestään kiittäisi Eeditiä siitä, että nyt kieltäysi.
Muutama päivä tämän tapauksen jälkeen sairastui vanha professori arveluttavasti. Hän oli jo kauvemman aikaa ollut kipeänlainen, mutta nyt piti hänen ruveta vuoteelle, ja tohtori Bernhard tuotiin häntä katsomaan. Tauti oli ankara ja kesti kauvan. Häntä piti hoitaa hyvin ja huolellisesti. Eedit oli yksin hoitamassa. Jollei tohtori Bernhard jo ennestään olisi häntä ihaellut, olisi hänen nyt ainakin pitänyt oppia. Tyttö näytti olevan uupumaton. Isä tuskin voi silmänräpäykseksikään päästää häntä luotaan. Usein lepäsi hän käsi Eeditin kädessä, ja kun tämä kuulumattomin askelin kulki huoneessa, siivoili tai valmisteli juomaa sairaalle, seurasi ukko häntä silmillään. Kirjat olivat nyt unohtuneet, paitsi kun professori oli parempi ja halusi kuulla luettavan. Silloin vaivasi Eedit silmiään lukemalla isälleen puolihämärässä huoneessa tai yölampun himmeässä valossa, siksi kunnes sairas väsyi kuulemaan.
Heti taudin alkaessa oli Oskari ilmaissut Eeditille arvelunsa, ettei professori enää taudistaan nousisi. Eeditin sydän oli haleta surusta, mutta hänellä oli kyllin sielunvoimaa pysyäkseen isänsä luona levollisena. Vanha professori tunsi itsekin elämän ehtoon lähenevän. Hän puhui tyttärelleen siitä, kiitti häntä tuhansin kerroin siitä huolenpidosta ja rakkaudesta, jota aina oli isälleen osottanut ja suri vain sitä, että piti jättää hänet niin nuorena turvattomaksi. -- Mutta minä jätän sinut Jumalan haltuun, ja joka sen tekee, voi olla levollinen, sanoi hän kirkas hymy kasvoillaan.
* * * * *
Eedit oli siis yksin ja turvaton.
Tuo pitkä ankara aika, jonka hän oli omistanut yksinomaan sairaan hoitoon, oli arveluttavassa määrässä heikontanut hänen terveyttään sekä voimiaan. Tohtori Bernhard määräsi hänen olemaan erittäin varovaisen, lepäämään ja pysymään tyynenä. Eedit noudattikin tätä määräystä osaksi sentakia, että tunsi olevansa sen tarpeessa, osaksi että häntä suretti liiaksi, kun ei voinut heti ryhtyä lukuihinsa entisellä innolla. Eräänä päivänä kuitenkin tarttui hän muutamaan kirjaan hälventääkseen suruista mielialaansa. Mutta kauhukseen huomasi hän, ettei voinutkaan lukea. Hän tunsi sietämätöntä tuskaa silmissään, niiden edessä oli kuin sumuharso, joka teki mahdottomaksi erottaa kirjaimia. Paikalla lähetti hän sanan serkulleen ja pyysi häntä tulemaan luokseen. Tohtori selitti taudin arveluttavaksi silmäsairaudeksi, jonka Eedit oli saanut liikanaisesta rasituksesta, ja kehoitti häntä heti lähtemään Helsinkiin, missä kuuluisa ulkomaalainen lääkäri paraillaan oleskeli. Itse hän ei arvannut ruveta häntä hoitamaan, kun ei ollut spesialisti asiassa. -- En halusta sinua peloita, lisäsi hän -- mutta minä tiedän, miten helposti sinä unohdat pitää huolta terveydestäsi ja senvuoksi pitää minun sanoa: pikainen ja tehoova apu on ainoa, joka voi pelastaa näkösi.
Suruiset ajatukset ahdistivat Eeditin mieltä koko seuraavan yön. Eikö ollut kauheata kadottaa silmäinsä valo! Ei saisi hän silloin enää milloinkaan nähdä ihanaa luontoa, lukunsa pitäisi hänen jättää ikipäiviksi ja viettää toimetonta elämää pimeydessä ja synkkyydessä. Mutta vielä hän ei voinut luopua toivosta. Hän tahtoi noudattaa Oskarin neuvoa ja heti matkustaa Helsinkiin. Uskollinen, hyväntahtoinen Anna seurasi Eeditiä ja jäi hänen luokseen koko ajaksi.
Vieras lääkäri oli yhtä kohtelias ja ystävällinen, kuin oli kuulu ja taitava. Ei viipynyt kauvankaan, ennenkun hän kysymyksistä, joita Eedit teki hänelle tautinsa johdosta, tuli huomaamaan, että tällä itsellään oli paljonkin tietoja lääketieteessä, ja mieltyi häneen suuresti, kun johdettuaan taitavasti keskustelun tälle alalle näki, miten lahjakas hän oli ja miten lämpimästi harrastunut lääkärintoimeen.
Alussa hoiti lääkäri Eeditin silmiä joka päivä, ja melkein aina johtuivat he keskustelemaan samasta viehättävästä aineesta, mutta sittenkin, kun silmät huomattavasti olivat parantuneet, tuli hän usein, jos aika vaan myönsi, puhelemaan potilaansa kanssa. Tarvinnee tuskin mainita, että Eedit äärettömästi nautti näistä keskusteluista, ja se sai aikaan, että hän kaksinverroin kärsiväisemmin kesti sairautensa ja pitkän työttömyyden. Eedit ei saanut lukea, ei kirjoittaa eikä tehdä käsitöitä ja kun hänellä tuskin oli ainoatakaan tuttavaa kaupungissa, kävi aika useinkin hyvin pitkäksi. Alice Lager kyllä vietti talvea pääkaupungissa, mutta hänen aikansa kului aina huveihin, niin ettei hän ennättänyt käymään Eeditin luona kuin pari kertaa. Eedit oli senvuoksi iloinen ja kiitollinen, kun tuo vieras lääkäri toisinaan toi muassaan jonkun kirjan ja luki siitä hänelle ja siitä sitte punousi viehättävä, opettava keskustelu.
Tuli sitte päivä, jolloin tohtori julisti potilaansa täydellisesti parantuneeksi. Hänen pitäisi vaan jonkun aikaa vielä varoa hienoa painosta, liian vahvaa valoa sekä välttää rasitusta ylipäänsä. Eedit lupasi noudattaa kaikkia määräyksiä. Hän oli äärettömän kiitollinen, kun oli saanut takaisin terveytensä. Tohtorin piti käydä vielä kerran hänen luonaan, ja sitte olisi parantelu päätetty.
Helsinki oli tarjonnut monta nautintorikasta hetkeä Eeditille, pääkaupunki oli hänen silmissään niin kaunis, että hän surren ajatteli palaamistaan tyhjään, autioon kotiin. Hän päätti sentakia jäädä sinne vielä joksikin aikaa osaksi nähdäkseen, mitä siellä oli nähtävää, osaksi ostaakseen uusimpia teoksia kirjastoonsa.
Samana päivänä kun tohtori oli julistanut Eeditin täydellisesti parantuneeksi, lähti Eedit kaupungille nauttimaan raittiista, ihanasta kevätilmasta. Meri oli hiljakkoin luonut jääkuorensa ja kimalteli siintävänä auringonloistossa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Varpuset visersivät, ja puutarhoissa olivat koivut ja pihlajat nupulla. Kadut olivat kuivat, ja suuri oli kävelijäin joukko. Siellä tapasi Eedit Alice Lagerinkin. Hän kulki vanhemman naisen kanssa, mutta nähtyään Eeditin pysähtyi hän ja lausui mielihyvänsä hänen palautuneesta terveydestään, tarttui sitte hänen käsipuoleensa ja saattoi häntä kappaleen matkaa.
-- Hän kuuluu olevan aito taitava mies, tuo kaunis lääkärisi, huomautti Alice. Hän hoitaa sairaita ylhäisemmissä piireissä.
-- Hyvin taitava, myönsi Eedit.
-- Sinä tietysti olet häneen yhtä ihastunut kuin kaikki muutkin? Toivonpa, että minunkin silmäni olisivat kipeät, lisäsi hän pilalla. Mutta tuossa hän tuleekin! Katsoppa Eedit!
Aivan oikein, vieras lääkäri tulikin heitä vastaan, miellyttävän näköinen ja vielä nuori nainen käsipuolessaan. Kun tohtori huomasi Eeditin, levisi säteilevä hymy hänen kasvoilleen ja hän tervehti iloisesti. Senjälkeen kumartui hän naisen puoleen käsipuolessaan ja sanoi pari sanaa, ja sitte nainenkin hymyili ja tervehti.
Kun he olivat menneet ohitse, kysyi Eedit:
-- Kuka se nuori nainen oli?
-- Hän oli tohtorin rouva, vastasi Alice.
-- Onko hän sitte naimisissa? kysyi taas Eedit hetken päästä.
-- On, kuin onkin, monen potilaansa suureksi suruksi, nauroi Alice. Tiedäppä, hän on oikea sydäntensytyttäjä. Jumala tiesi, mikä hänessä niin viehättää, mutta hurmaava hän on. Luulenpa hänen vakavuutensa vaikuttavan vastakohtana noille tanssiaiskeikareille, jotka heti voi tuntea sekä sisältä että ulkoa. Paitsi sitä ei hän huomaa ketään, muuta kuin oman rouvansa, mikä myöskin on kaunis piirre hänessä. Rouva kuuluu olevankin hyvä ihminen, mutta ulkomuotonsa ei suinkaan ole komeampia. Heidän naimisjuttunsa on hyvin huvittava. Rouva oli tohtorin potilas siellä kotimaassa. Tohtori hankki hänelle näön takaisin ja rouva palkinnoksi siitä lahjoitti hänelle sydämmensä. Rouva näyttää suuressa määrin ihailevan miestään eikä, kumma kyllä, ole rahtuistakaan mustasukkainen.
Alice tapasi tuttuja ja sanoi hätäisesti hyvästi Eeditille.
Eedit pysähtyi silmänräpäyksen ja veti henkeään. Kuinka oli hänestä vielä äsken aurinko niin kirkkaasti paistanut, meri niin somasti siintänyt ja ilma kevättä henkinyt? Taivashan oli pilvessä, meri musta ja tuuli kylmä ja kolea.
Seuraavana päivänä tuli lääkäri viimeisen kerran. Hän tutki vielä kerran tarkoin potilaansa silmiä ja sanoi olevansa täysin tyytyväinen niiden tilaan.
-- Mutta te olette vielä kalpea ja heikonnäköinen, neiti, sanoi tohtori totuttuun, ystävälliseen tapaansa. -- Kenties määräämme jotain vahvistavaa?
-- Jopahan, sanoi Eedit hymyillen. -- Olen viettänyt toimetonta elämää näinä aikoina ja istunut sitäpaitse paljon sisällä. Olen tottumaton siihen, siinä koko juttu. Huomenna aijon matkustaa kotiin.
-- Jo huomenna! Ja minä kun ajattelin pyytää saada tutustaa teitä vaimooni. Hän on kovasti mieltynyt teihin. Oikein jo iloitsin siitä. Eikö pääkaupunki enää teitä viehätä, neiti? Onhan täällä paljon katsomista ja tilaisuutta huviinkin. Eikö teidän sovi jäädä?
-- Ei käy päinsä. Emme tapaa enää toisiamme, herra tohtori. Tuhannet, tuhannet kiitokset vaivastanne sekä hyvyydestänne!
-- Minähän olen kiitollisuuden velassa, sanoi tohtori ja pudisti sydämmellisesti Eeditin kättä. -- Olkaa varovainen! Jääkää hyvästi!
-- Hyvästi! sanoi Eedit soinnuttomasti.
* * * * *
Eedit oli ollut tuskin muutamaa tuntia kotona, kun jo Oskari tuli hänen luokseen. Hän ei ollut ensinkään tyytyväinen Eeditin ulkonäköön ja sanoikin sen hänelle. -- Näytät niin kalpealta ja väsyneeltä, melkeinpä sairaammalta kuin lähtiessäsi ja katseesi on raukea. Mistä se tulee?