Part 2
-- En virkakaan, sillä pelkään itselleni käyvän, kuten sadussa kerrotulle heinäsirkalle: kesän läpeensä laulelen, mutta syksyn tullen on aittani tyhjä, sanoi Liina puoleksi vakavasti.
-- Sinähän olet vielä niin nuori, lohdutti Maria. Laulele sinä vaan, iloitse ja levitä päivänpaistetta ympäristöösi. Se kenties onkin sinun tehtäväsi. Mutta kuule kuitenkin omantuntosi ääntä. Kun on iloinen; sinun laillasi, ei siinä suinkaan ole mitään pahaa. -- Hän suuteli Liinaa sydämmellisesti.
-- Mutta nyt on kai aika sanoa jäähyväiset.
-- Olen oikein iloinen, kun olen saanut nähdä teidät luonani jäähyväisjuhlassa, sanoi Ragnhild, jonka kotona tytöt olivat. Se oli hauska tuuma, kun päätimme kertoa tulevaisuudestamme toisillemme. Tuntuu kuin voisi seurata jokaisen elämänvaiheita, ainakin jonkunaikaa, sittenkun on saanut kuulla hänen aikeistaan. Toivon, että me, jotka asumme kaupungissa, useinkin tapaamme. Vaikeammaksi tosin käy saada tietoja niistä, jotka asuvat maalla. Mutta ehkä me kuitenkin joskus kirjoitamme toisillemme?
Tähän suostuivat kaikki. Sitte sanottiin jäähyväiset, jonka kestäissä monen silmään kyynel herahti. Nuorten sydämmet olivat liittyneet toisiinsa, monen helttymättömillä siteillä. Vieläpä nekin, jotka vähimmin olivat toisiansa ymmärtäneet, tunsivat nyt eron hetkellä sydämmellistä myötätunnetta toisiaan kohtaan, ja ero tuntui haikealta. Yhdessä suhteessa olivat kaikki olleet samaa mieltä: he kaikki ihailivat ja rakastivat, melkeimpä jumaloitsivat opettajaansa, vaikka kukin omalla tavallaan käsitti, sydämmeensä kätki ja elämässään toteutti ne opetukset, joita hän heille kaikille antoi samalla mitalla. Tieto, että he tähän saakka olivat lapsina keskenään seurustelleet, mutta tästälähtein tulisivat tapaamaan toisensa naisina, jotka itse olisivat vastuunalaisia teoistaan ja elämästään, lisäsi heidän mielialansa vakavuutta.
2.
Marian koti.
Kas niin, nyt sitä ollaan jälleen kotona, puheli Maria iloissaan, kun oli riisunut päällysvaatteensa, tervehtinyt vanhempia ja istuutunut salin yksinkertaiseen nappulasohvaan suuren sisarussarjan ympäröimänä. Mikä kiipesi hänen syliinsä, mikä sohvalle hänen viereensä, toiset kuhisivat hänen ympärillään. Kaikki toki tahtoivat ilmaista iloaan siskon kotiintulon johdosta.
-- Meillä on ollut niin kovasti sinua ikävä, Maria-kulta sanoi eräskin ojentaen pienen suunsa suudeltavaksi.
-- Tiedätkös, kun minä olen ollut kipeänä, kertoi toinen, ja silloin Ninni luki minulle.
-- Mutta en minä osaa lukea niin hyvin kuin sinä, kiirehti Ninni nöyrästi lisäämään.
-- Ja äidillä on ollut aika puuha, kun on yksin saanut laittaa voileipämme, tiesi muuan pikku pallero.
-- Ja tiedätkös, Helunalla on pieni vasikka.
-- Vai niin, vai niin.
-- Niin, se on ruskeankirjava.
-- Ja Tiiti oli eräänä päivänä hukassa, kertoi vanhin poika, mutta se löydettiin sitten lukkarilta.
-- Vai niin.
-- Ja me olemme joka päivä olleet rannalla leikkimässä.
-- Se oli varmasti hauskaa. Mutta oletteko myöskin olleet kilttejä sill'aikaa?
Lapset katsahtivat vähän noloina toisiinsa.
-- Tai oletteko tuottaneet äidille paljon vaivaa?
-- Minä olen pukeutunut ihan omin voimin, toimitti muuan viisivuotias pikkarainen ja vanhin tyttö, kaksitoistavuotias herttainen lapsi kertoi monasti nukuttaneensa pikku-veljen ja riisuneensa ja pukeneensakin hänet. -- Ja sitte olen minä vielä leiponut korppuja äidin kanssa, lisäsi hän ylpeästi.
-- Lapset ovat tosiaankin panneet parastaan, vakuutti äiti, kun kahvia toimetessaan sattui kuulemaan lasten pakinan.
-- Ja Ninni on oikein parhaansa perästä koettanut olla sinun sijaisenasi, sanoi isä, joka kiikkutuolissa poltteli piippuaan. -- Mutta, lisäsi hän laskien kätensä Marian päälaelle, me olemme kyllä kaikki sinua kaivanneet ja tulleet huomaamaan kuinka sinua tarvitsemme, rakas lapsi.
Maria suuteli kunnioittavasti isän kättä ja sanoi:
-- Tuntuu hyvältä, kun kuulen sinun noin sanovan, isä, mutta luulen kuitenkin, että te kaikki kuvittelette minun toimittavan täällä kotona paljoa enemmän kuin itse asiassa teen. Kas niin, äiti, et sinä saa leikata leipää, sehän kuuluu minun tehtäviini, ja laskien pikku-veljen isän syliin meni hän pöydän luo ja otti kakun Ja veitsen äidiltä. Joku pienokaisista oli jo juossut noutamaan Marian siniraitaisen talousesiliinan, ja niin oli hän täydessä touhussa.
-- Kuinka hupaista onkaan ryhtyä entisiin askareihinsa! No pienokaiset, jaksatteko vielä syödä yhtä paljon leipää kuin ennen?
-- Jaksamme, jaksamme, vastattiin yhdestä suusta ja pieni pyöreäposkinen pallero sanoi:
-- Äiti on leiponut tuota pääsiäiseksi, se on niin hyvää.
-- Vai niin, munsööri, ja sinä tietysti aijot hyötyä siitä, nauroi Maria.
Siinä kun he nyt kaikin istuivat sekä suuret että pienet salin pyöreän pöydän ympärillä, kirkas kahvipannu äidin puolella, ja koruttomat, mutta hohtavan valkeat kupit ympäri pöytää ja sitte nuo kaikki rakkaat kasvot toinen toisensa vieressä, katseli Maria säteilevin silmin ympärilleen ja huudahti:
-- Oi isä, oi äiti! kuinka hyvä ja onnellinen koti minulla on.
-- Niin lapseni, sanoi äiti lempeästi, kunhan ei vaan kaupunkilaiselämä olisi mieltäsi muuttanut, ja sinusta tästälähtein elämäsi tuntuisi työteliäältä ja kotisi liian yksinkertaiselta.
-- Sitä en uskoisi, rakas äiti. Tunsin selvästi, etten sopinut kaupunkilaiselämään ja etten voinut viihtyä ilman pieniä kotiaskareitani. Kaupungissa olo-aika oli kyllä ihana monessa suhteessa. Minulla oli paljon lukemista ja oppimista, sain ottaa osaa moneen kauniiseen jumalanpalvelukseen, sain toisinaan kuulla arvokasta musiikkia ja väliin seurustella useiden kunnon tyttöjen kanssa, mutta siitä huolimatta kaipailin kuitenkin näitä pikku velikultia, ja sitte oli ihan outoa ja kummallistakin istua katettuun pöytään näkemättä itse vähääkään vaivaa.
Kun kahvi oli juotu, alkoi Maria purkaa matkalaukkuaan. Ja vaikka se oli pieni ja turhanen, löytyi sieltä kuitenkin pieni lahja jokaiselle kotolaiselle.
-- Sinä et olekaan ostanut uutta pukua, tyttöseni, huomautti äiti.
-- En, äiti, siihen olisi tarvittu suurehko rahasumma, ja kun tarkemmin tuumin, luulen voivani korjata vanhan sinisen villapukuni, niin että se vielä näyttää varsin siistiltä, ja sitäpaitsi, lisäsi hän hiljemmin, jotteivät toiset kuulisi, tarvitsivat lapset välttämättä uusia koulukirjoja. Niihin käytin osan rahoista.
Äiti syleili hellästi tytärtään. --
Kun Maria iltasella hellästi katseli paria kolmea pientä vuodetta, jotka olivat sijoitetut hänen pieneen kamariinsa, ihmetteli hän, tokko yksikään hänen rippikoulutovereistaan oli niin onnellinen ja kiitollinen, kuin hän, ja niin kirkkain toivein ajatteli tulevaa päivää.
3.
Eeditin koti.
Suuressa, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa istui himmeän työlampun valossa professori Berg ja hänen tyttärensä Eedit, kumpikin, kuten näytti, syventyneenä lukemiseensa. Täyteläiset kirjahyllyt, kartat, pallot ja sen semmoiset sekä huoneen muutenkin totinen leima ilmaisivat selvästi, että paikka oli opin tyyssija.
Professori Berg oli vanha mies, jonka jalot kasvonpiirteet, paljaaksi käynyt pää ja harmaat hapset herättivät niin hyvin kunnioitusta kuin mieltymystä. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut lääkärinä N:n paikkakunnalla ja voittanut siellä väestön yleisen kunnioituksen taitavuutensa, uskollisuutensa ja ystävällisen käytöksensä kautta. Opiskeleminen oli ollut hänen elämänsä rakkainta työtä ja vieläkin istui hän, korkeasta iästään huolimatta, mielihyväkseen kirjastossa kirjojensa ympäröimänä ja niihin syntyneenä.
Hänen ainoa tyttärensä, Eedit, oli perinyt saman tutkimisinnon, ja kun isä huomasi hänen taipumustensa käyvän siihen suuntaan, ryhtyi hän mielihyvällä ohjaamaan tyttärensä lukuja niin hyvin kouluaikana kuin vielä sen loputtuakin. Tytön vilkas käsityskyky ja perinpohjaisuus kaikissa opinnoissa ja varsinkin hänen lämmin harrastuksensa lääketieteeseen synnyttivät vanhan isän mielessä sekä iloa että ylpeyttä. Hän, jolla ei ollut yhtään poikaa, oli onnellinen saadessaan viettää iltansa tämän tyttären kanssa, joka nuoruudestaan huolimatta oli huvitettu syvämietteisistä keskusteluista ja mielenkiinnolla seurasi tieteellistä mailmankirjallisuutta, jonka uutuuksia professori aina oli valmis hankkimaan kotiin.
Kello viereisessä huoneessa löi yhdeksän. Professori oikaisihe lepotuolissaan, katsoi kelloaan ja sanoi:
-- Eiköhän jo olisi teenjuonnin aika?
-- Eiköhän, sanoi Eedit nostamatta katsettaan kirjasta. Kummallista, ettei Sohvi ole saanut sitä valmiiksi.
Ja hän jatkoi lukemistaan.
Professori naputteli sormillaan pöytään ja tarttui hänkin jälleen kirjaansa ja muistiinpanovihkoonsa.
Paremmin kuin puolen tunnin kuluttua nousi professori, pani pois silmälasinsa ja alkoi kävellä edestakaisin vihreällä matolla.
-- Lapseni, sanoi hän lempeästi, sinä rasitat aivan liiaksi voimiasi lukemisella. Lepää nyt hiukan. Minä pistäyn sillaikaa katsomaan, miten teemme laita on. Minun ikäiseni mies tarvitsee jo tähän aikaan illasta jotain vahvistavaa.
Eedit painoi kirjansa kiinni, meni huoneen nurkassa sijaitsevan lasikaapin luo, otti sieltä ihmisen käsivarrenluun ja tarkasteli sitä huolellisesti.
Sillä aikaa meni professori keittiöön. Savupilvi, johon vielä yhdistyi pohjaanpalaneen maidon käryä, pöllähti häntä vastaan, ja keskellä tuota keittoastiain, talouskalujen, vaatteiden ja ruokatavarain sekamelskaa seisoi nuori palvelustyttö kuivaamassa lautasia hienoon servettiin.
-- Eikö tee jo valmistu, tyttöseni, kysäsi professori sävyisästi.
-- Kohta, vastasi tyttö. Ei kello vielä paljonkaan ole
-- Kello on 1/2 10.
-- Professorin kello käy aina edellä, ärähti tyttö. Ja minulla on ollut kyllin tekemistä, minä en voi sitä auttaa.
-- Vai niin, vai niin, virkkoi professori tyynesti, sulki oven ja palasi kirjastoon.
Pian senjälkeen ilmoitettiinkin, että pöytä oli katettu. Professori tyttärineen istuutui tuon peräti ikävän teepöydän ääreen; pöytäliina oli ryppyinen, veitset paripuolia ja kiillottomia, lasit himmeitä, asettimet miten sattui, vailla kaikkea järjestystä. Sohvi neitsy tuli sisään kampaamattomana, suuri reikä hihassa ja esiliina noessa. Hän toi kaksi kupillista laihaa ja haaleata teetä ja poistui jälleen.
-- Senappi maistuisi hyvältä tämän lihan kanssa, sanoi professori. -- Luuletko sitä olevan, lapseni?
-- En tiedä, isä, vastasi Eedit. Mutta minä käyn katsomassa.
Ei ollut. Professori tyytyi ilmankin olemaan, mutta huomautti kuitenkin:
-- Hyvän äitisi eläessä oli aina senappia, hän tiesi, että se oli minun mielimausteeni.
Sanaton huokaus kohosi professorin rinnasta hänen muistellessansa hyvää lempeätä puolisoansa, joka niin monta vuotta tarkalla huolenpidolla oli koettanut tehdä kodin suloiseksi ja hauskaksi hänelle.
-- Tee on aina kylmää ja puuro pohjaanpalanutta, pahoitteli Eedit nyrpeillään. Sohvi on kauhean huolimaton.
-- En tiedä, mistä me ennen saimme palvelijamme, arveli professori, mutta he olivat siistejä, järjestystä harrastavia ja tarkkoja.
-- Palvelusväki mahtoi silloin olla parempaa, sanoi Eedit. Mikähän lie siihen syynä? Ikävää se vaan on. -- Isä, minä tarkastelin juuri käsivartta lasikaapissa; olisi hauska nähdä apinan käsivarsi eli eturaaja sen rinnalla.
-- Sen saat nähdä tohtori L:n luona. Menemme sinne jonakuna päivänä.
Ja sitten syntyi isän ja tyttären välillä oppinut ja syvämietteinen keskustelu. Kolmentoista vuoden ijässä oli Eedit kadottanut äitinsä, juuri kun koulunkäynti eniten vei hänen aikansa. Äiti oli joskus koetteeksi opastellut tytärtään naisten töihin, mutta osaksi ei tyttöä suurestikaan haluttanut, osaksi huolehti isä hänen terveydestään, ja niin lakattiin kokeilusta vähitellen. Palvelija, joka emännän tarkan silmän valvoessa ja viisaasti ohjatessa teki tehtävänsä kunnollisesti ja täsmällisesti, ei osannut omin neuvoinsa pitää talossa samaa järjestystä, mutta toimeen kuitenkin tultiin, tämä kun vielä muisti poismenneen emäntänsä opetuksia. Mutta kun hän oli halunnut muuttaa, oli professori parka saanut nähdä kaikenlaisia palvelijoita. Hän ei enää uskaltanut toivoa, että saisi ruokansa määräaikana, tai että ne pienet, tuiki vaatimattomat toiveet toteutuisivat, jotka hänen hyvä vaimonsa tunsi ja aina iloksensa täytti.
Eedit oli jo 17 vuotta ja hänen olisi pitänyt kyetä edes jotakin asioita oikealle tolalle ohjaamaan, mutta häntä ei haluttanut, ja tottumaton kun oli ajattelemaan mitään muuta kuin lukujaan, ei hänen mieleensäkään johtunut, että hänen tulisi tehdä joitain kodin hauskuuden palauttamiseksi. Professori oli tottunut näkemään Eeditin työskentelevän ainoastaan kirjojen ääressä eikä sentähden vaatinut, että hän kävisi emännän toimiin käsiksi.
Niin molemmat oppineet olivat kokonaan palvelijainsa vallassa, ja onnettomuudeksi tuli usein kaikkein huonoimpia tarjolle, sillä tiedettiin, ettei täällä ankara emäntä heidän töitään ja toimiaan tarkastellut.
Niin vieri päivä toisensa jälkeen ilman vähintäkään toivoa olojen parantumisesta. Professori oli oppinut pitämään tätä välttämättömänä pahana, eikä Eedit ajatellut sitä muulloin kuin saadessaan pohjaanpalanutta ruokaa, tai kun muuten sattui ikävyyksiä samaan suuntaan.
4.
Ragnhildin koti.
Pienessä, somasti sisustetussa huoneessaan istui Ragnhild Cederskjöld kyyristyneenä pehmeän sohvan nurkkaan. Hänen polvillaan oli avattu kirja. Mutta ei hän sitä lukenut. Jo kauvan aikaa oli hän istunut samassa asennossa, kirja auki samasta paikkaa, tuiki toimettomana, ajatuksiin ja unelmiin vaipuneena. Suloisia eivät liene hänen unelmansa kuitenkaan olleet. Ryhti oli veltto, kasvoista kuvastui alakuloisuus ja välinpitämättömyys.
Samassa kuului silkkileningin kahinaa, ja ovesta astui sisään korkeavartaloinen, komea, jotenkin nuorekkaan näköinen nainen, puettuna somaan iltapukuun. -- Jumalani! Ragnhild, huudahti hän, vieläkö sinä istut siinä pukematta ja toimetonna? Etkö tiedä, että meitä on kutsuttu iltaa viettämään kenraali M--n luo.
-- Oi kyllä.
-- Oi kyllä, mikä vastaus se on? Miksi et ole pukeutunut? Oletko sairas?
-- En tiedä äiti, en luule, vastasi tytär tyynesti. Olen tässä juuri itsekseni tuuminut, tulenko mukaan kenraalin luo, vaiko en.
-- Sinäpäs olet kummallinen! Olisiko sinusta sopivata olla suostumatta sellaiseen kutsuun? Ja mistä syystä?
-- Suorastaan siitä syystä, vastasi Ragnhild peitellen esiinpyrkivää haukotusta, ettei minua haluta.
-- Ei haluta! -- Kovasti koeteltu äiti heittäytyi lepotuoliin. -- Sinä teet lopun minusta Ragnhild. Sinun ikäiselläsi tytöllä ei olisi halua! Voiko sinusta tosiaankin tämä pieni kaupunki, joka täällä kätkössä vuorien välissä on kaukana kaikesta elämästä ja uutuuksista, tarjota niin monia huvituksia, että sinä jo olisit ennättänyt kyllästyä. Kenraalin ja pormestarin kodit ovat kaupunkimme hienoimmat, ja sinä tahtoisit siihen määrään loukata kenraalin perhettä.
-- Voi äiti kulta! Olen vakuutettu, että heillä on yhtä hauskaa ilman minua.
-- Minä en käsitä, mistä sinä olet saanut noin päättömiä ajatuksia. Minä en ole milloinkaan ollut tuollainen, ja isäsi oli kotiseutunsa mainioimpia tanssimestareita. Sinä olet kuin mikäkin löytölapsi tai kasvattitytär, mutta et suinkaan sellainen, kuin kuuluisit meidän sukuun, valitteli äiti.
-- Minä olen niin läpeensä kyllästynyt kaikkeen, siinä koko juttu, äiti.
-- Juuri senvuoksi pitää sinun huvitella. Sinä olet sairas, sinä olet hermostunut. Meidän täytyy puhutella professoria; kaikki lääkärit suosittavat huvittelua.
Ragnhild pudisti epäillen päätänsä:
-- En ole sairas enkä hermostunut. Olen ikävystynyt ja juuri huvituksiin. Ne tuntuvat minusta niin tyhjiltä ja kurjilta, eivätkä tyydytä minua.
-- Se on vaan luulottelua. Sinun täytyy olla sairas, en voi ymmärtää muuta.
-- Tytöt ovat pintapuolisia ja mielisteliviä, nuoret herrat äiteläisiä, tanssi sietämätöntä, korttipeli inhottavaa -- -- --. Oi onnellinen Maria Ståle pappilassasi satoine askareillesi, rukkinesi ja patoinesi!
Rouva Cederskjöld hyrähti itkemään.
-- Tätäpä juuri pelkäsin. Sinä olet yhtynyt heränneisiin. Oi minua onnetonta, mieletöntä äitiä, että minun piti salliakin sinun päästä imemään myrkkyä tuon vihatun papin puheista, pyhine kasvonilmeineen ja päättömine ajatuksineen.
-- Äiti, äiti, älä puhu noin _hänestä_, huudahti Ragnhild.
-- Juuri hän on sinut villinnyt, hän istuttanut hulluja ajatuksia päähäsi, hän tehnyt sinut kelvottomaksi seuraelämään, tottelemattomaksi vanhempiasi kohtaan, kaikkien ihmisten pilkanesineeksi. -- -- --
Äidin epätoivo herätti säälin tunteen Ragnhildissa.
-- Äiti, sanoi hän, jo kauvan ennen rippikouluunmenoani, jo koko tämän viime vuoden, on minusta seuraelämä, semmoisena kuin tämä meidän, tuntunut inhottavalta, ihmiset epämiellyttäviltä. Ei liene luonteeni mukaista huvitella tähän tapaan. Ja luulen, että tämä täydellinen työttömyyteni senjälkeen kun lopetin läksyjen lukemisen, on syynä siihen, että olen pahalla tuulella ja väsynyt kaikkeen.
-- Sinä olet erikoisen eriskummallinen, sanoi äiti pyyhkien kyyneleensä. Tytöllä, joka elää moisissa oloissa kuin sinä, ei tarvitse olla muuta tointa, kuin mitä sinulla on. Eikö ole kyllin koruompelutyötä, eikö puodissa kyllin virkkuuneuloja ja lankaa? Voithan kirjailla tai virkata ainakin pari kolme tuntia päivässä.
-- Ei, äiti, se ei ole mitään tarpeellista, se ei tyydytä minua. Mutta ei puhuta enää siitä, eihän sitä voi auttaa. On totta, että rippikoulu aikana johtui mieleeni kaikenlaisia sekavia ajatuksia, ja paljon sellaista, jota ennen en ollut ymmärtänyt tai tullut ajatelleeksi, kävi minulle selväksi, mutta rakas äiti sinä et saa luulla, että meidän hyvä, kunnioitettava opettajamme olisi tahtonut tehdä minut tottelemattomaksi vanhempiani kohtaan. Olisitpa kuullut hänen puhuvan neljännestä käskystä! -- Kuivaa kyyneleesi, äiti, en tahdo pahoittaa mieltäsi. Minä tulen mukaan kenraalin luo.
Rouva Cederskjöld katsoi epäillen tytärtään. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan niitä vakavia ajatuksia, joita viime aikoina oli herännyt Ragnhildin mielessä. Se vaan oli hänelle selvää, että tyttö seurasi häntä kutsuihin eikä tuottanut talolle häpeätä.
-- Sepä hyvä, tyttöseni, näen, että olet jälleen tullut järkiisi. Tiedäthän sinä, että isäsi ja minä myöskin käymme mielellämme kirkossa ja kerran vuodessa ripillä, mutta eihän siltä tarvitse nunnaksi ruveta, vaikka onkin jumalinen. Niin kauvan kun elää maailmassa, täytyy seurata sen tapoja ja olla huomiota herättämättä. Sinä olet nuori ja kaunis, meidän ylpeytemme ja toivomme. Sinun täytyy näyttäytyä ihmisten parissa, ja sitten kun aika tulee, mennä edullisiin naimisiin. Me olemme uhranneet paljon sinun kasvatukseesi, huveihisi sekä vaatetukseesi, ja isä on luvannut olla katsomatta kuluihin, kun sinun etusi on kysymyksessä. Ole senvuoksi kuuliainen ja kiitollinen, ja tuota meille iloa. Kas niin, näytä nyt iloiselta Ragnhildini. Lähetän heti kamarineitisi luoksesi. Me tulemme kai hyvin myöhään kenraalin luo, mutta ei siitä vahinkoa.
Hän loi pikaisen katseen kuvastimeen:
-- Jopas minun silmäni näyttävät itkettyneiltä. Minun täytyy virkistellä niitä hiukan.
Hän meni.
Ragnhild seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli hänen jälkeensä. Hänen kasvoillaan oli mikäli mahdollista vielä entistään väsyneempi ja ikävystyneempi ihme. Huoaten läksi hän huoneesta mennäkseen omaansa, missä Liisi jo häntä odotti pukeakseen hänet äskensilitettyyn musliinipukuun ja koristaakseen häntä kaikella mitä hieno puku vaati.
5.
Tanssijaisissa.
Useimmat teistä, nuoret lukijani, ovat luullakseni olleet tanssiaisissa, joten niiden tuiki tarkka kuvailu on niinmuodoin tarpeeton. Kenraalin luona oli kuten hyvin voi ajatella juhlapukuisia vieraita, kohtelias isäntäväki ja lopuksi hyvä illallinen. Kuitenkaan ette saa kuvailla mielessänne komeita huoneita tai kallisarvoisia pukuja, sillä kenraalin perhe asui pikkukaupuugissa, ja tanssijaiset olivat monta, monta vuotta sitte. Yhden komean puvun voit kuitenkin keksiä yksinkertaisten musliini- ja villaleninkien seasta, joita nuoret tytöt siihen aikaan enimmäkseen käyttivät: se oli nuoren Alice Lagerin, kaupungin kaunottaren ja rikkaimman tytön. Hän oli todella kuin kimeltävä tähti liikkuessaan sulavasti ja miellyttävästi valoisissa huoneissa. Hän näyttikin nauttivan eduistaan täysin siemauksin. Terveys ja ilo säteilivät hänen silmistään valaen ruusuja poskipäihin.
En tahdo sanoa, että kaikki häntä kadehtivat, mutta varmaankin moni nainen, jota onnetar vähemmän hellitteli, hiljaisuudessa huoahti tehdessään vertailuja hänen ja oman osansa välillä. Useimmat pikkukaupungin nuorista herroista ympäröivät häntä palvelevana seurueena. Kenraalin poika, vastaleivottu luutnantti alotti tanssin hänen kerallaan, apteekkari ojensi hänelle hänen pudonneen nenäliinansa, kaksi ylioppilasta oli vähällä juosta toisensa kumoon, kun kumpikin kiiruhti noutamaan hänelle lasin limonaatia, muutamia kaupungin nuoria opettajia seisoi hänen tuolinsa takana keskustellen hänen kanssaan tanssin välihetkinä, ja muutamat, vielä aivan nuoret, liehakoimiseen ja naisseuraan tottumattomat lukiolaiset tyytyivät vaan etäämpää ihailemaan ylistettyä kaunotarta, uskaltamatta antautua kilpailuun vanhempien ja tottuneempien suosioon pyrkijäin kanssa.