Part 18

Nuori lääkäri oli kahden vaiheilla, hämmästyisikö vaiko pahastuisi tästä huomautuksesta ja vaikeni senvuoksi sekä alkoi riisua kättä, joka oli kiedottu karkeaan vaatteeseen. Hän oli päättänyt koetella Eeditiä ja antoi hänen siksi olla apunaan sitomisessa, pakotti hänen tarkoin tarkastamaan haavaa, koskettamaan runsaasti vuotavaan sormeen, joka ainoasti nimeksi riippui kiinni kädessä, kuvaili ja selitteli aina samassa oppineeseen, tieteelliseen tapaan. Nuori tyttö oli hieman kalpea, mutta katse ei säikkynyt, käsi ei vähintäkään vavahtanut, kun hän taitavasti ja vikkelästi autteli tohtoria ja mielenkiinnolla kuunteli hänen selityksiään. Tohtoria harmitti hänen rohkeutensa, viisautensa ja käsityskykynsä, ja hänen täytyi kuitenkin ihailla niinhyvin sitä kuin hänen kätevyyttään, hänen hellää, tosinaisellista huolenpitoansa potilaasta ja hänen valpasta tieteellistä harrastustaan.

-- Ei siis mikään saamaton haikailija eikä saamaton kuhnuri, ei epänaisellinen eikä kovasydämminen, päätteli Oskari ja puri huultaan. -- Ja nyt lepoa ja varovaisuutta, sanoi hän, kun side oli valmis. Kättä ei saa käyttää, ennenkun sormi on kasvanut sijoilleen.

-- Mutta mitä minä sitte voin tehdä? huudahti Anna säikähtyen.

-- No, tyynnyhän nyt, lohdutti Eedit ystävällisesti. Saanhan minä auttaa.

-- Tahtoisin kernaasti nähdä sen sopan, jonka hän keittää, ajatteli tohtori ja pyyhki käsiään ivallisesti hymyillen. Ja ääneen hän lisäsi:

-- Sinä Eedit, joka tutkit näitä seikkoja, saat tarkata potilasta, minä sitte väliin katson häntä.

Eedit lupasi, ja serkku Oskari lähti sekavin tuntein. Hän ei voinut salata itseltään, että Eedit oli herättänyt hänessä vilkasta mieltymystä, ja hän oli iloinen, kun sai syytä usein käydä sukulaistensa luona. Hän kävikin jokikinen päivä, muka sairasta katsomassa. Eedit oli täsmällisesti noudattanut kaikkia määräyksiä, eikä tohtorilla ollut muistutuksen sijaa. Hän todella toivoi pääsevänsä sanomaan: -- Siinä se nähdään, kun naisväki ryhtyy moiseen työhön. -- Mutta ei saanut syytä. Väliin jäi hän päivälliselle tai teelle. Kunnon tohtorimme ei ollut mikään herkkusuu, joka tarkoin nuuski joka ruokalajin ja pippuri- ja suolamäärän niissä, mutta hän harrasti innokkaasti naisen taloudellista kasvatusta ja teki ehdottoman erotuksen naisen ja miehen töiden ja harrastuksien välillä. Senvuoksi tutki hän Eeditin liemiä ja muhennoksia vain vikoja keksiäkseen ja "saadakseen vettä myllyynsä" sillä hänestä oli aivan mahdotonta, että yhtäaikaa voi keittää liemiä ja tutkia lääketiedettä. Siitä huolimatta tuli päivällinen pöytään niin maukkaana ja hyvin valmistettuna, kuin vain voi toivoa, ja Eedit tarjoili tyynesti, miellyttävästi ja huolta pitäen, mikä sopi hänelle sanomattomasti.

-- Varmaankin on hän hankkinut emännöitsijän täksi aikaa, tuumi tohtori. -- Mutta kun hän meni kyökin läpi Annaa katsomaan, ei hän nähnyt muuta kuin puolikasvuisen tytön, joka siellä hääräili ja hommaili. -- Anna kait on päänä kuitenkin ja ohjaa tyttöä, arveli taas tohtori.

Mutta eräänä päivänä tapasi hän hämmästyksekseen Eeditin hihat käärittyinä suuri esiliina edessä korppuja leipomassa.

Tohtori jäi ällistyneenä ovelle, mutta Eedit pyyhkäsi tyynesti kättään ja ojensi sen tohtorille tervehdykseksi.

-- Tätä en toki luullut saavani nähdä, huudahti tohtori.

-- Sitäkö, että leivon korppuja, kysyi Eedit nauraen.

-- Sitä juuri. Puhutaanko siitäkin lääkeopillisissa kirjoissasi?

-- Ei, mutta meidän naisten täytyy olla monipuolisia, olin sanoa jokapuolisia, vastasi Eedit huoahtaen.

-- Ja senvuoksi sinä huokaat, sanoi tohtori ja seurasi ihaillen nuoren serkkunsa tottumusta ja taitavuutta todistavia liikkeitä. Sinun ei tarvitse suunnata voimiasi eikä mieltäsi kahteen suuntaan, valitse jompikumpi.

-- Se ei käy päinsä, vastasi Eedit vakavasti. Olen kyllä ajatellut asiaa monet kerrat. Kirjojani en tahdo eikä minun tarvitsekaan jättää, mutta tyttärenä ja emäntänä en myöskään voi jättää taloutta oman onnensa nojaan. Elä sinä suinkaan luule, että minä joka päivä olen näin harras taloustoimissa. En ensinkään, Anna on minun kotoinen kaitselmukseni, ja ainoastaan kun hän ei pysty hoitamaan tehtäviänsä, ryhdyn minä taloustoimiin.

-- Mutta sittenpä en käsitä, kuinka sinä voit menetellä noin taitavasti. Pantaisiinpa vain minut leipomaan, niin varmaankin tekisin hyvin kelvotonta leipää.

Eedit nauroi.

-- Me naiset olemme aivan toista ainesta kuin te miehet, sanoi hän leikillään ja lisäsi sitte vakavammin: -- Te halveksitte meidän intelligenssiämme, mutta kaiken lopuksi me kuitenkin -- -- --.

-- Jatka vain.

-- En, en tahdo lausua sitä ajatustani. Ei moni vanhempi ja kokeneempikaan ole päässyt selvyyteen siitä. Kas niin, herraseni, mene nyt sisälle isän luo, tämä on heti lopussa, ja sitte käymme yhdessä sairasta katsomassa.

Eedit oli pyytänyt isältään, että saisi ruveta lukemaan serkkunsa kanssa. Isä oli mielellään suostunut tuumaan ja illalla piti asia ratkaista. Kun Eedit kysyi, luuliko Oskari ehtivänsä lukemaan hänen kanssaan muutamia aineita, vastasi hän hitaasti:

-- No, miksikä en.

-- Mutta sinua kenties ei haluta, sanoi Eedit. Siinä tapauksessa jätämme koko jutun. Voinhan edelleenkin lukea isäni johdolla sekä itsekseni. Isäni sanoo, että hän on vanha ja ränsistynyt, ettei hän enää voi seurata aikaansa etteikä hänen muistinsa eikä voimansa riitä lukemaan kaikkea uutta, mitä yhtenään ilmestyy. Sentakia ajattelimme, että sinä -- -- -- mutta jollet sinä tahdo, niin olkoon olollaan.

-- Ei, kyllähän minulla aikaa on, vastasi tohtori ja huomattuaan vanhan professorin vaipuneen sanomalehtensä lukemiseen jatkoi hän:

-- Minusta sinä vaan voisit käyttää aikasi paljon parempaan.

-- Miten niin? kysyi Eedit.

-- Ompelisit, kutoisit ja tekisit sitä kuin muutkin naiset tekevät.

Eedit loi häneen katseen, josta kuvastui pettymystä, surua ja suuttumusta.

-- Sinäkin, sanoi hän hitaasti.

-- Ovatko siis muutkin ennen minua antaneet sinulle tämän neuvon?

-- Ovat, kaikki ihmiset, paitsi isä, mutta minä luulin -- -- minä olin ajatellut, että valistunut mies, kuten sinä, toki tietäisi, miten ihana kutsumus lääkärinammatti on, ja toivoisi, että useat sen alan valitsisivat.

-- Tuo on kaikki varsin hyvin sanottu, sanoi tohtori hiukan kärsimättömästi, mutta sanoppas minulle, ole niin hyvä, miten kävisi kotien, talouden ja lasten, jos kaikki naiset alkaisivat lukea?

-- En olekaan sanonut, että kaikkien naisten tulisi lähteä lukutielle. Mutta naisten, kuten miestenkin joukossa on erilaisia taipumuksia. Anna kunkin seurata omaansa, jolleivät lähimmät velvollisuudet tee sitä mahdottomaksi.

-- Kas siinä juuri, mitä tahdoin sanoa, huudahti tohtori, naisen velvollisuudet rajoittuvat talouspiirin sisäpuolelle eikä lukuhuoneeseen.

-- Missä niin on kirjoitettu? kysyi Eedit. Minä tietysti myönnän olevan aivan luonnollista, että kodissa vaimo hoitaa taloutta ja mies lukee tai hoitaa virkaansa, mutta naimaton nainen, jolla ei ole taipumusta tai halua ompelemiseen tai keittämiseen, olkoon oikeutettu harjoittamaan lukujaan, jos hänellä siihen on aikaa ja varaa sekä halua ja lahjoja. Näetkös, Oskari, kun olin vielä pieni lapsi, oli minulla jo lukuhalu. Nuket ja ompeleminen eivät minua laisinkaan huvittaneet. Isä ei suinkaan aikonut minusta mitään "sinisukkaa", mutta huomatessaan minun palavan opinhaluni rupesi hän pitämään huolta luvuistani, ja hänen tahdostaan olenkin saanut melkein pojan kasvatuksen. Mistä sainkin tämän lukuhaluni? Mikseivät tavalliset tyttöjen leikit minua huvittaneet? Miksi kiinnyin enemmän kirjoihin kuin käsityöhön? Alussa minun kasvatukseni oli samanlainen kuin muidenkin pienten tyttöjen.

-- No, voihan tämä olla poikkeustapaus, sanoi tohtori vielä hieman epäilevän näköisenä. -- Mutta jos menet naimisiin, Eedit, niin mistä Herran nimessä saa miehesi vaatetta ja ruokaa?

-- Vuosi takaperin olisin varmasti vastannut, että antaisin palvelijain niistä pitää huolen, mutta _nyt_ vastaan:

-- Ellei minulla olisi varaa pitää niin monia tai niin taitavia palvelijoita, että he pystyisivät niistä huolta pitämään -- tosin minun johdollani -- sanoisin jäähyväiset kirjoilleni ja sitaisisin talousesiliinan eteeni. Sillä jos kerran menen naimisiin, koskee ensimmäinen velvollisuuteni kodin hoitoa, siihen vakuutukseen olen tullut. Mutta senpävuoksi juuri en menekään naimisiin, ennenkun tapaan miehen, jonka takia iloiten uhraan rakkaat, rakkaat kirjani.

-- Siihenpä ei lie pitkiä aikoja, nauroi tohtori, -- Amor on aika veitikka.

-- Niinhän sanotaan. Sen varalta en menekään varmasti vakuuttamaan, etten koskaan mene naimisiin, sillä eipä tiedä, miten vielä mieli kääntyy, mutta _nyt_ en voi kuvitellakaan, miltä mailma näyttäisi, kun miehen tähden jättäisin kaiken, mikä minulle on kallista ja nykyiset harrastukseni.

-- Kun näin olen päässyt huolistani tulevan miehesi suhteen, niin voimmehan sitte alottaa lukemisen.

-- Kiitos, hyvä Oskari, huudahti Eedit iloissaan.

-- Mutta sittenkin on minusta synti, että niin kaunis ja miellyttävä tyttö kuin sinä -- -- --

Eedit keskeytti hänet ja sanoi vakavasti, melkein ankarasti:

-- Oskari, jos tahdot pysyä ystävänäni, niin sinun täytyy luopua tuosta tavastasi, jota miehet tavallisesti käyttävät nuoria tyttöjä kohtaan. Minä vihaan kohteliaisuuksia sekä pintapuolista, kevyttä ja sisällötöntä puhetta. Puhuttele minua kuin toveriasi ja muista kerrankin, että imartelu ei minua vähääkään miellytä, päinvastoin on se hyvin kiusallista.

-- Mutta, intti tohtori itsepäisesti, se on totta, että olet silmissäni kaunis. Tiedäthän sen itsekin.

-- Tiedän kyllä, että minulla on säännölliset piirteet ja heleä hipiä, myönsi Eedit suorasti -- Olen rakkaan isäni näköinen, ja olen siitä sangen iloissani, mutta ei sinun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sitä minulle kertailla. Ei luullakseni pistäisi päähäsikään sanoa sellaista jollekin miehelle.

-- Ei toki. Mutta naiset kernaasti sitä kuuntelevat, sanoi tohtori kevyesti.

Eeditin silmät salamoivat.

-- On naisia, jotka ovat niin turhamaisia senvuoksi, etteivät ole parempaa oppineet, ja juuri te miehet enimmäkseen heihin sen luulon istutatte että heidän arvonsa on kauneus, jota he eivät itse ole itselleen hankkineet, eivätkä myöskään pysty säilyttämään. Mutta ei kaikille nämä kohteliaisuudet ole mieleen. Moni nuori tyttö punastuu kuullessaan imartelua, jota tuhlaamalla hänelle tuhlataan, sillä hän joutuu hämilleen eikä tiedä, mitä vastata, ja silloin olette te valmiit huomaamaan, että hän tuli imartelusta hyvilleen.

-- Puhutpa kuin vanha kokenut nainen, sanoi tohtori puoleksi ivaten, puoleksi myöntäen.

-- En ole juuri kumpikaan, mutta olen pitänyt silmäni auki ja monastikin harmistunut seuraelämän epäkohtiin.

-- Olkoonpa, myönsi tohtori sytyttäen uuden sikaarin, mutta ainakin ne naiset, joita tähän saakka olen tuntenut, sisareni niihin luettuina, rakastavat imartelua ja pintapuolista puhetta. Minä en ole niitä miehiä, joita moinen huvittaisi, mutta mistäpähän sitä puhuisi naisten kanssa?

-- Et ole koettanut puhua heidän kanssaan järkevistä asioista. Sisariasi en tunne, mutta tunnen moniaita kunnon tyttöjä, jotka harrastavat kaikkea, mikä on suurta, ihanaa ja jaloa. Tuntisitpa vain ystäväni Maria Stålen ja Jennyn, tuon pikku opettajan, ja vielä muitakin oivia esimerkkiä.

-- No sittenpä tämä on tavattoman siunattu seutu, ainakin mitä kunnon tyttöihin tulee, sanoi tohtori hymyillen.

-- En tiedä, olen niin vähän käynyt muilla seuduilla, mutta luulen vaan teidän miesten kerran saaneen niin nurinkuriset käsitteet tytöistä, ja minusta tuntuu, kuin tahtoisitte heidät pysymään sellaisina ja jäämään sellaisiksi, joiksi työttömyys ja hengenviljelyksen puute on heidät tehnyt.

-- Sinä puhut naisesta, ikäänkuin et itse nainen olisikaan.

-- Niin, myönsi Eedit hymyillen -- en tosiaankaan ole pitänyt itseäni oikein naisena. Jo pienestä pitäen olen huomannut itselläni olevan niin peräti erilaisia harrastuksia, kuin muilla tytöillä, olen eniten ollut isäni ja kirjaini parissa ja paitsi sitä ovat kaupungin naiset aina pitäneet minua jonkinlaisena epäsikiönä. Senvuoksi minä naisista puhuessani tavallisesti käytän nimitystä "he" ikäänkuin itse olisin mies.

Serkku Oskari pudisti tyytymättömänä päätään.

-- Eräs ranskalainen kirjailija sanoo, että naisellisuus on naisen suurin hyve, sanoi hän. -- Jos nyt tämä häneltä puuttuu, mikä hän silloin on?

-- Ensiksi pitää olla selvillä, mitä naisellisuudella tarkoitetaan, huomautti Eedit vilkkaasti. -- Jos se on turhamaisuutta, pintapuolisuutta, ajattelemattomuutta, avuttomuutta, ei kannata sitä kovinkaan havitella. Minun luullakseni oikeaan naisellisuuteen kuuluu hyvyys, uhraavaisuus, hellyys ja vaatimattomuus, ja nämä kaikki voi omata nainen, joka on antautunut lukutielle.

-- Puhut kuin kirjasta, serkku hyvä, sanoi tohtori vähän terävästi. -- Minä vain pahoin pelkään, että naiselle, joka on hautautunut kirjoihinsa, ensiksikin on vaikeaa olla nöyrä ja vaatimaton siitä syystä, että hän huomaa, miten paljon hän tiedoissaan on muita naisia edellä, enkä sitäpaitse ymmärrä, missä hän osottaa uhraavaisuuttaan ja niitä muita kauniita ominaisuuksiaan, kuu hän istuu ja lukee päivät pitkät.

-- Mutta en minä tarkoita, että hän aina vaan lukisi ja lukisi, vaan että hän kartuttaisi tietojaan, sivistäisi itseään ja hyödyttäisi sitte lähimmäisiään sillä, mitä on oppinut.

-- Vai niin, vai niin, vai aijot sinä oikein ruveta harjoittamaan lääkärin tointa, nauroi tohtori.

-- Jumala suokoon, että niin pitkälle pääsisin, vastasi Eedit niin lämpimästi ja vakavasti, että tohtori herkesi nauramasta.

He istuivat hetken äänettöminä. Nuoren tohtorin täytyi sydämmessään myöntää Eeditin monessa kohden puhuneen oikein, mutta hän ei vieläkään halunnut luopua periaatteestaan eikä niistä mielipiteistä, joita hänellä tähän saakka oli ollut naisista.

-- Kysytään paljon työtä ja vaivaa, ennenkun voi saavuttaa kaikki ne tiedot, joita taitava lääkäri tarvitsee, alkoi tohtori nyt entistään vakavampana. Ja jos tahtoo seurata aikaansa, saa lukea yhä vaan läpi koko elämän. Entäs käytännöllinen lääkärintoimi, pelkäänpä sinun katselevan sitä liian romanttisen runolliselta kannalta. Voihan se olla kaunista kaikki tuo, mitä romaaneissa kerrotaan armeliaisuussisarista, jotka kostuttavat sairaan huulia raittiilla vedellä ja valvovat heidän vuoteidensa ääressä. Ja sitte se loppuu pieneen rakkausjuttuun. Mutta tuleepa siinä monta kovaa hetkeä, paljon huolta ja vaivaa puhumattakaan kauheista silpomisista, haavoista ja kaikenlaisista vahingoista, tarttumista ja myrkytetystä ilmasta. Ei ole leikkiä lääkärin toimi.

-- Ja sinä luulet, ettei minun voimani, rohkeuteni ja haluni riittäisi kestämään kaikkia vaikeuksia? kysyi Eedit.

Vanha professori oli pannut pois sanomalehtensä ja kuunnellut jo hetken aikaa nuorten keskustelua. Hän nousi tuoliltaan, laski kätensä tyttärensä päälaelle ja sanoi:

-- Tämä tyttönen on seurannut minua sairashuoneisiin ja sairaiden luo köyhien majoihin aina 15:nnestä ikävuodestaan saakka. Hän on nähnyt monenlaisia kipuja, on monasti ollut apunani sitomassa katkenneita luita ja ruhjoutuneita jäseniä eikä ole peräytynyt. Olen antanut hänen kulkea mukana koetellakseni häntä, ja hän on koetuksen kestänyt. Hän on kuin luotu lääkäriksi. Hänellä on kaikki siihen vaadittavat ominaisuudet. Minä olen ollut lääkärinä lähes 50 vuotta, olen nähnyt paljon kurjuutta ja tullut vakuutetuksi, että naislääkäreistä olisi suuri siunaus ihmiskunnalle. Naisella on hienompi huomiokyky, hän on hellempi ja kärsivällisempi kuin me miehet ja esimerkiksi lastentauteihin meitä miehiä paljon sopivampi puhumattakaan kaikista niistä naisista, joita olisi voitu pelastaa kuolemasta ja kituvasta elämästä, jos olisi ollut naislääkäreitä, joille olisivat vaivojaan valittaneet, sillä monet häpeävät puhutella mieslääkäriä siksi kunnes jo asia useinkin on auttamattomissa. Iloani ei voi sanoin kuvata, kun huomasin Eeditin taipumukset. Olen pitänyt häntä suurena Jumalan lahjana. Tiedän, ettei tähänsaakka ole kuultu puhuttavankaan tieteellisesti sivistyneestä naislääkäristä, ei ainakaan meidän maassa -- taitavia puoskareita kyllä on ollut -- ja luulen varmaan, että monia vastuksia nousee Eeditin tielle, mutta niinkauvankun minä elän, tahdon kaikin voimineni hänen asiaansa edistää. Toivon senvuoksi, että sinä, hyvä Oskari, -- tietysti palkintoa vastaan tuhlatusta ajastasi ja vaivastasi -- ryhdyt ohjaamaan Eeditin niinhyvin tieteellistä kuin käytännöllistä opetusta, kunnes saan nähdä, onko mitään mahdollisuutta hänelle päästä kuuntelemaan luentoja yliopistossa. Minulla on vanhoja toveria professorien joukossa, minä kirjoitan heille. Tahdothan sinä ottaa ohjataksesi häntä niinkauvan?

Tohtori Bernhard kumarsi vakavasti ja lupasi.

Kalpeana ja säteilevin silmin oli Eedit kuunnellut isänsä puhetta. Ja suudeltuaan häntä hellästi kiitollisuuttaan näyttääkseen kiirehti hän omaan huoneeseensa saadakseen rauhassa ajatella tulevaisuuttaan ja rukoilla Jumalalta voimaa ja siunausta.

Tohtori Bernhardilla oli suuri kirjasto ja laveat tiedot. Paitse sitä oli hän mies, joka rivakasti vei perille sen, mihin kerran ryhtyi. Jo seuraavalla viikolla alkoivat Eeditin lukulunnit.

Paitse niitä tunteja, jolloin tohtori tuli Eeditin luo lukemaan hänen kanssaan, määräsi hän, mitä teoksia hänen omin päinsä tuli lukea. Sen lisäksi kulki Eedit hänen kanssaan kaupungin sairashuoneella sairaita katsomassa. Aina silloin oli vanha professori mukana, joka mitä hartaimmin seurasi tyttärensä opintoja. Mutta olisipa kuultu kaupunkilaisten arvelu asiasta! Jos ennen Eeditin kasvatus heistä oli ollut kiero ja hän itse paikallaan epäkelpo, oli hän nyt suorastaan häpeämätön, narrimainen, melkeinpä järjiltään.

Mutta Eedit kulki tietään tyynesti ja huoletonna. Hänellä oli suuri tarkoitusperänsä silmäinsä edessä.

26.

Perheneuvottelu.

Miten vanha sinä nyt olet, Amy, kysyi herra Lundin eräänä iltana, kun koko perhe oli koolla ruokasalissa, missä pari pahaista talikynttilää tuikutti.

-- Kaksikymmentä vuotta, vastasi Amy ihmeissään, melkeinpä loukkaantuneena.

-- Kohta ei siitä enää sovi pitää kovin tarkkaa lukua, isä hyvä, ehätti rouva Lundin puoliääneen, puoleksi leikillään.

-- Miksikä ei? kysyi isä suuresti kummastuen.

-- Katsos, selitti äiti vähän epäröiden ja yhäkin vielä matalalla äänellä, jotteivät lapset kuulisi, kun tyttö on yli kahdenkymmenen, ei pidä -- -- -- ei ole tarpeellista -- -- -- viettää juuri jokaista syntymäpäivää. Tiedäthän isä mailman mielen. Kun tyttö ei enää ole nuori, ei häntä kukaan huomaa, vaikka hän olisi miten hyvä ja kunnollinen tahansa.

-- Mutta ethän kai tarkoittane, että kahdenkymmenenvuotias tyttö vielä olisi vanha?

-- En, en, mutta näes, jos antaa ihmisten tietää, milloin hän täyttää 21, 22 ja 23 vuotta, pitävät he kyllä tarkkaa lukua miten pitkällä on 25:een ja 30:een.

-- En ymmärrä äiti, miksei voida jutella hauskemmista asioista, sanoi Amy kärsimättömästi. Hän oli itse hyvin levoton, että oli täyttänyt 20 vuotta ja mielikarvaudella ajatteli hän, ettei vielä ainoatakaan kosijaa ollut ilmestynyt. Alicella oli niitä jo puoli tusinaa.

-- Pitihän minun vastata isälle, puolusteli äiti.

-- Minulla onkin juuri ehdolla keskusteluaine, sanoi herra Lundin, ja huolen varjo laskeusi hänen ryppyiselle otsalleen.

-- Mikä niin? kysyi joku pikku tytöistä vilkkaasti ja uteliaana.

-- Ei se juuri sinua koske, typykkäni, vastasi isä hellästi ja veti tytön syliinsä.

-- Mutta koskee se meitä kaikkia.

Amy istui ja nypläsi hienoa pitsiä. Hänkin loi odottavan katseen isään.

-- Sinä tiedät, Amy, alkoi herra Lundin hetken vaiettuaan, että olemme antaneet sinulle parhaimman kasvatuksen, minkä olemme voineet. Minä kyllä toivoin sen käyvän toisella tavalla, perinpohjaisemmin, mutta on myöhäistä siitä enää puhua. Kuitenkin on se maksanut meille jotenkin paljo, ja hyvä lapsi koettaa aina myöhemmin työllään palkita vanhempainsa vaivat joko ollen apuna kotona tai ansaitsemalla itse leipänsä.

Äiti loi pikaisen, aran katseen Amyyn. Hän tiesi että tästä aiheesta Amy kaikkein vähimmin tahtoi puhua.

Isä jatkoi:

-- Olin aina toivonut, että sinä, Amy, vanhimpana tyttärenä piankin rupeaisit äidille avuksi, mutta -- -- --

-- Onhan hän minua auttanut, kiirehti rouva Lundin huomauttamaan.

-- Niin sinä sanot, sillä sinä olet heikko, liian heikko ja hellä äiti. En tahdo soimata sinua tästä kauniista ja luonnollisesta tunteesta, sanoi herra Lundin ja puristi vaimonsa kättä. -- Toivon vain, että Amyn itsensä takia käyttäisit häntä enemmän apunasi.

-- Hän on vielä nuori, isä.

-- Hän on 20 vuotta vanha eikä tietääkseni ole muuta tehnyt kuin huvitellut ja kulkenut katuja Alice Lagerin kanssa. Moni nuori tyttö saa jo paljoa aikaisemmin tehdä jotain hyödyllistä. Sinä, rakas vaimoni, istut ja ompelet myöhään yöhön. Miksi en näe Amyn milloinkaan tekevän muuta kuin noita hetaleitaan ja pitsejään tai korkeintaan itselleen leningin, mutta silloinkin sinä autat häntä? Jollei hän tahdo ommella, voisi hän hoitaa taloutta. Elä sanokaan, että hänellä on viikkovuoronsa. Juuri päivällisaikaan näkee hänet aina kävelyllä, sillaikaakun sinä tärvelet heikot silmäsi hellin ääressä. Tiedän kyllä, miten hän hoiti taloutta, kun sinä talvella olit kipeänä. Olen sanonut kaiken tämän näyttääkseni, ettei Amysta tähän saakka ole ollut suurtakaan apua ja että nyt jo olisi aika sitä häneltä vaatia.

-- Mutta mitä Herran nimessä sinä häneltä vaadit sitte? kysyi äiti nyreästi.

-- Siitähän meidän nyt juuri pitäisi päättää. Kuten tiedät on minulla suuria menoja Ruudolfin takia. Poika rukka on kyllä säästävä ja huolellinen, mutta oleskelu lukiossa, huoneen vuokra, ruoka ja kirjat vaativat kuitenkin melkeän summan meikäläisiin oloihin nähden. Pojat täällä kotona tarvitsevat rahaa kouluunsa ja kirjoihinsa, samoin pikkutytöt. Minulla ei ole varaa pitää huoneessani hyödyttömiä ihmisiä.

-- Miten sydämmettömästi voit puhua! Oma lapsesi.

-- Voi se kuulua kovalta. Mutta jos tietäisit miltä tuntuu, kun on uppoamaisillaan velkoihinsa, ja menot yhä vaan kasvavat eikä tiedä mistä ottaa tarpeisiinsa. Enhän voi tehdä vääryyttä nuoremmille lapsille. Mitään perintöä en voi heille jättää, kun kuolen, saakoot siis edes sivistystä ja sellaisen kasvatuksen, että voivat tulla omin neuvoin toimeen, kun minä poistun.

Herra Lundin nojasi otsaansa käden varaan ja istui hetken vaiti. Hänen vaimonsa huokasi syvään ja sanoi viimein:

-- Jos voisimme vieläkin supistaa menojamme -- -- --

-- Tiedän, että olet koettanut kaikki, mitä olet voinut, olet tehnyt työtä, olet valvonut ja raastanut. Usko minua, minun on ollut vaikea sitä katsella. Sinä et voi tehdä enempää, ei yksikään vaimo voisi. Jos Amysta kerran tulisi yhtä uhraava vaimo ja äiti, -- --

-- Suokoon Jumala, ettei hänen ikinä siksi tarvitse tulla, sanoi äiti huoaten, ja Amy ajatteli: -- Se ei milloinkaan tapahdu!

-- Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo muassaan, sanoi herra Lundin vakavasti.

Seurasi hetken äänettömyys. Amy nypläsi niin kiivaasti, että lankakin välistä katkesi, pikkulapset haukottelivat kirjojensa ääressä, ja äiti, joka ei tahtonut lasten kuullen keskusteltavan tästä arasta aineesta, kehoitti heitä käymään levolle. Halusta he lähtivätkin, koskei isällä ollut sen hauskempaa kerrottavaa. Mennessään Agnes kuitenkin tokasi nenäkkäästi: -- Minusta Amy voisi opetella ompelemaan tai pukemaan hattuja, sehän on hyödyllistä, ja se Eelin, joka on neiti Sundströmin luona, näyttää niin hyvältä.

Amy iski vihaisen katseen pieneen, typerään sisareensa, ja äiti, joka aina oli tottunut välittämään ja oli valmis lepyttämään vanhinta tytärtään, ehätti sanomaan:

-- Lapsi kulta, kuinka voit noin tuhmasti puhua? Ei se työ sovi parempain ihmisten lapsille. Eelin on köyhän käsityöläisen tytär, ja se on vallan toinen asia. Ompelija ei ole herrasväkeä.

-- Minusta se oli oivallinen mieleenjuolahdus, sanoi herra Lundin. -- Vaatteiden ompeleminen on varsin tuotteliasta, ja meidän pieni kaupunkimme on muutamassa vuodessa kasvanut niin suuressa määrässä, että kyllä kaksikin ompelijaa kannattaisi.

Äiti kääntyi Agnesin puoleen ja sanoi ankarasti: