Part 17

-- Onhan niitä joitakuita, mutta turvattomat ja saamattomat saavat määrätyt ruistynnyrinsä osaksi kartanosta, osaksi vaivaishoitohallitukselta, ja mitä sairaisiin tulee, on rouva Bodénilla, taloudenhoitajattarella, koko apteekki, mistä kaikki saavat apua, olkoonpa heillä sitte luuvaloa, hammassärkyä, keuhkotautia tai mitä tahansa. Hän parantaa kaikki, rouva vapaaherratar.

Pehtoori sai mennä.

Ragnhild ei ollut aivan tyydytetty. Hänellä ei tosin ollut syytä epäillä pehtoorin tiedonantoja, mutta hän ajatteli, että kenties kuitenkin löytyisi surevia ja kärsiviä, joista hän ei tietänyt ja joita hän voisi auttaa ja lohduttaa. Siksipä uskalsi hän vielä kerran esittää asiata miehelleen. Parooni näytti hiukan kärsimättömältä, mutta vastasi kuitenkin, että jos Ragnhild välttämättä tahtoi nähdä ja oppia tuntemaan alustalaisiansa hän käskisi valmistaa suuret päivälliset heitä varten nurmikolle, kun kesä tulee. Ragnhild huomasi, ettei miehensä oivaltanut hänen toivonsa oikeata syytä, eikä ollut hänellä rohkeutta enää ottaa asiaa puheeksi. Ilman miehensä suostumusta ei hän myöskään tahtonut käydä alustalaisten luona. Ja niin sai asia raueta. Jos Ragnhild olisi kokonaan sydämmensä avannut miehelleen, olisi tämä mahdollisesti täyttänyt hänen tahtonsa, sillä eihän parooni ollut häijy, täyttipä kernaasti sellaiset Ragnhildin toiveet, jotka olivat _comme il faut_, mutta osaksi pelkäsi Ragnhild, ettei tämä toivomuksensa ollut oikein _comme il faut_, osaksi tuntui miehensä niin vieraalta, olihan hän tuntenut hänet aivan vähän aikaa ja sittenpä parooni oli häntä paljon vanhempi. Osaksi pidätti häntä se seikka, että hän juuri näissä samoissa seikoissa oli kohdannut suurta vastarintaa äitinsä puolelta, ja että parooni ihmeteltävässä määrässä näytti olevan samaa mieltä kuin valtioneuvoksenrouva, niin että Ragnhild heitti kaiken toivonsa. Nuori rouva otti jälleen kirjailutyönsä esille ja ajatteli:

-- Niinhän se on, kuten aina olen sanonut: rikkailla ja ylhäisillä ei ole mitään tekemistä täällä mailmassa. Tuolla menee nyt rouva Bodén leivintupaan. Pitkän päivää on hän puuhassa ja nukkuu tietystikin hyvin iltasella päivän töistä. Tuolla juttelee kaksi palvelustyttöä hilpeästi keskenään, he panevat arvoa pieneen lomahetkeen juuri senvuoksi, että se on niin harvinainen. Heitä onnellisia! Minä kait ennätän kirjailla koko huonekaluston päällystän, kuten anoppivainajani teki ennen minua. -- Ja Ragnhild loi suruisen katseen somiin sohviin, tuoleihin ja jakkaroihin siinä huoneessa, jossa hän istui ja työskenteli ja hän laski vuosia vierineen, ennenkuin nuo hennot kukkakiehkurat olivat ennättäneet valmistua. Ja taas ajatteli hän: -- Tokko minäkin vuodet pitkät istun tässä ja kirjailen. -- Hän koetti kuvailla mielessään paroonin äitiä. Hänen kuvansa riippui suuren vastaanottohuoneen seinällä ja esitti rouvaa, jolla oli säännölliset, ylimykselliset piirteet, korkea pitsimyssy ja vaalea lyhytuumainen silkkipuku. Hän näytti hyvältä, mutta muotonsa ei juuri älykkyyttä todistanut.

Ragnhild ei ollut saanut soitannollista opetusta. Siihen aikaan ei ollut se likimainkaan niin tavallista, kuin nykyään, eikä valtioneuvoksenrouva voinut sietää sormiharjoituksia eikä skaaloja. Nyt Ragnhild monastikin toivoi, että olisi osannut soittaa, siinähän olisi ollut hänelle huvia. Salissa oli vanha klaveerirämä, mutta sitä ei avattu muulloin kuin milloin oli vieraita ja joku soitti tanssiksi. Parooni Falckin seurapiiri ei ollut laaja. Kerran vuodessa käytiin velvollisuusvierailulla pappilassa ja tuomarin luona, muuten seurusteltiin ainoastaan kenraali M:n kanssa kaupungissa ja parin muun sikäläisen aatelisperheen kanssa. Silloin tällöin piti parooni päivälliset tai tanssijaiset, joissa kaikki kävi sangen jäykän kaavan mukaan. Ragnhildin äiti ja siskot ne häntä useimmin kävivät tervehtimässä. Ja Ragnhild otti heidät aina sydämmellisesti vastaan. Hän iloitsi nähdessään, millä ihastuksella lapset samoilivat suuren rakennuksen kaikki huoneet ja juoksivat puutarhassa ja hän kestitsi heitä miten parhaiten taisi. Eivätkä he milloinkaan olleet pitäneet vanhimmasta sisarestaan niin paljoa kuin nyt. Elsa oli muka liian suuri juoksentelemaan pitkin nurkkia, mutta hän katseli ihastellen perhekuvia, kirjailtuja huonekaluja ja vanhoja hopea- ja kristallikaluja, raakkuja ja muita eriskummallisia esineitä, joita parooni oli tuonut matkoiltaan, jotka eivät tosin olleet erin tieteellisesti arvokkaita, mutta kyllin merkillisiä viisitoistavuotiaan pikkukaupunkitytön mielestä. Elsa oli ilomielisempi ja kevyempi kuin Ragnhild ja ajatteli kaihomielin aikaa, jolloin hänkin saisi ottaa osaa seuraelämään. Hän ei varmaankaan tuottaisi valtioneuvoksenrouvalle niin monia surunhetkiä kuin vanhin tytär.

Tämänkin suhteen oli äiti rauhoittunut. Ja kun Ragnhild näki, miten hyvin hänen äitinsä viihtyi maatilalla, miten hän edelleen oli ihastunut parooniin ja miten hän ylpeili ja iloitsi siitä, että hänen tyttärensä todellakin oli vapaaherratar Falck ja tämän suuren, kauniin herrastalon omistaja, ajatteli hän toisinaan: -- Jollen muutakaan mailmassa ole aikaan saanut, olenhan tehnyt äitini onnelliseksi. -- Mutta huokaus pusertui hänen rinnastaan kun hän muisti, mitä se hänelle itselleen oli maksanut.

Näin kului nuoren rouvan aika, ja yksitoikkoista, ilotonta oli hänen elämänsä. Parooni oli kyllästynyt matkoihin, oli liian kivulloinen ja vanha käymään tanssiaisissa ja suuremmissa seuroissa ja oli sitäpaitsi nähnyt liiaksi voidakseen löytää tyydytystä siitä vähästä, mitä sikäläinen pikkukaupunki voi tarjota. Muutaman kerran viikossa otti hän osaa johonkin peliseuraan joko kotonaan tai jonkun tuttavan luona kaupungissa, muuten hän tavallisesti aina pysyi kotona, istui lepotuolissaan luki tai kirjoitti tai neuvotteli pehtoorinsa kanssa, joka yksinomaan hoitikin maatilaa. Parooni oli hyvin tyytyväinen nuoreen vapaaherrattareensa, joka osasi luoda hienoa suloa emännän osaansa, oli alati ystävällinen, myöntyväinen, taipuisa ja vaatimaton ja liikkui hiljaa huoneissa, silloinkun parooni oli pahoinvointinen, mikä sattui usein. Olihan Ragnhild luvannut sekä Jumalalle että itselleen koettaa uskollisesti täyttää puolisonvelvollisuudet, ja tämän lupauksensa piti hän peräti tunnollisesti. Jos Ragnhild oli odottanut siitä tunnustusta tai kiitosta, oli hän perinpohjin pettynyt, sillä parooni ei ollut niitä miehiä, jotka ilmaisevat sellaiset tunteensa, vaikkakin sisässään niitä olisi kätkenyt. Hänestä kaikki Ragnhildin puuhat ja vaivat kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa ja tämän kaiken palkitsi hän jollain "kiitos ystäväni" tai joskus kohteliaasti suutelemalla hänen kättään.

Ragnhild olisi tyytynyt tunnustustakin saamatta, jos hän tosiaankin olisi saanut tehdä enemmän miehensä hyväksi, hän juuri isosi ja janosi velvollisuuksia, jotakin, joka vaatisi ponnistusta ja olisi hyödyllistä, mutta tositeossa hänellä oli sangen vähän tekemistä. Paroonilla oli vanha kamaripalvelija, eikä kukaan muu voinut auttaa paroonia tai olla hänelle mieleen. Ainoa, mitä Ragnhild sai tehdä, oli istua käsitöineen miehensä huoneessa, lukea joskus ääneen, mutta useimmin istua sanatonna ja olla vaan siinä, jos paroonia haluttaisi puhella. Usein hän silloin toivoi pois tuosta tupehtuneesta huoneesta, josta pieninkin raittiin ilman henki oli poissuljettu ja jossa pitkät rivit rohtopulloja tekivät surullisen vaikutuksen. Toisinaan istui hän ja katseli paroonia siinä kun hän silmät suljettuina nojasi lepotuoliinsa. Miten paljon erosikaan tämä siitä nuorekkaasta, kohteliaasta ja vilkkaasta miehestä, joka oli häntä uupumatta palvellut koko kihlausajan sekä jo sitäkin ennen. Tuossa hän nyt istui hampaatonna, kalpeana, väsyneenä, harmahtavin hiuksin -- aivan äskettäin olivat ne vielä kiiltävän mustat -- tyytymättömyyttä ilmaiseva piirre suun ympärillä, kokoonlyyhistyneenä ja kärsivänä. Ragnhild tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta oih! eihän hän koskaan, koskaan voisi oppia häntä rakastamaan ei edes isällisenä ystävänään, kuten oli toivonut. Ja miksikä ei? Tämän kysymyksen teki nuori rouva itselleen satoja kertoja. -- Hänhän on pohjaltaan hyvä ja ansaitsee kunnioitusta, tuumi Ragnhild, mutta me emme ole samanmielisiä, meidän ajatuskannoillamme ja mielipiteillämme ei ole mitään yhteistä, ja paitse sitä -- rakkaus ei synny pakosta, emme voi rakastaa ketä tahansa vain senvuoksi, että olemme päättäneet sen tehdä.

Ei ollut vierinyt puolikaan vuotta, ennenkun Ragnhildille jo oli selvinnyt, ettei hän milloinkaan tule viihtymään tässä avioliitossa, ja hän katui että oli siihen ruvennut. Hän oli entistään onnettomampi, sillä nyt hänen oli pakko viettää samaa kuollutta, hengetöntä, yksitoikkoista elämää kuin ennenkin, mutta oli senlisäksi kytketty mieheen, jota hän ei voinut rakastaa, eikä näitä kahleita muu kuin kuolema voinut katkaista. Usein kun kyllästys valtasi hänen mielensä, huomasi hän hämmästyksekseen toivovansa, että kuolema tulisi ja murtaisi ne, mutta hän kauhistui samassa tätä syntistä ajatusta. Rukoillen taisteli hän oppiakseen kärsivästi ja nöyrästi kantamaan kohtaloaan.

Alussa oli parooni parisen kertaa ehdottanut, että Ragnhild kävisi huvittelemassa kaupungin tanssiaisissa, vaikkeikaan häntä haluttanut tulla mukaan, mutta kun Ragnhild vakuutti, että hän paljoa mieluummin jäisi kotiin, lakkasi paroonikin kehoittamasta jopa näytti iloitsevankin hänen kotiinjäännistään. Ainoa Ragnhildin ilo oli siinä, kun sai käydä Eedit Bergiä tervehtimässä, eikä hän niitä käyntejään laimiinlyönyt. Hän tietysti ei edes tälle lapsuudenystävälleen voinut kertoa koto-oloistaan eikä katumuksesta, jota tunsi siitä että oli mennyt tähän avioliittoon, mutta hän tunsi vahvistuvansa seurustelusta tuon lujaluontoisen tytön kanssa. Keskustelunsa olivat hupaisia ja koskettivat sangen opettavaisia aineita, ja mielenkiinnolla kuunteli Ragnhild, kun Eedit kertoili opinnoistaan ja suunnitelmistaan. Samoinkun Maria Stålen läheisyys sai hänet hiljaiseksi, lempeäksi ja tyynemmäksi, samoin hän aina Eeditin seurassa tuli mielestään lujemmaksi. Mariaa hän tapasikin enää harvoin. Ragnhildin uusi koti ei kuulunut pastori Stålen seurakuntaan, ja parooni osoitti ilmeisen vastenmielisyytensä, kun Ragnhild kerran ehdotti että lähtisivät sinne vierailulle, joten Ragnhildissa heräsi epäluulo, että hänen äitinsä olisi tehnyt huomautuksia siihen suuntaan.

Ragnhildin kertomuksissa kotitoimista oli yhtä ja toista, mistä Eedit voi huomata, että nuoren rouvan päivät kuluivat sangen vitkaan ja ilottomasti. Senvuoksi ehdotti hän muutamia huvittavia kirjoja Ragnhildille luettavaksi, ja kiitollisena noudatti Ragnhild tätä hänen neuvoaan. Itsellään hänellä oli aivan vähän kirjoja, eikä hän ilman Eeditin neuvoja tuskin olisi ymmärtänyt valita hyödyllistä ja huvittavaa kirjallisuutta. Hänen kasvatuksensa oli ollut pintapuolista, joten toisinaan hänen kävi vaikeaksikin ymmärtää kirjan sotkuisia ja syvämietteisiä aineksia, mutta Eedit oli, viisaasti kyllä, valinnut sellaisia, jotka eivät olleet peräti syväoppisia, ja vähitellen oppi Ragnhild niitä käsittämään, ja hänelle oli suurta huvia siitä, kun sai oikein ahdistella aivojansa niillä. Siinähän oli jotakin tekemistä, siinähän hänen sielunsa kehittyi, näköpiirinsä laajeni, ajatuksensa tarkistui.

Tämä ei juuri paroonia miellyttänyt, mutta hän antoi Ragnhildin kuitenkin jatkaa lukemistaan, kuitenkaan ei hän _hänen_ huoneeseensa saanut kirjaansa tuoda, siellä piti hänen yksinomaan olla seuraksi miehelleen.

Näin oli Ragnhildin elämä saanut hitusen enemmän sisällystä, mutta ei estänyt sekään häntä tuntemasta avioliiton kahleiden raskautta.

Monikin nuori tyttö, joka uneksii rikkautta, arvoa ja toimetonta elämää korkeimpana onnenaan, pitää Ragnhildia varmaankin ruti hulluna, mutta olihan se luonnollista Ragnhildille, jolla oli niin arka omatunto, palava halu hyödylliseen toimintaan ja vakava luonne. Hän ei myöskään voinut tyytyä miehensä laimeaan lempeen, samoinkuin hän soimasi itseään, ettei voinut häntä rakastaa.

Hän oli niin elävästi mielessään kuvitellut tuota syvää tunnetta, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, eikä saisi hän koskaan sitä tuntea. Toisinaan hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kenties hän vielä kerran kohtaa miehen, joka herättää hänen uinuvan sydämmensä, nuoren, kuin hän itse, jalon, hyvän ja helläsydämmisen miehen, joka saisi hänen myötätuntonsa, johon hän voisi katsoa kuin arvokkaampaansa. Mitä tekisi hän silloin? Niin, hänen täytyisi taistella sitä rakkautta vastaan, kuolettaa ja tukahuttaa se, sillä rikostahan on rakastaa toista kun on toiseen sidottu. Ja vaikka hänen kärsimyksensä tulisivat kuinka suuriksi, täytyi hänen yksin ne kantaa ja napisematta, sillä olihan hän avosilmin ja vapaaehtoisesti kohtalonsa valinnut, sitoutunut mieheen voimatta antaa hänelle sydäntään.

Kun sellaiset ajatukset nousivat Ragnhildin mieleen, halusi hän aina silloin mieluummin kuolla, kuin joutua niin epätoivoiseen asemaan.

Ja kaiken surunsa, kaikki mietteensä piti hänen painaa yksin poveensa. Miehensä ei häntä ymmärtänyt. Kas siinä Ragnhildin suurin suru.

24.

Pelastuksen enkeli.

Melkeinpä puolisen vuotta oli Eedit urheasti taistellut velvollisuuden ja taipumuksen välillä ja kotiutunut viimein perheenemännän tehtäviin ja tuhansiin suurempiin ja pienempiin askareihin. Hän oli tutkinut kaikkea tätä kuin mitäkin tiedettä tahansa, mutta tullut piankin huomaamaan, ettei ollutkaan aivan helppoa saavuttaa siinä taitavuutta, kuten oli luullut, koska ei löytynyt siinä niin täydellisiä oppikirjoja kuin muissa tieteissä. Tässä puolessa vuodessa oli hän kuitenkin suuresti edistynyt, ja ijäkäs professori sai ilokseen hyvin valmistettuja aterioita oikealla ajalla, paidoissa pysyi napit ja purkissa senappia. Mutta sensijaan ei hänellä ollut likimainkaan niinpaljon seuraa rakkaasta tyttärestään kuin ennen. Entiseen tapaansa Eedit tosin vielä luki isälleen, mutta hän ei harjoittanut opintojaan läheskään yhtä ahkeraan kuin puoli vuotta sitte eikä edistynyt yhtä kiitettävästi tiedoissaan. Eedit, joka oli saanut pojan kasvatuksen, oli nimittäin yhtä saamaton naisten askareissa, kuin kuka tahansa hänen ikäisensä nuorukainen, ja tottunut kun oli miettimään ja ajattelemaan kirjojaan, täytyi hänen oikein ponnistaa ajatuksiansa muistaakseen mennä keittiöön Sohvi-neittyä katsomaan. Häneltä kuluikin senvuoksi äijän enempi aikaa järjestyksen saamiseen kuin monelta vähempilahjaiselta tytöltä, jota oli totutettu taloustoimiin ja jota ne miellyttivät. Paitse sitä täytyy ottaa huomioon, että Sohvi oli ammattinsa kehnoimpia, hän ei halunnut eikä voinut tulla siistiksi, luotettavaksi eikä täsmälliseksi. Kolme neljä kertaa paistoi hän paistin erinomaisen hyvin, ja Eedit jo toivoi opetuksen ja opastuksen viimeinkin tehonneen, mutta viidennellä kerralla poltti hän sen pahanpäiväiseksi. Samoin kävi kaiken muun. Kuitenkin onnistui Eeditin moninverroin lyhyemmässä ajassa tulla taitavaksi ja saavuttaa huolellisuuden suuri lahja kuin edellä kerrotun nuoren Liina-rouvan. Syy oli siinä, että Liina oli lapsellinen, ajattelematon ja kokematon tyttö, joka ei milloinkaan ollut tottunut kiinnittämään ajatuksiaan mihinkään vakavaan, ei milloinkaan aikaansaanut mitään hyödyllistä, häntä oli vain hyväilty ja hemmoteltu, hän oli kuluttanut aikansa kulkemalla metsiä ja maita tai korkeintaan lukemalla helppotajuista kirjallisuutta tai soittamalla vähäpätöisiä pikkukappaleita, joiden harjoittaminen ei vaivoja vaatinut. Eedit taas oli tottunut syventymään asioihin, pohtimaan niitä ja tunkeutumaan yrityksensä ytimiin. Liinan ei milloinkaan tarvinnut tehdä sitä, mikä hänestä tuntui ikävältä, Eeditillä oli luja luonne, eikä hän vaikeuksia kammonut, kun vain tie hänelle avautui.

Professori kyseli väliin tyttäreltään, miksei tämä enää lukenut yhtä ahkerasti kuin ennen vai oliko hän jo kyllästynyt. Eedit vastasi, ettei hän väsynyt ollut lukuihinsa, mutta ettei hänellä ollut aikaa.

-- Mitä sinä sitte teet, lapseni, kysyi isä.

-- Kas, isä, minun täytyy pitää Sohvia silmällä, tiedäthän miten hän oli huolimaton yhteen aikaan.

-- Kyllähän, mutta ei kaiketi sinun silti tarvitse seistä päivät pitkät hellin vieressä, tyttöseni, arveli tuo epäkäytännöllinen opinmies. Käske Sohvin tehdä tehtävänsä paremmin ja palaa kirjojesi luo.

-- Kyllä, isäni, sittenkun Sohvi on oppinut senverran, että voin luottaa häneen, saat nähdä minut jälleen kirjaini ääressä, vastasi Eedit suudellen hellästi isäänsä.

Mutta Sohvi ei oppinut. Eeditille koitti monta tuskanhetkeä ja yhä palavammin kaihoten silmäili hän rakkaita kirjojaan kirjakaapissa.

Silloin tuli eräänä päivänä pelastuksen enkeli keski-ikäisen lesken muodossa, jolla oli ymmärtäväiset kasvot ja erittäin soma siisti puku. Enkeli toi mukanaan kirjeen Maria Stålelta. Se kuului:

Rakas Eedit!

Tässä lähettää äiti sinulle oivan aarteen, jonka hän on löytänyt jonkun isän seurakuntalaisen luota. Hän on lapseton leski, jonka on ollut pakko ruveta palvelukseen. Hän on ennen palvellut herrasperheissä, on taitava tavallisessa ruuanlaitossa ja sitäpaitsi siisti, rehellinen ja hyväsydämminen. Eikös se ole mainiota! Äiti sanoo jo kauvan etsineensä sinulle sopivaa palvelijaa, joka vapauttaisi sinut taloushuolista, jotta sinä kokonaan voisit antautua luvuillesi, koska mielesi ja luonnonlahjasi sinne vetävät. Nyt kun itse olet perehtynyt kotisi järjestämiseen ja tullut huomaamaan, mitä sen hauskuus vaatii, ei tarvitse sinun muuta kuin sanoa Annalle ohjelmasi, ja äiti on vakuutettu, että kaikki käy kuin hihnoilla vain, kunhan Anna ensin tottuu talon tapoihin. Iloitsen sanomattomasti, että jälleen saat tarttua kirjoihin, joista sinun on täytynyt niin kauvan pysyä erillään. Äiti sanoo, että jos sinulla olisi ollut kelvollinen palvelija, ei sinun olisi tarvinnut riistää luvuiltasi läheskään niin paljon aikaa.

Pikkusiskojen pitäisi kaikkien saunaan illalla, joten en jouda kirjoittamaan enempää. Hyvästi, ja onnea, herra tohtori!

uskollinen Mariasi.

Mikä ilo ja lohdutus Eeditille! Miten suloista olikaan nähdä tuon ymmärtävän Annan tyynesti ja säännöllisesti tekevän tehtäviään eikä tarvinnut häntä muistuttaa eikä oi'aista! Mikä nautinto, kun sai syventyä rakkaihin lukuihinsa, eikä kiusannut ajatus: mitähän tyhmyyksiä se Sohvi taaskin tekee. Eedit nautti täysin siemauksin ja kuitenkin, kun hän taas istui äitivainajansa pienessä, rauhallisessa kammiossa, oli hän iloinen ja kiitollinen että tarve oli pakoittanut hänet toden teolla käymään käsiksi taloustöihin ja huoliin. Joka tapauksessa oli häpeäksi naiselle olla niin typi tyhmä ja saamaton siinä, mikä kuitenkin kuului enemmän hänen kuin miehen tehtäviin. Hän ajatteli toteuttaa senkin paikan äidin kirjeessä, jossa tämä lausui toivomuksensa, että tytär, jos niin tarvittiin, voisi täyttää paikkansa myöskin tässä suhteessa. -- Niin, rakas, lempeä äitini, ajatteli hän, olihan se väliin hyvinkin vastenmielistä, mutta minä koetin kumminkin.

Professori oli ihastuksissaan, kun jälleen sai pitää tyttärensä melkein ainaisena seuranaan ja nosti tavantakaa katseensa kirjasta suunnatakseen sen pöydän toiselle puolen, missä Eedit istui syventyneenä lukuihinsa, aivan kuin ei yksikään kyökkihuoli koskaan hänen rauhaansa olisi häirinnyt.

25.

Serkku Oskari.

Melkein samaan aikaan tuli uusi lääkäri X:n kaupunkiin. Hän oli professorin sisaren poika, ja hän otettiin talossa vastaan niinkuin rakas poika. Eedit varsinkin iloitsi hänen tulostaan, koska isältään kuuli, että serkku oli nuori mies, jolla oli runsaat tietovarat, ja hän riemuitsi jo ennakolta sisältörikkaista keskusteluista ja viehättävistä lukuhetkistä, joita varmaankin tarittaisiin. Serkku Oskari näyttikin olevan vilkas seuramies, jota lääkärin ammatti miellytti samassa määrässä, kuin professoria ja Eeditiä. He olivat senvuoksi tuskin puolen tuntia olleet yhdessä, kun jo punoutui mieltäkiinnittävä keskustelu. Ei voi soimata nuorta tohtoria, vaikkakin hän melkein ällistyi nähdessään Eeditin ottavan keskusteluun osaa ja hämmästyi hänen tiedoistaan ja harrastuksistaan. Eikä sekään ollut ihmeellistä, että hän siitä hiukan harmistui. Siihen aikaan ei katsottu tarpeelliseksi eikä sopivaksikaan, että naisella oli muita kirjallisia tietoja, kuin nuo kaikkein yksinkertaisimmat, joita koulu opetti, ja joiden täysi määrä oli saavutettu 14:n vuoden iässä. Eedit ei kuitenkaan kuulunut niihin naisiin, jotka naurettavalla tavalla kerskuvat tiedoistaan tai kainostelematta ja vakuuttavalla varmuudella väittelevät jokaisen kanssa opillisista aineista, mutta hän oli tottunut vapaasti ja peittelemättä lausumaan ajatuksensa isälleen sekä tyynesti ja vakavasti keskustelemaan sivistyneiden miesten kanssa. Hänen ei kuullut milloinkaan puhuvan tuota iloista sisällötöntä lipilaaria, mikä on niin tavallista nuorten tyttöjen ja nuorten miesten kesken tanssisaleissa ja muissakin seuroissa, osaksi ei tehnyt hän sitä periaatteesta, osaksi oli hänellä aina parempaa puhuttavaa. Nuorten tyttöjen opillisia tietoja pidettiin niihin aikoihin epänaisellisuuden merkkinä ja nuori tohtori Bernhard pahasti hämmästyi huomatessaan serkkunsa tuollaiseksi "sinisukaksi".

Ymmärtävä nuori lukija, joka on tottunut arvailemaan romaanien lopputulosta, tai ehken ollut tilaisuudessa sellaista elämässä näkemään ja kokemaan, arvelee varmaan: -- Kyllä hän vielä tyttöön ihastuukin. -- Ja minä voin yhtähyvin nyt kun sittekin sanoa, että todellakin niin kävi, mutta ei huolita kiirehtiä kertomuksen edelle.

Ja seuraavana päivänä toi tohtori Bernhard kasan kirjoja, mieltäkiinnittäviä teoksia, joista professori tyttärineen siellä kaukana maaseutukaupungissa ei ollut kuullut puhuttavankaan, ja nuo kolme oppinutta olivat unohtaa koko mailman menon selaillessaan niitä ja lukiessaan kappaleita niistä toisilleen, kun lisäksi vielä nuori tohtori kertoi jännittävistä tapauksista käytännön alalta, uusista kokeiluista ja keksinnöistä.

Kun tohtori taas palasi yksitoikkoiseen nuorenmiehenhuoneeseensa, täytyi hänen väkisinkin ajatella tuota omituista nuorta tyttöä. -- Miten narrimaista, että tuollainen nuori nainen istui kuuntelemassa opillisia keskusteluja, ajatteli hän; mutta hän näyttää voivan seurata. Varmaankin on hän lukenut paljon ja perinpohjaisesti. Aikansa olisi hän kuitenkin oikeammin käyttänyt, jos olisi pysynyt nypläystyönsä tai ompelunsa ääressä, siitä olen vakuutettu, Uh, miten epänaisellista tutkia lääketiedettä! Kenties haluaisi hän tarttua leikkausveitseenkin. No kaikkea vielä, ei se sovi naiselle. Muuten olisi tyttö miellyttävä. On hellä ja huomaavainen isäänsä kohtaan, heidän välillään on oikein kaunis suhde. Sitäpaitsi on hän vaatimaton, joistakuista lausunnoistaan vain voin päättää, että hänellä on harvinaiset tiedot. Kun tarkastelee hänen ulkomuotoaan, luulisi häntä tuiki tavalliseksi tytöksi, jollei ota huomioon hänen viisasta katsettaan ja ajattelevaa otsaansa.

Seurasi ihana aika. Vanha professori ihan elpyi uudelleen, Eedit ahmien ahmi kirjat, joita nuori serkkunsa hänelle lainasi, eikä serkku voinut olla mieltymättä tuohon tiedonhaluiseen, syvämietteiseen, uuraaseen tyttöön.

Eräänä päivänä, kun tohtori taaskin oli professorin luona, näyttäytyi Anna ovessa ja pyysi Eeditiä silmänräpäykseksi keittiöön. Hän meni ja herrat kuulivat hänen päästävän kauhunhuudahduksen. Kalman kalpeana palasi hän takaisin.

-- Anna raisu on lihakirveellä melkein katkaissut sormensa. Hyvä Oskari, sinun pitää heti auttaa häntä.

-- Kas tässäpä, nuori tohtori, pannaan lääkärirohkeutesi kovalle koetukselle, ajatteli Oskari ilkkuen.

Hän ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan, käski vain sairaan sisälle.

-- Tässäpä saan erinomaisen tilaisuuden antaakseni sinulle käytöllistä opetusta sitomistaidossa, sanoi hän leikillään. -- Mutta Eedit loi häneen nuhtelevan katseen ja huomautti ranskankielellä asettaessaan Annaa nojatuoliin:

-- Kuinka voit laskea leikkiä tällaisena hetkenä? Näethän, että hän tuntee tuskaa ja sitäpaitsi on peloissaan tapahtuvan toimituksen johdosta.