Part 16
-- Serkku Ragnhild, alkoi hän, vanhempanne ovat varmaankin puhuneet teille minun -- -- minun aikeestani pyytää kättänne. En ole suuri puhuja, ja luulenpa olevan kylliksi, kun sanon Teille, että olisin onnellinen, jos serkku tahtoisi suostua minulle ja liittyä puolisona matkaani.
Ei saanut punan merkkiä kalpea poski, ei kainoa, suloista hämmennystä nuoret, kauniit kasvot hänen edessään. Ragnhild katsoi häneen tyynesti, eikä vähääkään värähtänyt hänen äänensä, kun hän vastasi vakavasti:
-- Äitini on puhunut siitä kanssani. Minä kiitän Teitä, herra parooni, kunnioittavasta tarjouksestanne. -- Hän viivytti hetkisen. -- Katson velvollisuudekseni olla suora Teitä kohtaan. -- Minä en rakasta Teitä, elkää luulko, että koskaan rakastan, mutta minä pidän teitä arvossa, ja jos -- Te, herra parooni, tyydytte yksinomaan kunnioituksen tunteeseen, niin olen Teidän.
Se oli viimeinen paon toivo, viimeinen pelastuksen korsi. Ragnhildissa kyti heikko toivo, että parooni olisi liian ylpeä tyytyäkseen vain kunnioitukseen. Mutta siinä oli hän peräti pettynyt. Parooni ei ollut uneksinutkaan rakkautta tässä tapauksessa eikä pitänyt sitä tarpeellisenakaan. Hän tarvitsi taloonsa emännän, rouvan, joka vastaanotti vieraat, tarvitsi seuraa vanhoina päivinään, hoitajattaren kipujen tullessa ja siksi oli kunnioitus riittävä. Tytön suora tunnustus hiukan häntä kaiveli, mutta pian hän mukautui ja vastasi muutamilla kohteliailla ja ystävällisillä sanoilla, että hän oli syvästi kiitollinen, kertoi yksinäisyydestään ja kuinka hän muisti Ragnhildin siltä ajalta, jolloin hän vielä pikku tyttönä istui hänen polvellaan ja vakuutti hankkivansa hänelle huolettomat päivät ja itse olevansa vilpittömän uskollinen, niin että Ragnhild rahtusen heltyi ja itsestään ojensi hänelle kätensä.
Samassa tuli äiti sisälle, ja sittekös seurasi äidinkyyneleitä, viiniä ja maljoja päivällispöydässä ja raikasta riemua lasten parvessa. Isä oli tavattoman huomaavainen vanhinta tytärtään kohtaan ja päivällisen loputtua kehui hän hänen olevan vanhempainsa ilon ja ylpeyden. Valtioneuvoksen rouva ei ollut katsonut maksavan vaivaa kertoa puolisolleen Ragnhildin vastahakoisuudesta ja estelemisistä. Hän oli aina toivonut lopullista menestystä, eikä isä olisi kuitenkaan sille mitään voinut eikä varmaankaan viitsinyt vaivata itseään. Tuo viisas rouva näytti siis olleen oikeassa, ja isä oli päässyt kaikesta huolesta -- jos hän ylipäänsä voi huolehtia mistään.
-- Koetanpa antaa sinulle ruhtinaalliset myötäjäiset, kuiskasi hän taputtaen tyttärensä poskea.
Jonkun päivän päästä saapui Ragnhildin vanhin veli Helsingistä. Hän oli hieno, kahdeksantoistavuotias nuori mies pientä parran alkua ylähuulessa, käytti näkölasia ja mitä hienointa vaatetusta. Hän oli äitinsä ilmeinen kuva sekä sisällisesti että ulkonaisesti, oli itseensä imenyt ja täydellisesti ohjelmaansa ottanut hänen aatteensa, katsantokantansa ja periaatteensa, ja oli siksi äitinsä epäjumala.
-- No nyt, oiva sisareni, huudahti hän heittäytyen eräälle sohvalle, olet menetellyt kuin oikea helmi tyttöjen joukossa. Parooni on rikas, on matkustellut, on surkean hieno mies ja tallinsa täysi komeita hevosia. -- -- Mutta ethän pikku Ragnhild ole vähääkään morsiamen näköinen.
-- Kuinka voisinkaan, Kasimir, kysyi Ragnhild suruisesti? Äitini tahdosta minä olen päättänyt mennä tähän avioliittoon. Minä en rakasta sulhastani.
-- Lörpötystä! Aatelistyttö ei niinkään helposti löydä sopivaa miestä, jota rakastaisi. Rikkaita parooneja ei kasva joka puussa täällä Suomessa.
-- Kasimir! Sinä olet nuori ja sinulla pitäisi olla sydän ja tunteita, ja kuitenkin puhut sinäkin tuolla lailla. Etkö sinäkään usko rakkautta löytyvän?
-- Kah, miksikä en, mutta vain sen verran, mikäli se pysyttelee järjen tasalla. Neiti Cederskiöld ei voi rakastua suutariin tai koulunopettajaan, tai herra A:han tai herra B:hen, hän siis menee naimisiin parooni Falckin kanssa -- kas siinä, mitä minä asiasta ymmärrän. Eihän sinua kukaan pakota, äiti sanoi jättäneensä sinulle täyden toimintavapauden.
-- Niin, sen hän on tehnyt, sanoi Ragnhild katkerasti hymyten.
-- No niin, sittenpä olet itse saanut valita, ja viisaasti oletkin menetellyt, se täytynee myöntää. Vanhanpuoleinen hän on, tuo kunnon paroonisi, nauroi Kasimir, kelpaisi melkein isäkseni, mutta eihän se haittaa; etkähän voi sinäkään jäädä vanhana piikana kököttämään.
-- Sitä ei tarvitsisi peljätäkseni, sanoi Ragnhild hymyillen.
-- Mitä, eikö? -- Kasimir nyrpisti nenäänsä. Fi donc! Nenä laiha, silmälasit, päänsärkyä, ehei! sopivampaa vapaaherratar Falck'ia ja hallitsijatarta moiselle komealle kartanolle voisiko löytää?
Niin olivat siis kaikki samaan liittoon ruvenneet saadakseen Ragnhildin naitetuksi, ja sittenkun ensimmäinen pakon tunne oli lientynyt, alkoi hänkin tyyntyä ja koetti vakuuttaa itselleen, että se kenties oli hänelle parasta. Parooni oli erittäin huomaavainen ja ystävällinen hänelle, ja Ragnhild tuumi toisinaan, että hän koettaisi tehdä hänet onnelliseksi täyttämällä hänen toiveensa, olemalla hänelle hupaisena seurana ja tunnollisena emäntänä. Ehkäpä elämä sittekin kävisi hänelle siedettäväksi.
-- Kukapa tietää, tulen vielä onnelliseksikin, tuumi hän ja tapansa mukaan rakenteli hän tulevaisuutensa tuulen tupia tehden kuvansa niin viehättäväksi ja väririkkaiksi kuin halutti.
Häitä ei tarvinnut pidättää. Ei haitannut liika nuoruus kihlattuja, eikä viivyttänyt heitä mikään virantoivo tai tulolähteen aukeneminen. Valtioneuvoksen rouva otti apuompelijan entisen lisäksi ja neiti Sundströmin piti hyljätä muut tilaukset siksi aikaa, jotta nämä uhkeat myötäjäiset valmistuisivat. Taaskin pani Ragnhild äitinsä kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän nimittäin ei hiventäkään iloinnut ihanoista silkkileningeistä, somista myssyistä, muotikkaista aamupuvuista eikä muistakaan mistään, ja sehän oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä. Jopa pyysi hän äitiään määräämään ja toimittamaan kaikki, lupasi kyllä kärsivällisesti lainautua lukemattomia koetuksia varten.
-- Enpä ole moista morsianta nähnyt, valitti valtioneuvoksen rouva olkaansa kohottaen, mutta jätti Ragnhildin kuitenkin rauhaan. Äiti oli tarkoituksensa saavuttanut, vähät toimitti enää tyttären välinpitämättömyys. Kun tuttavat ja ystävät kävivät onnittelemassa Ragnhildia hänen aikomaansa avioliittoon, ja hän huomasi monenkin heistä kadehtivan häntä niinhyvin sulhasen kuin uhkeiden myötäjäistenkin takia, ajatteli hän:
-- Lienenkö siis ainoa mailmassa, joka en keksi hituistakaan kadehtimisen syytä kaikessa tässä, minä, joka sen olen osakseni saanut. Monikin tyttö luullakseni jo avosylin ottaisi vastaan tämän, ja minä -- minä halusta luovuttaisin sekä sulhaset että myötäjäiset kenelle tahansa, jos vaan kävisi päinsä. Mutta en saa niin ajatella. Tästähän käy tie toimintaan, jota olen ikäni halunnut. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain häät ovat ohitse. Vala, jonka vannon, pelottaa minua vielä toisinaan, mutta minä koetan pitää sen, minä tahdon oppia rakastamaan miestäni sekä surussa että ilossa ja tunnollisesti täyttämään velvollisuuteni.
Useasti halutti Ragnhildia puhella sulhonsa kanssa kaikesta, mitä hän mietti ja tuumaili, mutta ei koskaan saanut hän siihen riittävää rohkeutta. Paroonilla oli aina varalla kevyitä, hupaista keskusteluainetta, rikkaampaan, syvempään ei koskettu, ja jos Ragnhild joskus lausui vakavan ajatuksen, suuteli parooni tavallisesti hänen kättään ja sanoi kohteliaasti, ettei niin nuorella naisella ollut syytä katsella mailmaa muussa kuin ruusunpunasessa. Ragnhild toivoi kuitenkin, että he puolisoina tulisivat tuttavallisemmin keskustelemaan ja oppisivat paremmin toisiansa tuntemaan. Kävi siis niinkuin äiti oli ennustanut: Sittekun Ragnhild kerran oli päättänyt mennä naimisiin ja tottunut oloihin, tuli hän tyynemmäksi, melkeinpä iloisemmaksi.
23.
Uusi koti.
Aika kului, ja Ragnhildin häät lähenivät. Sulhanen alkoi käydä hiukan malttamattomaksi. Hänen ikäiselleen tuntui jo vaivaloiselta näytellä kohteliaan sulhasen osaa, varsinkin kun se tuotti niin tuiki vähän kiitosta, sillä morsian, vaikka jotensakin ystävällinen, pysyi edelleen kylmänä ja välinpitämättömänä, ja aivan mahdotonta oli häntä saada iloiseksi. Ei lämmennyt hän kukkavihoista eikä lahjoista, ei rekiretket, ei kutsut, joita pidettiin paroonin maatilalla, eikä mikään mitä kohtelias sulhanen keksi yksinomaan morsiantaan varten, vaikuttaneet häneen. Tuo hyvä parooni alkoi kuten sanottu väsyä, ja kysyi rouva anopilta, eikö hääpäivää jo pian voitu määrätä. Rouva anoppi lupasi kiirehtää ompelijoita ja kertoi Ragnhildille, että sulhanen jo niin hätäili. -- Hän on pahasti sinuun piintynyt, lisäsi hän, ja minä toivon jonakin päivänä voivani määrätä hääpäivän. Ragnhild seurasi häävalmistuksia yhtä välinpitämättömästi kuin myötäjäispuuhiakin. Mutta kun hän näki valmiin morsiuspukunsa, hunnun ja seppeleen, tunsi hän jonkunmoista liikutusta, ja surumielinen ajatus hiipi hänen mieleensä: Mitähän mahtaisit tuntea kantaessasi tuota pukua päivänä, joka yhdistäisi sinut mieheen, jota rakastat? Ja tuli levottomuuden hetkiä, jolloin hän katui, että oli päättänyt mennä tähän avioliittoon, mutta liiankin hyvin huomasi hän, että oli myöhäistä enää peräyttää sanaansa. Vaikka parooni olisikin antanut hänelle vapautensa takaisin, Ragnhild nimittäin ei voinut uskoa, että tämä syvästi ja lämmöllä oli häneen kiintynyt, ei hänen äitinsä olisi milloinkaan siihen suostunut. Ragnhild ei hennoisi tuottaa äidilleen sellaista surua, koska oli antanut hänen niin kauvan viihdytellä mieltään suloisilla toiveillaan. Ja sittenpä olisi vaadittu tuntuvasti suurempaa rohkeutta vastustukseen kuin alussa. Vihdoinkin oli kaikki valmiina: uhkeat myötäjäiset oli ahdettu arkkuihin ja lähetetty uuteen kotiin, morsiuspuku odottamassa, hääpäivällinen järjestetty, pappia puhuteltu, vieraat kutsuttu, ja koko talo juhlallisesti koristettu. Valtioneuvoksen rouva oli pelkkää ihastusta. Pieni askel vielä -- ja hän oli suuren tarkoituksensa perillä. Hän osotti uskomatonta toimeliaisuutta ja huolenpitoa tuona päivänä. Tuokiossa oli hän tarjoiluhuoneesa vielä kerran teroittaakseen tärkeitä määräyksiä illallista varten, toisessa Ragnhildin luona puhumassa häneen rohkeutta ja pyytämässä häntä panemaan kasvoihinsa sopivan ilmeen; ja taas oli hän puolisonsa luona puhumassa sampanjoista ja seremonioista, ja heti perästä lastenkamarissa viimeistelläkseen lasten pukuja ja nuhdellakseen kamarineitoa, ettei pikkutyttöjen kiharat olleet kyllin kauniita.
Mutta ylhäällä huoneessaan istui nuori morsian kalpeana, vakavana, ei kuitenkaan penseänä enää. Kuta lähemmä tuo tärkeä hetki läheni, sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Vaikka koko mailman olisi hän antanut, jos vielä viime hetkessä olisi saanut vastata kieltävästi. Silmänräpäyksen tuumi hän pyytää puhutella sulhastansa; avata hänelle sydämmensä ja rukoilla häneltä vapauttansa. Hän ajatteli polvistua äitinsä eteen ja anoa armoa, mutta tuli lopuksi aina samaan epätoivoiseen huokaukseen: "liian myöhäistä!" --
Viereisessä huoneessa istuivat morsiusneidot ja sulhaspojat puhellen hilpeästi keskenään. Morsiusneitoina oli Elsa, joka oli ihastuksissaan ensimmäisestä pitkästä hameesta ja aimo ylpeänä tuosta hänen silmissään niin vastuunalaisesta toimesta, että sai olla morsiuspiikana, Eedit Berg ja Maria Ståle sekä vielä pari nuorta tyttöä Ragnhildin tuttavista. Sulhaspoikina oli veli Kasimir puettuna ihka uuteen hännystakkiin ja "comme il faut" kiireestä kantapäähän näytellen hienoa keikaria, sekä muutamia herroja, paroonin tuttuja, useimmat jo ikämiehiä.
Ragnhild oli pyytänyt saada olla yksin häiritsemättä, sittekun hän oli valmiiksi puettu, mutta neljännestuntia ennen vihkimistä raotti hän oveaan ja pyysi Mariaa tulemaan luokseen. Sykkivin sydämmin noudatti nuori tyttö kutsua, hän aavisti, mitä Ragnhild tunsi.
-- Oi Maria, huudahti Ragnhild, kun ovi sulkeutui, olen äärettömän onneton, sano toki lohdutuksen sana.
Sanatonna säälistä ja liikutuksesta seisoi Maria ja puristi hellästi Ragnhildin käsiä omissaan. Mitä voisi hän sanoa!
-- Jospa voisin tästä päästä! alkoi Ragnhild jälleen väännellen käsiään. -- Etkö tahtoisi puhutella äitiä? -- -- oih! saisinpa kuolla! oih! jospa en milloinkaan olisi antanut lupaustani!
Kuumeentapaisella levottomuudella kulki hän edestakaisin huoneessa. -- Etkö voi sanaakaan sanoa, Maria? Rakas Maria, etkö voi auttaa minua?
Maria painoi Ragnhildin povelleen ja kuiskasi:
-- Muuta en voi mitään, kuin rukoilla puolestasi, ja sen tahdon tehdä.
-- Oi niin, rukoile, rukoile! Itse en voi, olenhan tahallani työntynyt tähän kurjuuteen.
Muutaman hetken seisoivat nuo nuoret naiset siinä sylityksin äänettöminä, mutta palavin sydämmin. Toinen taisteli epätoivoista taistelua itsensä kanssa, toinen rukoili taivaallista isäänsä, niinkuin oli tottunut tekemään kaikissa elämän kohtaloissa.
Silloin astui morsiamen äiti huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle hämmästyneenä siitä mitä näki. Hän oli hyvin vastustanut Marian tulemista morsiustytöksi, mutta Ragnhild oli pyytänyt sitä viimeisenä toivonaan, ja kun hän lähemmin asiaa ajatteli, ei siitä voinut vahinkoa tulla. Maria tosin oli vain yksinkertainen maalaistyttö, mutta eihän siinä suinkaan ollut riittävää syytä kieltää Ragnhildin pyyntöä. Kuin salama lensi valtioneuvoksen rouvan päähän ajatus, että jotain oli nurinkurin, ja heti oli hän valmis syyttämään papintytärtä siitä.
-- Miten on laita? kysyi hän äkkiä luoden heihin terävän katseen.
-- Ragnhild tunsi levottomuutta tuon tärkeän askeleen takia, selitti Maria nähdessään, että Ragnhild turhaan koetti pakoittaa väräjäviä huuliaan tottelemaan.
-- Niin, niin, vastasi valtioneuvoksen rouva, ja talutti tyttärensä sohvaan. Kas tässä lasi vettä, lapseni, kyllä kaikki vielä hyvin käy. Olethan tähän saakka ollut niin rauhallinen. Minun täytyy tosiaan sanoa, että olet osottanut kiitettävää hienotunteisuutta. Isäsi ja minä olemme sinuun hyvin tyytyväiset ja iloitsemme -- -- että -- -- ai niin, pastori on jo tullut, niin että pian saat tulla alas. Senvuoksi tulee sinun tyyntyä, jottei jo muutenkin malttamattoman sulhasen tarvitse käydä levottomaksi sinun takiasi.
Maria oli poistunut huoneesta. Valtioneuvoksen rouva jatkoikin senvuoksi:
-- Mitä neiti Ståle täällä teki?
-- Hän rukoili kanssani ja puolestani, sanoi Ragnhild, joka nyt oli ennättänyt tointua syvästä liikutuksestaan.
-- No, sehän oli varsin kaunista ja paikallaan, myönsi äiti rauhottuneena. Olisit vain sanallakin huomauttanut minua, olisin lainannut sinulle rukouskirjani. Siellä on rukous morsiamia varten. Mutta olethan rutistanut huntusi, ja annappas, autan seppelettäsi, se on aivan vinossa. Kas noin! Morsiuspuku ei siedä niin helliä hyväilyjä, kuin äsken näin sen osaksi tulleen. Kuulen isäsi askeleet. -- -- -- Ragnhild heittäysi äitinsä syliin. -- Oi kallis äiti -- -- kallis äiti, ota takaisin lupaukseni. Minä en _voi_ rakastaa häntä -- -- minä en voi vannoa, en tahdo -- --
-- Jumalan nimessä Ragnhild, huudahti äiti epätoivoissaan, elä saata minua järjiltäni, sinä olet hermostunut, kas tässä _eau de luce_ -- -- -- ovathan vieraat jo saapuneet -- -- ja tässä tulee isä.
Valtioneuvos astui huoneeseen huulillaan hieno hymynsä ja tarjosi kohteliaalla liikkeellä tyttärelleen käsivartensa.
-- On jo aika käydä alas, tyttäreni, sanoi hän panematta huomiota tämän liikutusta ilmaisevaan ulkomuotoon.
Ragnhild loi vielä äitiin tuskaisen, rukoilevan katseen, mutta kun hän huomasi, ettei mitään enää voinut voittaa, nousi hän ja laski kätensä isänsä käteen.
Äidinsydän vaati viimeinkin oikeutensa, ja tuntien enemmän todellista lämpöä, kuin mitä olisi voinut odottaa valtioneuvoksen rouvalta, suuteli tämä tytärtään ja kuiskasi hellästi:
-- Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, enhän mitään niin hartaasti toivo kuin sinun onneasi.
Ragnhild vastasi hellästi hänen suudelmaansa ja seurasi sitte isäänsä, joka vasta nyt näytti alkavan käsittää, että lähestyvä hetki oli tärkeä ja juhlallinen. _Hän_ ei tosin ollut niin ajatellut eikä tuntenut hääpäivänään, ja jos olisikin tuntenut, oli hän jo aikoja sitte sen unhottanut, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen naisten käytöksestä.
Nuoren morsiaimen ulkomuoto teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin vieraisiin, kun hän isänsä käsipuolessa astui keinotekoisen alttarin eteen: niin nuori, niin kaunis, niin komeasti koristettu, mutta -- niin marmorikalpea, niin kylmä, ei vienointakaan onnen tai rakkauden värettä ilmaisseet hänen kasvonsa, ei silloinkaan, kun hän laski kätensä sulhasensa käteen. Mutta vähitellen, aina senmukaan kun vanha pastori, hänen rippi-isänsä, luki kauniita vihkilukuja ja sitte puhui niiden johdosta lämpimin, vakavin sanoin, kävi Ragnhild levollisemmaksi. Väri palasi hänen poskilleen, ja kun hänen piti lausua lupauksensa, teki hän sen jotensakin varmalla äänellä palavasti rukoillen, että voisi sen pitää. Ja kun pastori puhui vaimon ja perheenäidin velvollisuuksista, lupasi hän itselleen kaikin voimin koettavansa täyttää ne. Illan kuluessa pääsi hänen mielensä yhä enemmän tasapainoon, ja valtioneuvoksen rouva huomasi ilokseen, että hän nauroikin ja jutteli ja otti osaa tanssiin nähtävästi suuremmalla mieltymyksellä kuin tavallisesti. -- Mutta mitä liikkui Ragnhildin sydämmessä? Kun juhlallinen vihkiminen oli ohitse ja hän ikipäivikseen oli liitetty parooniin, tuntui hänestä tosiaankin keveämmältä, ja hänen hyvät aikomuksensa ja toivo sisältörikkaammasta elämästä lohduttivat häntä paljonkin. Paitse sitä oli hän herkeämättä tanssin pyörteessä, alati ympäröi häntä joku joukko, ja hänen piti kiinnittää huomionsa kaikkialle. Soiton sävelet kaikuivat, oli herkeämätön kulku ja kohina, niin ettei hän saanut hetkeäkään mietteilleen. Hän tahtoi toivoa parhainta, muutenhan hän olisi tuntenut itsensä äärettömän onnettomaksi, sillä nyt jos koskaan oli liian myöhäistä. Hän tunsi myöskin liikutusta puolisonsa ystävällisen huomaavaisuuden ja huolenpidon takia, jota hän osotti siitä hetkestä lähtein, kun hän ensi valssin loputtua kietoi vaipan hänen harteilleen aina siihen saakka, kun hän illalla nosti hänet rekeen ja itse kääri hänet pehmeään karhunnahkapeitteesen. Ja nyt kiitivät nopeat hevoset routaista tietä Ragnhildin tulevaan kotiin. -- Mitähän mahtoi hän siellä saada kokea? Minkälaiseksi mahtoi hänen elämänsä tästälähtein muodostua?
* * * * *
Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Ragnhild tuli huomaamaan, ettei hän uusissakaan oloissa tuntisi itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi.
Melkein heti häiden jälestä oli parooni riisunut tuon kohteliaan ja huomaavaisen tapansa, jolla hän kohteli morsiantaan. Ragnhild ei sitä tosin kaivannut, kihlausaikana oli se usein häntä painostanut, mutta kohteliaisuuden mukana haihtui ystävällisyyskin, ja se koski kipeästi Ragnhildiin. Pohjaltaan oli parooni kyllä hyväsydämminen mies, mutta kuten kivulloisilla yleensä, oli hänelläkin kärtyisä ja äreä kotituuli, ja hän sitä sangen vähän hillitsi. Ragnhild koetti joka tavalla asettaa asiat oikealle tolalle, sovitella ja lepytellä sekä raivata pois tieltä kaikki, mikä voi antaa aihetta tyytymättömyyteen. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Syitä lenteli joka taholta ja juuri silloin kuin vähimmin tiesi odottaa. Mutta pahimmin lamasi Ragnhildin mieltä se, että hän päivä päivältä yhä varmemmin tuli vakuutetuksi, ettei hänen ja hänen miehensä välillä ollut muruistakaan keskinäistä ymmärrystä. Tämän luuli hän huomanneensa jo kihlausaikana, mutta ensiksikin oli tämä aika ollut kovin lyhyt ja sitä paitse täynnä huvituksia, niin ettei pitempi keskustelu voinut tulla kysymykseenkään, varsinkin kun parooni, kuten jo on mainittu, kernaasti katkaisi vakavan keskustelun hienolla leikkipuheellaan. Ragnhild huomasi, että heidän makunsa, taipumuksensa ja mielipiteensä suuresti erosivat ja että parooni, vaikka kulkikin hyväluontoisen kirjoissa, kuitenkin oli tuiki itsepintainen. Kun hän keskusteli jonkun vieraan henkilön kanssa eivätkä mielipiteet lyöneet yhteen, antoi hän tavallisesti toisen pitää päänsä ja lopetti keskustelun kohauttaen olkapäitään tai tehden siron kumarruksen tai hienosti hymähtäen, jonka kukin sai selittää mielensä mukaan. Mutta kotiväeltä vaati hän, että kaikkien tuli taipua hänen tahtonsa mukaan.
Heti kun Ragnhild oli vähänkin ennättänyt kotiutua, alkoi hän etsiä itselleen jotakin tekemistä ja tutustua oloihin. Pian huomasi hän, ettei hänellä perheenemäntänä olisi enempää tehtävää kuin ennen vanhempainsa kodissa, jollei oteta lukuun päivällisruuan määräämistä kuksikin päiväksi. Sillä talossa oli taitava emännöitsijä ja monilukuinen palvelijajoukko. Paitse sitä toivoi parooni, ettei hän ryhtyisi talouspuuhiin. Kerrankin, kun parooni kysyi nuorta rouvaansa ja sai kamarineitsyeltä kuulla, että hän oli mennyt keittiöön, kiirehti hän paikalla jälestä ja huudahti peljästyneenä:
-- Ystäväni, muista että olet vapaaherratar Falck, sinun paikkasi ei ole täällä. Sitte tarjosi hän käsivartensa ja vei hänet pois.
Käsityötäkään ei tietysti ollut Ragnhildilla, sillä äiti oli valmistanut niin tarkoin hänen myötäjäisensä että Ragnhildilla mielestään oli vaatteita kymmeniksi vuosiksi. Paroonin vaatevarasto oli mitä parhaimmassa kunnossa ja talon liinavaatekaappi yllin täynnä hienoa, lujaa, osaksi kotikutoista, osaksi hollantilaista liinavaatetta ja lakanoita aina paroonin äidin ja äidinäidin ajoilta saakka lukuunottamatta kaikkea uutta, mitä oli hankittu nuorta emäntää odotettaissa. Niinmuodoin ei ollut muuta neuvoa, kuin turvautua taaskin kirjailutyöhön, mutta kun paroonilla näytti olevan tarpeeksi tohveleita, pipolakkia, kynänpyyhkimiä, kirjoitusmattoja y.m., kävi vaikeaksi uusien keksiminen. Viimein päätti hän kirjailla lepotuolin päällystää, siinä ainakin olisi työtä pitemmäksi aikaa. Ragnhild olisi mieluummin käyttänyt aikansa hyödyllisempään ja mietti miettimistään, mihin ryhtyisi. Silloin muisti hän aikomuksensa käydä katsomassa alustalaisiaan ja auttaa heitä; luultavasti oli heidän joukossaan köyhiä kenties sairaitakin ja turvattomia. Hän vaalisi sairaita, lukisi heille, ompelisi vaatteita pienokaisille, oi, hänelle riittäisi kyllä tekemistä. Näin suunnitteli Ragnhild ja päätti ensi tilassa puhutella miestään, tiedustella hänen alustalaisistaan ja kertoa aikomuksestaan käydä heidän luonaan ja auttaa heitä. Eräänä päivänä paroonin ollessa tavallista paremmalla tuulella teki Ragnhild kysymyksensä.
-- Tunnen alustalaisiani aivan vähän, vastasi parooni. Kuten tiedät, olen vasta lyhyen ajan ollut maatilan omistajana, ja kun maanviljelys on pehtoorin huolena, en ole tullut tekemisiin väen kanssa. Mutta miksikä sinä heitä kyselet?
Ragnhild esitti tuumansa auttaa köyhiä.
-- Varsin kiitettävää, varsin kiitettävää, sanoi parooni ja äänessä oli hiukan entistä imartelevaa kohteliaisuutta. Kutsutaan pehtoori tänne, häneltä saamme luettelon köyhistä.
-- Mutta, intti Ragnhild epäillen, siitä olisi minulle suurta hupia, jos itse saisin käydä asunnoissa, ja silloinhan voisin itse heitä arvostella.
Parooni näytti ihmettelevän hänen kummallista makuansa, mutta sanoi hetken vaiettuaan:
-- No, olkoonpa. Muistan äitivainajanikin käyneen alustalaistensa luona. Kuitenkaan en voi sallia sinun sitä tekevän ennenkun olen pehtoorilta kuullut, ovatko he niin siistiä ja kunnollista väkeä, että vapaaherrattareni voi astua heidän majoihinsa. Soitan paikalla.
Pehtoori ei ollut niiltä mailta eikä ollut vielä oppinut tuntemaan kansaa, oli sitäpaitse luonteeltaan toimeliaampi ja vilkkaampi kuin he, niin ettei hän oikein tullut toimeen heidän kanssaan. Olivatko he rikkaita vaiko köyhiä, siitä hän ei ollut selvillä, mutta vastasi kuitenkin umpimähkään, että "koko väki voisi hyvin, kun vain tahtoisivat tehdä työtä, mutta he ovat turkasen laiskoja joka sorkka, herra parooni."
-- Eikö ole sitte leskiä tai turvattomia lapsia, vanhoja tai sairaita? kysyi Ragnhild.