Part 14

-- Se on kyllä totta, myönsi Jenny, ja jos hän lukisi yksin, ei olisi erin vaarallista silloin tällöin pitää lupapäivää, mutta minä en voi antaa koko luokan odottaa häntä, ja jos sen tekisin, voisi tytöllä tai pojalla toisensa perään olla estettä, ja silloin tulisi hyvin vähän luettua. Ei, antakaa te vaan Jannen toisella kertaa mieluummin tulla kouluun saappaitta, kuin jäädä pois. Tällä lukukaudella on hän edistynyt kirjoituksissaan juuri sen takia että on ollut vähemmän poissa.

Äiti ei näyttänyt vieläkään vallan varmalta, mutta lupasi kuitenkin pitää huolta, että poika kävisi säännöllisesti koulussa.

Jennyllä oli ääretön työ koettaissaan saada lapsia ja vanhempia vakuutetuksi sen seikan tärkeydestä.

Lapset eivät ymmärtäneet omaa parastaan, eikä ollut vanhemmille mieleen, että opettaja sekaantui heidän asioihinsa. He arvelivat, ettei hänellä ollut käsitystäkään kaikista vaikeuksista ja esteistä, joita kodissa voi ilmestyä. Jennyn mielestä nämä esteet useimmissa tapauksissa voitiin poistaa, jos vaan äidit itse ymmärtäisivät säännöllisen koulunkäynnin tärkeyden. Mutta sitä he eivät käsittäneet. Silloin pisti tuon uutteran opettajan päähän koettaa uutta keinoa.

Kun lapset eräänä aamuna tulivat kouluun, näkivät he suuren ruudutetun paperin koulusalin seinällä. He tirkistelivät sitä uteliaina.

-- Tulkaappas tänne lapset, kuului opettajan ääni. Tässä minä olen seinälle ripustanut taulun, johonka olen kirjoittanut kaikkien teidän nimenne. Joka aamu minä tästälähtein piirrän punaisen ristin kunkin läsnäolevan nimen alle, mutta poissaolevat saavat mustan ristin, jos ei sairaus ole ollut esteenä. Ne joilla on liian monta mustaa ristiä, eivät pääse mukaan joulukuuselle, sillä, joka ei ole ollut ahkera, ei hän myöskään saa huvitella. Katsotaanpas nyt, ketkä ovat läsnä. -- Jenny luetteli lasten nimet ja merkitsi heidän punaset ristinsä.

-- Tänään ovat kaikki muut täällä, paitsi Liisa Rundqvist. Hänen pitää saada musta risti, sillä tiedän että hän on terve, näin hänet juuri taannoin leikkimässä siskojensa kera niityllä.

-- Liisa parka, surkuttelivat toverit ja katselivat totisina tuota mustaa, rumaa ristiä.

Tämä keksintö näytti olevan erinomaisen tehokas.

Lapset pitivät tarkkaa huolta saadakseen punaiset ristinsä ja koettivat itsepuolestansa, mikäli mahdollista, poistaa kaikki esteet. Ja lopulta tuli oikein kunnianasiaksi omistaa mitä korkein mahdollinen määrä ristiä.

Mutta tuli sitte uusia vaikeuksia. Tuon tuostakin valitettiin, etteivät lapset kouluintonsa takia ollenkaan enää tahtoneet auttaa vanhempiansa, että jotkut olivat luvattakin juosseet tiehensä ja jättäneet pikku siskot, jotka oli jätetty heidän hoidettavikseen, oman onnensa nojaan pelkästään vaan noiden punaisten ristien vuoksi. Useankin äidin täytyi itse käydä ansaitsemassa, ja kenen huostaan sitte jätti pienokaisensa, jos isommat kävivät koulua? Silloin piti opettaja paraana pitää taaskin puhe lapsille ja selittää heille, että heidän sellaisessa tapauksessa pitäisi jäädä kotiin, etteivätkä he mitenkään saisi vanhempainsa luvatta kouluun tulla. Mutta lapset alkoivat itkeä ja sanoivat, että jos heidän alituiseen pitäisi jäädä kotiin siskojen takia, heille piankin keräytyisi niin monta mustaa ristiä, etteivät pääsisikään joulukuuselle.

Se tuotti Jennylle paljon ajattelemista.

Viimein juolahti hänen mieleensä muuan tuuma. Eräänä päivänä, kun hän oli tehtaanisännän luona, tuli asia puheeksi, ja sitä harkittiin kaikilta puolin. Viimein sanoi Jenny, että hänellä oli ehdotus, jos vaan sen toimeenpano kävisi mahdolliseksi. Kaikki olivat uteliaita kuulemaan, mikä se olisi. Ei sen vähempi kuin että perustettaisiin lastenseimi. Kaikkien mielestä se oli hyvä ehdotus, ja isäntä lupasi antaa apua sekä huoneen. Isännän tyttäret vuorostansa olisivat valvojina seimessä ja yksi heistä olisi siellä vakinaisesti leikkimässä lasten kanssa ja hoitamassa heitä. Papin molemmat tyttäret, jotka myöskin olivat saapuvilla, pyysivät vuoropäiväänsä valvonnassa. Se heille kernaasti myönnettiin. Joku vanha akka haettaisiin avuksi lasten hoidossa. Eräässä tehtaaseen kuuluvassa rakennuksessa oli suuri sali, joka oli luovutettu työväen tanssihuoneeksi. Sitä saivat käyttää. Tehtaanisäntä antoi rahasumman kätkyeiden, pikkutuolien ja pöytien ostamiseksi, ja koko pitäjän nuoriso oli avussa tuomalla sinne kaikenlaisia vanhoja leikkikaluja.

Jenny oli ylen onnellinen. Eräänä päivänä kutsui hän luoksensa kaikkien koululasten vanhemmat, ja kun hän oli virkistänyt heitä kahvilla, alkoi hän varovasti ohjata keskustelua lastenseimeen. Alussa se herätti suoraa vastarintaa. Suomen kansa ei ole herkkä uskomaan uutuuksia eivätkä eukot voineet saada päähänsä, miksi herrasväet huolivat siitä, miten he lapsensa hoitivat.

-- Minulla on ollut yhdeksän lasta, ja olen ne kaikki itse ilman muiden apua hoitanut, antaisinko nyt nuorimman vasta vieraiden käsiin, tuumaili eräskin akka.

-- Mitä hyötyä sitte lapsista on, jolleivät ne edes hoitele nuorempia siskojaan, ihmetteli toinen.

-- Emmehän toki liene niin saamattomia vielä, että täytyisi meidän viedä lapsemme vaivastalolle, kerskaili kolmas.

Jenny tuli pahoille mielin. Hän ei ollut odottanut tällaista vastarintaa.

-- Mutta rakkaat ystävät, alotti Jenny viimein -- te käsitätte minut aivan väärin, eihän tämä ole mikään vaivastalo. Olettehan te, Jumalankiitos, kaikki työkelpoja eikä teidän tarvitse joutua kenenkään niskoille. Mutta eivätkö useat teistä ole pakotetut joskus poistumaan kodista, eikös niin?

-- Kyllähän.

-- Toiset työansiolle, toiset omiin ulkotöihinsä tai askareillensa. Toisen äidin täytyy viipyä poissa kaiken päivää, toisen vaan muutamia tuntia. On varsin hyvä, että vanhemmat siskot hoitelevat nuorempia, mutta miten sanotaan virsikirjassa? -- "Opittavaa on yllin kyllin, aika vaan on lyhyt". Vanhempien lasten pitäisi senvuoksi saada käyttää nuoruutensa aikaa oppimiseen. Suureksi tultuaan he eivät enää ennätä. Muutamat lapset ovat sitäpaitsi ymmärtämättömiä ja hoitavat huonosti pienokaisia, ja monasti on tapahtunut onnettomuuksia sentakia, että lapset on jätetty yksikseen. On vielä äitejä, joiden lapset ovat aivan pieniä, ja kun ei ole ketään vanhempaa lasta, joka niitä hoivaisi, täytyy heidän pyytää naapurinvaimoa katsomaan niitä niinkauvaksi kun itse ovat poissa. Sentähden olemme ajatelleet, että äideille voisi olla hyvä, kun heillä olisi joku paikka, minne saisivat viedä lapsensa, kun itse ovat estetyt niitä hoitamasta ja lisäksi sellainen, jossa lapsella olisi lämmin sekä siisti ja hyvä hoito. Vanha Stiina, Nylanterska, -- hänethän te kaikki tunnette, -- tulisi hoitamaan lapsia ja sitte olisi aina joku tehtaanisännän tai papin tyttäristä siellä johtamassa.

-- No eipäs, että ryökinät menisivät sinne kuulemaan köyhäin vesojen porua, huudahti muuan akka ja löi yhteen kämmeniään.

-- Toivotaan, etteivät ne "poraakaan" saadessaan leikkiä hauskassa, lämpimässä huoneessa, tyytyväisinä ja kylläisinä, sanoi Jenny. -- Tahdotteko tulla katsomaan sitä huonetta? Ne joiden kodissa on äidinäiti tai isoäiti tai täysikasvuisia lapsia tai palvelijoita, voivat pitää lapsensa kotona. Tämä lastenseimi on ainoastaan niitä varten, jotka kodissa estävät äitiä työssä tai siskojen koulunkäyntiä. Huone on tässä aivan koulun vieressä, niin että isommat lapset voivat koulusta palatessaan saattaa siskonsa kotiin. Tahdotteko tulla katsomaan?

Uteliaisuudesta akat menivät opettajan mukaan, jonka pieni puhe myöskin oli tehnyt moneen edullisen vaikutuksen. Suuri, hauskannäköinen lastenkamari miellytti kaikkia, vaikka ainoastaan harvat sen tunnustivat. Kätkyeissä ja pienissä vuoteissa oli puhtaat lakanat ja pehmeät peitteet. Siellä täällä oli pieniä ryhmiä pöytineen ja tuolineen, ja seinähyllyllä pitkä rivi leikkikaluja, pahvihevosia, nukkia, helistimiä, puupalasia rakentamista varten ja palloja. Takan vieressä oli kaappi talouskapineita varten, ja siellä nähtiin kastrulli, missä lämmitettäisiin maitoa, pata lämmintä vettä varten, lusikoita ja pieniä kupposia. Toisessa nurkassa seisoi pesuteline. Keskellä lattiaa oli suuri kirjava villamatto, jonka tehtaan rouva oli lahjoittanut pienokaisille, jotka eivät vielä kyenneet istumaan tuolilla, vaan ryömielivät pitkin lattiaa. Naiset olivat yksimielisesti pyytäneet Jennyä edeltäkäsin puhumaan äideille uudesta laitoksesta, sillä he olivat varmat, että hän sen osasi parhaiten ja oli jo ennenkin saavuttanut äitien luottamuksen.

Ja he olivatkin oikeassa. Kun akat olivat tarkoin tutkineet ja tarkastaneet joka loukon tuossa miellyttävässä huoneessa, kysyivät he, minä päivänä lapsia otettaisiin vastaan. -- Maanantaista alkaen, vastasi Jenny. Muutamat lupasivat silloin tuoda koetteeksi.

Tuli sitte maanantai.

Stiina vanhus istui harmaine sukankutimineen akkunan ääressä, aurinko paistoi kirkkaasti punaraitaisten akkunanverhojen lomitse ja Emma P., tehtaanisännän vanhin tytär, puuhaili huoneessa järjestellen pikkukaluja pöydille. Silloin tuli eräs akka tuoden muassaan kaksivuotisen poikansa ja seitsenkuukautisen tyttösensä. Emma meni häntä vastaan, ja toivotti pienokaisia sydämmellisesti tervetulleiksi. Sitte hän riisui pojan lakin ja nutun ja vei hänet pöydän luo, jossa tämä heti ihastuksissaan tarttui koreaan palloon, ja näytti sitä äidilleen. Pian makasi tyttönen kätkyessä imeskellen tyytyväisenä peukaloaan. Köyhä äiti katseli liikutettuna pienokaisiaan. -- Jumala siunatkoon ryökinää, kyllä niistä nyt tulee vaivaa, mutta onpa niillä sitte hyvä olla, sanoi hän. Minun pitää nyt mennä, sillä olen tänään työssä lautamiehen elopellolla. Poikasen suu meni väärään, kun huomasi jääneensä yksin vieraiden kanssa, mutta tyyntyi piankin leikkikaluilla, joita Emma asetti hänen eteensä. Vähitellen saapui useampia lapsia, ja elämä alkoi tulla vilkkaammaksi. Alussa lapset tosin hiukan ujostelivat, mutta olihan tämä vasta ensimmäinen päivä. Emma P. oli tottunut lapsiin ja osasi mitä parhaiten lohduttaa ja ilahuttaa heitä. Stiina, joka kokonaista kolmekymmentä vuotta oli ollut lastenhoitajana, ja oli erittäin lapsirakas, auttoi häntä. Ensi päivinä ei seimessä ollut kuin viisi tai kuusi lasta, mutta vähitellen heräsi vastahakoisissakin äideissä halu koettaa sitä, ja ennen pitkää oli se melkein kaikkien mielestä todellinen siunaus kylän köyhille. Miltei joka päivä kävi väkeä tarkastamassa lastenseimeä ja katsomassa, miten pienokaisia siellä hoidettiin. Ja kun näkivät heidän silmänsä säteilevän ilosta ja onnesta, näkivät heidät puhtaina ja ravittuina leikkivän tai nukkuvan, palasivat he sieltä vakuutettuina, että se oli ihana keksintö. Nuoret tytöt, jotka vuoroonsa olivat seimessä, saivat siten hyödyllistä työskentelyä, ja koska heitä oli viisi, ei heiltä kulunut liikoja aikoja siihen. Muutamat eivät olleet tottuneet lapsiin eivätkä milloinkaan välittäneet "pikku väestä", mutta lopulta he kaikki kiintyivät noihin pieniin viattomiin olentoihin ja huviksensa heitä hoitelivat ja ruokkivat. Kyllähän heistä toisinaan oli vaivaakin, ja monesti nuo pikku parkusuut virittivät pienen duetonkin, mutta tieto siitä, että tekivät hyvän työn ja käyttivät päivänsä jonkun hyödyksi, palkitsi runsaasti tyttöjen vaivan ja pienet ikävyydet, joita työ saattoi tuoda mukanaan. Pienokaiset lihosivat silminnähtävästi ja oppivat piankin pitämään monista äideistään. Koululasten punaiset ristirivit pitenivät rauhassa, ja kun joulu saapui, oli ainoastaan muutamia harvoja paatuneita laiskureita, jotka erotettiin juhlajoukosta suruksi ja häpeäksi heille itselleen ja toisille varottavaksi esimerkiksi.

Se oli jo hyvä tulos, ja kuitenkin hautoi Jenny mielessään yhä uusia tuumia. Hän oli useasti huomannut, miten huonosti lasten vaatteet olivat ommellut, miten monenkin polvi paistoi risojen lomitse, kyynärpää pilkotti hian rikkeimästä, miten hameet olivat hakoja vailla, röijyt napeitta. Kuinka se seikka olisi korjattavissa? Opettaja toisinaan huomautti siitä ja kehotti lapsia pyytämään äitejä tarkastelemaan heidän vaatteensa, ennenkun tulivat kouluun, mutta aina vastattiin, ettei äidillä ollut aikaa.

Siinä oli perää. Taloudenpiti, ulkotyöt ja ansio kodin ulkopuolella anastivat suurimman osan heidän ajastaan. Senlisäksi olivat he vielä kykenemättömiä ja usein haluttomia. Mitähän sille teit? Jenny oli tehtaanisännän luona lukenut ompelukursseista ja ompeluseuroista köyhiä varten, joita vastikään Englannissa oli perustettu useihin paikkoihin. Voitaisikohan täällä saada aikaan sellaisia? Hän mietti ja mietti; vihdoin kauan harkittuaan päätti hän koettaa.

Kylässä oli kolme tai neljä nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet muutaman vuoden tehtaan koulussa, mutta nyt olivat täysikasvuisia ja vielä vanhempiensa luona. He olivat Jennyn johdolla oppineet kaikenlaista käsityötä ja olivat jotensakin taitavia sekä ompelussa että villatöissä. Näitä koetti Jenny saada lämpenemään asiastaan, ja kun hän oli osannut voittaa kaikkien oppilaiden rakkauden, olivat nämäkin heti valmiit auttamaan häntä. Tuuma oli tällainen: keskiviikkoiltapäivinä, jolloin Jenny oli vapaa koulutoimesta, kokosi hän luokseen nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat oppia käsitöitä tekemään. Heidän tulisi tuoda mukanaan aineksia uusia pukuja varten itselleen, sisarilleen ja vanhemmilleen, mutta myöskin paikkaus- ja parsimistyötä. Jenny antaisi maksutta opetusta ompelussa ja leikkauksessa, ja hänen entiset oppilaansa olisivat apuopettajina. Tämä tuuma saavutti enemmän kannatusta kuin lastenseimi, ja pian oli Jennyn ympärillä 15, 20 nuorta tyttöä ompelukoreineen ja työpussineen.

Tosin moni oli tullut sinne oppiakseen virkkaamaan ja kirjailemaan, mutta Jenny selitti, että ennenkun he olisivat oppineet ompelemaan, neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan kunnollisesti, hän ei näyttäisi heille pistostakaan koruompelussa ja huomautti samalla, miten tarpeetonta se oli heidän oloissaan. Äidit, joiden tähän saakka oli käynyt vaikeaksi suorittaa ompelutyöt -- he kun olivat myötäänsä kiinni askareissaan -- ja useinkin saivat villa- tai pellava-naulasta teettää työtä ompelijoilla, katselivat mielihyvällä, miten vaatekappale toisensa perästä valmistui ja lisäksi oli somasti ja huolellisesti ommeltu.

Alussa muutamat mielestään eivät voineet tulla toimeen tyttärittään kokonaista iltapäivää, mutta kun näkivät työn hedelmät, tulivat he siihen johtopäätökseen, että päivä oli hyvin käytetty. Pian alkoivat äiditkin pyydellä "ompelukouluun", ja tätä Jenny juuri oli toivonutkin, vaikkei hän heti uskaltanut sitä ehdottaa, koska pelkäsi loukkaavansa äitejä. Ilokseen otti opettaja nämäkin oppilaat vastaan, ja silloinkos alkoi ahkera työ. Siinä istui äiti tyttärensä vieressä samassa opissa: milloin leikattiin leninkiä, milloin pantiin alkuun villatyötä, milloin paikattiin paitaa oikein tarkoituksenmukaisesti. Tehtaan rouva oli ystävällisesti lähettänyt ompelukoululle suuren pussillisen kaikenlaisia tilkkuja, joita köyhimmät äidit saisivat käyttää.

Jenny tietysti oli päänä tässä ompeluseurassa ja samalla kun hän harsieli, näytti ja sovitteli, ohjasi hän keskustelun opettavaisiin aineisiin, pistäen milloin hiukan moraalia milloin palan pilaa joukkoon, otti elämästä valaisevia esimerkkejä ja opetti niinmuodoin aivan huomaamatta ei ainoastaan sormia, vaan myöskin sieluja. Monasti lainasi Jenny tuttaviltaan hyviä kirjoja ja luki ääneen niitä tai kertoi jotain, mitä itse oli lukenut. Viimein sai tuo uuttera innokas nainen aikaan, että tehtaanisäntä perusti lainakirjaston ompelukoulua varten. Näitä kirjoja lainattiin koteihin ja koska asiantuntijat ne olivat valinneet, voitiin toivoa niistä suurtakin hyötyä.

-- Mutta sinähän Jenny aivan näännytät itsesi noilla kouluillasi ja laitoksillasi. Kyllä sinun kannattaisi pitää keskiviikkoiltapäiväsi vapaana, kun koko viikon ponnistelet orjamaisessa koulutyössä, nuhteli lempeästi Emma P. eräänä päivänä.

-- Elä nimitä sitä orjan työksi, pyysi Jenny, se on minun iloni ja elämäni. Toivon vaan, että voisin jakautua sadaksi voidakseni vaikuttaa vielä paljoa enemmän. Tai paremmin tahtoisin kehottaa kaikkia maamme nuoria neitosia, joilla on aikaa ja terveyttä omistamaan työnsä kansan opetukselle. Katso vaan, miten syvässä tietämättömyydessä he elävät, niin syvässä, etteivät edes ymmärrä tiedon arvoa. Miten paljoa paremmin köyhä väestö tulisikaan toimeen, jos se olisi valistuneempaa, osaavampaa, ajattelevampaa, säästävämpää ja siistimpää. Entäs lapset! Miten moni hento henki säästyisi, jos äidit ymmärtäisivät paremmin hoitaa niitä. Oi! Tarvittaisiin paljon, paljon enemmän kouluja.

-- Niitä kyllä saadaan, lohdutti Emma vilkkaasti, aletaan yhä innokkaammin niitä puolustaa, ja muissa maissa kasvaa niiden lukumäärä joka vuosi. Mutta etkö luule, että ne, jotka ovat käyneet koulua, sitten halveksivat karkeampaa työtä ja askaretta? Meillä oli palvelustyttö, joka oli sattunut oppimaan vähän saksaa, oli oppinut kirjoittamaan ja kirjailemaan, ja hän oli inhottavin ihminen, kuin olen nähnyt. Hän häpesi tehdä pienintäkään karkeampaa työtä ja oli aina valmis tuomaan esiin pienet tietovaransa. Sen lisäksi oli hän epäkelpo ja taitamaton tehtävissään.

-- Vika oli siinä, että hän oli saanut hänen oloihinsa sopimatonta opetusta, vastasi Jenny. Sitäpaitsi on opettajan velvollisuus terottaa oppilaittensa mieliin työn kunnia ja antaa itse hyvää esimerkkiä. Siksi meillä opettajilla onkin suuri edesvastuu siitä, noudatammeko itse oppiamme. Tämä edesvastuu painaa minua hyvinkin usein. Oikean opettajan täytyy koittaa vaikuttaa monella tavalla, ei ainoastaan syöttämällä lapsille kirjatietoa, vaan myöskin vaikuttamalla heidän sydämmiinsä ja ajatustapaansa. Ilman sitä ovat lapset yhdyssiteenä hänen ja vanhempien välillä, ja jos hän voi saavuttaa lasten rakkauden, pitää hänen voittaa äitienkin luottamus ja heidän huomaamattaan vähitellen vaikuttaa hyvää kodeissa. Meidän kansamme on kyllä rehellistä, ahkeraa, kärsivällistä, vankkaa kunnon väkeä, se on vaan niin tietämätöntä. Valista sitä, ja siitä tulee ihailtava kansa!

Näin puhui tuo innokas opettaja ja työskenteli sitte samassa hengessä. Ja hän sai nähdä työnsä hedelmät; hän sai nähdä ajan koittavan, jolloin kouluja nousi meidänkin maassamme.

Hänen elämänsä vieri tyynesti; päivä oli toisensa kaltainen, uutteraa työtä eikä mitään erikoistapauksia.

21.

Kukkanen kuihtuu.

Oli lempeä keväinen aamu. Pikku linnut visertelivät puoleksi puhjenneitten koivujen lehdillä Lyydia Wernerin akkunan alla. Aurinko paistoi kirkkaasti, vaikka lasketut akkunaverhot himmensivät sen hohdetta huoneeseen. Kaikkialla vallitsi tyyni hiljaisuus. Kadut olivat vielä tyhjät, ei näkynyt edes aikaisia työmiehiäkään, sillä oli sunnuntai. Lyydian kodissa kuitenkin oltiin jalkeilla, oli oltu kaiken yötä, sillä odotettiin korkeata, vakaata vierasta. Aavistettiin, että vapautuksen hetki oli tulossa rakkaalle sairaalle. Viimeisinä päivinä ja varsinkin viimemainittuna yönä oli Lyydia saanut kärsiä ankaria tuskia. Mutta nyt oli hän vaipunut vienoon uneen, hymyilevä ilme hienoilla kalpeilla kasvoillaan. Vanhempansa ja rakas veljensä istuivat äänettöminä hänen huoneessaan, ja palvelustyttö seisoi itkien ovella. Kirkonkellojen ensi sävelet kumisivat etäisyydessä. Silloin Lyydia heräsi.

-- Miten ihanaa! kuiskasi hän ja kuunteli siinä hetken aikaa säteilevin silmin. Sitte loi hän rakkautta ja kiitollisuutta hehkuvan katseen jokaiseen läsnäolijaan ja nukahti jälleen käsi äidin kädessä. Sanattomina kuuntelivat kaikki hänen tasaista, tyyntä hengitystään, kunnes se heikontumistaan heikontui ja pienoinen käsi kylmeni.

Niin rauhallinen ja suloinen oli rakkaan pikku Lyydian lähtö.

Hän kuihtui kuin kukka.

22.

Ragnhildin päätös.

Valtioneuvoksen rouva Cederskiöldin toivoma talvi oli tullut. Parooni Falck oli saapunut ja asui Cederskiöldin korkeassa vierashuoneessa.

Hän oli noin 50 vuoden vanha, kenties hiukan vanhempikin, ei siitä niin tarkkaan tietty. Hän oli oikea "kunnonmies", omasi tietoja, oli matkustellut, oli rikas, oli viettänyt jotensakin hauskaa ja rauhallista elämää ilman suurempia vastoinkäymisiä ja omisti suuren maatilan lähellä Ragnhildin syntymäkaupunkia. Hän ei ollut sanottavasti kaunis, mutta kuitenkin miellyttävä, näytti nuoremmalta kuin oli, ja hänen käytöksessään oli hienoutta ja siroutta. Sitä vaan tuon pikkukaupungin asukkaat eivät voineet käsittää, miksi hän ei ollut nainut. Yksi ja toinen juorukello oli kyllä ystäväinsä ja ystäväinsä ystäväin kautta saanut kuulla, että parooni nuoruudessaan olisi rakastunut muutamaan köyhään tyttöön, mutta kun tämä, vaikka olikin sivistynyt kunnon tyttö, ei ollut aatelista sukuperää, ei hänestä mitenkään voinut tulla vapaaherra Falck'in puolisoa. Sitte oli parooni heittänyt koko jutun mielestään, ei hän myöskään joutunut uusiin rakkausseikkailuihin, ja niinmuodoin jäi hän vanhaksi pojaksi.

Nyt oli hän ostanut maatilan pikkukaupunkimme läheisyydessä, ja siellä olisi Ragnhild oleva emäntänä, niin oli rouva Cederskiöld päättänyt. Hän ei ollut ainoa äiti kaupungissa, joka päätteli samaan tapaan tyttäristään; niiden joukossa oli rouva Lagerkin, Alicen äiti. Mutta rouva Cederskiöldillä oli se etusija, että oli jo vanhastaan tuttu, jopa hiukan sukuakin paroonille, ja hän voi senvuoksi tarjota hänelle asunnon talossaan, jotta toisten taivas alkoi pilvittyä, varsinkin kun Ragnhild oli nuori, kaunis ja rikas.

Alice tosin oli häikäisevämpi kaunotar ja varsinkin tanssisalissa loisti hän ylinnä muita, sitte oli hän hyvän hypyn rikkaampikin, mutta parooni ei näyttänyt suurin välittävän hänestä, monista kutsuista ja kursailuista huolimatta. Hänen nimensä olikin _vain Lager_. Jos parooni nimen aatelittomuuden takia oli luopunut nuoruutensa lemmestä, kuinka hän nyt valitsisi kauppiaan tyttären? Olisivatpa nuo kunnon rouvat tietäneet, että parooni Falck, joka pitkän aikaa oli kulkenut naimatuumissa ja kuulostellut itselleen sopivaa kauppaa, oli vartavasten tullut kaupunkiin kosimaan Ragnhild Cederskiöldiä, olisivat he kai piankin luopuneet toiveistaan. Mutta oliko parooni sitte niin varma, että voittaisi Ragnhildin suosion? Hän ajatteli, niinkuin monet muutkin hänen kohdassaan olevat miehet, että tyttö menettelisi hyvin epäviisaasti hyljätessään niin hyvän tarjouksen, paitsi sitä luotti hän siihen, että hän kyllä viimein voiton veisi, koska oli hänellä vanhempain suostumus, vaikka erotus ijässä aluksi tulisikin tuottamaan hänelle vaivaa ja vastusta.

Entäs Ragnhild? Hänellä oli paljon miettimistä. Mitä olisi hän antanutkaan, jos olisi edes hetken saanut rauhassa ajatella asemaansa, miten kiitollinen ollut omatessaan ystävän, vanhemman, kokeneemman ystävän, joka olisi häntä neuvonut. Mutta häntä suorastaan ajettiin huvista huviin, haudattiin vaatteiden ja muotilehtien sekaan, uuvutettiin neuvotteluilla, kehotuksilla ja houkutuksilla. -- Tiedän, että viimein annan mukaan, ajatteli hän toisinaan jonkunmoisella epätoivolla. Ja hän nojasi otsansa kättä vastaan ja huokasi:

-- Kenties olisi se parasta, kenties olojen vaihdos tempaisi pääni vähän pystympään, kenties tuntisin itseni onnellisemmaksi, kuin nyt. Kukatiesi saisin kerrankin vaikutusalan. Paroonillahan on maatila, minä kävisin katsomassa köyhiä ja sairaita, auttaisin ja rakastaisin heitä -- ja minä koettaisin rakastaa myöskin häntä ja olla hänelle hyvä vaimo -- -- --. Mutta oi ei, en milloinkaan voisi rakastaa häntä muuna kuin isällisenä ystävänä. Ja mennä naimisiin ilman rakkautta -- olla koko elämänsä sidottuna häneen -- oi! -- -- Mutta hän on kuitenkin hyväsydämminen, sivistynyt, hieno, -- -- hän on kivuloinen, ehkä voisin vaalia häntä, olla hänelle seuraksi ja siten tehdä jotain hyödyllistäkin tässä maailmassa.