Part 13

Niinpä piti minun sitte valmistaa ensimmäinen päivällinen. Mitähän minä laittaisin? -- Tietystikin jotain sellaista, jonka osaamisesta olin varma, esim. kokonaisia perunoita ja silavaa sekä mannasuurimavelliä. Ne onnistuivat jotakuinkin, paitsi että velli hiukan paloi pohjaan, ja liha jäi vähän raa'aksi. Mutta tuohan oli vähäpätöistä, ja Artturi söi perunan keralla silliä ja pieni "pispan kokkihan" ei ole vaarallinen. Olin ylpeä kuin kuningas ja ajattelin, että Justiina matami oli päättömiä päätellyt luullotessaan minun häntä kaipaavan. Nythän se taas päivä paistoi elämälleni, sain mielin määrin hääräillä keittiössäni, ilman että kukaan minua karsain silmin katseli. Mutta tuon ensi päivän jälkeen on minulla ollut lukemattomia vaikeuksia ja ikävyyksiä. Oi kallis, hellä äitini, kuinka paljon onnellisemmaksi minut olisitkaan saattanut, jos olisit minulle opettanut, miten taitavuus talouden pidissä on tärkeä nuorille tytöille. Miten monesta kireästä hetkestä olisinkaan säästynyt, jos sinun hellän huolenpitosi johdolla vähitellen olisin oppinut kaiken sen, mitä minun nyt samalla erää pitää osata. Uudet piikani eivät ymmärrä suorastaan mitään, sen huomasin hyvinkin pian. He ovat palvelleet talonpojissa, eivätkä osaa muuta kuin keittää perunoita ja jauhopuuroa, lypsää ja ruokkia sikoja. Kuulin minä äidilläkin väliin olleen oppimattomia piikoja, mutta -- hänhän taisi neuvoa heitä, johon minä onneton en pysty. Sitäpaitsi ovat he huolimattomia ja epäsiistejä: he panevat likaiset sukkansa kuivamaan maitokiulun päälle, sekoittavat lehmänjuomaa hiilikoukulla, pitävät kampojaan puulusikkain joukossa ja pesevät käsiään maitovadissa. He unohtavat siivota huoneet, unohtavat kattaa pöydän, unohtavat panna ruokaa tulelle, unohtavat kerrassaan kaikki. Enkä minä tohdi pysyä hetkeäkään levollisena, sillä pelkään heidän aina tekevän jotain nurin kurin. Kun menen Artturin kera kävelemään, antavat he maidon kuohua maahan, liemen kuivuta tai kalan kiehua piloille. Yölläkään en saa unta pelosta, että taasen olisin unohtanut tai jättänyt tekemättä jotain, ja jos nukahdinkin, uneksin vaan ruuasta, piioista ja sen semmoisista. Enhän tietysti voinut laittaa perunoita ja silavaa joka päiväksi ja yritin senvuoksi muita ruokalajia. Mutta ne eivät onnistuneet. -- Milloin olivat pavut raakoja, kun Artturi tuli kotiin ja pyysi päivällistä, milloin joutui ruoka niin aikaiseen, että se kuivui ja jäähtyi, ennenkun sitä tarvittiin. On suotta luetella niitä monia erehdyksiä, joita tuon tuostakin tein: kuinka minä esim. aijoin keittää hernesoppaa vedestä ja herneistä tietämättä, että siihen tarvittiin myöskin lihaa, miten minä olutkeitosta valmistaessani kaadoin maidon ja kaljan yhtaikaa pataan, josta tietysti tuli suuri juustomöhkäle ja hapanta kellervää heraa, j.n.e. Milloin keitin minä niin runsaasti, että suuria vadillisia jäi yli happanemaan ja homehtumaan, milloin taas niin niukalti, ettemme saaneet kylläksemme. Tuhannentuhatta kertaa olen koettanut panna sen mieleeni, mutta unohdan unohtamastanikin taasen, sillä miten voin muistaa niin monia ruokalajia, kun minulla on paljon muuta tekemistä. Ja mikä tuntuu kaikkein raskaammalle, on se, että Artturi vakuuttaa ettei meillä ole varaa heittää hukkaan suuria määriä ruoka-aineita, jotka olen raiskanut, emmekähän me voi niitä syödäkään. Alussa oli hän niin hyvä ja anteeksiantavainen, mutta nyt hän on usein tuskainen. Tokkohan isä olisi pahastunut, jos olisin turmellut hänen ruokansa? Mutta kyllä siinä kuitenkin on perää, niinkuin Artturi sanoo, että poikkeustapauksissa voi tyytyä pohjaanpalaneeseen tai muuten epäonnistuneeseen ruokaan, tai syödä maitoa ja leipää, mutta ettei sitä kovinkaan kauvan voi kestää. En tahtoisi mitenkään pahoittaa Artturin mieltä. Ja kaiken tämän olisin voinut välttää, jos olisin käyttänyt aikani viisaammin siellä kotona. Luulenpa, etten lähetäkään päiväkirjaani äidille, sillä kaikki tämä karmisi hänet kuoleman omaksi, ja hän pitäisi sitä soimauksena minun puoleltani. Oi, enhän saata soimata häntä, kun tiedän kaiken syynä olleen hänen liikanaisen rakkautensa. Mutta, kuinka paljon vaikeuksia minulla on tämän rakkauden takia!

Lehtola joulukuun lopulla.

Olen saanut ikäviä uutisia kotoa. Isä rukka on tulemaisillaan sokeaksi. Pyysin äitiä tulemaan tänne auttamaan ja opettamaan minua, sillä voimani eivät enää kauemmin kestä näitä huolia ja vaikeuksia, mutta äiti kirjoitti, ettei hän voinut sitä ajatellakaan, koska isä tarvitsee alituista hoivaa ja huolellista hoitoa. Hän kaipaa suuresti minua, kohta on joulukin käsissä. Kuinka iloitsinkaan ennen tästä juhlasta! Ja nyt? Niin, nyt minun pitää vaan ajatella mitä ruokaa valmistaisin siksi. Livekalaa. Kala luullakseni liotetaan lipeässä, mutta kuinka tehdään livettä? No, sen kait piiat tietävät, jotka ovat pesseet pyykkiä. Ja sitten torttuja. Luumuja niihin pannaan, sen tiedän, mutta miten taikina? Riisisuurimapuuroa, no, sitä osaan kyllä keittää. Kinkkua. Jaa, se kuuluu teurastukseen, ja voi! -- se on kauhea seikka! Miten tehdään makkaroita? Sullotaan verta tai suurimapuuroa makkarasuoleen. Mutta mistä saan makkarasuolta? Makkaran teon aikana ei äiti päästänyt minua milloinkaan keittiöön, etten tahraisi vaatteitani. Olisin silloin päässyt, niin nyt myöskin tietäisin mistä saan makkarasuolta. Mutta voin kysyä Artturilta. Olen koettanut ommella tohveleja Artturille joululahjaksi, mutta en ennätä saada niitä valmiiksi, talouteen menee koko päiväni.

Lehtola tammikuussa.

Minun täytyy taaskin kirjoittaa pari sanaa päiväkirjaani, vaikken enää aijokkaan lähettää sitä äidille. Siten saan lausua ajatukseni ja huojennella huoliani jollekulle. Artturi ei näytä enää jaksavan niitä kuunnella. Hän ei voi asiaa auttaa, sanoo hän ja lisää, että minun olisi pitänyt koettaa pidättää Justiinaa. Ja sittenpä sanoi hän kerran minulle, ettei hän voinut käsittää, miten tytöt voivat olla niin yksinkertaisia, että menevät naimisiin osaamatta keittää muuta kuin perunoita ja kahvia. Onhan se totta, enkä voi minäkään ymmärtää, kuinka voin olla niin lyhytjärkinen ja ajattelematon, mutta on kuitenkin kovaa saada noin katkerasti siitä kärsiä ja kuulla Artturin niin sanovan. Oi jospa voisin huutaa kaikille tytöille: -- Opetelkaa, opetelkaa niinkauvan kun teillä on tilaisuutta tai elkää sitte milloinkaan menkö naimisiin. Jouluilta oli niin surullinen, että vieläkin nousevat kyyneleet silmiini, kun sitä ajattelen. Ensiksikin emme voineet syödä livekalaa, sillä siinä oli kitkerä maku, se oli aivan keltaista ja hajusi hirveästi. Enkä minä ymmärrä mistä se tuli. Sitten olivat tortut aivan epäonnistuneita, kinkku raakaa ja olin unohtanut suolata sen. Niinmuodoin saimme syödä riisisuurimapuuroa ja perunoita, mutta piiat eivät luullakseni olleet tyytyväisiä. Artturi oli tosin hyvin ystävällinen ja lohdutti minua parhaan kykynsä mukaan, mutta minä tiesin, että hänestä oli suuri vahinko heittää hukkaan kala, joka oli niin hyvin kuin koskematon. Sain muutaman joululahjan Artturilta, mutta kaikki oli niin kuolettavan hiljaista, enkä minä uskaltanut ajatella muuta kuin mitä laittaisin joulupäivälliseksi. Sitäpaitsi näin, miten Artturi söi ainoastaan joulurinkilän syrjää, jättäen sisäosan syömättä, ja minä tiesin hyvin minkä vuoksi: leipä ei ollut kystä. Mutta mitäs tein? Uuni oli niin kuuma, että jos olisin antanut leivän olla kauemmin uunissa, se piankin olisi hiileksi palanut. Ajattelin, ettei sitä leipomiseen niinkään suurta taitoa vaadittaisi: sekoittaa maitoa, jauhoja ja nostetta taikinaksi, tekee siitä pikku kakkuja ja paistaa ne uunissa. Mutta olen tullut huomaamaan, ettei se käy kovin helposti. Miten paljon tarvitaan nostetta? Kauvanko tulee taikinan nousta? Milloin pannaan uuni lämpiämään? Olen jo kerran jos toisenkin koettanut, mutta melkein aina on siinä jossain suhteessa ollut vikaa. Itkin katkerasti sinä iltana, ja toivoin -- mitä itsekään en tiedä.

Lehtola kesäkuussa.

Nyt olen ollut naimisissa kokonaisen vuoden. Miten onnellinen pitäisi minun ollakaan! Tosin on minun täydellinen tietämättömyyteni perheenemännän velvollisuuksista tuottanut moniaita katkeria hetkiä, mutta toivoakseni nämä surut nyt ovat lopussa, sillä taannoin kävi Artturi kaupungissa ja toi minulle keittokirjan, josta minä lukemalla voin ammentaa tietoja ja viisauksia. Ja oli niin ihanaa tänäin puhella Artturin kanssa. Pyysin häntä unohtamaan vahingot, joita olin hänelle tuottanut, epäonnistuneet päivälliset ja kaikki mieliharmit, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät, kun hän sanoi: -- Minulla on yhtä paljon syytä pyytää sinulta anteeksi, sillä olen ollut ajattelematon, vaativainen ja kärsimätön enkä ole ottanut kyllin huomioon, ettethän sinä ole syynä siihen kasvatukseen, minkä kotisi sinulle antoi. Olet pannut parastasi ja edistytkin aika askelin, rakas Liinani. Kyllä sinusta vielä tulee oiva perheenemäntä. Kärsivällisyyttä vaan kummankin puolin, ja kaikki käy hyvin. Monasti olen aikonut hankkia sinulle emännöitsijän, mutta ei ole ollut minulla siihen varaa. Sato tuli niukka ja sitten olemme tapaturmaisesti menettäneet useita nautoja, niin etten voi maksaa niin korkeata palkkaa, kun emännöitsijälle menee.

Sanon mielelläni tahtovani tulla yhä taitavammaksi ja taitavammaksi, kunhan hänen kärsivällisyytensä vaan kestäisi, ja hän lupasi olla tuskastumatta pienistä vastoinkäymisistä. -- Mutta on tämä vuosi paljon toista tuonut, kuin mitä kihlausaikana olin kuvitellut.

Lehtola elokuussa.

Niinköhän minä sittenkin olen tyhmempi kuin muut rouvat? Elin siinä uskossa, että keittokirja vapauttaisi minut kaikista taloushuolista, mutta kuinkas kävi? Luin ja luin ja tein aivan sen mukaan, kuin kirjassa määrättiin, mutta en siitä sen viisaammaksi tullut. Ei ollut aina sanottu, miten paljon ja miten kauan mitäkin tuli keittää, ja sellaiset lausetavat kuin "tarpeen mukaan," "maun mukaan" saivat minut hyvin levottomaksi. Mutta toimeenpa sitä tultiin, ja Artturi kiitteli minun keittotaitoani! Kyllähän minä monasti olin neuvoton, kun esim. kirjassa sanottiin: hauki puhdistetaan avaamatta, mutta päätin kuitenkin vastoin kirjan neuvoa halaistuttaa hauen. Vähitellen kuitenkin opin kaikki tuollaiset.

Eräänä päivänä saapui sitte Artturin äiti. Hän oli ankara vanha rouva ja erittäin taitava emäntä, sen oli Artturi sanonut. Vehnäleipä oli lopussa, olin unohtanut leipoa, ja munia ja sokeriakin oli niukalta kotona. Ja mitä laittaisin päivälliseksi? Epätoivoisena kääntelin keittokirjani lehtiä, sillaikaa kun Artturi salissa puheli äitinsä kanssa. Tahdoin laittaa jotain oikein hienoa ja näinkin siellä nimiä sellaisia kuin "vaal-au-vent" "filard", ja muita sellaisia, joista en elämässäni ollut kuullut puhuttavankaan. Mutta sitte päätin kuitenkin laittaa tuttuja ruokalajeja. Päivällinen onnistui jotakuinkin. Mutta kun illalla kerroin Artturille, että sokeri ja munat olivat melkein lopussa, sanoi hän kummissaan: -- Nytkö jo lopussa! Matamin aikana kesti sokeritoppi tavallisesti kolme kertaa enemmän, ja juurihan sinulla oli useita tiuta munia.

-- Mutta ruuanlaitto vie niin paljon, puolustelin minä. Artturi arveli, että jos aina menisi näin pohjattomasti, emme mitenkään voisi tulla toimeen ja pitää tätä taloa. Olin hyvin pahoillani, mutta en keksinyt neuvoa. Anoppini viipyi ainoastaan muutaman päivän. Hän oli hyvin huvitettu maanviljelyksestä ja tahtoi kaikesta tarkkoja tietoja. Kävi hän keittiössäkin, ja jollei hän olisi näyttänyt niin ankaralta, olisin kysynyt häneltä neuvoa monessakin asiassa. Mutta nyt en arvannut. Hän kysyi, valmistinko aina ruuan keittokirjan mukaan, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän Artturille: -- Mutta sehän on suurinta hullutusta! Pohatoillakaan tuskin olisi varaa sellaiseen elämään varsinkin kun näen vaimosi valmistavan neljä kertaa niin suuria annoksia, kuin teidän pöytänne vaatisi. Nyt ymmärsimme, mihin munat ja sokeri olivat menneet. Rohkaisin mieleni ja kysyin anopilta, miten sitte pitäisi menetellä. Hän luetteli joukon määräyksiä, joita ei tarvinnut noudattaa, ja arveli, että noin neljäsosa kirjassa määrätystä annoksesta kyllä riittäisi. Ja monta muuta hyvää neuvoa hän antoi, kunhan minä ne vaan muistaisin! Mutta ei siinä kaikki. On paljon seikkoja, joista ei keittokirja virka sanaakaan, niinkuin esim. varalla pitäminen, milloin mikin aine loppuu ja huolenpito siitä, että ajoissa uutta hankitaan, lihan suolaaminen niin, ettei se pahene, jäännösten käyttäminen, ajan oikein jakaminen ja tuhannet muut, jotka minä vasta vähitellen ja ankarain kokemusten kautta opin ymmärtämään. Kokenut yksin tietää, miten kalliiksi taitamattomuus käy. Soisin niin hartaasti tulevani oivaksi perheenemännäksi ja kunnon vaimoksi. Sehän on minun velvollisuuteni, ja minä koetan siten sovittaa hukkaanmenneen nuoruuteni. Anoppi oli lähteissään hyvin ystävällinen minulle ja lupasi vähäksi aikaa syksyllä tulla opettamaan minua. Siinä teki hän kiltisti. Mutta oi, hän ei kuitenkaan ole minun äitini, ja minä häpeän kysyä häneltä niin paljoa. Omaa äitiäni olen kaivannut sanomattomasti, mutta hän ei voi tulla, isä on nyt aivan sokea ja tarvitsee häntä alituiseen, emmekä mekään voi matkustaa sinne. Tulee se matkakin kalliiksi, eikä Artturi voi jättää talonpitiä eikä väkeä. En ymmärrä, minne minun hyvä tuuleni on hävinnyt. Usein soimaa Artturi minua kärtyisyydestä. Mistä se tulee, sillä kotona en minä milloinkaan suuttunut. Voiko olla mahdollista, että ruokahuolet ja vaatesurut saattavat tehdä sellaisia muutoksia? Enpä luule. Syy lienee siinä, että kun lakkaamattaan näkee, miten on kykenemätön täyttämään velvollisuuksiaan, tulee tyytymättömäksi itseensä, ja kun kerran on huonolla tuulella, sitä helposti voi suuttua muillekin. Paitse sitä on tottumattomuus huoliin ja velvollisuuksiin tehnyt minut hermostuneeksi. Usein olen niin väsynyt, että pitää itkeä. Äiti ei milloinkaan ollut väsynyt tai hermostunut. Ja sitten on eräs seikka, jota olen vielä ajatellut -- oi, tänä yhtenä vuonna olen ajatellut enemmän kuin koko entisenä elämäni aikana. Siellä kotona luullakseni kaikki pitivät minua tuollaisena herttaisena lapsena, jonka tuli saada mitä tahtoi. Isä täytti kaikki toivomukseni, äiti poisti tieltäni kaikki vastukset ja vaikeudet, sentähden en siellä tiennytkään, mitä merkitsi olla surullinen tai vihainen. Se voi käydä päinsä niinkauvan kun on tyttärenä kodissa, mutta ei sitte enää, kun on vaimo ja perheenemäntä. Mutta jos äidit kerran omasta kokemuksestaan tämän tietävät, mikseivät he sano tyttärilleen sitä. Olen alkanut uskoa, ettei ole hyvä nuorena saada kaikkea mitä toivoo, koska ei läpi elämän niin voi käydä.

20.

Sananen Jennystä.

Noin kolme vuotta oli Jenny Björkman ollut opettajana. Järkevä tyttö kun oli ja suuresti viehättynyt työstään, oli hän jo tuona lyhyenä aikana saavuttanut joukon kokemuksia. Monia vastuksia oli noussut hänen tielleen, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hän oli tullut huomaamaan, ettei siinä kyllin, että itsellä on joku määrä tietoja; täytyy myöskin olla kykyä opettaa ja opettaa niin, että lapset helposti sen tajuavat ja innostuvat siitä ja asettua opettaessaan lasten käsityskannalle. Eikä siinäkään kyllä, täytyy myöskin rakastaa lapsia ja osata saavuttaa heidän rakkautensa. Nyt oli Jenny myöskin enemmän tutustunut lasten koteihin. Kesäiltoina hän tavallisesti kävelyillään kulki kylän läpi. Silloin tällöin pysähtyi hän sanoakseen pari ystävällistä sanaa vaimolle, joka työskenteli perunamaassaan, tai istahti hän vanhan eukon viereen, joka mökkinsä kynnyksellä kutoi sukkaa, tai lohdutti lasta, joka langetessaan oli loukannut itsensä. Ystävällisellä ja vaatimattomalla käytöksellään saavutti hän vähitellen alussa hiukan epäluuloisten vanhempien luottamuksen. Edellinen opettaja oli ollut ankara ja kiivas lapsille ja pitänyt arvolleen sopimattomana käydä lasten kodeissa tai edes puhutella heidän vanhempiaan. Vaikeaksi kävi senvuoksi Jennylle saada heitä luottamaan hänen ystävällisyyteensä. Mutta vähitellen se onnistui kuitenkin. Nuori opettaja oli pyytänyt tehtaanisännältä, että saataisiin viettää joulujuhla kuusineen, kakkuineen, ja että kukin lapsi saisi pienen joululahjansa. Kesälläkin pantiin toimeen juhla luonnon helmassa, tanssittiin ja laulettiin kukitetun salon ympärillä. Juhlissa olivat myöskin lasten vanhemmat ja pikkusiskot läsnä katselemassa. Nämä tilaisuudet olivat kenties paremmin, kuin opetus omiansa houkuttelemaan lapsia kouluun ja herättämään vanhemmissa mieltymystä opettajaan. Alussa tämä Jennyä suuresti ihmetytti. Mutta kun hän ajatteli, että tuskin ainoakaan heistä oli saanut enempää opetusta, kuin että korkeintaan oli oppinut välttävästi lukemaan sisältä ja katekismuksensa ulkoa ja että he, niinkuin he itse vakuuttivat, siltä olivat tulleet toimeen mailmassa, niin hän ymmärsi hyvin, etteivät he vielä voineet käsittää koulutietojen hyötyä, ei myöskään panna arvoa opettajan vaivaloiseen työhön. Heistä ei ollut niinkään raskasta istua lämpimässä, valoisassa huoneessa, opettaa lapsia lukemaan ja saada tuommoisesta työstä palkka ja asunto. Mutta kun he näkivät lapsensa ilosta ja onnesta säteilevin silmin pyörivän kukkaissalon ympärillä tai laulavan joulukuusella ja näkivät heidän saavan pieniä lahjasia, alkoi heistä koulu tuntua hauskalta ja opettaja hyvältä, kun hankki lapsille moista huvia. Kaikille pikku lapsille tuli halu kouluun saadakseen olla mukana näissä ilonpidoissa, ja vanhemmat huomatessaan, miten pahimmat pölkkypäätkin, joista heillä itsellään oli ollut sanomaton vaiva, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, alkoivat arvella, että voi olla hyvinkin mukavaa lähettää lapset kouluun, koska pappi kinkereillä kuitenkin vaatii että osaavat lukea. Koulussa he päälle päätteeksi oppisivat kirjoittamaan ja laskemaan, ja jos kohta se ei ollutkaan niin välttämätöntä, voi siitä aina jossain suhteessa olla hyötyäkin, jollei muulla tavoin, niin ainakin senvuoksi, että pitäjän muut lapset eivät sellaista tainneet, sillä siihen aikaan ei maassamme vielä ollut kansakouluja eikä opettajaseminaareja.

Muutamana päivänä oli Jenny mennyt tervehtimään erästä oppilastaan, jonka oli kerrottu olevan sairaana. Ilonhymy kirkasti tämän pienet kasvot, kun nuori opettaja astui sisälle. Äiti, joka oli ystävällinen, rehellinen työmiehenvaimo, vastasi sydämmellisesti Jennyn tervehdykseen sanoen: -- Voi, neiti on kovin hyvä kun vaivojaan katsomatta tulee tänne, mutta onhan siitä pojulle suuri ilo. Hän on nyt niin rakastunut opettajaansa, lisäsi hän pyyhkäisten hiukset pojan otsalta.

-- Ei tämä mikään vaiva ole, vakuutti Jenny, käyn mielelläni pienokaisten luona, ja tietäkääs matami, olen oppinut hiukan lääkintötaitoa äidiltäni, niin luulen joskus ehkä voivani auttaakin.

-- Jumala teitä siitä siunatkoon! Köyhällä ei aina ole varaa noutaa lääkäriä, eikä sitä itsekään mitään ymmärrä.

-- Toivotaan, ettei poika ole pahasti sairas, ja jos niin olisi, niin kyllä tehtaan isäntä hankkii rohtoja.

-- Ei se sen vaarallisempaa ole, kuin että hän loukkasi jalkansa, eikä haava tahdo parantua.

-- Vai niin. Minulla on laastaria, joka on erittäin hyvää semmoiseen. Pikku Miinahan voi illalla käydä noutamassa.

-- Miina kyllä mielellään sen tien juoksee, kertoi äiti hymyillen ja veti esille pienen seitsenvuotisen tytön, joka piilottelihen äidin hameeseen. -- Hän niin menisi kouluun hänkin ja joulukuuselle.

-- Senpä luulen, sanoi Jenny ystävällisesti. Siksipä lukeekin Miina nyt ahkerasti aakkosia täällä kotona ja opettelee tavaamaan kunnollisesti ja sitte kun hän osaa lukea sisältä, tulee hän kouluun.

-- Olen ajatellut -- -- --, alkoi äiti hypistellen esiliinansa kulmaa, -- meneppäs Miina ulos katsomaan, mitä pikku veikka huutaa -- olen ajatellut, että jos neiti tahtoisi ottaa nyt jo tuon tyttösen kouluun, olisi niin hyvä. Sain pauhata kauheasti Petterin kanssa, ja nyt hän taitaa sekä kirjoittaa että laskea, ja kaiken tuon on hän oppinut vähemmässä ajassa, kuin mikä meni siihen että oppi lukemaan.

-- Ei ole minulla mitenkään aikaa opettaa alkavaisia eli niitä, jotka eivät osaa tavata tai lukea sisältä; on yllin kyllin tekemistä niissäkin lapsissa, kuin minulla nyt on. Mutta tehän olette itse hyvä lukija.

-- Kyllähän tuota ennen sain kiitokset luvustani, kehasi äiti, mutta on niin vaivaloista opettaa lapsia lukemaan.

-- Jos minulla olisi tuollainen kiltti, näppärä tytön typykkä, sanoi Jenny, en toki raahtisi lähettää häntä pois luotani kouluun, vaan lukisin itse hänen kanssaan, kunnes olisin opettanut hänelle kaiken, mitä itsekin taidan.

Jenny oli koskettanut oikeaan kieleen. Äiti katseli lempeästi hymyten pientä pellavapäätä, joka iloisassa leikissä telmäili pikku veikan kanssa kartanolla. Hän tosin piti paljon lapsistaan, muttei ollut hän milloinkaan tullut ajatelleeksi, että lastensa lukemaan opettaminen oli mikään kallis oikeus. Ja Jenny lisäsi:

-- Ajatelkaapas vain; kun tyttö kasvaa suureksi ja saa kiitosta luvustaan, on hän aina muistava, että äitinsä hänelle ensiksi pani kirjan käteen, samatenkuin hän myöskin opetti hänelle ensimmäisen rukouksen, jopa ensimmäiset sanatkin, kun häntä pienenä puhumaan opetti.

Kyyneleet nousivat köyhän vaimon silmiin opettajan noin puhuessa.

-- Äitinipä se minutkin lukemaan opetti, sanoi hän, ja monasti olen sydämmestäni kiittänyt häntä vielä hänen kuoltuaankin.

-- Kas siinä sen nyt näette, huomautti Jenny.

-- Mutta aika on niin tiukassa, ja aina on palattava leivän eteen.

-- Sen kyllä ymmärrän, myönsi Jenny ystävällisesti. Minunkin äitini oli köyhä, muistan hyvin, miten hän sai ponnistella. Mutta kun te teette käsityötä tai teillä on jotain muuta askaretta täällä sisällä, voi lapsi kirjoineen istua vieressä.

-- Kyllä niinkin, naurahti äiti. Mutta totta puhuakseni on se kirjainten opetus hiukan pitkäpiimäistä, kun lapset ovat kärsimättömiä, haukottelevat ja tekevät jos jotakin.

-- Ettehän pane pahaksenne, jos annan teille erään neuvon? Näettekös, minä olen paljon opettanut lapsia, ja olen paitse sitä lukenut kirjoista, miten tulee opettaa.

-- En suinkaan, huudahti vaimo. Kuinka voisin minä pahastua Teille, neiti, joka olette opettanut meidän Pekkaa.

-- Niin, nähkääs, lapsen kanssa ei saa lukea, kuin lyhyen hetken kerrallaan, vaikka useasti päivässä.

-- Ja minä kun luulin, että mitä kauemmin, sitä parempi!

-- Ei niin; sillä silloin lapsi väsyy, eikä voi oppia mitään.

-- Voi niin olla, sanoi äiti miettivästi.

Kun Jenny jonkun aikaa oli puhellut Pekan kanssa asioista, joiden tiesi häntä huvittavan sekä katsonut hänen jalkaansa, lähti hän jälleen pois. Pihalla pysähtyi hän hetkeksi pikkulasten luo ja kehotti Miinaa ahkerasti tavaamaan, jotta kerran oppisi lukemaan yhtähyvin kuin äitinsä. Ja Miina lupasi iloisesti.

-- Vähän matkaa kauvempana kylässä istui eräs vaimo mökkinsä rapuilla kehräämässä. Jenny tervehti ystävällisesti ja istui hänen viereensä. Puheltuaan hetken aikaa yhdestä ja toisesta asiasta kysyi opettaja:

-- Miksei Janne ollut tänään koulussa? Onko hän sairaana?

-- Eei, mutta hänellä ei ollut saappaita, vastasi äiti.

-- Se on paha seikka, kun lapset ovat poissa koulusta, selitti Jenny. Toiset ennättävät edelle ja sitte on jälelle jääneiden vaikea seurata. Eikö Janne voisi tulla kouluun saappaittakin, onhan vielä lämmin kesä?

-- No, miksipä ei, mutta ei sitä tahtoisi antaa lastensa käydä huonommassa puvussa kuin on varaa, koska kerran on paremmissa oloissa, kuin moni muu, lisäsi eukko ylpeästi.

-- Onhan se hyvä, kun lapset ovat siististi puetut, ja huvikseen katseleekin, miten teidän Janne aina on niin sileä ja siisti ja hyvässä vaatteessa, mutta tarkoitan vaan, että koulunkäynti on niin tärkeä seikka, ettei sitä saapaspari saa estää. Ajatelkaas nyt, että ne toiset lapset ovat ehtineet viisi tuntia edelle, milloin korvaa hän kärsimänsä vahingon?

-- No, niin, sanoi äiti vähän leppeämmin, sillä Jennyn kiitos oli hänelle mieleen. -- Isä aikoi paikata pojan saappaat illalla, ja niinpä sitte voi hän aamulla tulla kouluun.

-- Hyvä.

-- Ajattelin niinkin, jatkoi vaimo, ettei tuollaisen tenavan niin väliä ollut, oliko hän päivän poissa vai ei, onhan hänellä vielä aikaa yllin kyllin.