Part 12

Synkät aatokset täyttivät tyttöparan mielen, kun hän katseli liekehtiviä papereita. Mihin hän nyt ryhtyisi? Äkkiä välähti hänen päässään itsemurhan ajatus, ja hän kuvitteli jo mielessään, minkälaista kummastusta se herättäisi, kuinka ihmiset tulisivat katsomaan häntä, kun hän valkeissa kääriliinoissa paareilla lepäisi pitkät kutrit kaareillen kuolonkelmeiden kasvojen ympärillä. Mutta sitten muuttuivat aatokset jälleen valoisemmiksi, hän koettaisi sentään vielä elää jonkun aikaa, kuka tietää, mitä hänestä vielä koituisi. Ehkä joku kummallinen onnen sattuma ohjaisi tänne jonkun kreivin tai prinssin, joka ryöstäisi hänet mukaansa taikka pyytäisi suorastaan setä Jannelta hänen kättään, veisi hänet ällistyneen kaupungin ihmetellessä suurella loistolla ja komeudella linnaansa, jossa hän silkkiä kullalla kirjailisi ja kannelta helkyttelisi, sillaikaa kun hänen miehensä ratsastelisi haukalla metsästämässä. Tämä aatos lohdutti haaveilevaa tyttöä. Hän vietti tästä lähtein aikaansa joko pitkissä romaaniunelmissa, joissa hän itse oli sankarittarena tahi kirjoittamalla surujen ja huolien uurtamaa elämäkertaansa. Tämän elämäkerran hän sitten lahjoittaisi setä Jannelle, joka hänen kuolemansa jälkeen toimittaisi sen painetuksi.

Setä ja täti olivat syvästi huolissaan nähdessään lemmikkinsä tuntikausia istuvan mietteisiinsä vajonneena ja pelkäsivät jonkun suuren surun häntä painavan.

-- Ehkä hän sittenkin pitää Lundströmistä, virkkoi täti Riika erään kerran miehelleen.

-- En jaksa kuunnella moista hullutusta, vastasi Janne Jonson kiukuissaan. -- Hänkö nyt pitäisi tuollaisesta sivistymättömästä miehestä -- ja mitä suremista siinä olisi? Eihän tytön tarvitsisi muuta kuin kerran sormellaan viitata, niin mies jo olisi hänen. Ei, -- se romaanihan se vaivaa. Minä haluaisin ottaa sen kerta mukaani ja mennä siitä puhumaan kirjakauppiaan kanssa.

-- Mutta ukko kulta, hänhän on tungennut sen tuleen. Sohvi-Maija sai vaan osan siitä hiiltyneenä pelastetuksi.

-- Sepä oli ikävä.

Nuo herttaiset ihmiset tekivät kaikkensa ilahuttaakseen ja hemmotellakseen Hilduria. Entä Hildur?

Niin -- hän piti sitä aivan luonnollisena, antoi heidän vaalia ja hoitaa itseänsä panematta omalta osaltaan rikkaa ristiin. Täti Riika ompeli, pesi ja paikkasi hänen vaatteensa ja laittoi, mikäli varat myönsivät, Hildurin mieliruokia päivälliseksi. Setä Janne osti hänelle uusia leninkejä, hattuja, romaaneja ja helyjä. Ja pienet orpanatkin häntä kilvan palvelivat. Hildur ompeli ja virkkasi omiksi tarpeikseen, lueskeli ja kirjoitteli. Ei hänen päähänsäkään pistänyt osottaa kiitollisuutta kaikesta siitä hyvyydestä, jota hän pienestä pitäin oli nauttinut, hoitamalla lapsia tai auttamalla tätiä käsitöissä. Ei, Hildur elikin kokonaan unelmien mailmassa, jossa ei ole rukkia, ei lapsia eikä patoja, ja siksi hän kulkikin sokean tai unessakävijän tavoin elämänsä halki.

19.

Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta.

Lehtola heinäkuussa 18..

En ole vielä oppinut uskomaan, että olen emäntänä Lehtolassa, että minulla on mies ja talous, palvelijoita ja omaisuutta. Kaikki kävi kuin varjoa kääntäen, ohjaton Amor sinkautti nuolensa lapsellisen, vallattoman Liinan, tuon isän silmäterän ja äidin lemmikin sydämmeen kääntäen kaikki aivan toiseksi. Enhän oikeastaan aikonutkaan mennä naimisiin, ainakin piti sen jäädä siksi kuin yksinäisenä ja vanhana väsyisin poikamaisiin kujeihin. Mutta toisinpa tuo kävi. Kukapa saattoikaan olla rakastumatta Artturiin? Hän on niin kelpo mies, hyvä, jalo, voimakas ja järkevä, niin ihmeen sopiva tukemaan tällaista lapsellista, ymmärtämätöntä ja kokematonta tyttöhuitukkaa. Isä ei olisi minusta luopunut; hän kysyi hiukan tyytymätönnä, olinko jo kyllästynyt isään ja äitiin, oliko minulla niin kauhea hätä kiinnittää itseni ensimmäiseen mieheen, mikä tielle sattui, mutta kun hän havaitsi, kuinka syvästi Artturia rakastin ja kun vakuutin alati hellyydellä muistelevani rakkaita vanhempiani, niin hänkin suostui. Äiti käyttäytyi toisin. Oi, sinä rakas, lempeä äiti! Luulinpa, että kaikki äidit mielellään suovat tyttäriensä joutuvan naimisiin, niin sydäntä särkevältä kuin ero tuntuukin. He ovat niin käsittämättömän uhrautuvia. He eivät muuta toivo kuin tyttärensä onnea, he ovat peloissaan, että nuo rakkaat lapset yksin mailmaan jäätyään tulevat turvattomiksi, siksi he nurisematta heistä luopuvat. Niin teki minunkin äitini. Hän painoi minua itkien povelleen, mutta virkkoi samassa Artturille: "Vie hänet kerallasi ja tee hänet onnelliseksi!" Näytti siltä, kuin olisi isä epäillyt, ettei Artturi oikein käsittäisi sen aarteen arvoa, jonka hän oli löytänyt, sillä ukko kuvaili avujani, useinpa minun läsnäollessani, niin että häpeissäni juoksin tieheni -- mutta Artturia se näytti huvittavan. Äiti ei minua niin viljalta ylistellyt, antoi sen sijaan tuhansia varovaisuussääntöjä terveyteni varalta. Äiti parka, hän on kadottanut niin monta rakastettua lasta, ei arvaa hän luottaa helakoihin poskiini eikä todellakin hyvään terveyteeni. Lyhyt kihlausaika oli ihana kuin paisteinen päivä, houkuttelin Artturin aina kerallani mäille ja metsiköille, olimme kuin kaksi pienoista lasta. Morsiuskiireistä en mitään tiennyt, sillä äiti ei hennonnut viimeisinä päivinä rasittaa minua ompelemisella arvellen sitäpaitsi itse tekevänsä kaikki paremmin kuin minä, mikä onkin aivan totta. Mutta kuinka minun on tekeminen tästä lähtien tarvitessani uusia vaatteita, sitä en todellakaan tiedä, lienee matkustettava kotiin äidin luo, tai äidin tultava tänne. Mutta sinnepä onkin vielä aikaa ja kyllä hätä keinon keksii. Kykeneväthän muutkin rouvat ompelemaan vaatteensa, kenties se taito seuraa rouvanarvoa. -- Olen ollut naimisissa jo lähemmä pari kuukautta, ja tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä vaan kihlausajan jatkoa. Lehtola on erinomaisen kaunis paikka, yksi Suomen tuhansista järvistä uurtelee sen rantaa. Ei se ole mikään herrastalo linnamaisine rakennuksineen ja vilkkaine liikkeineen, vaan rauhaisa, miellyttävä maalaistalo, jossa on yksikerroksinen, punaseksi maalattu asuinrakennus neliskulmaisine ikkunoineen ja taittokattoineen. Täällä on hevosia, lehmiä, lampaita, porsaita ja kanoja, joista on minulle niin paljon hupia; Artturi on minulle kertonut, kuinka monta niitä on ja paljonko niistä on tuloja, mutta sen olen jo unhottanut. Hän on myöskin kuljettanut minua niityillä ja pelloilla, sillä hän on taitava maanviljelijä, mutta minä tietämättömyydessäni ymmärsin hyvin vähän kaikista hänen selityksistään ja kuuntelin mieluummin lintujen laulua ja sirkkain sirinää. Hauskimmalta tuntuu kuitenkin, kun Artturin kera soutelemme tai kalastelemme järvellä, kiertelemme metsiä taikka viemme kahvia heinäväelle. Artturin täytyy silloin pitää minua kädestä, etten arvokkaisuuteni unohtaen heittäisi kuperkeikkaa lemuavassa heinässä, niinkuin muinen kotona tein. Kunnon isääni ja hellää, herttaista äitiäni kaipaan usein ja monta kyyneltä on se jo silmästäni pusertanut. Asumme lähes viidenkymmenen peninkulman päässä entisestä kodistani, eikä ole siis meidän helppo tavata toisiamme. Kyllähän me olemme kirjevaihdossa, mutta sekin on niin lyhyttä ja vaillinaista. Senvuoksi olen päättänyt kirjoittaa jotain päiväkirjan tapaista ja lähettää sen äidille, jotta hän saisi tietää, mitä täällä puuhailemme, mitä mietin, tunnen ja ajattelen.

Lehtola syyskuussa 18..

Hauskalta tuntuu pitää emännöitsijää, kun ei itse osaa mitään, mutta tuottaa se joskus ikävyyksiäkin. Justiina matami on hoitanut Artturin taloutta monta vuotta ja jumaloitsee häntä. Siksi lieneekin mustasukkainen minulle. Hänen kasvoillaan oli niin hapan ilme, kun hän ensi kerran minua tervehti, että minua oikein pudistutti, sillä siellä kotona piti väki niin paljon minusta. Artturi rauhoitteli minua vakuuttaen, että Justiina oli matamien parhaita, rehellisyys, ahkeruus ja säästäväisyys ruumiutuneina ja ettei tuo kasvojen sävy suinkaan pahaa tarkoittanut. Enkä hänen toimiansa ensi aikoina suurin tarkastellutkaan, sillä minulla oli kyllin puuhaa kotoa tuotujen korujeni ja helyjeni järjestelemisessä ja sijoittelemisessa, ja paljon kului aikaa kävelyihin ja keskusteluihin Artturin kanssa. Ensimmäisenä aamuna tuli Justiina kysymään, mitä rouva halusi päivälliseksi. Rouva oli puhkeamaisillaan nauruun. Voi tätä mailmaa! Minäkö määräisin päivällisestä! Etten sanoisi tyhmyyksiä, pyysin matamia laittamaan, mitä itse parhaaksi katsoi ja mistä tiesi Artturin pitävän. Lisäsin vielä, että hän, joka niin kauvan oli ollut talossa, tunsi sen asian paremmin kuin minä. Tämä näytti häntä miellyttävän, sillä hapan sävy suli hymyilyksi. Hän keikisti ja meni matkaansa eikä ole senjälkeen päivällisestä kysellyt. Kun kerroin tämän Artturille, tuli hän totiseksi ja sanoi:

-- Niin ei sinun olisi pitänyt menetellä. Sinä olet sentään oleva emäntä talossa, Justiina täyttää vaan sinun käskyjäsi.

-- Mutta Artturi, en ymmärrä hitustakaan taloudesta, vastasin, ajattele, jos antaisin aivan nurinkurisia määräyksiä. -- Artturi suuteli minua nauraen:

-- Se on totta, lapsihan vielä olet. Olkoon Justiina meidän kaitsijamme, huvittele nyt ja perehdy ympäristöösi, mutta pistäydy joskus keittiön puolelle katsastamaan matamin laitoksia, se luullakseni ilahuttaisi eukkoa, sillä hän on hyvin ylpeä järjestämistaidostaan.

Muuanna sateisena päivänä, jolloin Artturi oli matkustanut kauppa-asioilleen, menin katselemaan keittiön puolista taloamme. Siellä vallitsi todellakin erinomainen järjestys, sekä matami että molemmat palvelustytöt näyttivät ahkerilta ja toimekkailta. Justiina seurasi minua hieman epäröivin katsein ja kysyi, oliko rouvalla jotakin sanottavaa. Vastasin aikomukseni ainoastaan olevan silmäillä hiukan ympärilleni ja että Artturi oli kiitellyt hänen säännöllisyyttään. Matami näytti hyvin tyytyväiseltä, kertoili tarkalleen, missä oli palvellut ja oppinsa saanut, kuinka hän katsoi velvollisuudekseen pitää hyvää huolta muiden tavaroista y.m.s. Sitä oli ikävä kuunnella, ja olin iloinen istuissani jälleen omassa pienessä ja valoisassa huoneessani hupainen kirja kädessäni. Saimme aina hyvän päivällisen ja oikeaan aikaan, elimme, niinkuin olen aina elänyt, kuin "taivaan linnut ja kedon kukkaset." -- Kun sitten saapui elokuu, arveli Artturi, että minun pitäisi opetella marjojen hilloamista, vihannesten kuivaamista ja muuta sellaista. Muistuivat silloin mieleeni herttaiset marjanpuhdistusajat siellä kotona, sitasin esiliinan vyötäisilleni ja menin kyökkiin. Tuntui siltä kuin olisi matami peljännyt minun varastavan häneltä taidon tai tempaavan ohjakset hänen käsistänsä, sillä hän oli äreä ja nyrpeä, heitteli ja työnteli astioita, ja kun kysyin, saisinko häntä auttaa marjain perkaamisessa, vastasi hän aina ennenkin itse peranneensa ja toivoi sen nytkin tekevänsä, mikäli minulla oli häneen luottamusta. Kiiruhdin ilmoittamaan, ettei sitä suinkaan puuttunut, mutta että halusin saada oppia. Silloin pillahti Justiina itkuun ja kysyi, olinko havainnut hänessä epärehellisyyttä tai olinko muuten häneen tyytymätön, koska mielin lähettää hänet pois. Vakuutin hänelle, etten ollut sinnepäinkään ajatellut, mutta hänestä täytyi sen olla tarkoituksena, koska minä itse tahdoin perehtyä taloudenhoitoon. Koetin selittää ja lohduttaa niin hyvin kuin taisin, mutta se ei auttanut. Ja osottaakseni, että täydellisesti luotin hänen taitavuuteensa ja rehellisyyteensä, menin pois jättäen hilloamisin sille palkalleen. Olin hyvin kiukuissani; en ole tottunut kieroihin katseihin, valitusvirsiin ja väärinkäsityksiin, niin ei äiti koskaan tehnyt -- siellä kotona on pelkkää päivänpaisteita. Mitä minä hillosta ja vihanneksista. Jos en sitä voi oppia ilman toraa, pitkiä puheita ja selityksiä, niin olkoon oppimatta. Ja mitäpä se kannattaisikaan, kun on kerran tuollainen vanha kunnon emännöitsijä. Ei, rauhaa haluan, iloinen tahdon olla itse ja nähdä muut iloisena, ei liene hillo tärkeintä mailmassa!

Lehtola lokakuussa.

Matami alkaa käydä aivan sietämättömäksi. Joku aika sitten oli Artturi sairaana. Lähetin noutamaan lääkäriä, hankin rohtoja ja hoidin häntä parhaani mukaan. Mutta matami ei sallinut minun sitä tehdä. Teeskennellen syyksi vähäisiä voimiani, jotka eivät kestäisi yövalvontaa ynnä muuta, osasi hän aina työntää minut syrjään ja itse astua sijalleni. Artturi kielteli minua myöskin rasittamasta itseäni vakuuttaen matamin ennenkin häntä hyvin hoitaneen. Mutta minä olen itsepäinen, niin usein kuin mahdollisia istuin sisässä, seurasin kelloa ja muutin kääreitä. Matami oli tähän asti aina valvonut yöt, mutta erään yön päätin minä valvoa. Kun kaikki oli yön varalta järjestetty, otin kirjan ja istuin yölampun ääreen lukemaan. Kello yksitoista oli Artturin määrä saada rohtoja. Mutta minun, joka olen tottunut menemään levolle, kuten hyvät lapset ainakin, kello yhdeksän, tuli pian kamalasti uni, kirjaimet pyörivät silmieni edessä -- minä nukuin. Herättyäni löysin kirjan lattiasta, lamppu paloi himmeästi ja katsoessani säikähtyneenä kelloa oli se puoli kaksitoista. Hiivin varpaisillani vuoteen ääreen. Artturi oli hereillä ja matami seisoi vieressä, Jumala tiesi millä tavalla lie pujahtanut sisälle, lämmittäen hänen jalkojaan lämpimillä kääreillä. Vanhassa höllykässään, hiukset tummissa suortuvissa oli hän kuin kummitus taikka noita katsahtaissaan minuun terävillä ruskeilla silmillään. Minua sekä harmitti että hävetti ottaissani pullon antaakseni rohtoja sairaalle. "Hän on jo nauttinut, sanoi matami, täsmälleen kello 11 annoin hänelle, ja rouva nukkui niin ihmeen makeasti", lisäsi hän pilkallisesti naurahtaen. Nyt oli aivan mahdotonta saada häntä pois, hän ei huolinut mistään estelyistä, istui vaan hereillään ja pirteänä jakkarallaan sukkaa kutoen. Jotten häiritsisi Artturia kiistelyllä, hiivin ulos. Mutta suutuksissani olin. Kiistäisikö hän kaikki oikeudet? eikö minulle, vaimolle, kuuluisi mitään? Itkin itseni uneen. Artturi parani Jumalan kiitos pian, ja kun valitin hänelle kertoen matamin itsepintaisuudesta, nauroi hän sydämmellisesti ja virkkoi:

-- Älä ole huolissasi, pikku Liinani, näinhän hyvän tahtosi. Justiinalta ei puutu voimia ja tottumusta, ja hän pitää minusta todellakin kuin omasta pojastansa. Antaa hänen olla. Ei olisi minulle mieleistä nähdä Liinani rusottavien poskien kalpenevan vaivoista ja valvomisesta. -- Olin lohdutettu. Mutta uusia ikävyyksiä olen saanut kokea. Kerran juolahti mieleeni pyytää eukkoa leipomaan eräänlaista mausteleipää, jota siellä kotona syötiin ja jota Artturi oli kiitellyt. Justiina on kärkäs suuttumaan, kysyi nytkin heti, eikö hänen leipomansa leipä kelvannut. Kelpaa hyvinkin, vastasin, mutta Artturi oli pitänyt paljon mausteleivästä ja tahdoin häntä sillä arvaamatta ilahuttaa. -- Eukko vastasi teeskennellyllä nöyryydellä, että hän mielelläänkin sitä leipoisi, kunhan minä vaan kerron sen tekotavan. Hän lienee arvannut, etten ollut siitä selvillä minäkään, koskapa hymyili niin ivallisesti. Enkä suureksi harmikseni tiennytkään muuta kuin että anisia ja korintteja tahi pomeranssikuorta siihen tarvittiin. Sanoin senkin myhkämähkää, sillä varmasti en sitä muistanut. Eukon kasvoissa näkyi ilkamoiva ilme, kun hän kysyi, pitikö se tehdä nisu- vaiko ruisjauhoista. Eiköhän ruisjauhoista. Lesityistä vai lesimättömistä? Voi hyvä Jumala, enhän minä tiennyt mitään eroa niiden välillä ja vastasin jälleen umpimähkään: lesimättömistä. Eukko arveli, että selitys oli hyvin vaillinainen, mutta sopiihan tuota yrittää. Leipä valmistui illalliseksi. Maistoin sitä; se ei ollut sinnepäinkään. Maistettuaan palasen ihmetteli Artturi:

-- Mitä kumman töherrystä tämä on, onko eukko kulkenut unissaan? Eihän se maistu honkalle eikä haavalle, on vaan kauhean tahmaista. -- Matami oli oven takana kuuntelemassa. Hän astui sisälle helakka puna terävissä poskipäissä, sanoi vihasta vapisevalla äänellä, että leipä oli tehty rouvan tahdon ja selityksen mukaan, vaikka hän kyllä tiesi sen olevan päin seiniä. Sitten alkoivat pitkät selonteot siitä, kuinka sitä oikeastaan oli valmistettava, että hän oli sellaista leipää satoja kertoja leiponut maaherralla, pormestarilla ja tullinhoitajalla palvellessaan. Artturi on pikaluontoinen ja alkoi käydä levottomaksi. -- No, kun teillä oli kaikki noin selvillä, niin miksette tehneet sitä oikealla tavalla? kysyi hän. -- No vieläpä mitä, huudahti eukko kyyneleet silmissä, -- minäkö arvaisin ruveta rouvaa vastustelemaan, ei, ennemmin tehtäköön mitä hullutuksia hyvänsä. Herra on aina leipomaani leipään ollut tyytyväinen, mutta nyt olen käynyt vanhanaikuiseksi -- lienee parasta tehdä ero. Rouva ei näytä minuun suostuvan. -- Olin liiaksi suuttunut voidakseni saada sanaa suustani, mutta Artturi, joka katui kiivauttaan muistaessaan eukon monivuotisen uskollisen palveluksen, koetti rauhoittaa häntä selittäen, ettei ollut niin pahaa tarkoittanut, että leipä kelpasi syötäväksi -- he olisivat ystäviä jälleen, sillä ilman matamia ei tultaisi toimeen. Eukon mentyä moitti Artturi minua siitä, että sekaannuin asioihin, joita en ymmärtänyt. Selvitin asian oikeata laitaa, itkin mielikarvaudesta ja sanoin, että eukko kenties oli ehdon tahdon sillä tavoin menetellyt saadakseen pilkata minua ja näyttääkseen, kuinka tuiki välttämätön hän oli talossa. Artturi torui minua vain rumista ajatuksista arvellen olevan paljon viisaampaa, että koettaisin opetella jotakin, jotten toista kertaa erehtyisi. Sitten suuteli minua, kehoitti olemaan iloisen ja unohtamaan koko asian. -- Mutta leipä jäi syömättä. Päivä päivältä palaset kuivuivat korissa, kunnes sanoin palvelustytölle, ettei niitä enää tarvitse panna pöydälle. Tullessani samana päivänä keittiöön silittämään kysyi eukko tavalliseen muka nöyryyttä osottavaan tapaansa, mitä leivällä nyt tehtiin, kun rouva oli kieltänyt tuomasta sitä pöydälle. Palvelustytöt tirskuivat salaa rukkiensa takaa; minä sanoin vihoissani: -- Käyttäköön matami sitä mihin hyvänsä, syöttäköön vaikka sioille. Sen hän tekikin ja niin pääsin sitä näkemästä. En ennen milloinkaan luullut voivani yhtäkään ihmistä vihata, mutta nyt vihaan Justiinaa, hän katkeroittaa iloisen mieleni, joka päivä kiusaannun hänen tauttansa, ja vaikkei hän mitään tee eikä sanokaan, niin jo pelkästään hänen rumat, ryppyiset kasvonsakin minua harmittaa. Oi, äiti, äiti! Kuinka olikaan kaikki niin herttaisen valoisata siellä kotona!

Lehtola lokakuun lopulla.

Matami on pyytänyt eroa, ja luulenpa sen olevan viisainta, mitä hän tänne tultuaan on tehnyt. Iloissani siitä olen jo pistänyt senkin seitsemän hyppyä huoneessani. No, minun ei siis tarvitse enää nähdä tuota vanhaa viheliäistä noitaa! -- Näin se kävi:

Oli tulossa suuri teurastus. Artturi pyysi minua mukaansa lihantarkastukseen. Minä meninkin, ja matami tietysti taaskin soi minulle kieroja silmäyksiä. En ollut niitä näkevinänikään, seisoin vaan tyynenä katsellen lihan paloittelua. -- Ensi tilassahan laitatte meille patapaistia, sanoi Artturi iloisesti matamille, ja poistui sitte rengin mukana antaakseen hänelle jotain kaluaitasta. Matami, joka ei milloinkaan siedä, että hänen asioihinsa puututaan, muikisti suutansa, ja kun minä aina vielä seisoin paikallani, alkoi hän teurastajan läsnäollessa tehdä minulle kysymyksiä lihan suolaamisesta, palvaamisesta ja sen semmoisista. Olen varma, että hän teki sen nöyryyttääkseen minua. Vastasin, että hän saisi tehdä, niinkuin oli ennenkin tehnyt. Muistin kuin unennäköä, että äiti joskus oli sanonut teurastuksen olevan tärkeän osan maalaistaloudessa ja päätin senvuoksi, ja juuri Justiinan kiusalla, olla läsnä suolaamistoimituksessa ja makkaranteossa. Artturi tuli tästä varsin iloiseksi ja imarrellen kiitteli Justiinaa muutamin sanoin. Mutta sekös loukkasi syvästi eukkoa. Hän tiesi, että minä luottamuksen puutteessa vartioitsin hänen askeleitaan, älysi olevansa liian vanha ja pelkäsi, että joku olisi kannellut hänestä. Mutta hän kyllä välttäisi pois. Kuitenkin hän sitä ennen näyttäisi koko taloutensa kuin viisi sormea ja silloinpa nähtäisiin, että kaikki oli vaan pelkkää panettelua. Siitä voisi hän vaikka tuota kättä mennä valalle. -- Kun kerroin tämän Artturille, suuttui hän ensin kovasti ja sanoi, ettei hän milloinkaan ennen ollut huomannut matamia niin kärtyiseksi; kenties minä olin hänet pilannut. Mutta kun vakuutin, että aina olin koettanut olla ystävällinen ja antaa hänen olla rauhassa, leppyi hän ja koetti kääntää matamin mieltä. Mutta hän sai puhua kuuroille korville. Matami pyysi päästökirjaa ja saamatonta palkkaansa, ja siitä ei hän hitustakaan hievahtanut. Luulen hänen saaneen piiat myöskin jättämään talomme, koska he molemmat ovat pyytäneet eroa. Nyt ei tosin ole oikea aika, mutta kun he lupasivat toimittaa sijaiset, ei Artturi tahtonut jatkaa toraa heidän kanssaan, vaan antoi heidän mennä tiehensä. Pyhäinpäivästä muuttavat he kaikki, ja uudet tulevat tilalle.

Lehtola joulukuussa.

Kun siellä kotona huoletonna hyppelin mäkiä ja männiköitä, ja kotiin tultuani istuuduin hauskaan päivällispöytään, en voinut edes uneksiakaan, miten paljon vaivaa, huolta ja taitavuutta vaadittiin ruuan valmistukseen ja talouden järjestyksessä pitoon. Kaikki kävi niin tyynesti ja tasaisesti äidin käsissä. Tuossa tuokiossa oli ruoka valmista, pöytä katettu. Kun Justiina matami lähti talosta, tunsin niin suurta helpotusta, että olin valmis kiittämään Jumalaa siitä. Uudet palvelustytöt näyttivät hyvin kunnollisilta, ja minä luulin, että taloudenpito kyllä kävisi päinsä, kun vaan oli hyvää tahtoa. Tunsivathan muutkin rouvat sen taidon. Artturi kyllä pyysi Justiina matamia ennen lähtöänsä kuljettamaan minua aitoissa ja kellarissa, maitohuoneessa, säiliössä ja vinneillä, ja hän lupasikin sen tehdä, mutta huomasin hyvin, että se oli hänelle vastenmielistä, sillä ei riittänyt hänelle aikaa milloinkaan: milloin oli tämä, milloin tuo esteenä. Minä en pitänyt siitä suurta lukua, sillä luulin pystyväni yksinkin tekemään kiertomatkan. Mutta kun sen sitte tein, olin lopen uupunut ja aivan pyörällä päästäni. Tarvitseeko sitä tosiaankin tuommoisen tavarajoukon voidakseen elää? -- ruokaa niin hirvittävästi, ja mitä kaikkea mahtoi siellä ollakaan. Löysinpä esineitä, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut harmaata hajua: nautaeläinten karvoja, vanhoja luita, kummallisia kapineita ja koneita puikkoineen, piikkineen. No, kait sitä vielä kerran saan tietää, mihin nekin kelpaavat. --