Part 11

-- Noin hän pienenä ollessaan minunkin jäljessäni juoksenteli, selitteli Maija, aina pitäisi hänelle olla lämmintä leipää ja maitoa, tuolle siunatulle lapselle.

Mutta överstinrouva oli pahoillaan.

-- Olet aivan liiaksi varomaton, Aukusti. Mitä tyttö tästä arvelee? Sinun tulee muistaa, ettet enää ole mikään pikkupoika. Minun täytyy todella kieltää sinua moisesta sopimattomasta käytöksestä.

Aukusti nauroi, mutta se oli väkinäistä.

-- Olkaa huoleti, äiti, hän on kyllin järkevä ymmärtääkseen, että leipä ja maito se minua houkuttelee. Ja minua huvittaa katsella hänen reippaita kokeilujaan sekä hänen kaikkia vaivoja ja vastoinkäymisiä uhmailevaa luonnettaan.

Kapteeni noudatti kuitenkin äitinsä neuvoja hereten vähitellen puhuttelemasta Hannaa, nimittäin -- muiden läsnä ollessa. Hän oli hankkinut kirjoja, joiden luuli olevan Hannalle mieleisiä ja osasi tuon tuostakin kenenkään huomaamatta antaa niitä hänelle. Joka sunnuntai-iltapuoli etsi hän tyttöä puistosta ja tapasi hänet joskus muutenkin. Mutta millainen oli tämän kuluessa Hannan käytöstapa? Alussa oli hän ollut hyvin kiitollinen kapteenin osottamasta ystävällisyydestä. Ei yksikään ihminen ollut siihen asti hänen kanssaan sanaakaan vaihtanut, ja kun Hanna oli nuori, kokematon, avomielinen tyttö, oli hän puhellut ja vastaillut aavistamatta kenenkään löytävän siitä mitään sopimatonta. Hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut, että kapteeni olisi häntä _etsinyt_, sillä siihen nähden oli hän liian vaatimaton, vaan luuli heidän sattumalta toisiansa kohtaavan. Kun kapteeni ensi kerran eräänä iltana toi hänelle kirjan puistoon, huudahti hän kyynelsilmin: -- oi, kuinka te olette hyvä! Kirja! Ja hän alkoi heti lukea välittämättä kapteenista, joka hetkisen tyttöä tarkasteltuaan tavallista totisimmin katsein nousi ja loittoni pois.

Hannalla oli, kuten olemme huomauttaneet hyvä luontainen ymmärrys ja selvä katse. Niinkauankun kapteeni ainoastaan toi hänelle kirjoja ja puhui hänen kanssaan vakavista asioista, oli hän tyyni ja selitti kaikki ystävällisyydeksi ja hyvyydeksi. Mutta kun tämä alkoi seurata häntä kaikkialle katsellen häntä omituisin silmäyksin ja laususkellen sanoja, joita saattoi selittää monella eri tavalla, alkoi hän karttaa kapteenia.

Puistossa vaihtoi Hanna alati olinpaikkaa, mutta kapteeni löysi hänet sittenkin. Vihdoin jäi hän huoneeseensa lukien avonaisen ikkunan pielessä. Mutta hänen piti käydä maitokammarissa, jääkellarissa ja aitoissa, jotka olivat koko loitolla asuinrakennuksesta. Hänen täytyi poimia hedelmiä ja vihanneksia puutarhasta, ja silloin oli kapteeni aina läheisyydessä.

Eräänä sunnuntaina lähetettiin Hanna viiden kilometrin päässä olevaan kylään asialle. Hän oli siitä mielissään kuin lapsi, sillä sinne vei yksinäinen, vihanta, vilpoinen metsätie eikä hänellä muuten ollut aikaa käydä kävelemässä. Tämä tapahtui elokuussa. Metsä oli kaikessa kauneudessaan, ja Hanna oli poiminut itselleen soman kukkavihkon metsäkukkasista. Eräässä käänteessä ilmaantui kapteeni äkkiä hänen eteensä. Hanna astui askeleen taaksepäin, mutta tervehti kohta ja lähti eteenpäin. Kapteeni pyörsi ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

-- Sanoin kotona lähteväni metsälle, sillä kuulin teidän kulkevan tätä tietä, virkkoi kapteeni vanhaan iloiseen tapaansa.

Hanna käveli äänetönnä katsellen totisena alaspäin. Hänen muuten niin helakka poskensa oli kalpea. Äsken hän oli ollut niin iloinen, poiminut kukkia, hyräillyt ja ihmetellyt luonnon ihanuutta. Kapteeni tarkasteli häntä salaa, yritti puhua pilaa ja lasketella leikkiä, mutta kun Hanna edelleen oli vaiti, alkoi se häntä ihmetyttää.

Äkkiä pysähtyi nuori tyttö, kääntyi päin kapteenia, katsoi häntä kirkkaasti ja terävästi silmiin lausuen:

-- Herra kapteeni, te olette ollut minulle sanomattoman ystävällinen, -- -- -- minä pyydän, kääntykää ja antakaa minun mennä yksin.

-- Minkätähden? kysyi kapteeni kohdistamatta katsettaan tyttöön.

-- En sitä saata sanoa.

-- Mutta minun täytyy se tietää, ennenkuin palaan, väitti kapteeni puoleksi suutuksissa puoleksi piloillaan.

Hanna mietti hetkisen, sitten lausui hän epävarmalla äänellä:

-- Älkää uskoko, herra kapteeni, että minä kuvittelen teillä olevan jotakin hupia minun seurastani, mutta -- -- -- mutta ihmiset ovat niin kärkkäitä kääntämään kaikki pahaksi, ja jos överstinrouva kuulisi sanankaan minusta, suuttuisi hän hirveästi.

Tämän sanottuaan kääntyi Hanna pois kiiruhtaen nopeasti eteenpäin. Kapteeni jäi hetkeksi häntä katselemaan kummallinen ilme kasvoissa. Sitten riensi hän tytön jäljestä ja kävellessään jälleen hänen rinnallaan virkkoi hän:

-- Tiedän kyllä ihmisten meistä puhuvan, mutta en siitä välitä. Tulin tänne tänään sanoakseni teille, että rakastan teitä.

Nuoren neitosen poski muuttui valkeaksi kuin lumi, vuolaat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

-- Herra kapteeni, sanoi hän päättävästi ja tyynesti, punnitkaa sanojanne. Te ette voi ikinä mennä naimisiin minun kanssani, ette ikinä, sillä minä olen halpa, sivistymätön, köyhä tyttö. -- Hän osotti käsiään. -- Katsokaa näitä, niillä tehdään ainoastaan karkeita töitä, eivät ne sovi hienoon leninkiin. Ja ajatelkaa sisarianne ja äitiänne, joka teitä jumaloi -- -- -- sehän särkisi hänen sydämmensä. Kuinka minä soveltuisin heidän piiriinsä, minä heidän palvelijansa? Herra kapteeni, olette ollut hyvä minua kohtaan, olen pitänyt teitä jalona, oikeamielisenä miehenä, jättäkää minut älkääkä kanssani seurustelko. Antakaa minun pysyä sillä paikalla, johon Jumala on minut asettanut ja jossa tyydyn olemaan, niin kauan kuin omatuntoni on puhdas. Hyvästi, kiitos ystävällisyydestänne!

Hanna lähti ja nuori mies ei häntä enää seurannut. Kapteeni heitti pyssyn olalleen ja kääntyi kotiin päin allapäin, totinen ilme muuten niin hilpeissä kasvoissa.

Juuri heidän erotessaan tuli vanhanpuolinen nainen metsäpolkua tielle. Hän katsahti tylysti Hannaan ja kiersi salavihkaa herrastaloa kohti. Vaimo oli ennen palvellut herrastalossa, mutta oli Hannan kehotuksesta erotettu epärehellisyyden takia. Hannan palatessa kylästä oli jo hyvin hämärä ja hän peljästyi kovasti kohdatessaan puutarhan portilla mieshenkilön. Se oli kapteeni, joka kuiskasi hänelle:

-- En jätä teitä rauhaan, ennenkuin olen voittanut rakkautenne. Kirjoitan teille ja aina kun minulla on virkalomaa, tulen teitä tapaamaan. -- Hän poistui nopeasti.

Samana iltana kutsuttiin Hanna emännän puheille. Hän luuli asian koskevan taloustoimia ja jäi levollisena odottamaan määräyksiä. Överstinrouva katsasti häntä tiukasti ja tutkivasti.

-- Olen pitänyt teitä kunniallisena ja järkevänä tyttönä, Hanna. Toivoisin voivani lähettää teidät pois siksi aikaa, kuin poikani Aukusti vielä täällä viipyy. Eikö teillä ole sukulaisia, joiden luo voisitte matkustaa?

Rouvan ääni oli kylmä ja ankara. Hanna ensinnä säikähtyi, mutta tyyntyi jälleen ja katseli suoraan rouvaan, kun tämä jatkoi:

-- Olen kuullut kerrottavan, että olette antautuneet seurustelemaan ja puhelemaan kapteenin kanssa -- olette unohtaneet erotuksen asemassa ja säädyssä?

-- En, hyvä rouva, sitä en ole tehnyt, enkä ole koskaan näitä keskusteluja muuna pitänyt kuin ansaitsemattomana hyvyytenä hänen puoleltaan.

Hänen vilpitön katseensa tyynnytti rouvaa ja tytön arvokas esiintyminen vaikutti edullisesti emäntään.

-- Sen mielellään uskon. Nuoret miehet ovat tottuneet huviksensa puhuttelemaan neitosia ja -- -- ja luulen varmasti, ettei poikani, jos hän on jotain sanonut, ole sillä juuri mitään tarkoittanut, mutta -- -- -- tässä nypisteli rouva kuumeentapaisesti kalvosimiaan -- hän on niin nuori ja ajattelematon; te tiedätte, että hän on meidän vanhin poikamme, översti ja minä olemme valinneet hänelle vaimon samasta yhteiskunta-asemasta ja säätyluokasta -- -- --. Ettekö voisi elokuun ajaksi matkustaa äitinne luo? Minä luonnollisesti pitäisin tätä loma-aikana ja maksaisin teille täyden palkan.

-- Olen jo muutama tunti sitten päättänyt pyytää eroa, vastasi Hanna väräjävällä äänellä.

-- Ei, ei sillä lailla, olen teihin hyvin tyytyväinen, kunhan te vaan joksikin aikaa -- -- --

-- Ei -- haluan kokonaan erota. Ei siksi, että olisin tyytymätön, vaan minulla on muita syitä. Minulla ei tosin ole ketään, jonka luo matkustaisin, jatkoi Hanna liikutettuna, vanhempani ovat kuolleet eikä ole minulla sukulaisiakaan, mutta toivon kotikaupungissani sentään tulevani toimeen, kunnes saan toisen paikan.

-- No, niin no, pääsi rouvalta helpotuksen huokaus, koska tahtoisitte matkustaa?

-- Huomenaamuna.

Rouva katseli häntä epäilevästi, mutta virkkoi sitten:

-- Olkaa hyvä ja istukaa, minä kirjoitan päästökirjan.

Hanna istui. Rouva piirsi joitakuita sanoja paperille, painoi sinettinsä alle ja ojensi sen tytölle. Samalla antoi hän Hannalle rahaa ja hymisi jotain "ikävästä" ja "olojen pakotuksesta."

Hanna poistui hyvästellen. Tänä iltana itki hän katkerammin kuin milloinkaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Mailmaan piti jälleen hänen matkansa, ilman tukea ja turvaa, ilman ystävää ja suojaajia -- mutta se ei vielä ollut pahinta. Enemmän itketti häntä se, että ihmiset, jotka kaksi vuotta olivat joka päivä hänet nähneet, saattoivat epäillä häntä lemmenvehkeistä, saattoivat hänet niin julkeaksi, että tunkeutuisi perheeseen, jossa niin selvästi oli osotettu hänen paikkansa. -- Mutta reipas mieli sittenkin sai lopulta vallan. Hän pyyhki pois kyyneleet, avasi ikkunan, niin että viileä illanleyhkä sai hivellä hänen hehkuvia poskiaan.

-- Miksikä itkisin; niinkauvankun minulla on kaksi tervettä kättä, voin ansaita leipäni niin hyvin muualla kuin täällä. Mitä taas epäilyksiin tulee, tuntuu tämä kovin ikävältä, mutta jos omatuntoni on puhdas, ei ole minun syytä sillä mieltäni samentaa. -- Ja rivakasti kuten ennenkin kokoili Hanna tavaroitaan hiljaa hyräillen.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna koko talon vielä nukkuessa istui Hanna vihanneskuormalla, jota muuan renki lähti viemään lähimpään kaupunkiin, ja jätti sen talon, joka jonkun aikaa oli ollut hänen kotinansa. Hänen kasvoillaan oli sama entinen reipas, tyytyväinen ilme, niissä ei näkynyt jälkeäkään yöllisestä itkusta. Ainoastaan silloin, kun hän sanoi hyvästi vanhalle Maijalle ja parille nuoremmalle palvelustytölle, jotka olivat olleet hänelle ystävällisiä, ja jotka nyt vuodattivat kyyneleitä, ilmestyi surun voittoinen piirre hänen ystävällisille kasvoilleen. Niin lähti hän tietämättä, mistä kotinsa löytäisi, mutta täynnä toivoa, uskallusta, luottamusta.

18.

Kirjailija.

Ensimmäisen onnistumattoman yrityksen tehtyään luopui Hildur Jonsson näyttelijäuraltaan. Tämäkin osotti häneltä puuttuvan todellista synnynnäistä taipumusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa olisi hän ilomielin ottanut vastaan muistutuksia, uutterasti työskennellyt edistyäkseen, luopumatta menestyksen toivosta, vaikkei ensi yritys onnistunutkaan, sillä ei ole kukaan seppä syntyissään.

Setä Janne tosin ehdotti, että hänen lemmittynsä "nolaisi tuon nurkkatirehtöörin menemällä Helsinkiin ja kohoomalla siellä primadonnaksi", mutta Hildurin teaatteri-into oli laimennut ja hän lohdutteli setäänsä sillä, että hänestä nyt nähtyään, "mitä kulissien takana tapahtuu," oli viisainta jättää koko tuuma siksensä. Se vaikutti rehelliseen huonekalutehtailijaan ja vielä enemmän tämän eukkoon, joka päätään pudistellen arveli, että hän aina oli peljännyt "tuon teaatterijoukkion olevan hiidestä kotoisin" ja että hän oli iloinen, kun ei Hildur enää sinne mielisi. Niin siitä selvittiin, mutta Hildurin sydäntä kaiveli vielä kauan tuo kärsitty tappio, ei senvuoksi, että hänen piti tukahuttaa näyttelijähalunsa, vaan siksi, että tapaus oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, joiden hän arveli hänelle makeasti nauravan.

Tämän jälkeen hautoi Hildur yöt päivät päässään, mihin hän ryhtyisi puhdistuakseen häpeästä. Hän mietti ja mietti keinoja, jotka näyttäisivät hänet oikeassa valossa, sillä siitä hän oli vakuutettu, että jotain suurta ja erinomaista hänestä piti tulla.

Eräänä aamuna oli Hildurille käynyt selväksi, että hänestä piti tulla kirjailija. Niin -- nyt hän hämmästyttäisi noita pikkumaisia kaupunkilaisia kirjoittamalla romaanin. Ja kun sanomalehdet sitten kilvan kiittäisivät sitä, ja kirjaa leviäisi tuhansia kappaleita muutamassa päivässä, _silloin_ he saisivat vasta nähdä, mikä hän oikeastaan oli, ja iloita siitä onnesta, että saivat asua kuulun kirjailijan syntymäkaupungissa. Hildur uneksi jo suunnattomasta kunniasta ja kuuluisuudesta, ennenkun oli kirjoittanut romaaninsa ensimmäistä sanaakaan, ennenkuin oli tutkistellut, oliko hänellä taipumusta ja kyllin tietoja tällaisen tuuman toteuttamiseen. Mutta hänen oli alkaminen. Ensin osti hän kirjan paperia, mustetta ja kynän ja istui sitten huoneeseensa kovasti varoittaen, ettei kukaan saisi häiritä häntä. Mikä pantaisi romaanin nimeksi? "Nuoren tytön elämäntarina." Ei, se oli niin tavallista. "Kuningas ja orja." Ei. "Nuoren miehen sydänveri." Ei. "Kaksi kilpailijaa." Ei. Hildur vaivasi hyvän aikaa päätään; vihdoin keksi hän sopivan. "Kamala ennustus." Se kuului niin salaperäiseltä, niin "jylhän kauniilta." Nyt piti saada nimi sankarille ja sankarittarelle. Hildur poimi muististaan kaikista runollisimpia nimiä: Ossian, Roderik, Adelbert, Heribert, Osvald, Angelika, Adelgunda, Aimée, Lavinia, Oinesima y.m. Tulos oli: Astolf Stjernsporre, kreivi ja Alida Rosenfalk -- ikivanhaa aatelia olevan rikkaan linnanherran tytär. -- Näin oli asian vaikein kohta ratkaistu, nyt ei enää tarvittu kuin sisällys. Se kävi kuin hihnoilla. Helppohan oli saada kokoon liikuttavia kohtauksia kyyneleineen, rakkausseikkailuja kuutamossa y.m. Romaani vilisi vaan pohjattomista rotkoista, noita-akoista, turnauksista, myrkkypulloista, tikareista, vaaleista ja tummista kutreista. Kaikki tämä oli Hildurille päivän selvää, sillä mitään muuta kuin tällaista ei hänen päässään ollutkaan; tätä hän oli imenyt ja ahminut ensin Jannen romaanivarastosta ja sitten kaupungin kirjastosta lainaamistaan kirjoista. Kirjoittaminen kesti kuitenkin moniaita viikkoja, sillä romaanista piti tulla pitkä, kolme neljä nidosta kauniissa kansissa. Jotta kertomus pitenisi, täytyi sankarin tuon tuostakin kuolla ja sitten jälleen jollakin kummallisella tavalla herätä; sankarittarella taas oli usein keuhkotauti, niin että hän "riutuneena odotti kuolemaa puutarhan yksinäisellä käytävällä", mutta sitten hän parani jälleen, kierteli maita mantereita puettuna milloin ritariksi, milloin noita-akaksi tai maalaistytöksi kulkien monien seikkailujen kautta. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei Hildur ollut tehnyt ja hänen täytyi usein lukea pitkät pätkät alusta muistaakseen, mitä oli kirjoittanut, jotteivät kuolleet henkilöt enää esiintyisi.

Setä Janne, joka kaipasi Hilduria, etsi häntä aina tehtaasta tultuaan kaikkialta kysellen eukolta, mitä sillä tytöllä oikeastaan oli tekeillä. Eukko sitä ei tiennyt, hän oli vaan kieltänyt lapsia menemästä Hildurin huoneeseen, koska tämä oli pyytänyt olla häiritsemättä. Setä Janne hiipi silloin varpaisillaan ja tirkisti oven raosta huoneeseen. Sitten tuli hän takaisin kasvoissaan kirkas loiste ja virkkoi täti Riikalle salaperäisesti:

-- _Hän kirjoittaa_. Se tyttö tulee vielä tekemään jotakin suurta, sen saat nähdä, Riika. Me kumpikaan emme kykene sitä ymmärtämään. Mutta olen suuresti utelias sitä näkemään.

Ja setä Janne kolusi edes takaisin salin lattialla, paukutteli sormiaan ja hyräili hyvillään.

Päivällispöydässä tarkasteli hän Hilduria salamyhkää tehden pilaa tämän kotiarestista. Tyttö hymyili salavihkaan.

-- Voisihan tuota paperia nyt sentään hiukkasen saada tähystellä, virkkoi setä viimein.

-- Niin, nähkääs setä, eihän siinä mitään salattavaa ole, arveli Hildur, minä kirjoitan.

-- Niin, niin, kirjoitat kyllä, mutta mitä? Siinäpä se juuri piilee pulma. Ei kai se liene sanomalehtiäkään -- -- --, vai lieneekö kuitenkin? tuumaili hän kasvoissaan ilme, kuin olisi hän keksinyt hyvinkin nerokkaan selityksen.

-- Ei, romaania.

Setä Janne pudotti veitsen kädestään ja löi nyrkkiään pöytään.

-- Enkö minä sanonut, että jotain erinomaista se oli, huudahti hän hämmästyksestä tuijottaen, sitten jatkoi hän kyynelsilmin: -- Niin niin, tyttöseni, jospa isäsi olisi saanut tämän nähdä ja iloita. Mutta Herra ei nähnyt sitä hyväksi. No, koska se tulee valmiiksi?

-- Sitä en saata vielä sanoa, vastasi Hildur itsetietoisesti.

-- Ja saammeko mekin sen lukea, kysyi täti Riika.

-- Eukko kulta, kuinka voit noin tyhmästi kysyä, oikaisi mies, kirjaa tietysti myödään ympäri maata. Jaa, siitä kertyy sievät rahat, Hildur. Niin, sinä olet tähti tyttöjen joukossa, se olet ollut syntymästäsi asti. No, mikä on romaanisi nimi?

-- Kamala ennustus.

-- Uh, sehän on niin hirveätä, että oikein jo karmii selkäpiitäni. Mistä oletkin moisen nimen keksinyt?

-- Omasta päästäni tietenkin, ylpeili Hildur.

-- Jaa, sellaisia nimiäpä ei kasvakaan kaikkien kallossa, ylvästeli setä hyvillään omasta sukkeluudestaan.

Levottomina sitä sitten odotettiin tuota suurta päivää, jolloin romaani olisi valmis. Hildur oli luvannut lukea sen ennen painattamista sedälle ja tädille, joka seikka luonnollisesti oli heille suuri kunnia. Tyttö oli pyytänyt, että asia vastaiseksi pidettäisi salassa, mutta setä Janne ei malttanut olla ylvästelemättä veljentyttärestänsä eikä iloisissa seuroissa kertomatta luotettavalle ystävälleen tuosta suuresta salaisuudesta, joka ystävien ja taas näiden ystävien kautta levisi yhä laajemmalle. Ei niin muodoin sovi ihmetellä, että osa kaupunkilaisia ihmetellen katselivat Hilduria hänen kulkeissaan pitkät aaltoilevat kutrit hartioillaan pitkin katuja, mutta toiset silmäilivät häntä epäilyksen sekaisella hymyllä. Mutta Hildur ajatteli: -- Niin, niin -- odottakaa vielä hetkinen, niin jopa korotatte minut pilviin ja pidätte suurena suosionosotuksena kuulua minun seurapiiriini.

Kun setä Janne eräänä iltana istua rehenteli nahalla päällystetyssä nojatuolissaan piippuaan poltellen, ja täti Riika istui pellavia kehräämässä lasten leikitellessä lattialla, astui Hildur ylväänä sisälle suunnaton paperipinkka kainalossa sanoen nyt olevansa valmis lukemaan romaaniansa. Setä Janne tempasi piipun suustaan.

-- No jopa nyt jotakin. Kas niin, istuppa nyt tähän sohvaan ja laske paperit pöydälle. Äiti, hanki sinä pari talikynttilää noiden tuikkiaisten sijaan, kyllä minä tässä pidän huolta niistämisestä, jottei sinun Hildur, tarvitse keskeyttää. Pitäkää suunne siellä, tenavat, ja sinä Sohvi-Maija, pane pois katkismus ja tule tänne istumaan, niin saat kuulla jotakin kaunista. Ja te pahaset siellä, heretkää teuhaamasta taikka saatte maistaa Janne Jonsonin kepistä. Sinäkin äiti voit hyvästi työntää loukkoon tuon surisevan rukkisi ja ottaa sukankutimesi. Kas noin -- tuolla tulee Lundström, astu sisään, Hildur tässä lukee pienen kappaleen _eräältä tuntemattomalta kirjailijalta_ -- -- -- ha, ha, ha, niin, ei saa olla utelias, Lundström, paina puuta, paina puuta. -- Lundström istui ujosti erään tuolin kulmalle, setä Janne sytytti jälleen piippunsa, täti Riika kalisteli hiljalleen sukkapuikkojaan ja kaksitoista vuotias Sohvi-Maija istui ompelemassa silloin tällöin tähystäin aralla ihailulla serkkuansa. Niin se alkoi.

-- Kamala ennustus.

-- Mitäs siitä arvelet, Lundström? Eikö se jo haiskahda ruudilta, vai? Vaan anteeksi, en enää toistamiseen sinua keskeytä. Mutta kuules, käykö se ennustus toteen?

-- Sen saamme nähdä, vastasi Hildur salaperäisesti ja rupesi lukemaan.

Yksinkertaisiin, oppimattomiin vaikutti mahtavasti pöyhkeilevä kieli ja suuri joukko tuon tuostakin esiintyviä käsittämättömiä, eriskummallisia tapauksia, vaikkeivät monasti ymmärtäneet hitustakaan sotkuisesta kertomuksesta, vaan täytyi lukijan vähän päästä keskeyttää antaakseen valaisevia selityksiä. Niin paljon he toki ymmärsivät, että pysyivät ankarassa jännityksessä, ja kun tuli levolle menemisen aika, löi Janne Jonson jykevää nyrkkiään pöytään vannoen, ettei koko avarassa mailmassa löytynyt parempaa romaania, niin paljon oli siinä hirmuisuuksia.

Täti Riika oli kahden vaiheilla siitä, eikö ollut synti antaa ihmisen toisensa jälkeen kuolla. Mutta setä Janne vastasi, että hän puhui parhaan ymmärryksensä mukaan. -- Sehän on kaikki vaan kokoonsotkettua. Hyvä Jumala kyllä näkee, että tuo murhaaminen tapahtuu ainoastaan paperilla eikä koskaan todellisuudessa. Mutta, Hildur, mistä hiidestä olet kaiken tuon keksinyt, sitä en ole mies selvittämään. Vaikka minut tapettaisi, en saisi moista aikaan. Siinä kertoilee hän linnoista ja ritareista aivan kuin olisi niissä piireissä syntynyt, ja naiset laskettelevat runoja kuin vettä vaan.

Täti Riika kuivasi silmiään arvellen sen kauttaaltaan olleen kaunista, mutta että hän eniten piti siitä kohdasta, jossa nuori Alida valkeassa yönutussaan kultakutrit hajalla linnankirkon kylmällä lattialla polvillaan rukoili lemmittynsä puolesta. -- Hän on aivan selvänä silmien edessä ja tekisi mieli heittää saali hänen hartioilleen, jottei kylmettyisi kylmänä syysyönä.

Iloa, ylpeyttä ja toiveita sykkivällä sydämmellä meni Hildur sinä iltana levolle, ja suloisia olivat unelmat. Lukemista kesti monta iltaa peräkkäin, sillä yksinkertaisessa käsityöläisperheessä ei valvottu pitkältä iltaa, ja päivät oli setä tehtaassa ja täti taloushommissa.

Kun romaani oli loppuun luettu ja runsailla kiitoksilla palkittu, meni Hildur kaupungin ainoan kirjakauppiaan luo.

-- Kuinka hän voisi maksaa siitä sen arvon, sitä en ymmärrä, arveli setä Janne.

Hildur astui kirjakauppaan tuiki varmana asiansa menestyksestä. Hänen takanaan seisoi hänen serkkunsa Fille Jonson, joka oli suostunut papereita kantamaan. Joitakuita kaupungin nuorista herroista oli paraikaa kirjakaupassa, joka samalla oli jonkinmoinen sanomalehti- ja lukuhuone. He katselivat ihmeissään nuorta tyttöä. Hildurin se hiukan hämmensi, mutta rohkeasti astui hän kuitenkin pöydän luo. Siellä seisoi kirjakauppias, pieni, punakka ja iloinen vanhapoika, jolta Hildur koulutyttönä oli ostanut kirjoja, paperia ja kyniä.

-- Hyvä päivää, neitiseni, mitä saisi olla?

Hildur pyysi puhutella häntä yksityisesti.

-- Hyvin mielellään, vastasi kauppias hiukan kummissaan ja pyysi kohteliaasti kumartaen Hilduria astumaan sisälle. Hildur viittasi serkulleen ja otti tältä paperit.

-- Onko se joku käsikirjoitus, kysyi vanha herra.

-- Se on muuan kyhäämäni romaani ja tulin kysymään, tahtoisitteko ostaa sen minulta.

-- Hm. Paljonkohan neitiseni siitä tahtoisi?

-- En voi sitä niin tarkalleen sanoa, vastasi Hildur hämillään, kun ei tiennyt, paljonko piti pyytää. -- Ehkä määrättäisi palkkio arkilta.

-- Varjelkoon! huudahti kauppias niperrellen kynää korvansa takana. -- Siihenhän menisi puolet vuosituloistani. Tässähän on enemmän arkkeja kuin suurimmassa sanakirjassa. -- Hän selaili paperipinoa, luki kappaleen sieltä toisen täältä, katseli alkua ja loppua, pudisti joskus päätään ja näytti olevan ymmällä. Hildurin luottamus alkoi raueta -- Mitä, jospa ei hän kykenisikään sitä ymmärtämään, tuollainen maalaiskirjakauppias.

-- Kuinkahan vanha te olette, neitiseni?

-- Kahdeksantoista vuotta.

Kirjakauppias taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi:

-- Menkää kotiin ja tulkaa hieman vanhemmaksi, pikku ystäväni, tutkikaa ahkerasti historiaa ja -- -- -- ja -- -- oikeinkirjoitusoppia ja ruvetkaa sitten uudelleen kirjoittamaan, mutta älkää suinkaan romaania, vaan ensin jotakin pientä kertomusta. Sitten voimme nähdä, mitä tästä syntyy.

Fille katsoa töllötti siinä suu selällään. Hän tuli siihen käsitykseen, ettei kirjakauppiaalla ollut kyllin rahaa lunastaa papereita. Näin hän kertoi kotonakin isälle ja äidille, ja suurin muuta eivät kaupunkilaisetkaan saaneet tietää tästä matkasta, sillä Hildur vältti itsepintaisesti selvityksen antamista sanoen vaan, että kirjakauppias ei tahtonut ottaa romaania. Mutta tultuaan huoneeseensa viskasi Hildur vihoissaan nuo suurta vaivannäköä maksaneet paperit uuniin, jossa iloinen takkavalkea räiskyi.

-- Mokoma, hävytön, typerä mies kehottaa _minua_ lukemaan historiaa ja oikeinkirjoitusoppia! Enkö minä ole lukenut historiaa koulussa?