Part 1

ERI URIA

Kirj.

Maria [Furuhjelm]

Suomentanut F. S. [Fanny Sipari]

Helsingissä, G. W. Edlund, 1904.

SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. Tulevaisuussuunnitelmia. 2. Marian koti. 3. Eeditin koti. 4. Ragnhildin koti. 5. Tanssijaisissa. 6. Kansakoulunopettaja. 7. Sairasvuoteen ääressä. 8. Hannan koti. 9. Amyn koti. 10. Ompelijan luona. 11. Suuri juhla. 12. Köyhän lapsen onni. 13. Liinan koti. 14. Ensi askel. 15. Velvollisuus ja taipumus. 16. Mitä on minun tekeminen? 17. Jälleen turvatonna. 18. Kirjailija. 19. Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta. 20. Sananen Jennystä. 21. Kukkanen kuihtuu. 22. Ragnhildin päätös. 23. Uusi koti. 24. Pelastuksen enkeli. 25. Serkku Oskari. 26. Perheneuvottelu. 27. Rauhala. 28. Alice. 29. Pimeitä päiviä. 30. Vapaa. 31. Hannan paratiisi. 32. Diakonissa. 33. Janne Johnsonin suurin suru. 34. Taiturin työ. 35. Mitä pieni Jenny on toimittanut. 36. Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä. 37. Jennyn onni. 38. "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." 39. Maria. 40. Erilaisia tulevaisuudenaikeita.

Esipuhe.

Kun tämä kirja näin monen vuoden perästä jälleen ilmestyy ja tällä kertaa suomalaiselle lukijakunnalle, saattaa monikin varsinkin nuoren väen joukossa ihmetellen kysyä, miksi moisia vanhanaikaisia tarinoita vielä henkiin herätetään. Se on totta, kirja on vanhanaikainen monessa suhteessa; mutta ei taida olla haitaksikaan lukea ajasta, jolloin niin moni kohta naisen asemassa oli aivan toisin kuin meidän päivinä. On peräti tavallista, ettei nuoriso ymmärrä, miksi äidit tai vanhemmat menettelevät niin tai näin. Ne nuoret tytöt, jotka nyt huokailevat koulunkäynnin raskautta, eivät kukaties voi käsittää sitä tiedonjanoa, joka asui monenkin vanhemman sukupolven nuoren naisen sydämmessä. Ne nuoret naiset, jotka nyt elävät omaa itsenäistä elämäänsä, joilla on oma palkka ja joltinenkin vapaus valita työalansa, ajattelevat ani harvoin, kuinka riippuvaisia naiset ennen olivat, ilman rahan penniä, tuomitut olemaan kotiopettajattarina tai emännöitsijöinä, oli heillä siihen halua tai ei. Niiden, jotka nyt ovat tilaisuudessa käymään keitto- tai käsityökoulua, ei tarvitse kestää niitä koettelemuksia, jotka katkeroittivat monen nuoren rouvan avioliiton ensi vuodet. Ei kaiketi myöskään enää pakoteta tai houkutella ketään nuorta tyttöä naimisiin miehelle, jota kohtaan hän ei ainoastaan ole kylmä, vaan tuntee suorastaan inhoa. Niitä naisia, jotka silloin kärsivät olosuhteiden painosta, saa nykyinen polvi kiittää monista oikeuksistaan ja etuuksistaan, joita se tuskin ymmärtää kyllin korkeaksi arvostaa, koska niiden omistaminen on aivan luonnollinen asia. Vanhempi polvi on tehnyt työtä nuorten hyväksi. Aika on näyttävä, voivatko ne, jotka nyt ovat nuoria, jättää jälkeensä elämäntyön, joka 40-, 50:n vuoden perästä on parantanut naisen asemaa samassa määrässä kuin viimeisten 4-, 5:n vuosikymmenen työ on tehnyt. Elämän ihanimpia tehtäviä on tehdä työtä ihmiskunnan jalostamiseksi ja onneksi ja jättää jälkeensä jotakin parempaa kuin minkä olemme vastaan ottaneet.

_Maria Furuhjelm_.

1.

Tulevaisuussuunnitelmia.

Sanokaapas minulle, tytöt, mitä aijotte tehdä, kun pääsette aikaihmisten joukkoon ja tulette yhteiskunnan jäseniksi, kysyi Liina von Rosen ja oikaisihe vallattomasti pehmeässä sohvassa. Hän oli kuusitoistavuotias vaaleanverevä tyttö, jonka silmänpielessä veitikkamaisuus leikitteli.

-- Minun mieleni palaa tanssijaisiin ja muihin huvituksiin, huudahti Alice Lager vilkkaasti. Isäni on aina sanonut, että niinpiankun olen käynyt rippikoulun, saan mielin määrin ottaa osaa seuraelämään. Senpävuoksi en antanut äidille hengen rauhaa ennenkuin hän salli minun suorittaa sen nyt keväällä. Äidin mielestä olisi minun pitänyt odottaa kunnes olisin täyttänyt seitsemäntoista vuotta: mutta nuoruushan on niin lyhyt. Miksi siis siirtäisin elämän ilot ja ihanuuden epävarman tulevaisuuden varaan?

-- Sinun mielestäsi on siis tuhlattava nuoruus huvituksiin, sanoi Eedit Berg päätään pudistaen.

-- Tietysti, tietysti, kuului usealta taholta, ja Alice lisäsi:

-- Kun nuoruus on mennyt ja kauneus kuihtunut, on huvittelun aikakin loppunut. Sillä kukapa enää kävisi tanssiaisissa, kun tulee rumaksi ja harmaaksi ja elähtäneeksi. Silloinhan ei voisi ketään ihastuttaa. Mutta mikä erinomainen esikuva sinusta itsestäsi tuleekaan, rikkiviisas neiti?

Eeditin katse loisti sisäistä iloa, ja hänen muuten totiset, hiukan ankaranlaiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän sanoi:

-- Isäni on antanut minulle luvan jatkaa lukujani.

-- Jatkaa lukujasi! huudahti moni tyttö uteliaasti ihmetellen. Jatkaa lukujasi nyt kun juuri olet päässyt koulusta ja monista yksityistunneistasi!

-- Voi sinuas, kummallinen Eedit, nauroi Liina. Toisimpa minä: ilmi-ihastuneena viskasin minä kaikki koulukirjani kaapin nurkkaan, lukitsin oven ja olisin halusta heittänyt avaimen vaikka meren syvyyteen, jos minun aito ymmärtäväinen äitini vaan olisi sallinut. No kaiketi sinusta, Eedit, tulee professori, niinkuin isäsikin on?

-- No, eipä juuri professoria, sanoi Eedit hymyillen, mutta on minulla sentään päämäärä, vaikka -- -- --. Eedit vaikeni syvästi huoaten.

-- Mitä vaikka --? Jatka, jatka, kehotti usea nuorekas ääni yhtaikaa.

-- En tiedä oikein, uskonko teille salaisuuttani, sanoi Eedit. Sitäpaitsi epäilen itsekin, etten saavuta tätä päämäärää. Voivathan nimittäin olosuhteet ehkäistä tuumani. Tahdosta taas ei ole puutetta, lisäsi hän varmasti ja vakuuttavasti, ja isä sanoo sekä terveyteni että älyni riittävän.

-- Mutta päämäärä, päämäärä? utelivat tytöt. Sano pois, olemmehan kaikki läheisiä tuttavia. Me vaikenemme kuin muuri ja lupaamme kertoa omista tuumistamme.

-- Samapa tuo, sanoi Eedit päättävästi, minä tahtoisin tulla lääkäriksi.

-- Lääkäriksi! huudahti joku.

-- Uh, miten hirveätä, sanoi toinen.

-- Sehän olisi niin Eeditin tapaista, arveli kolmas.

-- Ja sinä aijot ruveta leikkelemään ihmisruumiita, huusi Liina kauhistuksissaan, ja tappamaan lähimmäisiäsi mikstuurillasi ja tinktuurillasi.

-- Ja mitä sitte ihmiset sinusta ajattelevat, huomautti Amy Lundin.

-- Ja -- kuinka sinä voit opintojasi harjoittaa, kun sinulla on vain miehisiä tovereita ja opettajia? kysyi Hildur Jonsson.

Mutta Jenny Björkman, hauskannäköinen tyttö, jonka kasvot ilmaisivat terveyttä, reippautta ja kainostelematonta mieltä, tuli Eeditin luo, pudisti lämpimästi hänen kättään ja sanoi:

-- Oikein Eedit! Onnea aikeillesi! Se on ihana, siunattu kutsumus.

Amy ja Alice nyrpistelivät nenäänsä ja Hildur virkkoi:

-- On ehkä runollista valita tällainen päämäärä, mutta itse tuo kuiva lukeminen ja tutkiminen ja hyöriminen rohtopullojen parissa laskettujen akkunaverhojen takana, se on niin proosallista.

Mutta Liina sanoi:

-- Minä luulen, että sinussa Eedit asuu suuri sielu. On hyvä, että sellaisia löytyy, mutta minusta ei olisi lääkäriksi. Minä jo pakenisin puolen penikulman päähän, jos sattuisin näkemään haavan tai ruhjoutuneen luun.

-- Ajatellessani suurta tarkoitusperääni haihtuvat kaikki arvelut, heikkous katoo, eikä ahdista epäilys, selitti Eedit. Mutta tytöt, muistakaa tekin lupaustanne ja kertokaa suunnitelmistanne.

-- Minä aijon elää kuin laakson lilja ja kuin lintunen keväisellä taivaalla, sanoi Liina. Aijon nauttia vapaudestani. Aijon nukkua aamuisin niinkauvankun haluttaa ja iloita siitä, ettei minun tarvitse mennä kouluun. Ylipäänsä aijon tehdä sitä, mikä milläkin hetkellä minua enin miellyttää. Tapani on sellainen, ja kaikeksi onneksi on minulla isä, joka jumaloitsee minua, herttainen äiti, joka ompelee vaatteeni, laittaa minulle aamiaista, puolista ja illallista sekä parhaan omantuntonsa mukaan varoittaa minua ja koettaa saada järkeväksi, mutta yhtä kärsivällisesti jättää kaiken toivonsa minun parantumisestani, ylen onnellisena, kun minä vaan suutelen häntä ja jonkun ainoan kerran osotan hivenenkin älyä.

Tytöt nauroivat tälle kuvaukselle, joka oli niin tuon vallattoman Liinan luonteen mukaista.

-- Minusta tulee kansakoulunopettaja, sanoi Jenny Björkman. Muuan tehtaanisäntä kuulutti opettajaa alustalaistensa lapsille. Minä hain ja sainkin paikan. Olen aina asunut maalla ja siellä oppinut tuntemaan ja rakastamaan kansaa, mutta olen myöskin nähnyt sen puutteet. Minun päämääräni on vaikuttaa sivistymättömän kansanluokan kohottamiseksi.

Hildur Jonsson järjesteli pitkiä, tummia kiharoitaan ja loi haaveilevan katseensa kohti korkeutta.

-- Minä luulen itselläni olevan taipumusta näyttelijäksi, sanoi hän hitaasti. On kuin joku sisäinen ääni vakuuttaisi minulle, että murhenäytelmän alalla löydän kutsumukseni.

-- Rakas Hildur, huudahti Liina ihastuneena, onpa hupaista sitten nähdä sinun työntävän tikaria rintaasi tai tyhjentävän myrkkymaljaa. Sano toki, esiinnytkö jo piankin.

-- Pikku hupsu, sanoi Eedit, näyttelytaitoon vaaditaan opinnoita ja harjoitusta. Et sinä ole heti valmis esiintymään murhenäytelmässä.

-- Kun on suuret luontaiset taipumukset, ei tarvita opinnoita, niin olen jossain lukenut, arveli Hildur.

-- Mutta minullapa on sitte jotakin aivan toista mielessäni, sanoi Hanna Sandberg, joka näytti kunnon tytöltä karkeine, mutta hyväntahtoisine piirteineen. -- Minä aijon oppia hoitamaan taloutta ja hankin itselleni emännöitsijän toimen. Tosin olen vasta 17 vuotta, mutta olenhan terve ja voimakas.

Useat tytöt katselivat hiukan hämillään nuorta toveriaan, joka aivan ujostelematta sanoi päättäneensä valita noin vähäarvoisen elämäntehtävän. Mutta muutamat nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja Eedit sanoi:

-- Rehellinen työ on aina parempi kuin toimettomuus taikka sisällyksetön elämä. Mutta eiköhän se kuitenkin käy sinulle raskaaksi, hyvä Hanna?

-- Enpä luule. Olen köyhä ja turvaton, kuten tiedät ja täytyy minun niinpiankun mahdollista koettaa ansaita elatukseni, ja koska terveyteni on hyvä ja haluni vetää taloustoimiin, oli tämä työala mielestäni paras, mihin voin ryhtyä.

-- Sinä ajattelet kuin reipas ja kunnon tyttö ainakin, sanoi Jenny.

-- Toivoisin että minullakin olisi tarkoitusperä, virkkoi joukosta nuori, kaunis nainen, jonka hienot kasvonpiirteet ilmaisivat väsymystä. Hän oli tähän saakka istunut enimmäkseen vaiti lepotuolissaan.

-- Ragnhild kulta, kukapa voisi vaatia, että meillä viisi-, kuusi-, seitsentoistavuotisilla tytöillä olisi varma päämäärä, sanoi Amy Lundin. Miehillä on päämäärä, ei meillä naisilla.

-- Olkoonpa niinkin. Mutta ei ole elämä hauskaa, kun ei ole ikinä mitään tekemistä, valitti Ragnhild.

-- Etkö sinä aijo syksyllä ottaa osaa seuraelämään? kysyi Alice.

-- Oi kyllä. Mutta olen jo niin kyllästynyt tansseihin ja noihin niin sanottuihin lastenkemuihin, etten enää viitsi niitä edes ajatellakaan.

-- Etkö voisi lukea? ehdotti Eedit.

Ragnhild pudisti päätään.

-- Ei ole minulla kyllin tarmoa eikä liioin haluakaan siihen.

-- Etkö voi sitten parsiskella sukkiasi? neuvoi Liina.

-- Koska meillä kerran on ompelija sekä kamarineiti talossa, olisi sukkien parsiminen aivan tarpeetonta työtä, vastasi Ragnhild.

-- Tai mennä keittämään kaalilientä tai valmistamaan kotletteja? jatkoi alati kekseliäs Liina.

-- Varjelkoon! Jospa vain näyttäytyisinkin keittiössä, saisi Kaisa mummo halvauksen tai menisi tainnoksiin, nauroi Ragnhild. Hän on niin karsas ja arka taidostaan, että vaivoin äitikään päästetään keittiöön.

-- No, sitte minä en tiedä mitä neuvoisin sinulle, Ragnhild parka, sanoi Liina, jollet juuri tahtoisi ruveta laupeudensisareksi.

-- Ei sekään käy. Vanhempani eivät soisi minun herättävän niin suurta huomiota, ja sitäpaitsi pelkään itseltäni puuttuvan kykyä siihen. Lienee jotenkin varmaa, että käyn tanssiaisissa sekä muissa huvituksissa niinkuin ennenkin, sillä ei ole minulla voimaa vetäytyä pois siitä, mikä on yleisenä tapana, niin vastenmielistä kun onkin päivät pääksytysten vaan huvitella.

-- Kylläpä minä sitten olen paljoa onnellisempi, virkkoi Maria Ståle, nuori tyttö, jolla oli lempeät sinisilmät ja pari paksua kellanruskeata palmikkoa niskassa.

-- Minun päämääräni, ainakin vastaiseksi, on niin ilmeisen selvänä edessäni, ettei minun tarvitse sitä etsiä tai vähääkään tuumailla.

-- Niin, te maalaispapintyttäret, te olette onnellisia olentoja, huudahti Hildur. Romaaneissa heidät kuvataan aina vaaleanverisiksi, ovat Marioita tai Annoja ja käyvät vaalimassa köyhiä ja sairaita, jotka heitä siunailevat.

Maria nauroi sydämmellisesti.

-- En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että olisin joku romaanityttö, mutta -- enhän ole koskaan romaania lukenutkaan.

-- Et koskaan lukenut romaania! ihmettelivät tytöt.

-- Pidätkö sitä syntinä? kysyivät jotkut.

-- En. Onhan paljon hyviä romaaneja. Ja jos kirjailija on ihmistuntija, ovat hänen teoksensa hyvinkin opettavaisia. Mutta minulla on näihin saakka ollut paljo tekemistä koulussa ja lupa-aikoina kotona. Isäni sanoo, että minun ensin täytyy laajentaa tietojani, kehittää arvostelukykyäni ja vakaannuttaa luonnettani, ennenkun tuhlaan kallista aikaani romaanien lukemiseen. Mutta sittenkun kerran alan, tahtoo hän itse valita minulle parhaitten kirjailijain teokset.

-- No, ja mikä sitten on päämääräsi, jos saan kysyä? tiedusteli Alice hiukan pilkallisesti.

-- Keittäminen ja sukkien parsiminen, nauroi Liina, siitä panen vaikka vetoa.

-- Oikein arvattu, sanoi Maria hilpeästi, ja pikku siskojen hoitaminen ja kouluun valmistaminen.

-- Niinmuodoin emännöitsijä, ompelija, kotiopettaja ja lapsenhoitaja, virkkoi Alice. Se on melkein liikaa yhdelle ihmiselle.

-- Ja kuitenkin luulet ennättäväsi lukea, muistutti Eedit.

-- Tietysti, sanoi Maria. Luulen toki voivani käyttää lyhyen iltahetken siihen tarkoitukseen. Sitäpaitsi isäni tavallisesti lukee ääneen äidille ja minulle, kun me ompelemme taikka kehräämme.

-- Mutta mitä tulee meidän "pikku lapsestamme", kysäsi Maria hyväillen muuatta hyvin nuorennäköistä, heiverävartaloista tyttöä, joka vielä näytti olevan kesken kehitystään.

Tyttö loi katseensa Mariaan. Hänellä oli kauniit, syvälliset silmät.

-- Sinun sopisi ruveta pianonsoittajaksi, pikku Fanny, sanoi Maria ystävällisesti. Eikö sinua haluttaisi?

-- Oi kyllä! Mutta -- -- sitähän en voi milloinkaan toivoa, vastasi Fanny kainosti ja hiljaa.

-- Mikset voisi? Olen kuullut sinun soitto-opettajasi, herra E:n sanovan, että sinulla on erinomaiset soitannolliset luonnonlahjat, huomautti Jenny.

-- Luulen omaavani jonkinlaisia taipumuksia, sanoi Fanny huomattavasti punastuen. Mutta soittotaitokin vaatii suuria opinnoita, ja äitini on köyhä, lopetti hän alakuloisesti.

-- Alatko nyt antaa tuntiopetusta? kysyi Maria.

-- Alan, jos vaan saan oppilaita. Herra E. on luvannut suositella minua.

-- Eikö sinun tee mielesi esiintyä, saavuttaa yleisön ihailua ja saada kättentaputuksia ja kukkaisvihkoja? kysyi Hildur.

-- Ei vähintäkään. Minua aivan puistuttaa ajatellessani esiintymistä. Rakastan soittoa sen itsensä vuoksi, vastasi Fanny viehättyneenä. Hän oli muuten vähäpuheinen ja punastui senvuoksi nyt rohkeuttaan.

-- Ketkä täällä eivät vielä ole puhuneet tulevaisuustuumistaan? kysyi Maria.

-- Minä en vielä ole sanonut sanaakaan aikeistani, virkkoi Eelin Björkman, koska niistä mielestäni ei ole mitään kertomista, lisäsi hän vaatimattomasti.

-- Sano kuitenkin, pyytelivät jotkut.

-- Tätini, jonka luona asun, on ompelija.

-- Kyllä tiedän, neiti Sundström, sanoi Alice.

-- Aivan niin. Hänen mielestään minä voisin opetella vaatettamaan hattuja. Minulla nimittäin ei ole lukuhalua, kuten sisarellani Jennyllä.

-- Ja luulenpa, että sinusta tuleekin oiva ompelija, virkkoi Jenny hilpeästi, sillä sinä valmistit niin mainioita hattuja ja leninkejä nukillemme ennenmuinoin.

-- En minäkään ole kertonut mitään vastaisista aikeistani, sanoi Amy Lundin koettaen näyttää hyvin ylhäiseltä. Mutta minä en voi käsittää, että näin nuorena jo tarvitsisi olla niistä niin selvillä. Aijon käydä jossakin kylpemässä kesällä ja syksyllä huvitella ahkerasti. Äiti sanoo aina, ettei nuoren tytön pidä hautautua kotiinsa kuin nunna, vaan olla mukana ja näyttäytyä ihmisten parissa.

-- Oikein Amy, virkkoi Liina. Tunnen sanomatonta helpotusta kuullessani, että joku teistäkin on niin hypi hyödytön olento kuin minä. Kuullessani tuollaisten pyhimysten ja viisauden esikuvien puhuvan kuin Eeditin, Jennyn ja Marian ja tuonkin pikku Fannyn, nuorimman joukossamme, laihoine taikasormineen, olen mielestäni oikea syntisäkki. Mutta minua lohduttaa ettei Ranghild edes parsi sukkiaan, nähkääs sen työn saan minä kyllä itse tehdä, siinä vaatimuksessa hyvä äitini on heltymätön. -- Nyt on ainoastaan Lyydia Werner jäljellä. Sano, että sinäkin aijot hyppien, laulellen viettää nuoruutesi ja sitte vanhaksi tultuasi mennä naimisiin jonkun maanviljelijän kanssa, tai tulla oppineeksi tai kirjoittaa romaania tai jotain samantapaista.

Lyydia hymyili. Hän oli hoikka ja hento, hipiä läpikuultava, hieno puna poskipäissä ja silmissä omituinen loiste. Hänen taaja, raskas hengityksensä ja sisäänpainunut rintansa todistivat, että hänellä oli parantumaton keuhkotauti.

-- Minä en elä vanhaksi, sanoi hän koruttomasti ja suuteli lempeästi Liinan äkkiä totisiksi käyneitä kasvoja. Päämäärääni en senvuoksi voi tavoitella tässä elämässä. Pianhan jätän teidät kaikki.

Seurasi pitkä äänettömyys. Äskeisen hilpeän pakinan perästä tuntui tämä hiukan juhlalliselta.

Liina alotti uudelleen keskustelun.

-- Kenties sinä vielä paranet, puhui hän kietoen kätensä Lyydian kaulaan, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen rusopäitä poskiaan. Oi, sinä et saa kuolla näin nuorena. Se on niin kauhean surullista.

Lyydiankin silmässä väikkyi kyynel, mutta hän koetti tyynnyttää huolestunutta ystäväänsä:

-- Elä itke Liina. Etkö muista miten kauniisti pastori juuri äskettäin puhui meille kuolemasta ja ijankaikkisesta elämästä? Miksikä sitten kuolema olisi niin surullista? Olen kiitollinen, että vielä sain käydä rippikoulun. Pyysinkin erityisesti vanhemmiltani, koska mielestäni loppu oli lähellä ja koska minulla oli vielä moni seikka epäselvänä. Nyt olen tyyni ja iloinen. Olen oppinut katselemaan elämää ja kuolemaa aivan toiselta näkökannalta. Mutta elkää nyt antako näiden vakavien ajatusten häiritä itseänne. Kuivaa kyyneleesi, Liina, ja ole iloinen.

-- Minusta on ikävää ajatella, että tämä pieni piirimme nyt hajaantuu, sanoi Maria tuokion kuluttua. Tänä rippikouluaikana olemme oppineet tuntemaan toisiamme, kuulleet ja mieliimme painaneet paljon unhottumattoman kaunista, ja nyt me jo vetäydymme takaisin erilaisiin tehtäviin. Niinköhän me unhotamme toisemme?

-- En ainakaan minä, vakuuttivat jotkut. Toiset taas ajattelivat eri elämän kohtaloita ja olosuhteita. Alice mitteli halveksivin katsein köyhää Eeliniä ja ajatteli sydämmessään, etteihän hän voinut seurustella ompelijan kanssa eikä pitää häntä ystävänään. Amy ja Hildur ajattelivat samaan suuntaan.

-- Varmaankin on tämä aika jäävä rakkaaksi muistoksi meille kaikille, sanoi Eedit. Ja vaikka aika ja olosuhteet erottaisivatkin meidät, on kuitenkin aina välillämme olemassa yhdysside -- juuri muisto tästä rippikouluajasta.

-- Luulen, että vaikka vasta sadan vuoden perästä tapaisimme, minä sittekin pitäisin jokainoaa teistä tuttavanani, sanoi Liina innoissaan.

-- Sata vuotta on pitkä aika, huomautti Jenny hymyillen. Kukapa tiesi, tulet sinä vielä kreivittäreksi tai ruhtinattareksi, ja olenpa silloin varma, että joutuisit hyvinkin hämillesi, kun nauhapukuinen palvelijasi ilmottaisi: Jenny Björkman, kansakoulunopettaja tai Hanna Sandberg, emännöitsijä.

-- Hyi sinua Jenny, kuinka voit sellaista sanoa, nuhteli Liina. Luuletko minun katsovan sukuun tai säätyyn. Päinvastoin viihdyn hyvin kansan parissa ja pidänkin enemmän maalaisherroista ja papeista kuin kreiveistä ja ruhtinaista. Ja sittepä luulen, etten menekään naimisiin, sillä palvelijat ja muut velvollisuudet tuottavat paljon huolta ja vaivaa.

-- Luuletko sinä, että vain naineilla ihmisillä on velvollisuuksia? kysyi Maria.

-- Kuule, elä rupea herättämään omaatuntoani, pyysi Liina ojentaen molemmat kätensä Marialle. Toisinaan kyllä kuulen salaista kuisketta sydämmessäni, että minullakin mahtaa olla joitakin velvollisuuksia, ja silloin menen äidin avuksi kuorimaan maitoa tai puhdistamaan marjoja. Mutta sittenkun olen sekottanut kermat ja maidot ja syönyt itse parhaat marjat suuhuni, ajaa äiti tavallisesti minut matkoihini, ja niin on omatuntoni rauhoitettu siksi erää.

-- Mutta ei elämä kaikissa yhteiskuntaluokissa ole ollenkaan samanlaista, virkkoi Alice ja pyöritteli kimmelteleviä sormuksiaan. Jos minun pitäisi kuvitella avioliiton mukanansa tuovan kaikkea sitä mitä Liina kertoi palvelijoista, ruuasta ja velvollisuuksista, niin en ikinä menisi naimisiin. Minua sellainen kammottaa.

-- Mutta minusta on mahdotonta ajatella pienintäkään elämän suhdetta ilman velvollisuuksia, puolustelihe Maria innokkaasti.

-- Riippuu siitä, mitä pitää velvollisuutena, sanoi Amy. Auttaa köyhiä ja käydä kirkossa -- --

-- Mutta Amy, pidätkö sinä kirkossa käymistä velvollisuutena, sehän on meidän ilomme, huudahti Lyydia.

-- Niin no, enpä niinkään, korjasi Amy punastuen. Minä en tarkoittanut juuri sitä, mutta tiedäthän, että vanhempiansa totteleminen, totta puhuminen ynnä muu sellainen kuuluvat meidän velvollisuuksiimme.

-- Mutta emmeköhän ole luodut tekemään jotakin työtäkin, intti Jenny. Lienee kai jokaisella tehtävänsä, kunhan vaan osaa oikein etsien löytää sen?

-- Sitä en minä puolestani saata hyväksyä, vastusti Ragnhild. Minun mielestäni löytyy ihmisiä, joiden toimettomuuteen kulutettu elämä ei tuota muuta kuin alinomaista kyllästystä, ja joille kaikki nautinnot ovat tarjona, mutta eivät sittenkään tunne tyydytystä.

-- Silloin iloitsen minä köyhyydestäni, sillä se pakottaa minua työhön, joka onkin minulle vaan onneksi, päätteli Maria.

-- Niin, niin minustakin, huoahti Ragnhild.

-- Menetkö sinä naimisiin, Maria? kysäsi Fanny lapsellisesti. Hän ihaili Mariaa, kuin jotakin korkeampaa olentoa.

-- Sitä en tosiaankaan tiedä, nauroi Maria. Ensin on minun toimitettava kaikki sisareni kouluun ja sitte tulee minun pitää huolta taloudesta, jotta on vielä pitkä aika, pikku Fanny.

-- Voisinpa vaikka panna vetoa, että Maria menee naimisiin, tiesi Liina. Kuvittelen mielessäni häntä pyöreän pöydän hallitsijana. Vastapäätä istuu "isä kulta" ja pöydän ympärillä kymmenen, viisitoista toivehikasta tainta leukalappuineen ja olutjuustokuppineen "äitiä" huutamassa. Ja kun hän on kouluttanut siskonsa ja veljensä, tulee omien lasten vuoro. Ja hän keittää aimo padallisia puuroa ja velliä, niin että isä ja äitikin saavat osansa, sillä he tietysti eivät voi elää ilman Mariaa. Voi, voi Maria, luulenpa, että tahtoisin olla yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin sinä. -- Mutta sallikaa minun nyt kuvailla kaikkien teidän tulevaisuuttanne, tyttö kullat.

-- No, annahan kuulua.

-- Eeditistä tulee peräti oppinut tohtori, hän kirjoittelee lääkeopillisia tutkimuksia, sahaa lähimmäistensä käsiä ja jalkoja, kuolee naimatonna. Jenny opettaa Suomen nousevaa nuorisoa, kunnes jok'ainoa korvenpoika laskettelee latinaa kuin vettä ja jokainen salon tyttö soittelee Bethovenin sonaatteja; menee naimisiin opettajan kanssa. Alice ei herkeä tanssimasta, ennenkun joku markiisi tai ruhtinas hänet löytää eikä mene naimisiin velvollisuuksien tähden. Hildurista tulee traagillinen suuruus; hänen nimensä on jälkimaailma marmoriin kaivertava. Hanna keittää maukasta soppaa, joka päättyy häihin ja morsiushuntuun, menee naimisiin maanviljelijän kanssa -- siitä saatte olla varmat. Eelinistä tulee -- odottakaapas -- hoviompelija. Fanny -- uh! -- hänestä tulee hovipianisti. Hän kerää sylin täydet hyvä-huutoja, kukkia ja imartelua. Amy -- niin -- sitä ei ole helppo sanoa. Minä en näe yhtään valon välkähdystä hänen tulevaisuudessaan, ellei hän mahdollisesti jossain kylpylaitoksessa näyttele jonkun romaanin sankarittaren osaa todellisuudessa.

Liina vaikeni ja katsahti Lyydiaan rakkautta säteilevin silmin. Hän ei hennonnut laskea leikkiä tästä rakkaasta ystävästään, jonka hän tiesi jo pian sanovan jäähyväiset elämälle.

-- Mutta sinä et virka itsestäsi sanaakaan, huomautti Maria.