Part 5

"Vielä elää, mutta sairas on, ja sinua on ikävöinyt. Tuolla se asuu sinun entisessä kamarissasi, ja Heikki, nuorin lapsi, on vielä hänen kanssaan..."

Hilma kyllä kuulee mitä Selli puhuu, mutta ei saata itkultaan mitään puhua.

"Muut ovatkin jo maailmalla kaikki... Missä lienevätkin... en tiedä..."

"Lailakin...?"

Hilman ääni väräjää ja hän katsoo tuskallisena Selliä silmiin ikäänkuin apua pyytäen.

"Laila on mennyt uuden metsäherran perheen palvelukseen... Mihinkä lienevät siirtyneet Etelä-Suomeen; ei ole hänestäkään kuulunut..."

"Laila parkakin... avarassa maailmassa!"

"Pojat lienevät tukkitöissä, vaan en ole heistäkään kuullut... Olen elättänyt itseäni käsitöillä, vaan nyt olen aikonut kesätöihin, jos tämä lapsi paranee..."

He olivat ääneti pitkän aikaa, kumpikin omissa surullisissa muistoissaan. Hilman tuntoa soimaa ja hän tuntee, että se entinen tuska, joka ei vielä ollut kuin aavistusta, nyt oli muuttunut ja kasvanut puolta raskaammaksi. Elämä tuntui hukkaan kuluneelta, ja raskas murhe siitä, ettei ollut tehnyt mitä olisi voinut, uhkasi sydämen halaista...

"Kaupin leski on ollut hyvä sekä äidille että minulle... hänettä olisi äidilläkin monesti hätä ollut... Sinua kai vieläkin muistelee..."

Kun Hilma ei siihen osaa mitään sanoa, jatkaa Selli:

"Kumma sinä olit, kun et Kaupin leskeä ottanut... nyt olisit emäntänä, sillä kaikki entiset lapset ovat jo naimisissa... Eikä näy Kaupin leskelle kukaan muu kelpaavan, vaikka ottajia kyllä olisi..."

"Kuka sinut petti?" kysyy Hilma sitten äkkiä.

Sellin katse laskeutuu, puna poskille kohoaa ja väräjävin äänin hän selittää:

"Rakas oli minulle ja olisi vieläkin... takaisin lupasi tulla, kun tiesi kuinka asiani ovat... Vaan ei ole kuulunut... Olisiko koskiin hukkunut tai tukkimetsään kuollut..."

"Tukkilainenko oli...?"

"Tukkilainen oli, ja roima oli mies ja hyvä silmistään ja sydämestään... En usko minua pettäneen, vaan vielä takaisin tulee, jos hengissä on... lapsensa ja minut omaksensa tunnustaa..."

"Selli parka..."

Lapsi on lakannut itkemästä ja nukahtanut äitinsä syliin.

Suuressa, avarassa pirtissä istuvat sisarukset vierekkäin itkeytynein kasvoin ja näkevät, kuinka aurinko kultaa koko lattian ja kuinka pääskyset lentävät pitkin pihaa...

"Ihana aamu", sanoo Hilma. "Mutta karjankelloja ei kuulu..."

"On äidillä yksi lehmä, Kaupin lesken antama, naapuritalon navetassa..."

"Menkäämme äidin luokse!"

"Menkäämme!"

Molempien ääni oli nyt ystävällisempi, ja sisarellisemmasti he toisiaan puhuttelivat.

He menivät poikki porstuan äidin asumaan kamariin, joka oli Hilman entinen makuuhuone, Selli edellä, Hilma hänen jälessään.

IX

Isännän, Aaron, kuoltua on Haukkavaara myyty ja Kaupin leski on sen ostanut, viljellen nyt sitä syrjämaana. Lapset ovat joutuneet maailmalle mikä minnekin, ainoastaan nuorin on enää äitinsä hoidossa.

Aaron kuoltua on emännänkin jo ennestään heikko terveys huononemistaan huononnut, ja nyt ei enää jaksa paljoa jalkeilla olla. Mutta Kaupin leski on kuitenkin sen verran pitänyt huolta hänen toimeentulostaan, ettei hänen ole tarvinnut köyhäinhoitoon turvaantua. Mutta ikävää ja raskasta on hänen elämänsä näinä viimeisinä vuosina ollut, varsinkin lastensa vuoksi.

Hilmaa oli hän enimmän surrut.

Kalpeana ja laihtuneena istui emäntä sänkynsä laidalla Hilman kanssa puhellen. Selli oli poistunut lapsensa luo ja Hilma jäänyt kahden kesken äitinsä kanssa.

"Laihtunut olet ja punaiset poskesi kadottanut", sanoi äiti. "Lienetkö terve?"

"En minä vielä ole sairaalta tuntunut", vastasi Hilma.

Emäntää yskitti hirveästi. Hilma avasi akkunan, josta kultaista aamuilmaa ja pihlajankukkien lemua tulvasi huone täyteen.

"Kohta kai ne ovat minunkin päiväni päässä", puheli emäntä yskänsä välissä. "Ja nytpä jo alan joutaakin. Olen sinua ikävöinyt ja kerran tahtonut puhutella ennenkun kuolen, ettei jää tunnolleni painoa... Sinua se asia koskeekin... Olihan Aaro vainaja aina hyvä sinulle?"

Emäntä kysyi sen omituisella äänellä ja katsoi Hilmaa tutkivasti silmiin.

"Hyvä oli hän aina minulle... Vanha isäraukka!"

Emäntä oli hetken hiljaa, mutta kun Sellin askeleet kuuluivat porstuassa, kiirehti hän sanomaan:

"Ei Aaro vainaja ollut sinun oikea isäsi... Sinun isäsi oli kulkeva tukkilainen, joka hukkui jo ennen kun sinä synnyit..."

Emäntä alkoi sen sanottuaan yskiä ja kaatui voimatonna vuoteelleen. Hilma tuijotti häneen kauhistunein, kalpein kasvoin ja sanoi vihdoin:

"Äiti hourii..."

"En minä houri, mutta minä en ole ennen sanonut sitä sinulle, kun Aaro vainaja kielsi, ettei sanoa. Vaan ei saanut tuntoni rauhaa ennenkun sain sanotuksi... tosi se on... kysy rovastilta, hän tietää..."

Yhä tuijotti Hilma kauhistunein katsein äitiinsä eikä oikein näyttänyt ymmärtävän mitä äiti sanoi.

"Aaro vainaja tiesi kaikki eikä koskaan minua siitä muistuttanut... ja sinua rakasti niinkuin omia lapsiaankin... niinkuin itsekin muistanet..."

"Eihän ole sinun syysi, että minä olen rikkonut... etkä sinä ole isäsi luontoa perinyt... kovaluontoinen olet... isäsi oli huikenteleva ja hurja mies... maailman veijari ja lurjus..."

Sanaa sanomatta nousi Hilma horjuen ylös vuoteen vierestä ja kävi porstuaan...

Piha oli täynnä päiväpaistetta ja pääskyset viillättivät poikki pihan joen rantaan asti ja sieltä nuolena takaisin.

Melkein kuin tietämättään käveli Hilma rantaan päin, käsittämättä mitään...

Vasta kun hän pääsi vanhan saunan luo, selvisi hän ja tunsi kylmiä väreitä kulkevan pitkin ruumistaan... Kauhea tuska raateli rintaa, ja hänestä tuntui niinkuin hänen tarvitsisi paeta pois... paeta jotakin kauheaa, saastaista, likaista...

Hän lähti nopein askelin kävelemään rantatietä pitkin...

Luonto, suuri ja puhdas, oli hänen ympärillään puhtaimmillaan ja ihanimmillaan kukassaan...

Hänenkö omassa veressään oli saastaa ja syntiä...

Semmoinen hirveä epätoivo ja hurjuus jyskyttivät sydämessä, että ajatukset himmenivät. Hän käveli joen rantaan ja katseli kauan kirkkaaseen veteen, josta kellertävä hiekka pohotti päiväpaisteiselle vedenpinnalle. Tuli kuin jostakin ulkoapäin se ajatus, että hyppää jokeen, mutta syvällä sydämessä tuntui olevan kielto... Vanha, harmaja ja ystävällinen mies, Aaro, ei ollutkaan hänen isänsä!

Ja hän oli aina, aina pienestä lapsesta asti rakastanut Aaroa enemmän kuin äitiään... Kuinka lieneekään tuo vanha siivo mies kärsinyt elämässään...

Ja kun hän selvisi oikein asiaa miettimään, suuntausi hänen vihansa äitiä kohtaan... -- Tukkilainen... hurja ja maailman veijari... Mutta parhaillaan kun hän äitiä syytti, muisti hän Halmista, laulajaa... Tuossahan se oli lähellä saunaa, jossa ensi kerran sitä puhutteli...

Olisiko käynyt hänelle itselleenkin niinkuin oli käynyt äidille aikoinaan ja nyt Sellille...

Kun hän sitä joutui ajattelemaan, repsahtivat kädet helmaan ja hän istahti voimattomana rantatörmälle... Jos olisi laulaja Halminen silloin syksyllä tullut, niin... Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, mutta ei myöskään saanut kiinni mistään selvästä ajatuksesta... Kaikki kulki kirjavana sekamelskana hänen mielessään... lapsuus... kansanopistoaika, jona suuret tuumat mieleen painuivat ja jolloin isänmaa, Pohjola, kotiseutu, koti ja siskot... niin... joiden hyväksi oli kaiken kuntonsa päättänyt uhrata... Mitä oli jälellä nyt? Mitä oli tehnyt?

Yhtäkkiä lensi hänen mieleensä Laila, joka oli maailmalla -- pahassa, kavalassa maailmassa yksin... Miksi oli niin unohtanut kaikki, Lailankin?

Oliko hänen veressään sen onnettoman kulkurin verta niin paljon, että mieli teki pois kotoa...

-- Sinä voisit siten tehdä sekä vanhemmillesi että siskoillesi hyvän työn, -- muisteli hän rovastin sanoneen silloin kun oli kysymys hänen naimisestaan Kaupin lesken kanssa...

Niin, ehkäpä rovasti sittenkin oli hyvää tarkoittanut!

Mutta tiesikö rovasti silloin että hän oli eri isää, ettei Aaro ollutkaan hänen isänsä...

_Hänen veressään oli siis auttamattomasti aviottomuuden ja kulkurin verta!_

Se ajatus ja tieto tunki niin syvälle sydämeen, että hän melkein pyörtyi, makasi siinä kasteisella törmällä, kun sisar talosta juoksi hänen luokseen.

"Elä toki tee itsellesi pahaa... äiti pelkää!" rukoili Selli.

Hilma kohosi istumaan. Hänestä tuntui, että hänessä oli jotakin iäksi päiväksi särkynyt.

"Mene pois, portto sinäkin", sanoi hän tylysti Sellille ja työnsi häntä luotaan.

Toisenkin veri kuohahti.

"Elä kehu siveydelläsi", sanoi hän nyt vimmassa. "Kuinkahan olisi sinulle käynyt, jos se laulaja Halminen olisi saanut talossa käydä niinkuin aikoi... Vaan isävainaja sen esti... ja toimitti kansanopistoon..."

Hilma nousi seisomaan kuoleman kalpeana, mutta ei saattanut mitään sanoa.

"Sinun veressäsi on porttoutta kyllä... sillä sinä olet eri isää kuin minä... minun isäni oli kunniallinen mies, mutta sinun oli linnassa istunut roisto..."

Hilman huulet liikkuivat, mutta Sellin vimmastunut katse tunki hänen ytimiinsä asti.

Hän kokosi viimeiset voimansa ja lähti kuin takaa-ajettuna kävelemään rantatörmää pitkin. Sisar yritti häntä seuraamaan, katui kiivauttaan ja pyyteli anteeksi.

Mutta kun hän Hilman rinnalla kävellen oli seurannut tätä pitkän matkaa, pyörsi hän takaisin ja huusi hyvästiä.

Mutta ei kääntynyt Hilma häntä katsomaan eikä vastannut hyvästiin.

Vasta kun Hilma nousi polulta maantiehen, muisti hän, että oli jo päivä ja että kirkonkylässä olivat jo ihmiset hereillä.

Hän ei olisi millään ehdolla tahtonut nyt kävellä kirkonkylän läpi. Tuttavia voisi tulla vastaan...

Häntä uuvutti niin, että maailma musteni hänen silmissään... Ei ollut yhtään semmoista tuttavaa, jonka luokse olisi voinut poiketa hetkeksi levähtämään...

Mutta ei hän voinut siinäkään keskellä tietä seisoa. Hitaasti lähti hän kirkolle päin kävelemään. Onneksi ei tiellä ketään näkynyt liikkeellä, vaikka pihasalla näkyi ihmisiä.

Hän oli jo ehtinyt sivu Kaupin ja kirkon kohtaamatta ketään vastaantulijaa, mutta kun hän ehti pappilan kohdalle, näki hän edempänä hevosen tulevan vastaansa, kaksi miestä kärryissä istuen.

Hän säpsähti, mutta päätti kulkea allapäin ohi.

Hevonen tuli lähemmäksi, mutta Hilma tuijotti vain tien someroon ja koetti kävellä joutuin ohi...

Mutta juuri kun hän oli kohdalla, nosti hän katseensa maasta ja tapasi suoraan laulaja Halmisen katseen... Se ei ollut kuin silmänräpäys, mutta Hilma näki, että Halminen oli tuntenut hänet, samoin kuin hänkin Halmisen... ja että Halmisen kädet olivat rihmalla selän taakse köytetyt.

Muuta ei Hilma nähnyt, mutta hän sai kuin uusia voimia, jotta jaksoi kävellä majataloon asti.

Kun hän saapui majatalon pihaan, seisoi siinä muutamia miehiä keskenään jutellen.

"Huonolle tielle joutui tuokin laulaja Halminen", kuuli Hilma erään miehen sanovan.

"Niin joutui. Ei olisi uskonut. Murtovarkaudesta kiinni", kuului toinen sanovan.

Hilma koetti kävellä miesjoukon läpi, mutta kun hän ehti majatalon saliin, kaatui hän pyörtyneenä sohvalle.

X

Hilma on saapunut koululleen. Vasta sitten kun hän on vähän rauhoittunut, voipi hän ajatella, mitä hänen elämässään näinä viikkoina on tapahtunut...

Hänestä tuntuu niinkuin hän heräisi pitkästä, ilkeästä unesta, jolla ei todellisuuden kanssa ollut mitään tekemistä. Mutta sitä mukaa kuin hän voimistuu, sitä selvemmin hän käsittää, että kaikki onkin totta... armotonta, kivenkovaa todellisuutta... Totta on kodin häviö, totta on Sellin kohtalo ja totta on sekin, että hänen isänsä oli ollut kulkuri, lurjus... Mutta hirvein totuus on se, ettei hän mitään yrittänyt heidän hyväkseen, joita rakasti...

Hän alkaa syyttää itseään kaiken onnettomuuden alkusyyksi ja kuta enemmän hän uskossaan vahvistuu, sitä polttavammat tuskat vihlovat rintaa...

Miksei hän jäänyt seminaariin menemättä ja ruvennut Kaupille emännäksi? Koti olisi pelastunut... hän olisi voinut kouluun auttaa pienempiä veljiään ja kotipitäjässään hyvää vaikuttaa... sivistystä ja siveyttä... perustaa emäntäyhdistyksen ja olla kaikessa esimerkkinä nousevalle polvelle. Se olisi ollut jaloa elämää... kun toisten ja isänmaansa hyväksi... kotiseutunsa parhaaksi olisi elämänsä saanut uhrata...

Mutta näin...?

Ei mitään ollut saanut tehdyksi, joka tuntoa olisi viihdyttänyt... ei kerrassaan mitään...

Yhtäkkiä muistaa hän taas sisarensa, keltakutrisen Lailan, jonka kirkkaat silmät aina hymyillen häneen katsoivat...

Laila rukka! Yksin kavalassa, petollisessa maailmassa!

Ja niinkuin hukkuva oljenkorteen tarttuu, niin nyt Hilman sydämessä herää uusi ajatus pelastuksena ja lohdutuksena...

Hän lähtee hakemaan Lailaa... hän on saanut tietää mihin Laila metsäherran väen kera on muuttanut... hän hakee... etsii niin kauan, että kohtaa kultasiskonsa... tuopi hänet tänne kumppanikseen, ilokseen, lohdutuksekseen ja ystäväkseen elinajakseen...!

Se ajatus antaa hänelle voimaa ja toivo, että vielä voipi hyvittää ja parantaa sitä, jonka tiesi rikkoneensa, vahvistaa hänen uupunutta ja lannistunutta mieltään... Se toivo välähtää niin voimakkaana, että hän tuntee kuin uusi elämä pulppuaisi sydämessä...

Mutta sitä iloa ei kestä kuin hetkinen.

Sillä sijaan tulee yhtä arvaamatta hirveä, pelottava ja raateleva pelko Lailan kohtalosta. Hänen sairaassa, pelokkaassa mielessään syntyy kamala kuva siitä kurjuudesta, johon Laila on suurkaupungin vilinässä voinut hukkua...

Hän on näkevinään Lailan, sorean ja kauniin immen, herraspetojen ympäröimänä... Ne katselevat nälkäisin, nielevin silmäyksin kukoistavaa tyttöä ja viettelevät ja houkuttelevat... kullalla ja hopealla... Heidän hirveät himonsa kuohuvat eikä mikään rikos estä heitä niitä tyydyttämästä...

Orpo raukka, isätön ja äiditön, raiskataan ja jääpi yksin häpeään...

Kun Hilma kaikkea tuota kuvittelee, tulee hänelle semmoinen hirveä hätä, että sydän tuntuu rinnasta hyppäävän pois... Ei hetkeäkään enää saa menettää, ei silmänräpäystä kallista aikaa...!

Miksei ole ennen tämä ajatus hänelle tullut? Miksei ole ennen muistanut?

Ehkä on liian myöhää jo, -- kaikki ehkä menetettyä...

Kuin kuumilla kivillä hän liikkuu ja sairaalloinen puna palaa hänen poskillaan...

Ollapa nyt ystävä, joka lohduttaisi!

Mutta ei yhtään ystävää ollut!

Ei ollut koko maailmassa yhtään ainoaa ihmistä, jolle sydämensä sisimmän saattaisi kertoa ja tuskansa tulkita...

Yksin... yksin oli hän maailmassa!

Jospa hän Lailan kumppanikseen saisi, jospa hän vielä ehtisi ennenkun oli myöhäistä!

Hän voisi vielä sovittaa sen, jonka oli laiminlyönyt -- ja Lailasta tulisi hyvä ja jalo ihminen -- hänhän olikin eri isää, jonka suonissa ei ollut kulkuriverta, vaan siivon ja hyväsydämisen isän...

* * * * *

Kesälomaa on vielä pitkälti, ja Hilma lähtee Lailaa hakemaan. Kalpeana, silmissä levoton tuli palaen hän matkustaa ja osuu vihdoin sen metsäherran perheeseen, jonka matkassa Laila palvelijana on seurannut.

Mutta ei ole lohduttava se vastaus, joka hänelle annetaan, eikä hän ole sen likemmäksi päämaaliaan päässyt.

Laila on kyllä herrasväessä palvellut, mutta vuosi sitten mennyt erään toisen perheen palvelukseen. Se perhe asui jossakin maaseutukaupungissa...

Hilma sai tiedon perheestä ja asuntopaikasta ja matkusti sinne.

Aivan oikein. Hän tapasi perheen ja ajoi asiansa.

Perheen emäntä, suuri ja lihava rouva, jolle hän asiansa selvittää, kuuntelee hänen puhettaan, ja kun Hilma lopettaa, sanoo hän melkein moittivalla äänellä:

"Miksette ennen lähtenyt hakemaan Lailaa? Onko hän sisarenne?"

"On. Hän on sisareni..."

Hilma on lisäämäisillään, että hän on eri isää kuin Laila, mutta ei kuitenkaan sano.

"Olettekin vähän yhteen näköön..."

Ja hetken perästä, kun Hilma näyttää odottavan paksun rouvan tietoja, puhuu tämä:

"Minä en tiedä missä lienee nyt, vaan en minä usko hyvillä jäljillä olevan... Rupesi viipymään illoin kaupungilla, niin että meidän oli saatava toinen palvelija..."

"Ette tiedä, onko tässä kaupungissa vai ei?" kysyy Hilma julmassa tuskassa.

"Tuskin vaan... semmoinen lintu kuin Laila on ei pysy kauan yhdessä kohden..."

Paksun rouvan ääni on kylmä ja tyly eikä hän näytä aavistavankaan sitä tuskaa, joka Hilman sydäntä raataa hänen joka sanaa sanoessaan. Itku silmässä, tuska sydämessä jatkaa Hilma etsiskelyään.

Pahinta peläten on Hilma saapunut pääkaupunkiin ja kaikki kurjuuden ja saastan paikat nähnyt, mutta jälkeäkään ei kuulu siskosta.

Hän saapi tietoonsa, että siellä ja siellä on tavattu taasen nuori tyttö huonoilta jäljiltä. Hän rientää sinne, mutta se ei ole Laila.

"Siskoni on sinisilmäinen ja keltakutrinen ja nyt seitsemäntoista vanha... hän on minun näköiseni, vaikka hän on eri isää kuin minä", selittää Hilma viranomaisille.

Mutta he eivät osaa häntä mihinkään neuvoa.

Ja hän kulkee vieläkin, hakee ja kyselee.

Mutta ei hän pääse niille jäljille, jotka Lailan ovat vieneet kuin elämästä pois.

XI

Kun syyslukukausi alkaa, saapuu Hilmakin koululleen.

Mutta hän on murtunut ja sairas ja kummallinen, kiiltävä tuli palaa hänen silmissään.

Ei jälkeäkään ole hän löytänyt kultasisarestaan. Laila on kuin elävitten joukosta kadonnut.

Tuska, väsymys ja epätoivo rasittavat häntä niin, ettei hän tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Hän pelkää keskellä päivääkin ja hourii öisin. Nyt hän karttaa kaikkia ihmisiä eikä antaudu mihinkään keskusteluun heidän kanssaan.

Ei kukaan osaa selittää, mikä ennen toimeliaalle opettajattarelle on tullut, eikä hän kenellekään tuskiaan huuda. Yksin istuu, itkee ja miettii.

Syysöisin palaa tuli hänen lampussaan, ja usein on hänen nähty kävelevän edestakaisin huoneessaan.

Mutta merkillistä on, että hän siitä huolimatta jaksaa hoitaa opettajatointaan. Hän on lempeä ja hyvä lapsille ja puhuu usein Jumalasta, kodista ja vanhemmista. On sattunut jokunen kerta, että hän keskellä tuntia on unhoittunut katsomaan yhteen paikkaan, tuijottaen ja kuin vavisten... Ja kun siitä on herännyt, niin on sanonut olevansa kipeä ja päästänyt lapset pois.

Se on huomattu, että hän hermostuu, kun nuoria miehiä saapuu hänen läheisyyteensä, ja ettei hän yleensä miesten kanssa halua puhua mitään.

Ja hän alkaa kuihtua tavattoman nopeasti. Kasvot kalpenevat ja silmät putoavat kuoppiinsa.

Mutta yhä hän lapsia opettaa, tunti tunnilta; yhä öisin valvoo ja yhä harvasanaisemmaksi käy.

Mutta eräänä päivänä kevättalvella, kun hän saapuu luokalle, hymyilee hän, ja hänen silmänsä palavat omituisesti.

"Tunnetteko sisartani Lailaa, hyvät lapset?" kysyy hän.

Lapset tuijottavat häneen suurin kysyvin silmin eivätkä vastaa mitään.

"Ettekö tunne! Hän on minun näköiseni, vaikka minä olen eri isää..."

Lapset eivät ymmärrä häntä eikä hän vastausta odotakaan.

"Laila sisareni tulee tänne minun luokseni... ja hän on hyvin kaunis ja hyvä..."

Sama uudistuu vielä seuraavinakin päivinä, ja lapset kertovat siitä kotonaan...

* * * * *

Suuressa kartanossa, jossa unohdetut pimenneet sielut viettävät elonsa päiviä, on hoidokkina nuorenpuoleinen nainen, joka on menettänyt järkensä valon.

Ei hän raivoa eikä mellasta, mutta hän kulkee ja hakee, puhelee itselleen ja nauraa... nauraa tuota kauheata mielipuolen naurua... Mutta kun hän tapaa hoitajiaan, kysyy hän joka kerta:

"Tunnetteko sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää..."

Kun ei hän saa kysymykseensä vastausta, jatkaa hän hakemistaan ja uudistaa saman kysymyksen seuraavalle vastaantulijalle. Hän on hoidokeista hiljaisin, ja hän saa hoitaa puutarhaa ja liikkua pihasalla...

Mutta joskus sattuu, että hän alkaa puhua kodistaan, joka on kaukana valoisassa Pohjolassa, ja silloin tuntuu kuin puhuisi hän järkevän ihmisen tavalla. Mutta kesken kaiken kotiseutunsa kuvauksen mainitsee hän Lailan nimen ja silloin parahtaa hän kamalasti ja ulvahtaa, että ilma tuntuu särkyvän hänen ympärillään. Ja kun hän lakkaa itkemästä, hymyilee hän taas ja tekee tavallisen kysymyksensä:

"Ettekö tunne sisartani Lailaa? Hän on minun näköiseni, vaikka hän onkin eri isää..."