Part 4

Riihiä jo puitiin Haukkavaarassakin paraikaa. Aaro isäntä oli saanut vielä velkamiehensä vartomaan ja talonmyynti-kuulutus oli peruutettu. Vuoden sato oli tänä vuonna ollut runsas kaikin puolin, ja Aaro oli sitäpaitsi onnistunut saamaan paperipuumetsälleen ostajan. Metsärahoilla saikin kiivaimmat velkamiehensä asettumaan. Ja Hilma oli mennyt seminaariin. Hämärtyvänä iltana, kun riihestä oli palattu ja jo oli kylvetty, istuivat Haukkavaaran isäntä ja emäntä keskenään jutellen.

Hilman menon jälkeen oli Kaupin leski vielä käynyt Haukkavaarassa ikäänkuin Hilman jälkiä nuuskimassa. Pahalla päällä ja raskasmielisenä oli ollut, mutta ei ollut kuitenkaan uhannut hakea velkaansa Aarolta, vaikka hänellä olikin suuri saatava.

Ja kun Kaupin leski oli suoraan Aarolta ja emännältä kysynyt, mikä saattoi olla syynä, ettei Hilma, köyhä ja turvaton tyttö, suostunut tulemaan pitäjän parhaaseen taloon emännäksi, niin oli emäntä silloin sanonut, että huhu kertoi Salomonin olevan Aholan Annan lapsen isän -- ja sitä oli Hilma pahana pitänyt.

Silloin oli Kaupin leski kironnut ja sen pitempiä puheita pitämättä lähtenyt pois.

"Vaan lieneekö sitä oikeastaan moittinut", arveli emäntä. "Eihän Hilma minusta ollut entisen lainen missään suhteessa sitten kun sieltä kansanopistosta palasi... Yökaudet luki ja kirjoitteli kesälläkin ja usein itkikin. Ja ennen kun oli semmoinen hyvä karjanhoitaja ja verraton lypsäjä ja muuhunkin työhön aina ruttosa rupeamaan, niin ei ole koko kesänä kun kerran pyytämättä lypsämään tullut ja kerranko lie käynyt niityn laidassa... Ei siellä vaan siinä opistossa työhön kehoteta... lukemaan ja lukemaan vaan ikäänkuin sillä henkensä elättäisi... Vai eikö ole totta?"

Emäntä puhui kuin moittien Aaroa kaikesta.

"Niinpä näytti", myönteli Aaro alakuloisesti. "Vaan minkäpä minä sille tein. Semmoinen haluhan sillä oli sinne, että lakkaamatta kärtti..."

"Mikset komentanut työhön, vaan annoit joutilaana keimailla ja kirjojansa lueskella?" ärähti emäntä taas.

"Olisipa siinä ollut tilaisuus sinullakin Hilmalle sanoa... ja ehkäpä hän itsensä silläkin tiellä elättää, niin rovasti ainakin vakuutti", sanoi Aaro.

Siihen ei emännällä ollut vastaan sanomista. Mutta sen sijaan alkoi hän taas syytellä isäntää:

"Jos hän ei olisi kansanopistoon päässyt ja siellä niitä 'aatteita' saanut päähänsä, niin epäilemättä olisi Kaupin leskelle vaimoksi mennyt -- siihen monen kylän tyttäret toivoivat. Vaan kun et sinäkään kovaa sanaa sanonut, vaan annoit aina perään... Eihän Hilma yksin minun porinastani ja puheistani huolinut..."

"Mitäpä pakottamaan naimisiin, kun ei itsellä halua ollut... ja luulenpa Hilman kuuluvan sinulle sen verran kuin minullekin..."

Aaron äänessä soi katkera sävel, jota emäntä tuskin koskaan ennen oli kuullut. Ei pahimpina kiusausten hetkinäkään ollut Aaro, aina siivo ja sydämellinen, viitannut siihen, ettei Hilma ollut hänen lapsensa.

Mutta sen tunsi emäntä nyt, ettei asia Aaron mielestä ollut häipynyt eikä koskaan tietenkään unohtuisi, vaikka Hilmasta näytti pitävän niin paljon kuin muistakin lapsista.

Sanaakaan enää virkkaamatta nousi hän ja läksi navetan puoleen.

Mutta Aaro jäi yhä hämärämmäksi käyvään pirttiin istumaan omiin mietteisiinsä vaipuneena, eivätkä hänen surumielisiä ajatuksiaan tuntuneet häiritsevän pienemmät lapsetkaan, jotka lattialla mellastivat.

* * * * *

Myöhään syksyllä, kun joki jo oli jäässä, jänkät miehen kantavina mutakenttinä ja talven valkoinen käsi ilmassa viipotti, saapui Hilmalta ensimmäinen kirje kotiaan. Isän osoite oli kirjeessä, sillä Hilma tiesi, ettei äiti osannut kirjoitusta lukea.

Kun Aaro sunnuntaina palasi kirkolta, ilmoitti hän, että Hilmalta oli kirje.

Mutta vasta sitten, kun emäntäkin oli navettatyöt tehnyt ja takkaan oli sytytetty pystytuli, kokoontuivat kaikki lapset ja emäntä isän ympärille kuuntelemaan Hilman kirjettä.

Mutta merkillisen lyhyt oli Hilman kirje. Ei selittänyt olostaankaan muuta kuin että hän "voi hyvin". Ei ollut terveisiäkään nimenomaan kenellekään muulle lähettänyt kuin pikku Lailalle. Ei tiedustellut kotikylän kuulumisia eikä naapureista mitään. Ei ollut Kaupin leskestäkään sanaakaan.

Aaro näytti pettyneeltä ja emäntä istui puhumattomana ikäänkuin lisää odotellen.

"Eikö muuta mitään kirjota?" kysyi hän vihdoin.

"Eipä näy muuta olevan... puhdasta paperia tämä loppu", vastasi Aaro ja kääri kirjeen kokoon.

"Eikös Hilma Lailalle mitään lähettänytkään?" kysyi pikku Laila, joka isää vasten nojaantuneena oli kirjettä kuunnellut.

"Olihan siinä terveiset sinulle", sanoi emäntä, ja noustessaan ylös lisäsi hän tuikealla äänellä:

"Muille ei ole liiennyt sitäkään."

Mutta Aaro nousi ja pani Hilman kirjeen virsikirjan väliin loukkokaappiin.

Kun he illalla asettuivat levolle, ei Aaroa tuntunut nukuttavan.

"Mitä sinä valvot?" kysyi häneltä emäntä.

"Ajattelin minä kysyä sinulta yhtä asiaa... vaikka olisi sen saanut jo ennenkin kysyä, mutta en ole saanut sanotuksi..."

Emäntä kuunteli ääneti. Hän alkoi aavistaa, mitä Aaro aikoi kysyä.

"Oletko sinä koskaan sanonut Hilmalle, kuka hänen isänsä on?" sai Aaro nyt sanotuksi.

"Mistä sinulle nyt semmoinen johtui mieleen?" tiedusteli emäntä.

"Ajattelin tuosta kirjeestä... Kun aina minulle oli niin rakkaan luontoinen, niin nyt vaan muutaman rivin kirjoittaa..."

"En minä koskaan ole puhunut, eikä minun kauttani koskaan tietoa saa... Eikähän sitä asiaa kukaan muu tiedäkään kuin me kahden ja se kolmas, joka jo on kuollut..."

Emäntä puhui kiihkeämmällä äänellä kuin tavallisesti.

"Hyvä olisi, ettei saisi tietää", sanoi Aaro huoaten. "Omanani olen pitänyt Hilmaa niinkuin näitä toisiakin."

"Kyllä vaan sinä olet puolestasi hyvä ollut. Vaan olisin minä suonut, että Kaupin Salomonin olisi ottanut miehekseen..."

"Vaan vastenmielinen kai oli ja pelkäsi, luulen, niitä entisen emännän lapsia... Hyvältä tuntuu mielestäni, etten enempää pakottanut..."

"Olisit saanut pakottaa..."

"Hyvä on, etten pakottanut... Minusta tuntuu, että Hilma on nyt meiltä iäksi mennyt..."

"Pyh! Miten niin uskot ja ajattelet...?"

"En minä osaa niin selittää sitä, vaan niin minusta tuntuu."

"Ne ovat taas niitä sinun omia pehmeitä ajatuksiasi! Lupasihan hän muistaa ja ottaa Lailankin kouluttaakseen..."

"Niin minusta vaan tuntuu, ettei tule enää. Oli surkeaa, kun koko välin itki ihan asemalle asti..."

Ei emäntäkään siihen mitään virkkanut. Mutta kun kumpikin vielä valvoivat, sanoi Aaro:

"Kun ei tulisi isänsä luontoinen, hurja ja huikentelevainen..."

"Minuun se on tullut... kova on luonto, sen olen nähnyt, ja ylpeä lisäksi kuin mikähän..."

Emäntä nukkui pian, mutta Aaro valvoi aamupuoleen yötä ja mietiskeli syytä, miksi Hilma niin lyhyen kirjeen oli kirjoittanut.

VII

Hilma oli jo opettajattarena omassa koulussaan.

Vuodet olivat kuluneet, ja loistavasti oli Hilma koulunsa suorittanut ja parhaimpana pois päässyt. Nyt oli hän aloittamassa ensimmäistä lukukautta.

Hän on vähän laihtunut näinä neljänä raskaana vuotena ja jonkunlainen hermostuminen häntä vaivaa. Varsinkin iltaisin ja öin.

Pari päivää on koulu vasta ollut avoinna, ja hänellä on ollut paljon työtä. Hän tuntee väsymystä.

Mutta kun hän, kun syysilta alkaa pimetä, koettaa levähtää, lentävät ajatukset lapsuuden kotiin kauas Pohjolaan... ja jostakin julmasta teosta tuntuu tunto häntä soimaavan.

Nyt hän vasta oikein joutaa ajattelemaan. Sillä hän on tähän asti tehnyt työtä ja ahkeroinut eikä ole tahtonutkaan muistaa muuta. Mutta nyt on tullut raskas kivi sydämeen... Tunto soimaa siitä, että ylpeys esti hänet enää palaamasta entiseen köyhään kotiin, korkean Haukkavaaran alle. Sillä ei ole Hilma, sittenkun sinä koreana elokuun iltana seminaariin läksi, kotipitäjässään käynyt. Kesät on viettänyt milloin minkin luokkatoverin luona ja siten loma-aikansa kuluttanut.

Oli kulunut vuosia, ettei ollut sanaakaan kirjoittanut eikä vuorostaan minkäänlaisia tietoja kotipuolestaan saanut...

Ja tahallansa oli hän tänne näin kauas etelään tahtonutkin...

Mutta nyt juuri kun hän oli aloittamassa kouluaan, oli hän saanut tiedon, että isä, Haukkavaaran Aaro, oli kuollut...

Haukkavaara!

Hilma oli lyhentänyt nimensä Vaaraksi.

Näinä vuosina oli hänellä ollut kuin unehtuneena kaikki, koko entisyys, lapsuus ja koti siihen asti, kun seminaariin läksi. Mutta nyt virtasivat kaikki muistot yhdellä kertaa hänen mieleensä...

Suuret unelmansa ja haaveensa hän muisti ja kuvan siitä tulevaisuudesta, jonka valoisina kesäöinä oli mieleensä loihtinut. Muisti hän senkin, kuinka oli aikonut itsensä uhrata vanhempainsa ja pienten siskojensa hyväksi...

Nyt ne raukat eivät edes olleet saaneet kirjettäkään häneltä kahteen pitkään vuoteen...

Pikku Laila parka!

Hänelle tuli yhtäkkiä niin ikävä, että hän purskahti äänekkääseen itkuun., ja ensi kerran elämässään tunsi hän, että hän olikin yksin, aivan yksin...

Hän koetti tyyntyä, mutta sitä suurempina tuntuivat nyt tunnon tuskat raatelevan... Eikä tämä hänen elämänsä, jonka oli kuvitellut ihanaksi, tuntunut minkäänarvoiselta... Pettymyksiä pitkin matkaa... ystäviä, joiden ystävyys ei kestänyt kuin hetken...

Isänmaa!

Sen entinen kaiku oli kadonnut ja hänen oma voimansa vähentynyt. Mitä hän voisi tahi mihin kykenisi hän täällä, kaukana Pohjolasta...!

Sivumennen vilahti Pentti Luhtaniemikin hänen mieleensä ja ne muutkin toverit kansanopistoajalta. Pentti oli hukkaan joutunut... Hän oli seminaarissa ollessa lukenut sanomalehdistä, että Pentti oli vangittu murhasta, jonka juovuksissa oli tehnyt...

Mutta sitten taas vilahti valoa hänen mieleensä. Hän pyyhki kyyneleensä, silmäin loisto palasi ja suun ympärille ilmestyi käskevä piirre...

-- Jos muut sortuvatkin... niin en sorru minä... minä taistelen kaikkea pahaa vastaan maailmassa... minä opetan koululapsille siveellisyyttä ja kehoitan heitä... minä vihaan kaikkia miehiä... sillä heissä ei ole yhtään ainoaa kelpomiestä, jonka entisyys ei olisi tahraantunut...

Hyi heitä! Ja hyi kaikkea!

Hän nousi ja alkoi järjestellä huoneessaan.

Pitäjä, johon Hilma oli päässyt opettajattareksi oli Etelä-Suomen suurimpia, ja hänen koulunsa oli kaikin puolin mallikelpoinen. Se oli keskellä vankkaa kylää, josta rautatieasemalle ei ollut kuin muutamia kilometrejä.

Hänen edeltäjänsä oli viime keväänä kuollut -- keuhkotautiin, oli hänelle sanottu. Vanha ja vaivainen oli jo ollutkin, hermostunut vanhapiika, joka ei sallinut mitään leikkiä.

Kylä ja kouluhuoneet miellyttivät Hilmaa, mutta vaikka hän koulun puutarhassa, akkunansa alla, näki omenapuita, suurten kauniiden hedelmien peitossa, lensi ajatus kuitenkin Pohjolaan, Haukkavaaran alle... Siellä oli ollut pihlaja, joka juhannuksena oli valkoisessa kukassa ja syysmyöhällä punoitti marjoistaan...

Kun hän sitä alkoi ajatella, nousi itku taas kurkkuun ja hän heittäysi keinutuoliin.

-- Kun kuluu talvi ja tulee kesä, niin lähden Pohjolaan, -- mietti hän itkunsa välissä. -- Missä lienevätkin? Maailmalle kai kaikki joutuneet, pikku Laila parkakin! Kuinka sydämetön olen ollutkaan!

Hän itki niin -- koko elämänsä tänä yhtenä ainoana iltana.

Mutta taas tyynnyttyään muisti hän Kaupin leskeä... ja tunsi, ettei hän jaksanut ajatella sitä loppuun, -- kun ajatteli mahdollisuutta että hän nyt olisi Kaupilla emäntänä.

* * * * *

Mutta vähitellen, kun hän alkoi tutustua pitäjään ja pitäjäläisiin, alkoivat päivätkin tuntua lyhemmiltä, ja välisti voi hän jo laskea leikkiä lastenkin kanssa tunnilla.

Hän oli alussa välttänyt seuraa ja kulki enimmäkseen yksin. Harvoin hän hymähti, ja oli vähäpuheinen varsinkin isommassa joukossa.

Mutta pitäjän nuorilta miehiltä ei jäänyt huomaamatta, että uusi opettajatar, Hilma Vaara, oli kaunis tyttö, joka pukeusi aistikkaasti ja käveli komeasti, että hänen hymynsä oli suloista ja olentonsa viehkeää.

Ja kun Hilma joulun aikana nuorisoseuran iltamassa piti puheen, myönsivät kaikki, että heidän oli onnistunut saada lahjakas opettajatar.

"Mutta hän on vähän omituinen..."

"Kuinka niin?"

"Öisin valvoo ja itkee, ja kun nuoria miehiä näkee, niin melkein pelkää..."

"Kyllä hän siitä tasaantuu... ehkä liiaksi rasittunut ja hermostunut..."

"Niin kaiketi..."

Mutta kukaan ei onnistunut pääsemään Hilman tuttavuuteen, ja yhä harvemmin kävi hän missään seurassa; varsinkin hän silminnähtävästi vältti miesten seuraa.

Talven tullen muuttui hän yhä raskasmielisemmäksi, valvoi öisin ja päivin, oli heikko ja hajamielinen. Oppilaatkin näkivät hänen usein rientävän huoneeseensa itkemään.

Usein iltasin yksin istuessaan mietti hän tilaansa ja huomasi, että hänen terveytensä huononi huononemistaan. Ei hän oikeastaan itsekään tiennyt, mikä häntä vaivasi.

Miksi oli hän katkera ja epäluuloinen ihmisiä kohtaan? Eivät kai nämä ihmiset olleet syypäät siihen, että hän suri ja murehti... niin, hän ei tiennyt itsekään mitä oikeastaan suri. Miksi epäili hän kaikkia ihmisiä ja luuli pienimmänkin hymyn toisen huulilla olevan pilkkahymyä hänelle?

Oli häntä kehoitettu liittymään nuorisoseuraan, käymään naapureissa ja olemaan iloinen. Mutta kehoitukset olivat kuin kieltoa hänelle. Yhä enemmän hän epäili joka ainoaa ihmistä...

Kerran talvella oli hän saanut kotipitäjän rovastilta kirjeen, jossa rovasti m.m. oli kirjoittanut: "Kuinka sinua muuten nyt tuntuu opettajatoimesi miellyttävän? Minä olen niin lapsellisessa uskossa vieläkin, että paremmin olisit sopinut maalaistalon emännäksi kuin kansakoulunopettajattareksi..."

Mutta sanaakaan ei ollut rovasti maininnut haukkavaaralaisista, -- aivan kuin aavistaen, ettei Hilma tahtonutkaan tietää...

Isä oli kuollut... totta kai oli talo joutunut vieraan käteen!

Äitiä muisteli Hilma tylsin, kylmin tuntein. Äiti ei ollut koskaan häntä ymmärtänyt. Aina oli moittinut ja työtä, työtä vain komentanut tekemään... Isääkin oli äiti Hilman mielestä usein pahoin kohdellut ja raa'asti puhunut silloin kun Hilma aatteitaan selitti...

Mutta nuorempia siskoja hän ikävöi ja varsinkin Lailaa, jonka kasvattaaksensa oli aikonut ottaa...

Mutta se toivo häntä vielä virkisti, että kun tulee kevät ja kesä, matkustaa hän taas Pohjolaan, on siellä kesän, vankan vaaran alla ja virtavan virran rannalla... Hän sovittaa sen mitä on rikkonut... ja tulee tervein tuntein ja sydämin takaisin...

Usein joutui hän miettimään sitäkin, oliko hän sittenkään osannut oikeaan, kun pyrki seminaariin. Kaikki se, mitä hän oli kuvitellut ja toivonut tulevaisuudelta, olikin aivan erilaista...

Ja haaveet ja toiveet siitä, että hän kerran kulkisi valoa näyttäen Pohjolan kansalle, olivat kuin tietämättä loppuneet... tuli oli sammunut eikä ollut ketään, joka sen uudestaan sytyttäisi...

Semmoisina hetkinä saattoi Hilma istua huoneessaan tuntikausia käsikirjoituksiaan ja muistiinpanoja selaillen. Ne olivat rohkeita tuumia, ihania unelmia, jotka noista papereista tuulahtivat. Hän oli yrittänyt paljon ja paljon toivonut, mutta ne olivat nyt kuin kuolleita...

Hän löysi pieniä lastuja, joita kansanopistossa ollessaan oli kynäillyt. Niissä oli kuvattu Pohjolan revontulisia iltoja ja talvisten öitten aavistelevaa pimeyttä; niissä hehkui lempeä isänmaahan ja polo-Pohjolaan, ja niissä oli aina lopussa hän, jonka kättä sai pusertaa, että sydän lämpesi ja mieli ilostui...

Ne olivat niitä muistoja ja sitä aikaa kuvasivat, jona Pentti Luhtaniemi oli sankari...

Mutta oli siellä sievä lastu kodin ympäristöltä, luonnon kuvaus, jota lukiessa Hilmalle kyyneleet nousivat silmiin...

Sitä lukiessa veivät ajatukset hänet väkisten virran rannalle, korkean vaaran alle. Elokuun ilta oli olevinaan, niinkuin olikin se ilta, jota nyt vasten tahtoaan joutui muistelemaan. Hän leikkasi peltoa jokitörmällä. Väylä oli tyyni ja ilma lämmin. Lauttoja kulki siitä ohi, mutta eräs laski talon rantaan...

Ne nousivat maihin talon rantaan, kaksi tukkilaista, toinen vanhempi, toinen nuorempi. Kysyivät talosta karjanantia ja puhuttelivat ystävällisesti... Vanhempi mies nousi taloon, mutta nuorempi istahti pientareelle (se oli samana syksynä, jona kansanopistoon läksi) ja alkoi jutella.

"Onpa kaunista ja tuleentunutta ohraa", sanoi hän.

"On tämä melkoista... eikä ole hallakaan tänä syksynä hätyytellyt", vastasi Hilma.

Siitä pääsivät he keskustelun alkuun. Hän katsahti tukkilaiseen tarkemmin. Hän oli nuori, ja hänellä oli ruskea kihara tukka ja hyvin lempeät tummansiniset silmät... Eikä hänen kasvoissaan näkynyt sitä raakaa leimaa, jota tukkilaisten kasvoissa oli tottunut näkemään.

Hänellä oli uudet pitkävartiset pieksut ja kaulassa puhdas huivi.

"Tämän talon tytär neiti taitaa olla?"

Silloin hän säpsähti. Häntä ei ollut kukaan vielä sitä ennen "neidiksi" puhutellut.

Hän sanoi nimensäkin, ja kysyi vuorostaan tukkilaisen nimeä.

"Halminen minun nimeni on..."

"Oletteko te se laulaja Halminen, josta olen kuullut puhuttavan...?"

"Se minä olen... Vai on neiti kuullut laulaja Halmista mainittavan."

"Olen minä kuullut sen tekemiä laulujakin..."

Hänen kasvojensa ilme oli enemmän surullinen kuin iloinen eikä hän puhuessaan hymähtänyt kuin joskus.

"Täällä on hauskaa minusta olla täällä Pohjan puolessa; en minä täältä pyri pois milloinkaan..."

He puhelivat siinä pitkän aikaa, ja kun ei vanhempaa miestä alkanut talosta takaisin kuulua, läksivät he yhdessä pihaan. He eivät panneet sinä iltana lauttaansa kulkemaan, vaan viipyivät aamuun asti.

Aamuvarhaisella hän puheli Halmisen kanssa pitkän aikaa kaivon kannella istuen... siksi kunnes äiti tuli hopittamaan navetalle. Mutta hyvästiä sanoessaan Halminen painoi lämpimästi kättä ja hyvää vointia toivotti... Silmissä oli omituinen, lempeä kaiho ikäänkuin anteeksi olisi tahtonut pyytää...

Omituinen surumielisyys Hilman sydämessä nyt tuntui, kun tuota iltaa muisteli, sitä unelmaa, jonka mieli kuvitteli seuraavina päivinä...

He menisivät naimisiin. Laittaisivat siistin ja sievän tuvan johonkin korkealle jokitörmälle... Heillä olisi navetta ja kaksi lehmää... Halminen kulkisi talvisin tukinajossa ja kesäisin kuljettaisi lauttoja meren suulle; heidän elämänsä olisi hauskaa ja...

Eikä se haave ollut jättänyt häntä pitkään aikaan kansanopistossakaan... ennenkun sitten vasta kun Pentti Luhtaniemeen tutustui...

Kuinka olisikaan nyt, jos se unelma olisi toteentunut?

Ehkä hän olisi nyt onnellinen, terve ja elämänhaluinen... ehkä heillä olisi pieni, sinisilmäinen tyttö, joka äitiä seuraisi joen rantaan ja katselisi välkkyville virran vesille, jossa isä suuren tukkilautan päällä kulki alas meren suulle...

"Hyvästi rakkaani... molemmat!" huutaisi isä.

Hilma unehtui niin muistoihinsa, ettei hän huomannut taas yön tulleen... eikä muistanut sitäkään, että hänellä huomenna oli raskas työpäivä...

Uupuneena ja itkusilmin hän vihdoin nukahti levottomaan uneen.

VIII

Hilma on matkalla entiseen kotiinsa.

On valoisa kesäyö, Pohjolan kaikkein kirkkain ja ihanin. Valot vaarojen la'illa hyppelevät ja virran vesillä ilakoivat. Suuren erämaan sydän on sulanut, ja kyyneliin käypi kovan kiveliönkin silmä ihanimpana vuoden yönä.

Mutta raskas on Hilman mieli; kun hän katselee tuttuja vaarain huippuja, jotka pohjoista taivaanrantaa vastaan ikäänkuin valomeren keskeltä pohottavat, värähtää sydän.

Se on kaunista, tuttua ja verratonta -- niinkuin oli ennenkin. Kukahtaa käki samoin, kaiku kukkulan huipulta toiselle kiertää, mutta Hilman mieli vain on raskas.... raskas ja pimeä...

Kirkonkylässä vielä liikkuu ihmisiä, vaikka on sydänyö. Monta tuttavaa on häntä vastaan tullut, mutta ei yksikään ole häntä tuntenut, sillä hän ei ole tahtonut ketään silmiin katsoa... Mutta paljon on muutoksiakin näinä vuosina tapahtunut...

Kaukaa näkyy jo Haukkavaarankin harmaja laki ja välkkyy saarien välistä kirkkaita joen vuopioita. Suuri rauha ja kirkkaus vallitsee tänä ihanana yönä, jona taivaan ja maan valot toisensa kohtaavat.

Hilma on jo ajanut kirkonkylän sivu.

Kun hän ehtii siihen paikkaan, jossa maantie kiertäen lähtee Haukkavaaraan, mutta polku suoraan oikaisee poikki niittyjen rantatörmää pitkin, pysäyttää hän hevosen ja sanoo jalan jatkavansa matkaa.

Siitä palaa kyytipoika ja Hilma jatkaa matkaansa, tuttua polkua pitkin yksin kävellen.

Ei ole Hilma keneltäkään kysynyt Haukkavaaran väestä, ei tiedä elääkö äitikään. Ja siskot, asuvatko vielä entisessä kodissaan vai joko ovat hajaantuneet maailmalle. Koko tutun taipaleen on hän tahtonut tuntemattomana kulkea eikä hän ole kenellekään sanonut kenenkä tytär oli... ja että oli täältä pohjoisesta. Ei hän tiedä itsekään syytä kummalliseen käytökseensä, mutta niin hänestä kuitenkin tuntuu, ettei hän tahtoisi nyt, tänä yönä ainakaan, ketään tuttavaa tavata...

Nyt onkin viimeinen taival Haukkavaaraan kulumassa. Kun nyt ei vain rantatörmällä tulisi ketään tuttavaa vastaan.

Mutta ketään ei näy, vaikka hän katselee pitkin rantatörmää, joka vihannoi ja kukkii pitkänä, kauniina harjuna ohi Haukkavaaran.

Ja Hilma kiirehtii askeleitaan. Joku tukkilautta kulkee ylhäältä vuopioiden välistä ja jolloinkin kuuluu paukaus ja pitkien airojen natiseva ääni, kun lauttamiehet raskasta alustaan ohjaavat oikeille vesille.

Aurinko alkaa jo näkyä Haukkavaaran takaa, kun Hilma ehtii rantatiehen, joka taloon nousee. Helpotuksen huokaus pääsee Hilman rinnasta. Hän on päässyt taloon kenenkään tietämättä. Vanhan saunan sivu hän kävelee. Siinä on pitkää heinää kimaltelevan aamukasteen peitossa ja saunan seinää likellä, kivirauniossa, versovat vaarainpensaat rehevinä.

Entisensä näköinen on vielä talo. Pellot ovat jo pitkällä oraalla ja luhdikko peltojen alla polvenkahlomana heinikkona. Pian on hän pihassa!

Silloin sattuu silmään pihlaja, joka valkoisena seisoo hänen entisen akkunansa alla ikäänkuin morsian vihillä. Kuinka se on tuuheutunut ja kasvanut! -- Muistojen, ilojen ja surujen puu! -- ajattelee Hilma. Hän tulee pihaan. Ei näy mitään liikettä, mutta talo näyttää kuitenkin olevan asuttu, vaikka pitempi nurmi kuin ennen peittää pihamaata. Portaat ovat lahonneet, ja alimmainen kynnys on kokonaan poissa. Mutta porstuan ovet ovat auki...

Auki ne ennenkin olivat tähän aikaan kesää... Ei kukaan käynyt yörauhaa häiritsemässä... Menisikö hän sisälle?

Hilma seisahtuu porrasten eteen, ja hänen sydämensä sykkii niin että lyönnit kuuluvat...

Ehkä talossa jo olivatkin uudet asukkaat...

Hilmalle tulee melkein pelko ja hätä ja kerran jo juolahtaa mieleen, että kääntyy takaisin siitä... ei menekään sen edemmäksi...

Aurinko kohoaa yhä korkeammalle ja kultaa kastehelmisen pihamaan...

Lintujen laulua kuuluu lepiköstä vaaran alta, ja jossakin kaukana vaaran takana kilahtaa laitumella olevain hevosten kelloja...

Silloin alkaa kuulua pirtistä äänekästä pienen lapsen itkua ja liikettä...

Henkeään pidättäen kuuntelee Hilma oven takana, mutta ääni, joka itkevää lasta koettaa tyydyttää, tuntuu tutulta, vaikkei hän muista kenenkä ääni se on...

Silloin rohkaisee Hilma luontonsa, avaa oven ja astuu pirttiin...

Ensi silmäyksellä tuntee hän nuoren naisen, joka lasta hoitaa. Se on hänen sisarensa Selli, joitakuita vuosia nuorempi kuin hän. Sellin katse kohtaa Hilman katseen, ja Hilma ymmärtää, että Selli on hänet tuntenut...

Ei ketään muuta ihmistä ole koko avarassa pirtissä kuin Selli ja lapsi; köyhyys ja siivottomuus näkyy kaikkialla.

"Sinunko lapsesi tämä on?"

Hilma upottaa tuiman, kylmän ja jäisen katseen Selliin, joka ei kuitenkaan näytä siitä välittävän.

"Kuka on isä?"

Hilman ääni on jäinen ja kova; näyttää kuin tahtoisi hän silmäinsä salamoilla tappaa sisarensa.

Selli ei siihen vastaa, mutta hetken kuluttua sanoo hänkin niin kolkolla äänellä kuin voi:

"Tällälaillako sinä monen vuoden perästä tulet tervehtimään!"

Hilman äskeinen mielenkovuus herpoaa, ja hän purskahtaa hermostuneeseen itkuun.

"Voi sinua ja voi minua ja voi meitä kaikkia!" vaikeroi hän.

Selli ei virka mitään, mutta sisaren itkiessä heltyy hänenkin mielensä ja hän sanoo kuin anteeksi pyytäen:

"Pettynyt olen minä elämässäni... kuinka lienet onnellinen sinä... kun et pitkiin vuosiin ole itsestäsi mitään tietoa antanut..."

Hilma itkee yhä.

"Kun isä kuoli, jäimme orvoiksi ja köyhiksi... Kaupin leski on talon velastaan ottanut, mutta sallii meidän tässä vielä asua..."

"Elääkö äiti...?"