Part 3

Sekavin tuntein ja pääsemättä selvyyteen mitä hänen olisi tehtävä hän käveli Haukkavaaraan päin. Pitkä, kullankeltainen palmikko riippui rentona ja hänen hienot kasvonsa värahtelivät. Silmien sini oli kuin tummunut, mutta niiden ilmeessä heijasti uhmaa. Huulet olivat tiiviisti yhteen puserrettuina ja povi kohoili levottomasti. Polku, joka rantatörmää oli kulkenut, alkoi kaarena kääntyä taloon päin, matalaa koivikkoa kiertäen. Joen selällä näkyi tukkilauttoja soluvan, ja sieltä kuului puhelua ja hakkaamista.

Jo ehti Hilma talon rantaan, jossa ensimmäiset pellot olivat ja nyt hiusta näyttivät. Peltojen päässä kivikon päällä oli vanha, kaltto sauna, vaarainpensasten ympäröimänä ja nyt paraikaa lämpiämässä.

Kun hän käveli saunan ohi, juoksi sieltä hänen lempisiskonsa Laila häntä vastaan, sievät, punakat lapsenkasvot noessa ja kullankeltaiset, silkinhienot hiukset hajallaan. Kirkkain silmin ja naurussa suin Laila vastaan juoksi, paita vain ja lyhyt, rikkinäinen hamesiippa yllään.

Tunteet, joita ei pitkiin aikoihin ollut tuntenut, yhtäkkiä Hilman povessa alkoivat aaltoilla. Sanomaton sääli ja rakkaus pientä, kirkassilmäistä siskoa kohtaan täytti hänen mielensä ja hän sulki lapsen syliinsä, rinnalleen pusersi ikäänkuin siten tahtoen kaiken murheen ja tuskan sydämestään karkoittaa.

"Isä panee viikatteita varsiin ja pojat... maanantaina aletaan heinäntekoon", kertoi Laila.

Hilmalla oli taskussa vähän namusia. Niitä Lailalle suuhun pisti ja kysyi:

"Lailako saunaa lämmittää?"

"Selli ja minä olemme lämmittäneet ja isä on tehnyt Lailallekin haravan... Lähteekö Hilma heinäntekoon... Äiti sanoi, että Hilma menee Kaupille emännäksi..." puheli lapsi iloisena. Laila parka ei ollutkaan saanut olla Hilman sylissä koko kesänä.

Kun he tulivat pihaan, puuhaili Aaro poikainsa kanssa viikatteita varsiin ja äiti näkyi tulevan lehmäin kanssa metsäveräjältä päin.

Isä kertoi, että Kaupin leski oli juuri vasta lähtenyt talosta, mutta kun maantietä hevosella ajoi ja Hilma rantatörmää oli tullut, niin eivät sattuneet vastakkain.

"Aikoi tulla huomenna uudestaan", lisäsi Aaro. "Tärkeää asiaa sanoi olevan."

"Mitäpä hänellä minulle niin erinomaisen tärkeää olisi", sanoi Hilma välinpitämättömällä äänellä.

"Kyllä hän on sinulle jo paljon hyvää tehnytkin", sanoi isä.

Samassa tuli äitikin, kävellen lehmäinsä edessä hameenhelmat korkealle nostettuina; hän näytti väsyneeltä ja tuskaantuneelta.

"Jopa mampsellikin on raitilta palannut", sanoi hän melkein itkunsekaisella äänellä. "Tulisit nyt auttamaan lypsyä, kun minulla on niin sormi kipeä ja Selli päätaudissa makaa..."

"Jahka nyt vaihdan huonomman puvun", lupasi Hilma.

Mutta samassa näkivät he naapuritalon tyttären, Ylitalon Kaisun, tulevan kujasta polkua pitkin pihaan.

Kaisu oli ollut Haukkavaarassa melkein jokapäiväinen vieras sittenkun Hilma opistosta palasi. Hän oli opinhaluinen ja lainaili Hilmalta kirjoja. Aikoi ensi syksynä hänkin kansanopistoon, vaan sanoi vanhempain olevan vastaan. Monta valoisaa yötä olivat valvoen Hilman kamarissa viettäneet ja salaisuuksiaan toisilleen uskoneet. Hilma oli kertonut Kaisulle Pentistäkin... kuinka he toisiaan rakastivat ja Kaisu vuorostaan uskonut Hilmalle, että hänen mieleisensä oli Mäntymäen Kalle kirkonkylästä. Tytöt menivät nytkin heti Hilman kamariin. Kaisulla oli paljon kerrottavaa.

Mutta raskaalla mielellä oli Hilma. Eikä saattanut kertoa Kaisulle siitä, mitä Pentti oli kirjoittanut.

"Sinä siis ainakin aiot lähteä seminaariin?" kysyi Kaisu.

Hilma ei vastannut heti.

"Niin minä vielä olen ajatellut", vastasi hän hetken perästä, mutta hänen äänensä soi epävarmalta.

Kaisu ei sitä pannut merkille, vaan kertoi, että koko kylän nuoret huomenna kokoontuvat Haukkavaaran laelle huvittelemaan.

"Sinne tulee soittajakin, ja siellä tanssitaan. Kirkonkylänkin nuorisoa tulee. Totta kai sinäkin lähdet?"

Hilma mietti hetkisen.

"Se on semmoista raakaa elämää... onko siellä mitään hengen ravintoa, puheita tai muuta...? Ennenhän siellä on juotu ja välistä tapeltukin", sanoi hän.

"Pojat, jotka retkeä hommaavat, ovat sanoneet että jos joku esiintyy hutikassa, niin ajetaan paikalla pois... Ja jos tukkilaisia tulee, niin pidetään kuri niillekin... Leikitään vaan ja pojat hommaavat kahvivehkeet mukaan..."

Hilma mietti.

"Siellä sinä voisit pitää puheenkin, jos tahdot", keksi Kaisu.

Hilma innostui.

Nythän hänelle sattui tilaisuus, jossa saisi näyttää, mitä oli oppinut... tilaisuus, jossa voisi puhua Suomen kansasta, sen taisteluista ja kärsimyksistä, sen voitoista ja sen nykyisestä kulttuurista...

Se olisi aivan uutta puhetta näillä raukoilla rajoilla... ja siten hänenkin oppinsa ja tietonsa tulisivat kuulluiks laajemmaltakin.

"Mutta minäpä lähdenkin ja pidän puheen... isänmaasta ja kansansivistyksestä", sanoi hän innokkaana Kaisulle.

"Niin tee! Vanhat luulevatkin, ettet ole oppinut mitään muuta kuin... että olet alkanut työtä halveksia..."

Hilma innostui niin, että oli jo olevinaan puhetta pitämässä.

"Niin, työtä", sanoi hän ja asettui seisomaan pöydän eteen, Kaisun kuunnellessa, "työtä, raskasta ja uhraantuvaa vaaditaan vielä paljon ennenkun Suomemme -- niin, ennenkun Pohjolamme pimeihin korpiin tiedon aurinko paistaa. (Kuuntele sinä nyt, Kaisu, minä vähän valmistelen puhettani.) Sillä tämä maa, jota köyhäksi sanotaan, ei ole köyhä eikä sen luonto karua. Suuri isänmaan ystävä, runoilija ja kirjailija Sakari Topelius sanoo, että tässä maassa voi elää kaksitoista miljoonaa ihmistä... Mutta työtä on meidän jokaisen tehtävä, työtä kansamme kohottamiseksi tietämättömyyden unesta. Sillä pimeä korpi on vielä kirkon vieressäkin, jossa nuoriso aikaansa turhissa, irstaissa menoissa viettää... (Miltäs alkaa kuulua?)"

Hilma katsoi Kaisuun ylpeänä silmät loistaen ja pää pystyssä. Kaisu vuorostaan tuijotti, suu auki, Hilmaa ikäänkuin tämä olisi ottanut hyvät ryypyt tai muuten ollut suunniltaan.

"Niin... ja minä aion vielä puheeni lopussa koskettaa hyvinkin arkaa kohtaa... aion puhua nuorison yöjuoksusta ja epäsiveellisyydestä yleensä... Täällähän syntyy aina ensimmäinen lapsi heti häiden jälkeen, välistä ennenkin... ja sitäpaitsi on äpärälapsia... se on juuri seuraus yöjuoksusta..."

"Etkö sinä sitten koskaan ole päästänyt poikia illalla kamariisi?" kysyi Kaisu ikäänkuin se tässä olisi pääasia.

"En ole, ja nyt jos koettaisivat, niin häpäisisin niin että..."

"Eikös Kaupin leski ole koettanut?"

"Vielä mitä!" sanoi Hilma halveksien. "Minä halveksin nyt kaikkia miehiä..."

"Mutta mihinkäs sinulta sitten se Pentti jääpi?"

"Hän on samanlainen kuin muutkin..."

Tahtomattaan Hilma pillahti itkuun ja vaikeroitsi:

"Voi, voi, tämä elämä on ikävää..."

"Jopa sinä olet kummalla luonnolla tänäpäivänä", sanoi Kaisu.

Muuta hän ei osannut Hilman oudon käytöksen suhteen sanoa.

Kun Hilma hetken oli vesitellyt, muistutti Kaisu:

"Mutta eikö sinun pitänyt mennä lypsämään, kun äidilläsi on sormi kipeä?"

Hilma nyyhki vielä.

"Mitä minä huolin lypsyistä ja lehmistä", nyyhki hän ja yritti alkaa uudelleen itkeä.

Kaisu ei ymmärtänyt sanoa sitä eikä tätä.

"Kun ei ole yhtään oikeaa ystävää koko maailmassa", huokaili Hilma.

Kaisu käsitti laillaan "ystävä"-sanan ja virkkoi:

"Ottaisit sen Kaupin lesken, niin saisit samalla kertaa ystävän ja tavaraa..."

Hilma loi Kaisuun halveksivan katseen.

"Sitäkö sinä kutsut ystävyydeksi?" sanoi hän.

"Ottaisin minä ja ottaisi hänet moni muukin, jos tarjona olisi", sanoi Kaisu. "Kappalaisen Eedlakin varmaan ottaisi, jos saisi... Vaan ei kuulu huolivan Kaupin leski hänestä..."

"Elä, hyvä Kaisu, puhu minulle enää puolta sanaa Kaupin leskestä..."

"Mutta jo sinä olet kummanluontoinen ihminen!" kummaili Kaisu eikä vähääkään ymmärtänyt Hilmaa.

"Niin minä olen."

"Mistä sinä sitten Kaupin leskelle olet suuttunut? Kaikki tytöt vaan sanovat, että jo he ottaisivat... eikä ole vielä vanhakaan... Eikä töihin karttaisi se mies..."

"En minä huoli!... Minulla on suuri ihanne, jonka aion toteuttaa... muualla..." Kaisa ei taaskaan ymmärtänyt, mitä Hilma tarkoitti.

"Taidat sinä vielä muistella sitä laulaja Halmista, tukkipoikaa...?" kysyi hän. "Olen minä hänet tänä kesänä nähnyt... ja sinua tiedusteli... Elä nyt taas rupea itkemään... No, tulet sinä sitten huomenillalla Haukkavaaran laelle?"

Hilma mietti hetkisen.

"Tulen minä", vastasi hän, pyyhkien kyyneliä silmistään.

V

Marianpäivänä, elokuun 4 päivänä, vietettiin pappilassa aina ruustinnan nimipäivää, ja sinä päivänä piti kaikkien pitäjän nuorten kokoontua pappilaan, iloksi vanhuksille. Silloin siellä saatiin leikkiä ja pitää hauskaa.

Hilma oli myöskin saanut kutsun.

Hän päätti lähteä, vaikka ei ollutkaan pitäjän herrasväen kanssa tuttava. Kirkonkylässä oli paljon opiskelevaa nuorisoa, oli sekä nais- että miesylioppilaita, nuori metsäherra ja kaksi kansakoulunopettajaa.

Ne olivat Hilman mielestä aina näyttäneet ylpeiltä, metsäherra varsinkin. Ja ruotsinkieltä oli hän kuullut ylioppilaidenkin puhuvan, vaikka suomenkielisen koulun olivat käyneet. Herraslähtöä muka olivat. Hilma oli päässyt siihen uskoon, että ne halveksivat kansaa, ne eivät, vaikka kykenisivät, pane rikkaa ristiin kansan hyväksi, eivät kohdista rakkauttaan kansan syviin riviin eivätkä välitä sen huolista...

Niille pitäisi kerran saada sanotuksi...

Hän jo kyllä tiesi paljon -- siitä oli ollut kansanopistossakin puhe -- hänen oli tehnyt jo aikaa mieli kappalaisen neideillekin sanoa suomalaista totuutta. Nekin ne olivat niin olevinaan, etteivät puheille alentuneet, vaan syrjäsilmällä katselivat, keskenään supattivat ja naureskelivat. Nyt viime juhannuksena oli Hilma sen viimeiseksi nähnyt...

Kun hän kirkon luona puheli opettajan kanssa ja kertoi olostaan kansanopistossa, niin kappalaisen neidit ja pari ylioppilasta nauraa virnistelivät -- heille. Mistä syystä ja millä oikeudella? Opettaja oli kyllä vakuuttanut, etteivät nuo heille naura, mutta Hilma oli mielestään siitä varma ja halveksi heitä koko sydämestään.

Mutta nyt hän päätti heille sanoa, minkälaisia isänmaanystäviä he olivat...

Hän ihan paloi innosta. Hän ei antaisi väittelyssä perään -- sen verran hänkin jo asioita tiesi. Hänelle oli kerrottu, että varatuomari Karinkanta, joka koko kouluaikansa oli ollut pappilassa ja jonka rovasti sukulaisuuden vuoksi oli kouluttanut, varsinkin oli ylpeä kuin kuningas ja itserakas herra. Hänen mielestään ei kansa ollut muuta kuin raskasta työtä varten -- herrat ne olivat, jotka kansaa johtivat ja sitä opastivat...

Olikohan semmoinen vintiö lukenut koskaan Snellmanin aatteita?

Tuskin oli. Ja tuskin oli koskaan kansansa ja isänmaansa hyväksi aikonutkaan mitään tehdä!

Mitä vielä. Eivät ne muuta ajatelleet kuin omaa hyväänsä, ja omaksi hyödykseen ne kaikki tekivät.

Näitä Hilma jutteli naapuritalon Kaisulle, kun pukeusi pappilaan lähteäkseen. Kaisu katseli hänen toimiaan ja kuunteli hänen puheitaan.

"Paljonpa on puhuttu kirkonkylässä siitä puheestasi, jonka Haukkavaaran laella pidit... Olisivat saaneet olla sitä kuulemassa herratkin..."

"Niinkö? Kenen olet kuullut puhuvan?"

Hilman silmät loistivat.

"Kauppiaan puodissa puhuttiin. Kanttori, joka oli laella, kuten muistat, sanoi, ettei semmoista puhetta pysty moni mieskään pitämään..."

"Entäs muut? Puhuivatko muutkin?"

"Sanoivat kaikki, että se tyttö on tullut äijävaariinsa, joka oli mainio puhuja ja teki laulujakin..."

Hilmasta tuntui sanomattoman hyvältä.

"Kyllä he vielä saavat minusta kuulla muutakin... odottakootpa..."

Hän seisoi kuvastimen edessä ja kampaili pitkiä kullankeltaisia hiuksiaan.

"Jopa sinä... kylläpä sinä vasite kampaat..."

"Täytyy olla aistikkaasti puettu, ilman joutavia koristuksia", sanoi Hilma ja silmäili päätään kuvastimessa joka kulmalta.

"Hyvä on nyt", vakuutti Kaisu. "Jo sinä nyt kelpaisit vaikka vihille."

Ja sitten oli Hilma valmis lähtemään ruustinnan nimipäiville.

Kaisulla oli myös asiaa kirkonkylään, niin että heidän nyt sopi yhtä matkaa mennä. He kävelivät talon rantatietä törmälle ja lähtivät rantatörmän polkua pitkin kirkolle päin.

Niitty, jonka yli polku kirkonkylään vei, oli jo osaksi tehty. Latojen ikkunoista pullisteli kauniin vihreitä maaheiniä ja pieleksistä latojen vieriltä tuoksui kuivuneiden kukkien miellyttävä lemu. Luhdikoita, jotka olivat notkoissa ja alangoissa alempana, oli vielä niittämättä, mutta jo törrötti sielläkin korkeita, piikkipäisiä suovia kuin suuren suuria jättiläisnokkosia.

Tytöt kävelivät pitkän matkaa puhelematta, mutta kun kirkonkylä alkoi näkyä, sanoi Hilma:

"Hullusti se kävi Aholan Annallekin... Riihitansseissa kulkikin ja kaikilla markkinoilla... Tiedätkö sinä, Kaisu, kuka hänen lapsensa isä on?"

"On siitä puhuttu paljonkin, vaan lienevätkö oikeaan osanneet... on sitä puhuttu Kaupin leskeäkin..."

Hilma jäi suu auki Kaisua töllistämään.

"Eihän sekään mikään mahdoton asia olisi", arveli Kaisu. Kun palasen matkaa vielä kävelivät, sanoi Hilma:

"Se on sikamainen asia."

Kun Hilma saapui pappilaan, olivat sinne jo muut vieraat tulleet.

Siellä olivat pitäjän kaikki sekä vanhat että nuoret herrat, rouvat ja neidit.

Hilma tunsi menevänsä hämilleen, kun joutui joukkoon, jossa hänellä ei ollut muita persoonallisia tuttavia kuin molemmat kansakoulun opettajattaret. Vaikka hän oli aikonut esiintyä rohkeasti, tunsi hän kuitenkin painoa hartioillaan ja oli huomaavinaan että kappalaisen neidit, varsinkin vanhempi, Eedla, tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän. Herrat eivät juuri erityisesti tarkastaneet. Nuori metsäherra kuitenkin näkyi silloin tällöin silmäilevän...

Rovasti ja ruustinna olivat hänelle ystävällisiä niinkuin ennenkin, mutta Hilma oli varatuomari Karinkannan pöyhistyneissä, ilkeän lihavissa kasvoissa huomaavinaan pilkkahymyä.

Nuoret koettivat aloittaa jotakin leikkiä, mutta se ei tahtonut käydä enää niinkuin ennen, jolloin kaikki olivat nuorempia. Nyt olivat jo nuoret ylioppilaatkin velttoja, venytteleviä maailmanmiehiä ja arvelivat, etteivät leikit olleet kuin lapsia varten.

"Hyvä olisi, että säilyttäisitte lapsen sydämen niin kauan kuin mahdollista", sanoi ruustinna, joka koetti saada nuoret innostumaan.

Hilma esitteli, että alettaisiin leikkiä "Pekan viulua".

Varatuomari alkoi nauraa hohottaa.

"Nuorisoseurako tässä perustetaan", sanoi hän. "Eihän nyt neiti mahtane vaatia meiltä... kukaties lopuksi kansallistanssia..."

Hän nauraa hohotteli ja katseli suurilla pullosilmillään Hilmaa.

Hilma punastui ja puri huultaan.

"Se on loukkaava tuommoinen", sanoi vanhempi opettajattarista ja nousi mennäkseen.

"Tässä nyt vielä ruveta hulluttelemaan", lisäsi varatuomari.

Nähtävästi hän ikävöi totipöytää, jota ei pappilassa koskaan laitettu.

Kanttori koetti olla kohtelias ja huomaavainen Hilmalle. Kun leikistä ei näyttänyt mitään tulevan, istahti hän, piintynyt vanhapoika, Hilman viereen puhelemaan.

"Neiti aikoo seminaariin?" sanoi hän.

"Niin olen aikonut... olen jo hakenut ja saanut kutsunkin Jyväskylään", vastasi Hilma.

Varatuomari ja metsäherra istuivat heitä lähellä, paperossiaan poltellen ja jutellen kappalaisen neitien kanssa. Muut nuoret olivat menneet puutarhaan marjoja syömään.

Kanttori ja Hilma olivat pian vilkkaassa keskustelussa. Hilma kertoi olostaan kansanopistossa ja siitä isänmaallisesta hengestä, joka siellä jokaista oppilasta elähdytti.

Karikanta kuunteli toisella korvalla heidän haasteluaan.

Hilma innostui puhuessaan ja alkoi puhua siitä, ettei isänmaallisuus ollut monellekaan muuta kuin paljas sana -- ilman merkitystä.

"Poloisessa Pohjolassamme varsinkin näyttää kansallishenki kokonaan kuolleen", sanoi Hilma. "Täällä ei ole ainoaakaan aatteen miestä eikä aatteen naista..."

"Eipä taida olla", myönsi kanttori.

"Ei ole. Ja kansa elää vailla hengen valoa... herrojen talutusnuorassa..."

Nyt ei Karikanta malttanut olla sekaantumatta keskusteluun.

"Sallikaa minunkin ottaa osaa intresanttiin keskusteluunne", sanoi hän kohteliaalla äänellä. "Tuo vanha ja kulunut sananparsi, että kansa elää herrojen talutusnuorassa..." alkoi hän sitten. "Ellen väärin muista aikoo neitikin seminaariin?"

"Niin olen aikonut!" vastasi Hilma niin kylmällä äänellä kun voi.

"Te pyritte siis herruuteen päin tekin ja ehkä juuri sen vuoksi, että uskottelette siten helpommalla toimeentulon ansaitsevanne..."

"Mitä se tähän asiaan kuuluu!" tokaisi Hilma väliin.

"... Ja siten juuri tahallanne pyritte kansan 'syvistä riveistä' -- niinkuin tuo mahtava fraasi kuuluu -- pois. Kun te puhutte kansallishengen kuolemasta..."

Silloin juuri saapuivat molemmat opettajattaretkin seuraan ja istahtivat lähelle Hilmaa ja kanttoria.

Karinkanta jätti lauseensa kesken ja sytytti paperossinsa.

"Suokaa anteeksi, mutta oletteko lukenut Snellmania?" kysyi Hilma, ja hänen verensä kiehui.

Varatuomari hymähti ja loi merkitsevän katseen metsäherraan.

"Hyvä olisi, jos tekin lukisitte Snellmania", vastasi hän. "Mutta minä puolestani neuvoisin teitä, neiti Hilma, että jättäisitte seminaariin menon sikseen..."

"Ja minkätähden?" tikasi Hilma tulipunaisena.

"Sen vuoksi, ettei kansanopisto suinkaan ole mikään pohjakoulu tai valmistava luokka seminaariin, vaan juuri se oppilaitos, jossa oikeita, kunnon kansalaisia, varsinaista maalaisväestöä kasvatetaan... Sitäpaitsihan kansakoulunopettajan toimi on kovin raskasta ja väsyttävää."

Hän veti pitkän savun paperossistaan ja sanoi sitten ikäänkuin yhteisesti kaikille:

"Harva kansakoulunopettaja pysyy täydessä järjessäänkään ja vielä harvempi terveenä... ohoi..."

Toinen opettajattarista, laiha ja hermostunut, sai semmoisen kohtauksen, että alkoi huutaen itkeä ja riensi pois sisähuoneisiin, toinen meni ulos, mutta Hilma jäi paikoilleen kanttorin viereen, joka nyki partaansa eikä tiennyt mitään sanoa...

"Siinä nyt näette minkälaista väkeä he ovat... miespuoliset ovat vielä hullumpia... Minä en ainakaan ole nähnyt monta kansakoulunopettajaa, joka olisi säilyttänyt alkuperäisen, terveen järkensä..."

"Te olette hirmuinen ihminen, herra Karinkanta", sai Hilma sanotuksi.

Karinkanta vain hymyili pirullista hymyään ja vastasi:

"Minä puhun totuutta, ja totuus on aina raskasta kuulla. Jos tekin, neiti Hilma, oikein tekisitte, niin te jättäisitte seminaarihommanne sikseen ja alkaisitte toden teolla kansallishenkeä herättää... Eikö niin?"

Mutta silloin juuri ilmestyi vanha rovasti ovelle ja sanoi, Karinkantaan kääntyen:

"Mitä sinä, hyvä Akseli, täällä juttuilet, kun opettajatar Neula... sairas ihminen muutenkin..."

Hilma ei kuullut enempää, sillä samassa hänkin poistui.

Mutta rovasti jäi Karinkannan ja metsäherran kanssa puhelemaan.

"Ei tässä niin vaarallista keskustelua ollut", puolustit Karinkanta. "Halusin vain tälle nuorelle talontyttärelle sanoa _minun_ ajatukseni seminaareista yleensä ja kansakoulunopettajista erittäin... Mutta tällekin neitoselle on suuruudenhulluus noussut päähän nyt jo... mitä sitten tekee, kun seminaariin vielä menee..."

"Ne ovat sinun ajatuksiasi", sanoi rovasti. "Sopimatonta on, että menet ärsyttelemään muutenkin vaivaantuneita raukkoja..."

"Sepä se. Sitähän minä tässä juuri koetinkin teroittaa, että opettajantoimi on liian raskasta naiselle, koska miehetkään eivät näy pysyvän järjessään... Tässäkään pitäjässä ei ole ainoatakaan opettajaa, joka olisi -- kuinka sanoisin -- luonnollisella tavalla kuollut... Mikä on tullut sairaaksi -- keuhkotautiin ja siihen kuollut, -- mikä taas on tullut keskellä kirkasta päivää hulluksi ja siihen kuollut..."

"Se nyt on sattunut täällä, mutta..." sanoi rovasti.

"Setä ei tee oikein lainatessaan rahoja Haukkavaaran Hilmalle... Hänen terveytensä ei kestä raskasta opettajantointa... Keuhkotautista sukua on jo valmiiksi..."

"Niin", sanoi rovasti.

Mutta silloin juuri tultiin käskemään illalliselle.

Eikä varatuomari Karinkanta sen paremmin perustellut omituisia ajatuksiaan kansakoulunopettajista.

* * * * *

Puolenyön aikana lähti Hilma kotimatkalle.

Öisin on jo elokuun alussa Pohjolankin taivas hienon hämypilven peitossa ja korkeiden vaarojen kupeilla pohottavat metsät mustilta. Mutta vedet välkkyvät tyynenä yönä ja ilmassa tuoksuu kuivuneiden heinien mehevä lemu.

Yksin Hilma oikaisi polulle ja rantatörmälle. Lauttoja kulki nytkin monta yhdellä näkemällä, ja jokaisella lautalla loimusi iloinen tervastuli.

Hilman ajatukset paloivat kuin tulessa, yksi meni, toinen tuli, ja oudosti sykki hänen sydämensä. Elämä tuntui niin kummalliselta, kylmältä ja kolkolta kuin hauta...

Tämmöistäkö se olikin oleva!

Pentti, jota oli rakastanut ja jonka oli uskonut ihanteelliseksi nuoreksi mieheksi, olikin ollut kömpelö ja kylmä, tunteeton raukka, jonka puheet eivät olleet mistään kotoisin...

Hilma tunsi kylmiä väreitä käyvän sydämessään, muistellessaan Pentin kirjeen sisältöä...

Pettynyt oli hän nytkin, ruustinnan nimipäivillä. Hän oli salaa toivonut, että joku... ehkä kaikkikin... sanovat jotakin hyvää siitä hänen puheestaan, jonka hän oli Haukkavaaralla pitänyt. Mutta ei sanaakaan puhunut kukaan...

Ja sitten tuo pirullinen varatuomari, jonka sanat sattuivat luihin ja ytimiin!

Hän ei koskaan ollut tuntenut olevansa niin kahdella päällä kuin nyt. Sillä nyt nousi sydämeen vieras ajatus, joka ei ennen ollut siellä sijaa saanut, vaikka ohimennen joskus mielikuvituksessa vilahtikin...

Jos sittenkin suostuisi menemään Kaupin leskelle... Mimmihän joutuu pian naimisiin Pajukylään Ylimännikön rikkaalle pojalle... ja nuoremmat tyttäret olivatkin olleet hyviä Hilmalle...

Salomoni oli hyväsydäminen mies, jonka kanssa kyllä toimeen tulisi... Hän ottaisi Lailan omaksi tyttärekseen uuteen kotiinsa, kasvattaisi, kouluttaisi pikkusiskon vaikka yliopistoon asti...

Ja isä ja äiti ja muut saisivat rauhassa kotitalossa työskennellä. Niinpäin oli rovastikin puhunut, eikä saattanut Hilma uskoa, ettei rovasti hänen parastaan tarkoittanut...

Hän käveli kiivaasti, ajatusten ja tunteiden mellastaessa sydämessä...

Oliko olemassakaan enää ihanaa, puhdasta, himotonta rakkautta, sellaista, jota hän oli tuntenut Penttiä kohtaan? Ei ollut äiti semmoista sanonut olevan ja Ylitalon Kaisu oli vakuuttanut, ettei ollut yhtään tyttöä koko kirkonkylässä, joka ei Kaupin leskeä miehekseen ottaisi, -- aina kappalaisen neidistä alkaen...

Näyttäisikö niille, että hän sen ottaa kuin hyllyltä Kaupin lesken...

Salomoni oli jo hänelle kihloja tarjonnut, mutta ei ollut Hilma huolinut... Mutta jos vielä tarjoaa, niin hän...

Hilma oli jo ehtinyt siihen kohti, jossa Haukkavaaran rantatie nousi taloon.

Kaikki nukkuivat. Tikapuissa, jotka olivat asetetut rakennuksen räystästä vasten, riippui varsiinsa köytetyitä viikatteita ja haravia. Pienoinen, uusi ja vastatervattu harava oli kolmannella piillä... Se oli pikku Lailan harava, josta tämä paljon piti ja jolla toisten joukossa haravoi...

Hilman haravaa ei näkynyt missään. Ennen oli hänelläkin oma haravansa, ja ennen hänkin... Mutta nyt ei ollut käynyt niityllä koko kesänä kuin yhden ainoan kerran eikä silloinkaan isosti apuna ollut...

Porstuan ovi oli jätetty auki, ja Hilma käveli kevein askelin tuvan läpi omaan huoneeseensa, joka oli rakennuksen pohjoispäässä. Huoneessa oli hämärä, ja Hilma sytytti kynttilän.

Ei hän oikeastaan kyennyt mitään asiaa ajattelemaan. Ristiriitaisina ajelehtivat ajatukset sinne tänne. Ei hän tuntenut itseään onnettomaksikaan, mutta tyhjältä sydän tuntui ja tuleva elämä kangasteli hämäränä.

Hän otti pöytälaatikostaan käsikirjoituksen, johon ei moneen viikkoon ollut kyennyt mitään lisäämään ja alkoi sitä katsella...

Siihen oli kirjoittanut oman sydämensä tunteita, omia onnekkaita mielialojaan kuvaillut...

Mihin suuntaan hän jatkaisi? Kerran hän vielä jatkaakin...

Mutta siitä mitä ja miten hän kertomuksensa juonta alkaa kehittää, ei hän selville päässyt.

Hän vaipui levottomaan uneen ja näki unta, että häntä joku puristi kurkusta.

VI

Oli jo eletty syksyyn.