Part 6

Nyt laskettiin läsnäolevat isännät. Heitä oli lähes kolmekymmentä ja kun muutamia poissa olevia välttämättömästi oli tahtonut olla mukana, oli heitä täyteenkin kolmekymmentä. Keskuudestaan valitsivat he neljä kirkon "seksmannia", kullekin erämaan päähaaralle yhden, ja kukin seksmanni ynnä sen kulman isännät panivat puumerkkinsä kapulaan, jonka sitten antoivat kirkon rakentajalle. Hän lähettäisi kapulan, kun kunkin kulmakunnan olisi tultava kirkon rakennukseen.

Vielä pyysi Inki puhua kokoontuneille sanasen.

-- Nyt kun kirkon päätös on valmis -- sanoi hän -- olisi myös papista puhuttava. Satakunnassa on Särkin talossa kasvanut poika, joka on joutunut opin teille ja nyt on täysi mies ja teini piispan koulussa Turussa. Olenpa kerran kulkenut hänen kanssaan Turun matkalla ja tiedän, että hän on hyvinymmärtävä herra. Viime talvena vein hänelle uudet ilvesturkikset siinä toivossa, että hänestä vielä kerran tulisi erämaan pappi. Hän siitä kiitteli kovin ja juotatti minulle iloiset viinat Turun kellarissa ja lupasi suven tullen käydä täällä meitä katsomassa ...

-- Tunnen kyllä Särkin Ollin minäkin -- sanoi muuan toinen kuninkaanampuja. -- Se on jo suuri mies, pää pyöreä ja koukkunenäinen niinkuin isänsäkin. Hyvä luonnoltaan ja opiltaan kuuluu olevan. Vieköön Inki hiihtomatkallaan sanan Särkin Ollille, että otamme hänet papiksemme.

Särkin Ollille eli herra Olaville päätettiin kaikkein puolesta lähettää se sanoma.

Sillä aikaa kuin isännät eteispirtissä istuivat tärkeässä kokouksessaan olivat vaimot ja nuori väki kokoontuneet Majalahden asuinpirttiin. Siellä oli ilo ylimmillään. Äsken juuri oli kaksi rekikuntaa ajanut pihaan kelloilla ja väsyneillä hevosilla ja reistä oli noussut nuori erämaan mies ja nuori kukoistava neito -- tai nyt vaimo. Maisa emäntä oli liikutettuna rientänyt tulijoita vastaan -- sillä se oli hänen oma tyttärensä, nuori Maisa, joka palasi Pirkkalan kirkolta vihkimämatkaltaan Savon Matin nuorimman pojan kanssa. Äidin perässä riensi koko hääkansa asuintuvasta kartanolle.

-- Lasketaanko häät pirttiin? -- kysyi Heikka isäntä eteistuvassa olevilta isänniltä, kun kirkon päätös oli tehty. -- Jääkää kaikki tänne tyttäreni häitä juomaan, olemmehan jo niinkuin yhtä seurakuntaa.

Kartanolta alkoi kuulua huilutorven soittoa ja saattokansa rupesi monilla hauskoilla menoilla tulemaan juhlapirttiin.

Inki heristi korviaan. Hän tunsi soiton. Sen tunsi myöskin Ingin nuori emäntä Pirja, vaimojen joukossa, ja molemmat riensivät soittajaa vastaan.

-- Isä, rakas isä!

Se oli vanha leikari, Pirjan isä. Hän oli kirkkoväen mukana tullut erämaalle tällä tavattomalla ajalla.

Vaan erämaa ei ollutkaan erämaa. Satoja taloja oli muinaisessa korvessa, väkeä ja viljelystä entisessä erämaassa. Vähemmässä kuin miespolvessa oli asumattomasta maasta tullut asuttu, erämajoista taloja, taloista kyliä. Erämaassa oli uusi polvi, joka piti erämaata syntymäseutunaan ja isiensä maana. Kasket olivat muuttuneet vainioiksi ja pellot olivat hyvässä matkassa menossa korpeen päin. Entisillä karhun vihellysmailla soitteli kulkeva leikari ihmisten iloissa.

Majalahdessa juotiin iloisia häitä ja riemuittiin uudesta kirkosta ja uusista ajoista.

Vanhat kirkottomat ajat jäivät entiselle erämaalle ainaisiksi tarina-aiheiksi, joilla jälkipolvet ovat itseänsä huvitelleet.

Kerran oli Pirkkalasta tullut pappi erämaahan ja sattui silloin taloon, jossa hänellä oli enemmänkin työtä yhdellä haavaa -- kastettava, vihittävä, haudattava. Kun pappi kysyi kastettavaa, vastasi isäntä: "Tuolla se on härkämulleroita pitämässä." Vihittävä oli sama isäntä ja vanha vaimo, josta isäntä sanoi: "Vihitä tuo rymä minuun." Haudattavana oli isännän entinen vaimo, joka juuri silloin oli kuollut.

Harvoin tuli erämaan periltä käydyksi kirkossa ja tapa oli maksaa tynnöri viljaa talolta sille, joka otti vaivakseen käydä kaukaisessa kirkossa kuulutuksia tietämässä. Kirkkoretkeltä palaajat tiesivät kertoa kummia asioita. Kirkon seinissä oli läpikuultavat ikkunalaudat, penkin kaiteilla törrötti palavat päreet pystyssä ja seinälle naulatussa pöntössä saarnasi pappikulta "kauniin lapsen syntymisestä, joka oli lähetetty taivaasta meitä lunastamaan Jumalalle." Vanha seppä, joka jo kolmekin kertaa oli käynyt kirkossa, virkkoi siihen: "Vai on tuo vanha asia yhä vaan vieläkin jutussa: Justiin samaa saarnasivat papit siellä kolmattakymmentä vuotta sitte, kun liehtasin ristittäviä kirkolle."

Kirkkomessun aatto

-- Katsooko Teidän kunnia-arvoisuutenne, että nyt olisi aika astua ulos Herran sapattia vastaanottamaan? -- kysyi herra Olavi juhlallisesti piispalta, joka istui kunniaistuimella Särkin Ollin uudessa pappilassa erämaassa.

-- Saatamme lähteä.

Kohta astui piispa kuistista uuden pappilan pihalle. Hän kantoi mustan kappansa helmoja kainalossaan ja suuri valkea rimsukaulus oli hänen niskansa ympäri. Provasti Olavi seisoi hänen rinnallaan, pyöreäpäisenä, koukkunenäisenä, tyytyvä hymy mehevillä huulillaan. Heidän takanaan seisoivat pappilan naiset ja muu väki ja erämaan seksmannit, jotka provasti oli kutsuttanut piispaa vastaanottamaan.

Lauvantai-ilta oli hiljainen ja tyyni. Luonto odotti suurta kukoistuksensa juhlaa. Oli juhla-aatto erämaan ihmisillekin, jotka odottivat ensimmäistä kirkkomessuansa, uuden kirkkonsa vihkimisjuhlaa.

Sileän salmen takana viheriäisellä saarella vesijaksojen haarapaikassa seisoi valmiina kirkko, erämaan lasten ensimmäinen yhteinen rakennus.

Se seisoi siinä niin pienenä ja niin vanhan mallikkaana, mutta kuitenkin uutena ja omituisena. Kivikirkon kaavan mukaan oli se rakennettu salon puista. Seinissä oli oikeat ikkunat ja sisällä penkki kullekin talolle, joka oli kirkkoa rakentanut. Parastaan olivat kaikki tehneet, kirvesmiehet, naulain ja rautain takojat, yksin tervankeittäjätkin. Nyt se seisoi valmiina ja tuotti kiitosta ja kunniaa tekijöilleen. Mainittiin Inginkin nimi, joka oli kaiken katsellut ja johtanut.

Mikä merkillinen laitos kuitenkin oli tuo paanukattoinen rakennus saarellansa? Kuuluihan sen piiriin koko suuri erämaa, hallitsihan se yhdestä keskustasta koko suunnatonta "Pirkkalanpohjaa". Pian oli se avaava ovensa kaikelle kansalle. Siunattu malmikello tornissa odotti lyödäksen ensimmäisen pyhän kumahduksen uusilla rauhan voittomailla.

-- Sinulla on ollut paljon vaivaa, poikani, tästä työstä -- sanoi piispa mietteissään provastille.

Olihan sitä ollut. Lähetyssaarnaajan tavoin oli hän soudellut erämaan vedet ristiin rastiin, puhutellut pakanoita ja hakannut maahan heidän uhripuitaan. Tuliparran puusta kertoi hän piispalle pitkät jutut. Vanha pakana oli ollut ynseä, mutta Jumalan tahdosta viimein voitettu. Mutta monet olivat ystävyydellä ottaneet vastaan papin ja nöyräselkäiset miehet olivat soutaneet hänen venettänsä.

Kesken piispan ja provastin puhetta kuului Maariankellojen kumahdus kirkolta ja sen pyhä ääni aaltoili joka taholle erämaahan ilmoille.

Papit panivat kätensä ristiin ja käänsivät kasvonsa taivaaseen päin. Kaikki laskeutuivat polvilleen paitse piispa, joka verkalleen kääntyi läsnäolijoihin päin ja lausui pyhät siunaussanat.

Vaiti kuuntelivat kaikki Maariankellojen kaikua. Ihanalta se kuului erämaalaisten korvissa. Uutta pyhää ne kellot soittivat näille kaukaisille maille.

Keihäslahdelle saakka ei kellojen soittoa kuultu. Mutta sielläkin valmistauduttiin juhlaan ja Lapinmäen alla reilattiin pitkää kirkkovenettä ensi matkalleen. Hälinää ja huutoja kuului valkamasta, jonne joka taholta oli rientänyt väkeä. Nelinrinnoin ahtautui kirjavaa kansaa punaiseksi tervatun satakaaren tuhdoille.

Varovasti ja kalisevin airoin teki vene alkuliikkeitään ahtailla kotisalmilla. Mutta pian aukeni vesi ja airot saivat täyden voimansa. Nokkakäkönen lensi veden yli nousten ja vaipuen. Kauniisti kaareutuvain asuntalaitain sivuilla kiehui vesi jauhopöllynä ja perässä aaltoili ja pyöri kuin koskessa. Soutu kuului ihmetteleviin salmiin ja lahtiin niinkuin jättiläisen huokaus.

Yksin katseli Hartikka vanhus kirkkoväen lähtöä. Hän seisoi Lapinmäen pihanurmella puhtaassa juhlamekossa hänkin. Toisin oli hän ennen, toisin nyt. Entinen salon patsas oli tutiseva vanhus, hyljätty kuin kuiva kuusi. Luhistunut oli muinainen pitkä vartalo ja kumaraksi oli käynyt entinen suora ryhti. Kelmeät ja jäytyneet olivat kasvot, hervottomana riippui leuka ja harhailevat olivat suuret ajattelevat silmät, jotka nyt koettivat seurata pilkuksi pienenevää kirkkovenettä kaukana hohtavalla selkävedellä. Väri oli ukon hapsista haihtunut, mutta parta peitti vielä hopealla rinnan ja pitkän kaulan ryhdistä näki vielä, ettei hengen voima ollut vanhukselta katkennut.

Kun pilkku oli kadonnut vanhuksen silmästä, havahti hän kuin unesta ja nousi vaivoin portaita ylhäälle suureen luhtirakennukseen, missä hänellä oli kammionsa. Kun hän pääsi ylös luhtikäytävälle ja sen kauniisti leikatulle aukolle, sitoi mahtava näköala vielä kerran hänet. Hän jäi ryntäilleen nojaamaan rintahirteen ja sieltä harhaili hänen katseensa aatto-illan valaistuksessa yli alla olevan maiseman.

Kuinka kaunis oli järven pintaan kuvastava vaalea kaislaranta tumman metsän ja kiiltävän kalvon välissä. Kuinka kauniit nämä rinteet ja norot, karjan lehdot ja viheriöivät vainiot, koko seutu -- vasta korvesta avattu. Ja etäämpänä pilkottivat toiset viljelykset. Uutisasutuksen koko syntymäkausi tuli yhdessä ajatuksessa hänen mieleensä ja hän katsoi seutua niinkuin vanha kuningas katselee valtakuntaansa linnastansa. Vaan tämä valtakunta oli nyt menetetty. -- He ovat lähteneet, -- sanoi hän itsekseen. -- Hyvin muistan, kun he tulivat. Niin on aika kulunut. Heillä on nyt toinen, joka heidät kokoo ja yhdistää, eikä minua enään tarvita. Viljelys kasvaa ja voimistuu, minä heikonnun ja olen raunion oma. Jo aika minusta jättää.

Hänen silmänsä kulkivat yli kaukana hohtavan selän etelän taivaalle. Valkeat ja kullanpunaiset pilvet uivat taivaan sinimeressä. Ihanat saaret ja niemet muuttuivat alituisesti ja hänestä näytti, että yksi niistä muuttui suunnattomaksi jättiläisolennoksi, jonka pilviparta peitti puolen ilman rantaa.

Se oli vanhuksesta niinkuin se uusi Jumala ja hänen valtansa, joka nyt oli saapunut erämaille. Hän ajatteli kirkkojuhlaa ja käänsi kasvonsa kuullakseen Maariankellon ääntä avaruudesta.

Aurinko valaisi viimeiseksi sinistä saloa. Sinne kääntyi vanhuksenkin katse. Saloseljän takana näkyi toinen haaleampi ja sitten vielä kolmas niinkuin pilvi. Vanhus ikäänkuin elostui ja nuortui nähdessään tutut salot, oudot ajatukset pakenivat ja sijaan tulivat omat. Hän kohotti hitaasti pitkää valjennutta partaansa ikäänkuin saadakseen sieramiinsa syvän henkäyksen simaista tuoksua...

Sinne halusi hän. Sinne ikävöi hän pois näiltä mailta ja ajoilta. Siellä elivät kaikki vanhat erämiehet, jotka jo aikoja olivat menneet nurmen alle. Siellä kasvoivat suuret puut heidän haudoillaan luonnon ihanassa huoneessa, jotka joka kevät lehtivät uudelleen ja kukoistivat yli tämän sukupolven ja tulevain -- ijäti. Pyhällä metsän rinteellä kasvoivat ne puut ja Tapio itse niitä hoiteli.

* * * * *

Vanhus makasi luhdissaan liikkumatta. Kaunis parta, tuuhea ja kiiltävä kuin majavan nahka, oli koholla ja henkimättömät sieramet olivat levällään ikäänkuin henkiäkseen etäisten salojen simaista tuoksua.

Kun kirkkoväki palasi kirkkomessulta kuulivat he vanhan Hartikan kuolleeksi. Kaikki surivat jaloa vanhusta, mutta eniten Inki isäntä. Erämaassa oli siunattu kirkkomaa, mutta Hartikka haudattiin siunaamattomaan saloon vanhain erämiesten tapaan kirves vierellään. Jotkut pitivät sitä suurena syntinä, mutta ei ollut ketään, joka olisi ilmaissut asiaa herra Olaville.