Part 5

Kaikki kolme pesuuskuntaa tapettiin näinä päivinä Paukanmajan erämaalla ja niiden lisäksi vielä pari muuta. Näinä päivinä tapahtui myöskin Ingin kummallinen karhunratsastus.

Inki oli joutunut koirien kanssa eri suunnalle muiden miesten katsellessa eväskonttejaan. Koirat ajoivat karhun pesästään ja karhu löi Ingin alleen ennenkuin poika sai otakeihästään suoraksi. Sulin käsin täytyi Ingin käydä vihollisensa takkuun ja muutaman pyörähdyksen jälkeen joutui hän karhun selkään. Karhu siitä juoksemaan niinkuin olisi tuli ollut karvoissa, riensi möristen metsään kuin tuisku niin ettei Inki nähnyt maata eikä taivasta. Tässä hiiden ajossa löysi hän kuitenkin neuvon: hän piteli toisella kädellään itseänsä kiini ja päästi toisella kirveen, jota hän aina piti vyöllään. Silloin kyyti loppui ja karhu sortui kuoliaaksi lumeen. Mutta Inkiinkin otti ajo niin, että hän vaipui tainnoksiin karhun viereen, josta toverit hänet vihdoin löysivät.

Ingin ruumiiseen jäi ikuisia muistoja karhutalvesta. Majalahden lapsille tuotiin muistoksi kaksi aljua karhunpoikasta, joista tuli heidän lystimmät leikkitoverinsa. Savon Matin pojat koristivat uuden hevosensa suitset ja valjaat karhunhampailla, merkiksi siitä, että karhujen ylivalta oli erämaalla voitettu.

II

Leppärukki

Muutamana keväänä olivat molemmat karhunpyytäjät Lapinmäen niskalla uusissa toimissa. Kohisevan haavan ja pienen eräsaunan lähellä seisoi jo uusi laaja pirtti malkokatossa ja nyt nostelivat miehet valkoisia hirsiä korkealle luhtirakennukselle. Siihen syntyi alle kammiot ja päälle tilava luhti ja hirrenpäät leikattiin puun ja silmän kauniimmalle luonnolle. Pian he katselivat tyytyväisinä töitänsä ja korkean luhtinsa seinää, jossa ei häränsilmää löytynyt.

Yhteisen rakennustyön päätyttyä alkoi kumpikin omia töitänsä näillä uusilla asunnoilla. Talonmiehenä käyskenteli Inki kotiaitain varsia katsellen tulevia karjanmaita ja kaskiansa. Ruskea parta alkoi jo tuuhistua hänen miehistyneillä leuvoillaan, ja kun hän näki uuden talonsa ja raivatut aukeat sen ympärillä, liikkuivat hänessä toisenlaiset tunteet kuin muinoin metsämiehen nuotioilla eläessään. Jo vihoitti oma vilja uusissa kotikaskissa. Hyvä olisi hänen tässä elää yhdellä paikalla maan ja veden yltäkylläisyyden keskessä. Olisi varsinkin hyvä, jos olisi vaimo talossa. Mitä muuta varten olisi hän taloa rakentanutkaan?

Niine mietteilleen astui hän kotipihalle ja nousi uuteen ylisluhtiin, jonne vanha Hartikka oli laatinut asuntonsa. Vanhus aikoi uskollisesti pysyä metsän miehenä ikänsä loppuun saakka. Uudessa pirtissä ei hän tahtonut asua, vaan jäi elämään luhdissa ja vanhassa eräsaunassa. Vasta kun voimat loppuisivat, ottaisi hänkin sijan Ingin pirtissä.

Hartikka arvasi Ingin ajatukset ja alkoi hänelle taasen kisailla uuden talon emännästä. "Kielsi vanha Väinämöinen kirveetöntä kylää ja emännätöntä taloa." Joutuisasti olisi nyt vaimo hankittava, ennenkuin metsän morsiamet veisivät isännän havulaan.

Inki istahti hänen viereensä luhdin kynnykselle. Hartikka kertoi hänelle tarinan leppärukista:

Kauniissa Hämeessä oli ennen talo, jossa asui alinomainen onni. Talon asukkaat tiesivät, että onni tuli heille suuresta lepästä, joka kasvoi talon vieressä, ja että onnea kestäisi niin kauan kuin leppä kasvaisi paikoillaan. Mutta kerran tuli ukkonen ja kaatoi suuren lepän. "Leppäniemen onni on loppunut" -- sanoivat ihmiset. Vaan pyhästä lepästä teki isäntä nuorimmalle tyttärelleen rukin kehrän; leppä oli niin suuri, että kehrä tuli yhdestä kappaleesta. Lepän onni pysyi tässä rukissa ja kulki äidistä tyttäreen rukin mukana. Kun äiti on nauttinut onnea aikansa, antaa hän sen nuorimmalle tyttärelleen, joka tuo sen siihen taloon, mihin tulee emännäksi. Ja kaikki ne tyttäret, jotka saavat leppärukin, ovat kauniita ja onnekkaita.

-- Sellaisen emännän soisin minä sinulle, -- päätti ukko tarinansa. -- Sinulla on talot valmiina ja jos olisi sinulla sellainen emäntä, niin loppumaton leipä kasvaisi huhdissa väellesi ja karjasi suojaantuisi pedoilta ja lisääntyisi monin verroin. Lähde etsimään itsellesi vaimoa.

Inki katseli tuulille taivaille eikä puhunut mitään.

Pian lämpesivät päivät ja pihka kiehui uusissa seinissä. Erämaalla alkoi liike ja elämä, kalanpyytäjät tulivat etelästä tuoden terveisiä vanhoilta kotimailta ja vereksiä voimia uutisasutuksille. Yli lehtimaitten ja metsänselkäin paistoi sinisille vesille Lapinmäen uusi talo. Soutajat kysyivät, kuka mahtava mies sinne oli linnansa rakentanut.

Lapinmäen talosta tähysteli nuori mies vesillä soutajia. Nyt oli jälleen luonto levitellyt kauniit kukkansa niityille ja lähteitten ympärille. Nyt kulki varmaan vanha leikari tyttönsä kanssa salojärvelle.

Hän ei voinut jäädä alalleen, hänen täytyi nyt lähteä.

Hän kulki ja kulki, muisteli leppärukkia ja Pirjaa. Aution tieltä poikkesi hän viimein itäänpäin. Lahden päästä jyrkän kallion alta löysi hän tänä keväänä korjatun veneen, niinkuin häntä varten kätkettynä. Veneellä souti hän puolen päivää mustia vesiä, tyhjiä pursurantoja. Hietavalkamaan syvän lahden perään veti hän vihdoin veneensä ja taivalsi taas järvettömiä asumattomia selkämaita, joihin ei jalka vielä ollut polkuja kuluttanut. Suuret kulot olivat kulkeneet omia teitään poikki hänen tiensä. Mistä olivat nekin tulleet ja minne menneet? Kulojen palaneet kivet, jotka paistoivat kuin valkoiset luut, olivat ihmisten ainoita merkkejä tässä erämaassa. Tyhjyydenkö hän tapaisi erämaan toisella puolella, vaiko asunnon ja sen rakkaan asujan? Jo tuli aho, jossa muinoin oli erämies oleskellut, ja alangossa heinivä ojan varsi, josta Pirja oli puhunut. Nyt joutui matka ja ennen tämän toisen päivän iltaa näki hän kaipionsa ja toivonsa järven.

Hänen tottunut silmänsä löysi pian järven rannalta erämajan, joka oli vanhain honkain juurella pienellä niemellä ruovistojen keskellä. Majan edustalla istui yksin vanha lempeä leikari nuottaansa paikaten. Kuumana poskiltaan astui Inki hänen eteensä.

-- Terve sinulle leikari, terve majallesi. Tuon sinulle terveiset myös vanhalta Hartikalta.

-- Jumal' antakoon. Kiitos terveisten tuojalle. Olet Inki, Hartikan toveri. Mikä on sinut tuonut pitkille matkoille tänne Kalajärvelle? Käyn huutamassa tänne Pirjaa, hän sinulle laittaa keiton.

-- Pirjaa? Pirjaapa minä tulinkin tapaamaan.

Ukko luikkasi etäälle ja sieltä vastasi ääni. Vähän ajan perästä kahisi ruuhi ruovikossa.

Iloisesti tervehti Pirja Inkiä ja Inki sanoi nyt tulleensa katsomaan Kalajärven taloa lähteellä tehdyn sopimuksen mukaan ja vaatimaan vuoroonsa Pirjaa hänen uutta taloansa katsomaan.

Illan tullessa kysyi Inki Pirjalta, mistä hän saisi puhemiehen itselleen.

-- Mistäs pitäisi naida?

-- Kalajärveltä.

-- Silloin on vaikeampi saada puhemies kuin itse morsian.

Päätökseksi tuli, että Pirja lähtisi viipymättä Ingin kanssa Lapinmäelle, missä juotaisiin häät. Talvikelillä sopisi heidän sitten yhdessä lähteä Pirkkalan papin luo, ellei jo kesällä sattuisi pappia erämaassa käymään, niinkuin oli kuultu kalamiesten kertovan.

-- Pirjako hylkäisi tämän paikan niinkuin orava kuivan kuusen -- puheli leikari, kuultuaan nuorten sopimuksen. Hataraksi ja harvaksi käy tämä minullekin, en minä jää tänne kylmään saunaan surujani soittelemaan, vaan lähden maailman kierrokselle soittoni kanssa, niinkuin ennenkin. Kun kyllästyn, tulen ehkä teitäkin katsomaan. Tuokoon Pirja onnea taloosi.

-- En minä tuo, ellei leppärukki tuo, -- sanoi Pirja.

-- Mikä leppärukki? Onko Pirjalla leppärukki? -- kysyi Inki ihmeissään.

-- Oletko sinäkin kuullut siitä? Se on vanha perintökalu, jonka Pirja sai muoriltaan. Sen sanotaan tuovan onnea. Muori ei antanut sitä Pirjan äidille, jolle sen olisi pitänyt tulla, vaan piti sitä itse vanhuuteen saakka. Siksi ehkä Pirjan äiti kuolikin niin nuorena. Silloin vasta tuli muorille hätä ja hän antoi leppärukin Pirjalle. Vaan itse kuoli hän heti sen jälkeen ja nyt on rukki Pirjalla. -- Muuta perintöä ei Pirjalla olekkaan -- lisäsi leikari. -- Kulkevaisen tavarat ovat kaikki kantimissa. Mutta pitäkää leppärukkia niin kauan kuin tahdotte elää.

Iltasavun ääressä he näin istuivat kolmisin ja leikari otti puuhuilunsa ja soitteli sillä suruisia ja iloisia säveliä. Kun hän soitteli surullisia, itketti Pirjaa, mutta kun huilu iloisesti hyppeli, muuttui itku nauruksi ja kisaksi. Ja kaakot soutelivat sammalrantaisella järvellä ja kuuntelivat onnellisten ihmisten soittoja kesäyönä.

Niin sai Inki emännän Lapinmäelle ja hänen talostaan paisui erämaan mahtavin talo.

Veroherrat

Yksin elivät erämaan asukkaat uusissa taloissaan täydellisessä vapaudessa. Heidän halmeistaan ja pyydysmaistaan ei riidellyt kukaan vieras ja kun he suurina juhlina syksyisin ja talvisin kokoontuivat vanhimpain pirtteihin, sovittiin naapurusriidat leppyrahoilla.

Mutta pian sekaantui vieras käsi näihin syrjäisiin oloihin. Kun erämaan miehet kävivät etelässä, vaadittiin heiltä sovintohaukia voudille. Nyt oli metsästyksetkin pilattu, kun oli ruvettu metsänajoa kieltämään -- niinkuin ei metsämies aikojansa tietäisi. Erämiesten vapauteen oli tehty muitakin aitoja. Kun he joskus hyvällä hangella turkiskuormat kelkassaan hiihtivät etelään, saattoi tapahtua, että he palasivat sieltä tyhjinä ja köyhinä. Korkeimmilla hengen sakoilla oli heitä kielletty taritsemasta turkiksia ja nahkoja muille kuin kuninkaan miehille, jotka niistä maksoivat polkuhinnan. Mutta kauppiaat ja porvarit odottivat yhtä suurella himolla erämaan kaunista saalista kuin kuninkaan miehet, ja kirkkaat Räävelin rahat ja Unkarin kultaiset viettelivät usein erämiehiä kiertämään voutitaloja. Omilla maillaan vielä saivat erämiehet olla rauhassa, mutta he alkoivat kiusallisesti tuntea, että näkymättömät silmät vartioivat heitä ja että kruunun käsi puristui yhä tiukemmalle heidän ympärilleen.

Heidän kävi niinkuin lapsen, joka kotonansa kasvaa ja varttuu oman silmän näkemättä, mutta kun vieras tulee, hän ihmeeksi huomataankin jo täysikasvaneeksi.

Tuskin oli Inki saanut talonsa ja suuren luhtinsa valmiiksi ja vuoden siinä solakan emäntänsä kanssa asutuksi, kun jo tulivat vieraat veroherrat erämaahan.

Heistä oli jo huuto kulkenut edeltäpäin. Kruunu oli auttanut ja suojellut uutisasukkaita, nyt se tuli palkkaansa vaatimaan. Korkeasukuinen herra Hannus, jolla oli korppi vaakunassa, ja Ylisatakunnan vouti, hyväsukuinen Niilo Inginpoika, olivat määrätyt erämaata verottamaan. Kruunu oli ankara isäntä eikä se aikonut päästää paljailla sovintohauilla, vaan talojen ja kotaluvun mukaan vietäisiin rahaa, voita, kaloja, nahkoja ja muuta. -- Koko erämaalla oli suuri liike ja maine veroherroista. Muutamat napisivat, mutta viisaammat kehottivat kauniisti sopimaan veroherrain kanssa, ettei kuningas alamaisiaan liiaksi rasittaisi.

Kirkkaana talvipäivänä ajoivat veroherrat Ingin päivärintaiseen taloon. Heitä oli mahtava matkue. Ensinnä ajoi takkuisen hevosen reessä se isäntä, jonka herrat olivat määränneet verojen kokoojaksi ja tienneuvojaksi. Hänen jälkeensä ajoi helisevällä hevosella itse korkeasukuinen herra Hannus. Hän istui leveästi ja mukavasti reen perässä, komeat turkit yllään ja töyhtöinen samettilakki ylpeästi päässä. Muutoin hän oli iloisen näköinen, pitkäpartainen, punottava mies. Ajajana hänellä oli kruunun huovi, jolla oli miekka kupeella ja pertuska vieressä. Korpin kuva oli neulottu rekiryijyyn. Perässä ajoi vielä kolmas reki, jossa hyväsukuinen vouti Niilo ja toinen knihti matkustivat. Vouti oli pieni talonpoikaisen näköinen mies, ja helposti huomasi, että hän arvoltaan ja asemaltaan oli Hannus herraa paljoa vähäpätöisempi.

Ingin talossa oli vieraita varten varustettu. Miehet riensivät täysien viljavakkain kanssa hevosia vastaan keskipihalle ja itse isäntä saatteli vieraita herroja uuteen eteistupaan ja aukaisi heille oven. Herrat tulivat heti hyvälle tuulelle, kun heitä näin otettiin vastaan. Hannus herra seisahti ennen sisälle käymistään oven eteen, sillä häntä viehätti laaja näköala tältä korkealta talonpaikalta. Puut kimmelsivät auringon valossa valkoisissa, toinen toistaan koreammissa härmäkukissa, ja kaukana piirittivät metsät sinisinä juovina tätä avaraa valkoista maisemaa. Mutta kauan ei Hannus herra malttanut kylmässä seistä, vaan astui sisään. Pirtti oli valmiiksi lämmitetty ja savu karkoitettu, olkia levitetty permannolle; ryijyjä ja taljoja asetettu penkeille ja lavitsoille ja paraaksi päätökseksi peräpöydälle laitettu uhkea ateria metsän ruokia ja oluthaarikoita.

-- Sinullapa on kaunis talo erämaassa -- sanoi korkeasukuinen Hannus herra Ingille -- niin näköisä ja suuri ja oikein katetut penkit ja ruuat pöydällä. Onpa vahinko kruunulle ja hänen armollensa, jos pääset verotta, -- lisäsi hän nauraen seuratessaan isäntää pöydän ääreen. Siinä herrat söivät ja joivat. Hannus herra istui pönkämahaisena penkillä selkä seinää vastaan. Vouti joi maljoja korkeasukuisen Hannus herran terveydeksi, josta Hannus herra hyvin ilostui ja joi maljoja voudin terveydeksi ja käski kehuen tuoda uutta olutta. Sitten korjattiin ruuat pois, mutta oluthaarikat jätettiin pöydälle. Huomattuaan isännän seisovan muun väen kanssa ovisopessa, kutsui Hannus herra häntä puheilleen.

-- Olen kuullut, että täällä päin on suuria metsämiehiä ja metsätalo tämä totisesti onkin, sen olen minä itse nähnyt. Lienee teillä suuressa luhdissa jotain viime talvellista, jota olisi hauska nähdä.

-- Ne ovat hengen sakon uhalla korkealle kruunulle tarjottavat eikä salattavat -- ehätti vouti virka-intoisesti sanomaan.

-- Ei nämä hyvät miehet sakkoja -- kyllä heillä aina lienee varalla kruunulle kruunun nahat, -- korjasi Hannus herra voudin lausetta.

Sillä välin tuotiin nahat esille. Kelpasi nähdä veroherrain ihastusta, kun Inki ne levitti heidän silmäinsä eteen. Siinä oli karhunnahkoja, ristikettuja, saukkoja ja ahmoja, pienemmästä turkistavarasta puhumattakaan. Herrat katselivat niitä hymysuin ja pää kallellaan, vaikka olivatkin tavaran tuntijoita.

Turkiksista erotettiin aika kimppu halvempia yhteen paikkaan.

-- Nämä ovat talon verosta, -- sanoi Hannus herra ja löi kädellään erotettua kimppua.

-- Onko se kuninkaan tahto, että me rupeamme veroa maksamaan, -- rohkeni Inki kysyä.

-- Se on meidän mieli -- selitteli Hannus herra. Nämä erämaat olemme me asuttaneet. Ennen kuin te tänne tulittekaan, oli kruunun silmä jo nähnyt nämä maat. Korpi ei ole kenenkään, mutta se on valtakuntaa ja sen vuoksi on korpi asutettu, että se toisi veron valtakunnalle. Nyt on erämaa täynnä ryssän rajaa myöten. Siellä on sota, mutta siellä on nyt miehet ja murrokset ja täällä kokoomme me hauskasti veroja kruunun parannukseksi ja avuksi.

Se oli uutta puhetta ja erämiehet kuuntelivat sitä kummissaan, mutta nyökkäsivät päätä, että hekin sen ymmärtävät.

Hannus herra oli jo toisissa toimissa.

-- Tällaisia kauniita turkiksia saapi vain Suomen erämaassa nähdä, -- lausui hän myhäillen.

Hän veti joukosta hyvin kauniin tummanruskean ja kiiltävän karhunnahkan polvelleen ja silitteli sitä siinä.

-- Tämä kultakarva nahka sopisi ihan hänen armonsa omaan turkkiin, -- puheli hän. -- Se olisi vielä kauniimpi kuin se, jonka hän minulta sai. -- Tai vielä paremmin itse Eerikka kuninkaan naimaturkkiin! -- ja Hannus herra nauraa hohotti niin, että vatsa hytki ja nauru tarttui ovipuoleisiinkin. -- -- Eerikka parka ei varmaan olisi saanut niin monia rukkasia, jos olisi tullut kosimaan Suomen erämaan karhunturkissa! -- Tiedättekö, nyt kootaan veroa kuninkaan naimaretkeä varten! -- Hah-haa! -- No, no -- onhan hän kuninkaallinen majesteetti. -- Vouti lakkasi nauramasta. -- Mutta piru vieköön, minä olenkin hänen armonsa Juhana herttuan virkamies ja ystävä. Hänen armonsa terveydeksi, hyväsukuinen vouti!

Kultanenäinen karhunturkis oli yhä iloisen Hannus herran polvella ja Inki näki hänen lempeästä katseestaan, kenen turkkiin nahka paraiten sopi.

-- Suvaitseeko korkeasukuinen herra ottaa karhunnahan lahjaksi halvalta talonpojalta -- lausui hän kumartaen.

No, ottihan Hannus herra lahjan ja mieltyi siitä perinpohjin. Saatuaan uutta olutta joi hän hyvän talon kiitokseksi ja onneksi.

Pian sai voutikin turkkinsa ja joi hyvän talon onneksi. Kun nyt kaikki oli säännön ja tavan mukaisesti tapahtunut, antoi Hannus herra voudille kruunun kukkaron ja käski häntä ostamaan kruunulle, mitä sopi jäljellä olevista turkiksista, sillä välin kuin hän itse maistelisi talon olutta ja puhelisi väen kanssa.

Kaupat tehtyään kutsui Hannus herra isännän taas puheilleen.

-- Tämä erämaan talo on kuin itse karhujen hovi -- sanoi hän. -- Se on kunniaksi talolle. Minä arvelen, että sinä saisit tehdä turkiksia ja nahkoja kaikesta vuosiverostasi kruunulle. Sinusta pitää tulla hänen armonsa ja kruunun eläinampuja erämaahan ja talvella pitää sinun viedä turkiksia Turun linnaan hänen armonsa omaan vaatekammioon. Talostasi tulee kuin rälssi, josta tehdään uskottua palvelusta kruunulle. -- Mitä sanot? -- tehdäänkö heti sinettikirjat, niin saat itse lähteä viemään turkiksia Turkuun ja saat sieltä armollisen lupakirjan. Minulla on hänen armonsa käsky katsoa hänelle ja kruunulle kuninkaallisia metsämiehiä erämaassa. Kuninkaallinen metsämies -- se kelpaa! -- Kuninkaallisen eläinampujan malja!

Inkiä huvitti korkeasyntyisen Hannus herran imarteleva puhe. Hän suostui mielellään kunniakkaaseen virkaan ja lupasi parhaansa mukaan tappaa metsänpetoja veronsa edestä. Hän lupasi myös vielä tänä talvena itse lähteä Turun kaupunkiin viemään ensimmäistä veroa ja saamaan hänen armonsa herttuan lupakirjat ja sinetit.

Hannus herra löi kättä asian päälle ja käski voudin kirjoittamaan korean kirjeen Juhana herttualle ja painamaan hänen korppisinettinsä kirjan alle.

Tapanin ajoilla Majalahdessa

Lapinmäen Ingistä tuli "kuninkaan eläinampuja" ja hänen esimerkkinsä yllytti toisia, niin että siellä pian oli kokonainen joukko kuninkaan kirjeillä vahvistettuja ampujia. He olivat erämaan reippaimpia miehiä, ja olivat kunniakkaasta verovapaudestaan ylpeitä niinkuin ylimykset ainakin.

Monet matkat teki Inki milloin yksin milloin toverien kanssa Turun linnaan, jopa joskus itse Tukholmaankin, kuninkaan omaan vaatekammioon saakka. Hiihdellessään taipaleitaan takaisin erämaalle vertaili hän toisinaan mielessään omia maitaan niihin maihin, joita oli nähnyt. Miten oli Pyhällön kyläkin, hänen muinainen kotikylänsä, puolessa polvikaudessa muuttunut! Kaikki oli siellä ratiolla ja entiset kylän tytöt pitivät olutkapakoita huoveille ja muille maankulkijoille. Isännät syyttivät köyhyydestään nälkävuosia, raskaita veroja ja sotia, jotka veivät kylät tyhjiksi miehistä. Halullapa muisteli Inki kukoistavaa vaimoaan ja kasvavia lapsiaan tukevassa erämaan talossa, ja otti uutta vauhtia yksijonoisilla järviselillä.

Mutta toipa hän matkoiltansa erämaahan muitakin mietteitä. Hän oli matkallaan kuullut kellojen soiton kirkoista ja oli poikennut temppeleihin kuulemaan Jumalan sanan saarnaa. Miltähän kuuluisi kellon kaiku erämaan hiljaisilla vesillä... Nyt vasta tuli hän pohjemmalta ajatelleeksi sitä asiaa; olihan uutisasukkaitten elämä tähän saakka ollut vaellusta pimeydessä. Maakunta oli vielä pakanamaata, ilman yhteistä Jumalan huonetta, yhteistä kirkkomaata, yhteistä järjestystä. Asukkaat siellä elivät sielunkin erämaassa, kun ei heillä ollut mitään siunausta tuovaa yhdyssidettä keskenään eikä Jumalan kanssa...

Varmaan ajattelivat monet muutkin samaa, sillä kun Inki ja Majalahden Heikka viimein eräänä syksynä olivat yhteisestä neuvosta panneet sanan kulkemaan, että kaikki isännät, jotka kirkon tekoa ajattelivat, tulisivat Tapanin ajolle Majalahteen, kuului jo viikkoja ennen, että isännillä oli vahva aikomus tulla.

Kun tuli Tapani, ajoi reki reen perästä Majalahden pihaan, hevoset kauniisti leikatuissa längissä ja useimmassa reessä katteena komeat karhunnahat. Hiihtäjiäkin tuli joukottain, vanhaa ja nuorta kansaa, läheltä ja kaukaa. Heikan umpeen rakennettu piha oli pian kuin paras kirkkomessu. Ihmiset olivat juhlapuvuissa, useimmat miehet pitkissä sarkamekoissa ja näädännahkalakeissa ja suurissa kintaissa, ja kaikkialta kuului puhetta ja touhua.

Nuoret miehet päästivät hevoset valjaista, nousivat hevosten selkään ja läksivät Tapanin ajolle. He ajoivat naapurien tanhuoille ja tupiin ja juottivat hevosiaan oluella -- sillä nyt oli hevosten juhlapäivä. Heikan pirtin kynnyksellä tervehtivät vanhemmat miehet toisiaan. Heitä oli tuttuja ja tuntemattomia. Mutta kaikki tunsivat kuuluvansa yhteen yhteisen asian vuoksi. Naapurit, jotka olivat ennen vihanneet toisiansa, puhuivat nyt leikkisästi toisilleen ja unohtivat pienet asiat.

-- No onhan täällä Metsäläntaivalkin -- sanoi Savon Matti peränaapurilleen. Mutta mihinkä on Sinervän Olli jäänyt, onko karhu sen syönyt?

-- Itse se on tarvinnut karhun syödä -- vastasi naapuri. -- Ei sille saanut tästä kokouksesta puhuakkaan. "Minä en häntä tarvinne", sanoi hän kirkosta ja uhkasi elää itsekseen.

Muutkin kirkonvastustajat olivat jääneet kokouksesta pois. Sitä yksimielisemmin saattoivat kokoukseen tulleet neuvotella yhteisestä asiasta.

Talon isäntä Heikka tuli kutsumaan vieraitaan pirttiin. Isännät astuivat juhlallisesti tupaan tehden syvän kumarruksen juhlahuoneelle sisäänastuessaan. Kun kaikki olivat kokoontuneet, alkoi Heikka puhua kauniisti tulevasta kirkonteosta.

-- Itse isän Jumalan ja pojan ja pyhän hengen ja taivaan ruhtinattaren neitsyt Maarian ja kaikkein apostolein ja santtain nimessä olemme tänne kokoontuneet yhteisessä kirkon asiassa. Olisi se juhla täälläkin, jos veisaisimme jouluvirttä satain kynttiläin valossa kirkossa ja oma pappi messuaisi puolestamme taivaan isälle. Silloin pääsisimme mekin himmerikin joulujuhlaan ja lapsemme oppisivat uskon täällä maan päällä eikä heille kiirastulessa saarnattaisi.

-- Niin oikein, -- hymisivät kokoontuneet -- onhan meitä jo miehiä kirkontekoon tälläkin perällä.

-- Niin, niin.

-- Mihinkäs se kirkko tehtäisiin?

Siihen kysymykseen ei enään sanottu "niin, niin". Moni näytti olevan omaa mieltä ja aikovan siitä puhua. Mutta ennen heitä ehti muuan hiljainen mies torjua vaaran.

-- Ruoveden saareenhan se kirkko tulee. Ettekö muista ennustusta, että sillä paikalla vielä rautahärkä mylvii. Se tarkoittaa kirkonkelloa. Se on kaikkien vesijuottien ristissä ja kyläisellä paikalla. Johan sinne on siunattu ihmisiäkin. Jos kirkko viedään perikunnille, eivät toiset tule sinne.

Siihen kaikki suostuivatkin. Silloisilta erämaan ukoilta puuttui kokemusta kirkonpaikan riitelemisessä.

-- Mitenkäs kirkko saadaan valmiiksi?

Se oli pahempi pulma. Totuuden nimessä täytyy tässä tunnustaa, että joukossa oli sellaisiakin, jotka eivät kuuna päivänä olleet kirkkoa nähneet, tai jos olivat lapsuudessaan nähneet, olivat sen jo kauvan erämaassa oltuaan unohtaneet. He odottivat jännityksellä viisaampien selitystä, sillä heidän käsityksensä kirkosta oli varsin hämärä, kirkko oli heistä jonkunmoinen suuren suuri ja korkea luhti, joissa oli monet mutkat ja monet kerrokset tikapuita noustava, tai muuta sellaista.

-- Minä arvelen, että Tapinmäen Inki sopisi kirkon rakentajaksi -- rupesi vanha savolainen puhumaan.

Hän on rakentanut kauniin luhdinkin ja hyvin ymmärtää kirkon työn. Lähteköön hän vielä tänä talvena hiihtämään etelään ja katsokoon kirkon laitoksen suunnat ja nurkat oikeista kivikirkoista. Hän käyköön Turussakin viemässä sanan ja tuokoon tullessaan esivallan ja piispan kirjat. Kaunis turkki talosta on annettava Ingille matkan kustannuksiksi ja viemisiksi. Me sillä aikaa vedämme hirret saarelle.

Savolaisen puheesta syntyi vilkasta porinaa. Inki ei puhunut mitään. Vasta kun kaikki rupesivat yhdestä suusta sanomaan, että Ingin on mentävä, otti hänkin suunvuoroa.

-- Saattaisinhan matkan tehdä. On minulla muitakin asioita Turkukaupunkiin ja etelään. Nahkoja en heti tarvitse mukaani, voin panna omistani kirkon kalkkiin ja messuvaatteisiin.

-- Kuulkaa, kuulkaa! -- se panee omistaan kirkon kalkkiin ja messuvaatteisiin! -- Suuresti ihmeteltiin Ingin rikkautta ja uhria.