Part 3

Inki istui taljavuoteellaan mielessä monenlaisia ajatuksia. Tänä talvena hän oli koettelemuksesta ja kokemuksesta paljon varttunut. Vanha Hartikka piti häntä niinkuin omaa poikaansa ja oli hänelle paljastanut metsän syvät salaisuudet ja kertonut hänelle ihmeelliset tietonsa. Mutta enemmän halusi Inki tietää. Hän oli kuullut, että erämaassa oli ennen asunut suuria lappalaisia noitia ja että Hartikka oli näiden lappalaisten sukua ja samallainen noita kuin nekin. Se tieto ei antanut hänelle rauhaa ennenkuin hän sai siitä selvän.

-- Onko tässä Lapinmäessä kätkössä lappalaisten aarteita? -- rohkeni hän kysyä Hartikalta, joka makasi kyynärpäällään katsellen ajattelevasti tulen leiskumista.

Hartikka kuunteli välinpitämättömästi.

-- Olen kuullut puhuttavan suuresta Lapin noidasta Tariosta, joka on kätkenyt aarteita tähän mäkeen ja tehnyt monta ihmettä, -- jatkoi Inki.

-- Mitä olet kuullut? -- kysyi Hartikka puolittain uteliaalla ja puolittain pilkallisella äänellä ja kääntämättä päätään tulesta.

-- Että se oli saanut kiven kuplaamaan veden päällä ja sillä tavoin purjehtinut järven yli ja oli lapinnuolella ampunut kuoliaaksi kenen hyvänsä. Kerrotaan Tarion upottaneen lähteeseen kattilan täyttä hohtavia hopeita ja kultia, vaan sen tulevan sokeaksi, joka kattilan näkee. Puntasen mies oli ampunut vanhan teeren puun latvasta ja meni saalistaan noutamaan, niin istuikin pieni Lapin ukko puun juurella. Sano onko se totta?

Hartikka nousi istumaan juhlallisen näköisenä.

-- Totta on. Täällä on ollut Tario ja lappalaiset ja he ovat vieläkin täällä. Mutta huonot ovat nykyisten erämiesten tiedot Tariosta. Kun jo olet mieheksi tullut, kerron sinulle Tariosta ja Päivästä ja tästä Lapinmäestä; kauvan olenkin sitä aikonut.

Siinä tulen valossa eräsaunassa kertoi Hartikka Ingille kumman tarinan:

Pian täältä Lapinmäeltä näkyy ahoja joka puolella minne silmäsi käännät. Ennen et täällä nähnyt mitään, et muuta kuin metsää ja taivasta. Mutta silloinkin oli täällä elämää ja eläjöitä, vaikka ne ovat olleet ja menneet eikä nykypolvi tiedä heidän tekojaan ja toimiaan.

Täällä Lapinmäen takana asui silloin lappalaisia, jotka kuuluivat Tarion sukuun. Vanha Tario oli pieni harmaahaiveninen ja viirunaamainen ukko. Suvun kesken nautti häh kuninkaan arvoa ja esi-isiltään, joilta oli arvonsa perinyt, oli hän myöskin saanut perinnöksi salaisen ennustuskyvyn ja taikataidon.

Suku muisteli parempia aikoja. He olivat asuneet suurien lietteiden rannoilla, -- yltäkylläisessä veden ja metsäin rikkaudessa. Ne olivat niitä kala-aikoja, jolloin hirmuisen suuria mateita makaili karien ympäri pyrstö suussa. Mutta ne olivat jo ammoin menneet ne ajat. Teisko sukuineen oli ajettu pois etelän vesiltä ja Tariolaiset olivat lähteneet Tarjanteelta. Hämäläiset erämiehet tulivat kuin kalasääsket Pohjan vesille, eivät kysyneet, vaan veivät, ampuivat peurat, ryöstivät aitat ja ottivat lappalaisia kiini kiduttaakseen heiltä pois viimeisetkin nahkat ja hopeat. Turmio tuli ja uhkasi hävittää koko Lapin suvun.

Näillä Lapinmäen takaisilla mailla löysivät Tariolaiset viimein turvapaikan. He asuivat täällä soitten saarilla ja niemillä eivätkä uskaltaneet kulkea avovesillä. Kaikkia etelästä tulevaa he pelkäsivät kuin ruttoa. Kun oli myrsky ja pimeä riemuitsivat he, mutta kun vain tuuli oli etelässä ja lämpimässä, olivat he alakuloisia ja surullisia. Suon luikes ja valkokukka oli heidän ketojensa koreus ja kiero honka heidän pihapuunsa. Korpinärhi oli heillä kotilintuna ja kortteinen liekolampi kotijärvenä, jonka rannoilla he elivät vaivaloista elämäänsä kalastamisella ja tietämisellä.

Surussa ja huolissa oli Tario vanhentunut. Pyynti oli yhä huonontunut ja onni tullut muuttelevammaksi. Tarion piirissä oli ennen ollut mainioita nuolenampujia ja keihäsmiehiä, mutta parhaat miehet olivat kuolleet ja monta oli lähtenyt Pohjan pitkään perään. Vieraat tavat alkoivat päästä lappalaisten sekaan, heidän joukkonsa oli yhä sulanut ja välimatkat kotakuntain välillä tulleet yhä pitemmiksi. Koko sukuyhteisyys olisi ilman Tariota jo hajonnut.

Yöt päivät mietti Tario sukunsa kohtaloa eikä vaara antanut hänelle rauhaa. Mutta vielä suurempikin surun kuorma painoi vanhan kuninkaan sydäntä.

Loppu uhkasi itse kuningaspolvea. Aina oli Tarion suvun kuninkaalla ollut poika, mutta Tarion ainoa lapsi oli tyttö. Tario oli uhrannut esi-isille ja rukoillut jumalia, mutta se ei siitä parantunut; hänen vaimonsa Riekko oli kuollut ja jättänyt hänelle ainoan tyttären Päivän. Raskaalla mielellä täytyi Tarion tyytyä kohtaloonsa. Varmaan oli Sarakka jumala niin määrännyt. Siitäkin tiesi Tario vanhan Lapin olevan lopussa.

Kuusitoista vuotias oli erämaan kuninkaan tytär, pieni ja hoikkakaulainen mutta rusoposkinen ja kirkassilmäinen, kaikkein mielestä kauniimpi kuin kirjavin tikka. Sanomaton ilo oli vanhalla Tariolla Päivästään, mutta sitä syvemmin kouri joskus kaipio vanhaa sydäntä, kun hän ajatteli Tarion polven loppua sen kukoistuksessa. Vai oliko uusi polvi ja uusi Lappi nouseva Päivästä? Unessa oli Tariolle ilmoitettu merkillisiä tapauksia.

Saapuipa Tariolle kauvan odotettu tieto etelästä. Kuningas ja ritari Kaarle oli ollut pitämässä käräjiä Satakunnassa ja Tario oli sinne lähettänyt liukkaan miehensä Vakaran pyytämään rauhaa ja lakia hämäläisiä vastaan. Nyt palasi lähettiläs hyvillä sanomilla. Tarion piti kuitenkin itse tulla kuninkaan puheille, kun hän ratsasti erämaan ohi Korsholman linnaan.

Ennenkuin Tario läksi matkaan kokosi hän sukunsa salaa uhraamaan Pyhälle vuorelle, joka oli jäänyt Tarjanteen rannalle, kun lappalaiset sieltä ahdistettiin pois. Eräänä yönä kokoontuivat he sinne yksitellen, mikä tuli metsiä pitkin, mikä pitkin järviä varovasti ruuhellaan. Silloin oli oikea lapin ilma, rajupää raivosi metsässä ja myrsky pauhasi mustalla Tarjanteella niin että vesi kiehui kivisillä rannoilla. Tätä pitivät lappalaiset hyvänä enteenä ja iskivät iloisina valkean ukkosen kaatamien puiden lastuihin. Juhlan pidettyä hävisivät he sieltä yhtä salaa kuin olivat tulleetkin.

Pian Pyhänvuoren kokouksen jälkeen otti Tario kirveensä ja keihäänsä ja läksi matkalle Kaarle kuningasta tapaamaan. Mukaan tuli ruma kolmisorminen Vakara ja Päivä. Isän oli täytynyt luvata ottaa tyttö katsomaan rautaritareja ja hevosia. Päivä siitä hihkasi, että räme raikui, ja hyppeli sarkahameessaan, että hopeiset koristukset helskyivät.

Kankaita pitkin kulkivat he länteen päin. Päivän päästä laskeutuivat he jäkälämaalta tuulisille nevoille.

Hetteissä kasvoi pursuja ja joku huonoruokainen heinänkorsi ja siellä täällä kummitteli parrakas vaivaismänty -- pieni ja niukka niinkuin itse lappalainen. Nevaa kierteli hitaasti vehkapuro, jonka varsilla kurjet kaahlailivat. Kuivilla paikoilla oli vanhoja raunioita kitiseväin kelohonkain juurella. Sellaisilla paikoilla matkalaiset lepäsivät, sillä Tario tiesi rauniot oman heimonsa omiksi. Mutta kaikki olivat jo hävinneet ja ainoatakaan elävää ihmistä tapaamatta tulivat he määräpaikkaansa Kyrön kankaalla, jossa odottivat Kaarle kuninkaan tuloa.

Vihdoin tuli kuninkaan pitkä ratsasjuoni pitkin harjua ja Päivä näki hyppivät hevoset.

Leirivalkeat viritettiin. Kaarle kuningas istui puun juurella, palvelija kaatoi hänelle viiniä juomasarveen ja huovit syöttivät ratsujaan ja laulella hoilasivat. Lappalaisukko käskettiin kuninkaan eteen ja hän kertoi silloin nöyrästi valituksensa ja pyysi päästä heimoineen kuninkaan suojaan ja veronalaisuuteen. Kaarle kuningas nauroi pienelle Lapin ukolle ja lupasi ottaa heidät kaikki kruunun kotalukuun ja kuninkaan lappalaisiksi, jos he maksaisivat kaloja ja nahkoja kuninkaan voudille.

Ratsumiesten keskellä katseltiin ja ihmeteltiin lappalaisia. Miehiä tuli nauraen Päivää nytistelemään ja taputtelemaan ja muudan rohkea tempasi hänet syliinsä. Mutta Päivä juoksi kirkaisten isänsä turviin.

Vakara sitävastoin oli ratsumiesten joukossa kuin kotonaan. Häntä puhuteltiin ja häntä juotettiin kunnes hän tuli humalapäihinsä. Silloin tuli Tario ja käski omalla kielellään häntä pois ratsumiesten joukosta, sillä hän pelkäsi että Vakara ilmaisisi vieraille lappalaisten salaisuudet ja tiedot.

Mutta Vakara oli nyt niinkuin hullu ja huusi Tariolle vastaan ettei hän ollut nevakuninkaan orja. Ratsumiehet nauroivat katketakseen hänen rumuuttaan ja hulluuttaan ja juottivat hänelle yhä enemmän olutta.

Illan pimetessä loistivat valkeat kirkkaammin ja hurjemmin punottivat miesten kasvot. Rohkea huovi ajoi kiroillen ja manaten Päivää niinkuin arkaa sorsaa.

Tariota rupesi pelottamaan tämä kuninkaan leiri ja hän päätti lähteä vielä yön selkään.

Kun yö tuli, olivat Tario ja Päivä kaukana Kyrön kankaalta. Mutta Vakara nukkui raskasta unta toisten humalaisten keskessä kiiluvain nuotioitten ääressä.

* * * * *

Oli keväällä sitä aikaa, jolloin kurjet tulevat ja huutavat: "tasan yö, tasan päivä, tasan mun kaksi jalkaani." Suoja tuuli pudotteli lumen lupsia hongista, joiden juurilla lappalaisten maakodat olivat. Itse lappalaiset kutoivat umpijärvensä rannalla yksinkertaisia katiskojaan kesäksi. Päivä paistoi järven lumen aivan rasvaiseksi, niin että se huikasi lappalaisten haukansilmiä, ja vastarannalla istui mustia teeriparvia alastomissa koivuissa. Kauniimpaa kevättä ei olisi voinut toivoa.

Kun päivä oli laskenut ja hanki kohmettui, kävivät lappalaiset lammaskuopillaan harjun rinteessä ja menivät sitten levolle turvepesiinsä suurten kivien kylkeen. Monta vuotta olivat he saaneet elää hämäläisten erämiesten tietämättä tässä viimeisessä pakopaikassaan Tapinmäen takana. He nukkuivat senvuoksi rauhallisesti ja huoletonna uneksuen tulevasta hauenkudusta.

Mutta yhdestä kodasta nousi vielä savu, vaikka kuu jo oli hiihtänyt puolet yön taipaleesta. Vanha Tario valvoi levottomana kodassaan tarkaten huomiolla palavaa kotavalkeaa.

-- Hm -- hän hymisi -- honkatuuli ja lieska lekahtelee. On paha tulossa. Hiihtää miehiä kierällä hangella.

-- Mikset nuku, isä? -- kysyi Päivä. Hän oli jo nukkunut, vaan nyt herätti hänetkin jokin aavistus.

-- Ei pysy uni vanhassa silmässä. Pitkä uni on edessäni, silloin saan minä nukkua. Vaan nuku sinä, lapsi. Sinulla on elämä edessäsi ja pian saadaan rauha ja laki näillekin perille, sen on Ruotsin kuningas luvannut.

Kotvan kuluttua puhui Tario jälleen:

-- Sinä, lapseni, olet perinyt minun henkeni. Sano, mitä Sarakka ja kuolleet sinulle ilmoittavat?

-- He käskevät minua pois luotaan, mutta sinua luoksensa. Mutta äiti lupaa minulle onnea ja käskee tulemaan takaisin.

-- Minä tiedän sen. Meidän täytyy lähteä täältä. Kalma odottaa minua, mutta onni sinua.

Silloin valkea taas pihahti ja vanhan Tarion viiruinen naama sävähti.

-- On paha tulossa. Hiihtää miehiä kierällä hangella. Vakara on meidät pettänyt ja opastaa vihollisia tänne.

Kierällä hangella hiihti joukko suksimiehiä lappalaisten pientä kylää kohti. Varovasti ja äänetönnä hiihtivät he repaleisen lappalaisen perässä. Nyt he tulivat honkain pimentoon ja opas pysähtyi ja alkoi viittoa. Suksimiehet käänsivät palavia silmiään joka puolelle, ennenkuin keksivät honkain pälvissä matalain turvemajain mustat hahmot. Pisin suksimies jakoi joukon ja käski toisen osan hyökätä muihin majoihin, mutta riensi itse parin miehen ja oppaan kanssa sille majalle, josta lämmin savu vielä hengähteli.

Lappalaiskylässä nousi huuto ja meteli keskellä yötä. Höperöinä ja yrittämättäkään vastarintaa karkasivat lappalaiset yösijoiltaan ja juoksivat parkuvine vaimoineen, lapsineen ja lampaineen kylmään korpeen, ja pari heistä vaipui veriinsä kotinsa ovelle.

Ensimmäiseen risahdukseen riensivät Tario ja Päivä ulos, mutta heidät huomasi oppaan väijyvä silmä.

-- Tänne hoi! Pyhä Heikki, täällä on aarteet ja tyttö!

Se oli viimeinen sana, minkä Vakara sanoi. Vanha Tario pystyi vielä tekemään viimeisen tuomion ja antamaan petturille kirveestä kuolemaniskun. Mutta muita rosvoja vastaan eivät hänen voimansa riittäneet. Ammottava haava niskassaan hän töin tuskin pelastui ja jaksoi paeta väkensä jälkeen korpeen. "Kuninkaan lappalaiset", -- höpisi hän mennessään -- "ei oma eikä vieras kuningas voi teitä suojelia. Jumalatkin meidät pettävät."

Päivällä oli tuura, jolla hän itseään puolusteli. Sillä hän antoi pitkälle suksimiehelle, joka yritti häntä vallata, sellaisen iskun päähän, että mies pyllähti maahan. Mutta toiset miehet riensivät apuun, väänsivät tytöltä aseen pois ja pitelivät häntä lujasti kiini.

-- Saitkos hiippaasi! -- ilkkuivat he kaatuneelle päämiehelleen -- mitäs menit lumottua Lapin noitaa vastaan. Tule pitelemään saalistasi ja näytä meille Lapin aarteet!

Kauhukseen huomasi Päivä, että hänen ryöstäjänsä oli sama hurjapää huovi, joka Kyröskankaalla oli häntä syliinsä tavoitellut. Mutta nyt ei huovilla ollut aikaa hyväilyyn, sillä antoipa Päivä hänelle kiinipitämisessä työtä.

Ryöstäjät repivät lappalaisten majat hajalle, heittivät kaikki tavarat ulos, mitä käsiinsä saivat, etsivät tuohivalkeillakin varsinkin Tarion majasta, mutta eivät löytäneet muuta kuin kuluneita nahkoja, kontin rääsyjä ja muuta köyhän kansan kalua. Vanhasta kattilasta jo luulivat jotain löytävänsä; löysivät haisevia kalan totkuja. Aarteenetsijät alkoivat suuttua.

-- Ne ovat noituneet aarteensa pois ja kätkeneet vuoreen tai lähteeseen!

-- Tuo Vakarakin manattu on surmattu!

-- Sinä Juuttaan Kaltti, millä maksat meidän jalkavaivat?

Kaltin ei auttanut muu kuin jakaa miehilleen Päivän hopeahelyt ja korut.

Niin loppui Lappi erämaalta ja hämäläiset jäivät Lapin aarteista riitelemään. Ja tällä kertaa he veivät lappalaisten viimeisen ja kauneimman aarteen.

Päivä vietiin orjaksi kauas erämaalta. Mutta hän tuli takaisin ja hänen kanssaan tuli nuori hämäläinen, joka oli hänet vapauttanut Kaltin vallasta. Päivä ja hänen miehensä asuivat yksinään sillä mäellä, jonka alla viimeinen lappalaiskylä oli hävitetty. He kävivät usein Hämeessä, mutta palasivat aina takaisin erämaahan. Muutaman vuoden päästä tappoi kaatuva puu Päivän miehen. Se oli merkki siitä, että vanha Tario vielä eli, väikkeinhän koskaan palannut Lapinmäelle.

Päivällä oli yksi ainoa lapsi, tytär, nimeltään Kaija, joka joutui hämäläisen erämiehen vaimoksi, niinkuin äitinsäkin. -- --

* * * * *

-- Kaija oli minun äitini -- sanoi Hartikka kertomuksensa lopuksi -- ja vanha Tario oli äijä äitini äidistä ja sinun isäsi oli minun veljeni. Nyt tiedät Inki sukusi.

Inki kuuli tätä kuin ilmeistä ihmettä. Hänen päätään kuumetti, kun hän ajatteli näitä esivanhempia. Mutta hän ei niitä pelännyt eikä kammonnut. Se oli hänestä vaan niin kummaa, että Hartikka ja hän olivat Lapin sukua.

Hartikka kysyi, joko Inkiä nukutti, ja kun ei nukuttanut, kertoi hän vielä.

Minun vanhempani ja me lapset elimme kauan Hämeessä, mutta varmaan Lapin luonto veti meitä tänne, sillä tänne äitini perintömaalle me kuljimme usein kalastelemaan ja oravia ampumaan. Kun minä kasvoin, oli minulla aina onni erämaassa, mutta onnettomuus muualla. Senvuoksi olen minä jäänyt tänne ijäkseni. Metsän onni on aina ollut tällä paikalla, jossa tämä eräsaunamme nyt on. -- Tuossa kohisee tuo suuri haapa. Se ei ole luonnon puu, ja muista, ettet sitä koskaan hakkaa maahan. Äitini kertoi äitinsä ennustaneen, että tässä kerran seisoo suuri ja rikas talo. Sillä tavalla tulisi tosi Tarion unista.

-- Miksi et ole rakentanut taloa tähän? -- kysyi Inki.

-- Minä olen metsämies, niinkuin isänikin oli, eikä metsän miehen sovi olla talon mies eikä akan mies. Nuorena Hämeessä ajattelin kerran minäkin emäntää itselleni, mutta ajateltuni meni kulkevan miehen mukaan, eikä metsä ole toista kertaa miestään päästänyt. Mutta sinä Inki saat tehdä tähän talosi, koska olet Lapin perijä. Elleivät metsänkäynnit parane, ei muuta neuvoa ole. Kun vartut, saat itse päättää.

Uusi asutus

-- -- "Ja koska me olemme kuulleet, että se erämaa on mahtava ja suuri metsä ja että siellä kyllä on varaa tehdä hyviä tiloja, joissa ihmiset voivat asua; -- sentähden on meidän tahtomme ja käskymme, että te pidätte neuvoa, että joku osa rahvasta ryhtyisi raatamaan ja rakentamaan mainitulla erämaalla -- --"

(_Kuningas Kustaa Vaasan käskykirjeestä_.)

Heikka palasi nuoren vaimonsa Maisan ja lehmän kanssa erämaahan keväällä tuon onnettoman palon jälkeen.

Koivas oli kytketty puuhun ja Maisa istui puolipalaneella hirrellä kasvot käsissään ja itki ääneensä. Heikka seisoi vieressä synkkänä ja kalpeana tuijottaen mustiin kekäleihin, joiden välistä uusi nurmi jo pisti esille päätänsä.

Äkkiä oli ilo muuttunut suruksi, toivo rauennut epätoivoksi. He olivat kiiruhtaneet matkaansa joutuakseen luonnon kukoistuksen ajaksi valmiiseen uuteen taloonsa. Mutta talosta ei ollut mitään jäljellä. Ei ollut pirttiä, ei riihtä, ei eloa, kaikki oli armoton tuli syönnyt, kaikki. Hirvikankaan aumakin oli tyysten ryöstetty.

-- Tänne tultiin korpeen kuolemaan, -- nyyhkytti vaimo itkunsa välissä.

Ne sanat leikkasivat Heikan sydäntä. Hän ei voinut mitään vastata. Hän näki, että hänen talossaan oli ollut pahempi kuin tuli, oli ollut vihamies. Vihan kekäleihin oli hän tuonut rakkautensa.

Pitkän aikaa istui siinä vielä nuori vaimo puolipalaneella hirrellä taistellen mieltään vastaan. Viimein hän nousi altistuneella mielellä. Hän taipui nöyrästi alkamaan elämäänsä uudestaan raunioiden alimmasta pohjasta asti.

-- Lähden lehmälle katsomaan syöttämistä, -- sanoi hän hiljaa. -- Eihän tässä auta muu. Aljetaan alusta.

Heikka oli kiitollinen näistä sanoista. Hän sai niistä uutta voimaa, uutta tahtoa. Hän teki uuden valkean ensimmäiselle nuotiopaikalleen ja korjasi uudelleen pienen kalamajan katon.

Vaikeaa oli uuden elämisen alku. Erämaahan sai nuori vaimo tuosta ensi tapauksesta voittamattoman kammon, vaikka hän sen kesti, ja kaksinkerroin raskaammalta kuin ennen tuntui Heikastakin työ.

Mutta tapahtui kerran, että Koivas eräänä iltana ennen Juhannusta tuli kotia suussa ja sarvissa kourain rukiin olkia, joissa oli sekä tähkät että jyvät.

Tämä oli suuri ihme ja hyvin ällistyi Majalahden isäntä ja emäntä siitä. Lehmä tuo metsästä tuleentunutta ja leikattua viljaa Juhannusviikolla! Mutta läksivät Heikka ja Maisa viisaan lehmän perässä katsomaan sen halmeita. Koivas johti heidät metsään, tiheimpään näreikköön puron varrella, ja siellä seisoi ihmeellinen sammaltunut, harmaa rakennus tai kivi. Lahonneilla pökkelöillä se oli tuettu ja aivan viereen olivat suuret puut kasvaneet.

Heikka veti rakennuksen kyljestä ulos sammaltyvisen lyhteen ja lyhteen terästä karisivat kuivat, raskaat jyvät. Se oli ikivanha, sammaltunut auma, jonka monta kymmentä vuotta sitten joku erämaan kulkija oli unohtanut tai muuten jättänyt halmeellensa, minne sen metsä vähitellen oli peittänyt, kunnes puutteenalaisen talon lehmä sattumalta tuli sitä sarvimaan.

Määrätön oli Heikan ihastus. Jos jyvät osaksikaan olivat aumassa säilyneet, oli siinä kolmekymmentä pannia viljaa ja Majalahti oli varakas talo, vaikkei siinä vielä pirttiäkään ollut.

Vielä vaivasi Heikan päätä se mahdollisuus, että jyvät olisivat lumottuja, mutta kun hän oli saanut pienen myllyn käyntiin Majalahden puron syöksyyn ja oma emäntä Tapion jauhoista leiponut tuoksuvan lämpimäisen, hävisi kaikki epäilys Heikan mielestä ja hän söi.

* * * * *

Se vuosi, jolloin Heikka uudelleen alotti elämänsä Majalahdella, oli suuri asutusvuosi koko erämaalla.

Nyt oli viimeinkin hämäläisille tullut aika lähteä omistamaan haapiokappaleitansa erämaassa. Yksi ja toinen kulkemaan kyllästynyt kalamies palasi nyt pysyvästi eräpirtilleen kalaisen lahden kainaloon, antoi kirveen kaikata hirsikössä ja korjasi syksyllä halmeensa. Näin valmistettuna kävi hän pelotta ensimmäistä talveansa vastaan erämaassa. Seuraava kevät toi hänelle uutta saalista, uutta rohkeutta. Jokainen kuluva vuosi kiinnitti hänet yhä lujemmin siihen ahonvieremään, johon hän oli viljelyksensä raivannut ja peltoraunionsa koonnut.

Toisen tulokkaan lumosi metsä. Hän syksymmällä ja talvella ahkerasti metsästeli ja asetteli ansoja ja hiihti petojen jälkiä ja teki huhtia sinne tänne vuorien rintoihin. Turkiskuormalla palasi hän sitten etelään, mistä kuljetti korpeen lehmän ja lampaan, ja alotti sillä tavoin yksinäisen uutisasukkaan toivovaa elämää.

Mutta hämäläisten voima ei riittänyt koko suunnattoman erämaan kansoittamiseen. Enemmän väkeä tarvittiin halmeita ravitsemaan, useampia kirveitä rakennuksille, yritteliämpää, halukkaampaa rotua uutismaille. Vielä oli erämaa valloittamatta.

Silloin tulivat savolaiset idästä. Ketkäpä olisivatkaan paremmin sopineet erämaan valloittajiksi kuin savolaiset, jotka jo miespolvien aikoja olivat siirtolaisina etsineet asuinsijoja Savon kauneilla vesillä ja kukkuloilla ja jo sata vuosia taistelleet vihollisia ja rajakorpien kaikkia kauhuja vastaan?

Kirveellä ja tulella olivat he muinoin retkeilleet tervehtimässä hämäläisveljiä heimorajalla. Nyt tulivat he rauhan aseilla, suurena rauhallisena sotajoukkona. Ja nyt saatiin nähdä omituisin valloitusretki, mitä Suomessa on milloinkaan nähty. Lakikirja ja käskykirjeet kädessä kulkivat päälliköt, kirves olalla, siemenpussi ja tulukset kontissa marssivat perässä soturit. Se oli tuomarien ja uutisasukkaitten sotaretki, asutuksen ja viljelyksen rynnäkkö korpeen, rauhan retki rauhattomuutta vastaan. Muissa sodissa hävitetään viljamaat, tässä kansoitetaan korpi. Suomalaiset eivät ole koskaan tehneet loistavampaa urotyötä kuin sen, jolla he valloittivat isänmaalle sen suurimman voittomaan.

Reippaasti edistyi savolainen asutus erämaalla. Savolaisille sovitettiin tilaa, missä vain sopi. Missä eivät hämäläiset valvoneet oikeuksiansa, siihen istutettiin savolainen uutisasukas niinkuin pensaita istutetaan. Ehtimiseen saivat savolaiset lisäväkeä. Kymmenessä vuodessa oli valloitus pääasiassa ratkaistu. Jos ei hämäläinen väistynyt pahalla, väistyi hyvällä. Savolaisilla oli hopeariksit kontin pohjalla ja he osasivat tyttärienkin kautta tien hämäläisten talojen isännyyteen.

Hämäläiset ja savolaiset siten kansoittivat erämaan. Kumpikin rotu oli eriluontoinen ja sen mukaan tuli asutuskin. Savolaisen on helppo lähteä kodistaan, hän oli syntyänsä lähteväinen; suksimiehenä vain kauniina kevätaamuna lähti hiihtämään erämaahan ja teki tupansa siihen, missä sulan tapasi tai mihin kolmantena matkapäivänä pääsi. Hän alotti oman viljelyksensä aivan uudesta ja antoi talolleen oman sukunimensä.

Hämäläiselle taas oli koti rakas ja hänen oli vaikea luopua isiensä maalta. Hän sen vuoksi vain levitti isiensä viljelystä ja tuli siten askel askeleelta erämaahan. Vaan erämaahankin toi hän aina kotitalonsa nimen ja käytti sitä itsekin kaiken ikänsä. Hänen asutuksensa kulki hitaasti eikä ehtinyt kauas. Mutta mihin hän juurrutti työnsä, siitä ei häntä mikään voima maailmassa voinut irroittaa. Savolaisten siirtolaisten tulvassa pitivät hämäläiset pohjansa, niinkuin kivet koskessa.

Itäiselle suurelle erämaalle eivät hämäläiset olleet ehtineet lukuisasti asettua. Se siis kokonaan joutui savolaisten haltuun. Naapurit rupesivat muinaista Hämeen erämaata sanomaan Savoksi. Mutta sinne jäi Hämeen sakea veri ja sitkeä luonto. Tämän vereen ja luontoon yhtyi Savon kieli ja viljelyshalu, ja siten syntyi sinne oma erämaan rotu, kahden rodun voimainen.

Kauas retkeilivät rohkeat savolaiset. He tulivat maanselälle, ja näkivät uusia kauniita erämaita, aavoja tasaisia metsänselkiä, ruohoisia kalajärviä ja vuolaita virtoja, jotka keväisin tulvivat mahtavina kyminä. Siellä kalastelivat savolaiset ja kaatoivat hirviä, maksaen kustakin reiden veroksi. Pian oli sielläkin suuria savolaiskyliä. Pohjanlahden rannoilta läheni sillä aikaa vanhempi asutus ja niin asutettiin jokivarret molemmista päistä ja Pohjanmaan erämaat kansoittuivat.

Kun savolaiset ehtivät lännessä Satakunnan hämäläisten erämaalle eli Pirkkalanpohjaan, savusivat siellä jo hämäläisten sakeat savut. Savolaisten valloitus loppui siihen. Pirkkalanpohja jäi edelleenkin hämäläiseksi, mutta sielläkin saivat monet savolaiset uutisasukkaat sijan vakaitten hämäläisveljiensä joukossa.

* * * * *