Part 2

Juuri siinä sattui vanhuksen ajattelevaan silmään ilmanrannalla uusi sankka savu, joka oli muitten savuun yhtynyt. Vanhus taisi äkkiä liikahtaa, sillä päivässä torkkuva punainen koira hänen vieressään havahti jaloilleen ja rupesi isäntänsä mukana tähystämään.

-- Ihmeellistä -- puhui vanhus, -- tuo savu tulee Pyhällön piiriltä. Olisivatko kulkijat osanneet sinnekin? Vai olisiko Pyhällön miehiä tullut vanhalle haapionalalleen, jossa miespolveen ei kukaan ole käynyt kalastamassakaan. Joko hekin muuttavat erämaahan!

Merkillisesti vaikutti tuo savu vanhaan erämieheen. Hän meni majaan, mutta palasi heti takaisin savua katsomaan.

Savun täytyi nousta Pyhällön haapionalalta.

* * * * *

Uusi oras näkyi jo hienolla karvalla mustassa kaskessa, jonka kantojen takana Majalahden valkea pirtti hohti silein hirsin. Inki oli katiskalla ottamassa ehtooksi kalaa ja Heikka seisoi jouten rannalla tyytymätön alakuloisuus puhtaissa päättävissä kasvoissaan. Pitkiin viikkoihin eivät he olleet tavanneet elävää olentoa. Yksinäisyydessä olivat he kalastaneet, raataneet ja rakentaneet uudessa kotipaikassaan. Kun kaskisavut toivat heille tuntemattomista naapureista sanoman, riemastuivat he ja iskivät iloisen tulen omaan kaskeensa. Mutta kun kasket sammuivat, palasi entinen salaperäisyys erämaahan raskaana ja alakuloisena. Heikka tuli levottomaksi naapureistaan.

-- Kyllä meidän huomenna on lähteminen, -- sanoi Heikka kun Inki palasi kaloineen rantaan, -- täällä täytyy katsoa maitaan ja rajojaan. Sitä varoittivat kotikylän isännät. Oletko varma siitä, että näit sen paksun savun meidän maan periltä?

-- Lähdetään vaan, sieltä savu oli, -- myönsi Inki ilostuen Heikan ilmoituksesta. -- Eihän tässä vielä ole nähty koko erämaata. Saatpa nähdä, että siellä loppuu ikävyys. Käydään niin kaukana kuin erämaata riittää ja jousi otetaan mukaan. Ajetaan pois ne, jotka ovat uskaltaneet meidän maalle tulla!

Päätetty ja tehty.

He soutivat Rajasaarelle, jonka petäjässä oli kolmen kylän rajapaikat. Pyhällön haapionalaan kuului määrätyt kalavedet ja kalaveden rannalta oli heillä oikeus ottaa maata eli "oravimetsää" niin pitkälle kuin arvasivat, kunhan eivät poikenneet muitten kyläin vesille ja niiden oravimetsiin. He läksivät Rajasaaren hongalta matkalle myötäpäivään lyöden pilkat saarien ja niemien puihin ja joutuivat sitten suureen metsään, missä he ottivat suunnakseen Majalahteen putoavan ojan noron, aikoen omistaa maata sen molemmin puolin. Puusta puuhun veistivät he pilkkojansa tavallisesti kuusi pilkkaa paikkaansa. Heikka tiesi sanoa, että se oli isien pyhä rajamerkki, jota vieraan ei sopinut rikkoa. Tällä tavoin aikoivat he pyhittää itselleen niin suuren pilkanmaan kuin päivässä ehti mennä perille ja toisessa palata. Ellei kukaan muu ollut ennen heitä salossa otuksia ampunut ja merkkiänsä puihin pannut, oli metsä heidän.

Niin tulivat he itse maanselälle, jonka ylimmällä harjulla seisoi rivissä rajuja honkia, niinkuin jättiläisten tekemä valtakuntain raja. Toisella puolella näkyi outoja lakeita metsämaita ja keltaisia nevoja, joiden rannat siintivät niinkuin matalat pilvet, ja toisella puolella, josta he olivat tulleet, painuivat rinteet ja kukkulat yhä alemmaksi. Aivan allansa näkivät he metsän keskellä mätäsrantaisen salojärven, josta he arvasivat Majalahden ojan alkavan. Mutta mitään epäiltävää eivät he vieläkään löytäneet. Ei missään savua, ei ihmisasuntoa.

Täältä oli heidän palattava takaisin ja he alkoivat laskeutua alas järvelle. Heikka valitsi metsästä pilkkapuita. Silloin kuuli hän äkkiä Ingin luikkaavan metsästä, että hän oli löytänyt halmeen.

Siellä oli suuri, vasta poltettu ja kylvetty halme keskellä heidän metsäänsä. Heikka ja Inki olivat kuin puulla lyötyjä. Myöhään iltaan kulkivat he kasken ympäristöillä, mutta missään ei näkynyt majaa eikä pilkkoja eikä muita tuntomerkkiä, joten kaski nähtävästi oli tahallisesti tehty tähän piiloiseen paikkaan. Sen omistaja oli kadonnut -- hänestä ei näkynyt enään vähintäkään jälkeä.

Kapea metsäsarka erotti halmeen mustasta salojärvestä. Järven rannalla kuivemmalla kelhäpaikalla oli kaskenpolttajan nuotiopaikka, johon väsyneet rajankävijät jäivät yöksi. Tähdet jo näkyivät viileällä taivaalla ja nuotiotuli loi pitkän loistavan kuvan metsäjärven pinnalle hämärässä syyskesän yössä.

Inki nukkui uupuneen syvää unta, mutta päivän ensimäinen valo herätti Heikan, joka ei kasken tähden saanut unta. Istuessaan kuuli hän selvää ääntä metsästä. Sieltä kuului omituinen tahdikas luskaava ääni, ensin hiljaisesti ja sitten kovemmin ja sitten taas hiljemmin. Heikka nyhtäsi nyt Inginkin hereille. Luskaava hipsutus kuului toisen kerran ja sitten vielä kolmannen. Ihmetellen katselivat nuoret miehet ympärilleen ja vähän matkan päähän järven rannalle ilmestyi metsästä pitkät jalat ja niiden päässä turpea pää ja haarottavat sarvet ja perässä koko ruumis. Kolme komeata harmaata hirveä kahlasi rannalle juomaan.

Pian pääsivät miehet liikkeelle. Heikka konttasi jänterän selkäjousensa kanssa metsään päin, aikoen kiertää vuoren ympäri ja Ingin piti ryömiä lähemmäksi hirviä ja ajaa niitä Heikkaa vastaan. He tiesivät, että järven perässä oli vetelä neva, joten hirvien kiireessään täytyisi kiertää pitkin kangasta vuoren toiselle puolelle.

Poukuttavin rinnoin lähestyi Inki hirviä. Mutta kaikkein tärkeimmällä hetkellä kuului risahdus takaa ja pieni punainen koira lensi nuolena hirvien jälkeen, jotka jo olivat aamuleponsa jättäneet ja hipaisseet metsään.

Henki kurkussa juoksi Inkikin hirvien perään. Selvä oli, että kasken salaperäinen isäntä oli koirineen seudulla ja ajoi samoja hirviä kuin hekin.

Mutta mäen takana makasi jo vanhin hirvi polvillaan suuri turpa kankaalla. Heikan onnikas vasama oli sen langettanut ja kirves tehnyt lopun. Inki joutui valmiita ihmeitä näkemään. Mutta pian näki hän vielä suuremman ihmeen.

Nuoria miehiä kohden tuli kankaalla vanha pitkä mies punaisen koiransa kanssa. Kontti oli hänellä selässä ja kirves vasemmassa kädessä ja kankea käsijousi sauvana oikeassa kädessä. Vanhus oli polkujensa tottunut kävijä ja kulki joustavin askelin, ja pitkä vartalo ja loivat hartiat olivat suorassa ryhdissä, vaikka niskan oli ikä jo painanut eteenpäin.

Hän astui suoraan oudoksuvain metsämiesten eteen ja katseli heitä vakavilla suurilla silmillään. Hänkö olisi takamailla hiipivä salakaskien polttaja ja halmevaras! Ei hän siltä näyttänyt. Metsämiehen, vanhan erämiehen olivat tavat ja varustukset. Vanhus kuluneessa nahkapaidassaan ja vuotaisissa säärikengissään oli Heikasta ja Ingistä kuninkaallinen.

-- Hyvin ammuit, nuori mies, -- lausui hän hetken heitä katseltuaan. -- Terve teille! Mistä olette erämaahan tulleet?

He ilmaisivat keitä olivat ja Heikka kysyi samalla, mistä vieras oli.

-- Olenpahan vanha erämies metsästä -- vastasi ukko --, sanotaan minua Hartikaksi. Minä olen vähän joka paikassa eikä minulla ole vakinaista olinpaikkaa. Tuolla kankaitten takana Keihäslahden perässä on minulla kuitenkin Lapinmäellä eräsauna, jossa parhaiten asun. Teitä olenkin etsimässä -- sanoi hän sitten iloiseksi muuttuen. -- Aijoin tulla Pyhällön eräkappaleelle, mutta matkalla joutui Kirmu koirani hirvien jäljille. Pyhällöstä on ollut vanhoja metsämiehiä, jotka ovat minut tunteneet. Ja kun olette tekin samaa Pyhällön sukua ja nyt olette täällä erämaalla, niin sopiipa meidän tehdä naapuruutta. Hyvä naapuri täällä vastaa viittä muualla.

Kättä lyötiin ja hyvä naapuruus oli pian valmis. Yhdessä lihasivat he hirven ja palasivat sitten rajaa tehden Majalahdelle.

Urtin muikut.

Syksymuikku nousi tänä vuonna tavallista aikaisemmin ja suuremmissa joukoissa kuin miesmuistiin. Kun kalaparvi tuli, näkyi se jo kaukana seljällä niinkuin musta vihuri tai sadetorjo. Kohdalle tullessa kiehui ja sihisi vesi niinkuin olisi hiekkaa siihen satanut ja hyppäävät kalat välkehtivät silmissä niinkuin tuhannet hopearahat.

Silloin eivät erämaan asukkaat malttaneet pysyä metsien piilossa.

Ruohoisesta kotisalmestaan lähti Savon Matti poikineen soutamaan Urtin karille, jossa olivat koko eräkunnan kuuluisimmat muikkuapajat. Heidän tullessaan ei siellä vielä ollut muita, vaan savolaiset vetivät yksin hyvät saaliit ja pitivät sitten kylmää yösydäntä alastomalla karilla risuvalkean ääressä.

Aamulla tuli karille lisää väkeä, vanha likasilmäinen mies, soudella letustellen vettyneellä veneellä. Savolaiset huusivat hänelle hyvää huomenta, mutta äijä ei vastannut mitään, alkoihan vain lappaa nuottaansa järveen. Se oli Tuliparta, savolaisten naapuri ja ainanen harmi. Hän oli musta ja nokinen paljosta polttamisesta, sillä hän poltti aina, poltti kaskea, poltti peltoa ja niittyä. Sanottiin hänen polttaneen entisillä asuinpaikoillaan maat ja metsät niin kolkoiksi, että hänen täytyi lähteä hakemaan uutta asuntoa muualta. Niin oli hän tullut rantakunnalle edellisenä suvena niinkuin Savon Mattikin. Hän oli rakentanut pirttinsä ja hakannut ympäriltä suuren kotikasken, jonka oli pannut tuleen sillä arvalla, että jos pirtti jäisi palamatta olisi paikka myötäinen. Pirtti olikin pysynyt, mutta parta oli mieheltä palanut ja siitä pitäin sai hän nimen Tuliparta.

Savon Matin poikia halutti kiusalla kysyä Tuliparralta, oliko hän nyt ollut missään kaskia polttamassa, mutta isä varoitti. Tuliparta oli uudessa asuinpaikassaan päästänyt jo monet kulot naapurien metsiin ja savolaiset epäilivät, etteivät ne kaikki olleet vahingonvalkeita. Viime vuonna oli Tuliparran kulo mennyt yli salojen niin kauvaksi, että tuntemattomat ihmiset Metsätaipaleen takaa tulivat kulon virittäjää etsimään ja rankaisemaan. Sellaisen kanssa ei pitänyt leikkiä laskea. Muistakaa pojat Haukan kaskea, ettei käy meille samalla tavalla, -- puheli isä. -- Haukka, Mononen ja Melanen olivat naapureita, vaikka kukin oli kolmen peninkulman päässä toisistaan. Haukan kaskesta vei tuuli kerran tulen metsään, niin Haukka siitä riemastui ja rukoili: "Vie hyvä Jumala Monosta ja Melasta myöten." Ja sitä myöten se vei.

Tuliparta silmäsi Savon Matin poikia niin julmalla syrjäsilmällä, että poikia pelotti. Ukko nähtävästi epäili heitä, kun oli keväällä löytänyt kalanpyydyksensä metsän puista. Jokohan tuo tiesi -- -- --

Puhua pukahtamatta vetivät pojat tuohiköyttänsä ja koettivat varkain nähdä mitä taikoja Tuliparta nuotallaan teki.

Päivälepoa pidettäessä syksyauringon lämmittämillä paasilla rupesivat uudet airot paistamaan kaukana salmessa.

Se oli Majalahtelaisten vene, joka oli myöhästynyt.

Kun muikut tulivat lauvantai-ehtoona, ei Heikka tahtonut lähteä pyhäksi kalaan. Mutta Hartikka vaati lähtemään ja kysyi, oliko pyhäpäivä pahempi kuin muut?

-- Pyhäkala on sapatin synti ja sen on kirkon pappi kieltänyt, -- selitti Heikka.

-- Et tiedä sapatista. On ne ostettu anteeksi suuremmatkin synnit. Esi-isäsi ovat jo ammoin maksaneet papille ja piispalle sovintokalat sapatista ja pyhäkala on erämaassa vapaa. Täällä on otettu kala silloin kuin on luoja antanut. Ensimmäiset muikut on viety Jumalan puille ja kalassapa on pysytty.

Hartikka ja Inki saivat Heikan viimein uskomaan ja pyhänä he lähtivät.

He olivat jo karvapuuhkissa ja harmaassa sarassa ja ukko Hartikka istui veneen perässä selkä suorana. Siinä oli koko käräjät, kun he pääsivät karin äärelle.

-- Sinut olen kai nähnyt, Kyrön mies, -- sanoi Hartikka Tuliparralle, -- mutta tätä toista hyvää miestä ja näitä poikia en tunne. Ette ole tämän puolen miehiä.

Savon Matti kertoi avomielisesti, mikä hän oli miehiään. Tiainen oli hänen perintönimensä. Hän oli tullut kaukaa päivän alta. Sanoi voudin kirjalla asettuneensa autiolle erämiehen tilalle, mutta kun hämäläinen omistaja tuli takaisin eikä huolinut voudin kirjasta, oli hän taipunut ilman riitaa maksamaan veron hämäläiselle ja hämäläinen läksi pois. Nämä kaksi jouselle joutunutta poikaa olivat Nikki ja Mikki, kolmas poika, vanhin, oli tänne tullessa jäänyt vävyksi hämäläiseen uutistaloon Metsätaipaleella.

-- Kelpaavatpa vävyiksi nämäkin pojat, pitkiä ja koreita ovat, -- laski Hartikka leikkiä. -- Eivät Hämeen tytöt pelkää tällaisia Savon poikia ja hyvä olisi, kun vanhat riidat sovittaisiin hämäläisten ja savolaisten välillä.

Savon pojat viskelivät rannalla kiviä Ingin kanssa kilpaa. Reippaita poikia ne olivat kaikki kolme. Inki oli Savon poikia pitempi, mutta hoikempi. Nikki ja Mikki olivat hyvin toistensa näköisiä eikä iloisempia vävypoikia olisi mistään saanut kuin nämä kaksi, joiden savunsiniset silmät, leveät suut ja kuoppaset leuvat aina olivat naurussa.

Sovinnossa ryhtyi kukin joukko nuotanvetoon ja täydet nuotanperät kiiltävää vedentavaraa nostettiin rannalle, kunnes yö alkoi joutua. Heikka ja Inki vetivät keitto-apajan, jota vanhat miehet uteliaina odottivat rannalla, ja Savon Matin pojat puuhasivat valkeaa. Mutta leikistä tuli toinen loppu.

Tuliparta lienee erehdyksessä noitunut kaikki kalat naapurien apajiin, sillä hänen oma retuinen nuottansa nousi kerta kerralta tyhjänä vesiperänä. Hän siitä sisustui ja rupesi toisilta vaatimaan kolmatta osaa muikuista, koska muka kullakin talolla oli yhtä suuri oikeus kaloihin. Kun muut tuomitsivat hänet osattomaksi, läksi hän suutuksissaan pois koko apajalta. Toiset antoivat hänen mennä.

-- Pahoin taisimme tehdä, kun jätimme Kyröläisen osattomaksi -- sanoi Hartikka kalakeittoa syödessä. -- Viha viepi viljan maasta, kateus kalan vedestä. Monesta järvestä ovat kalat arkaantuneet pyytömiesten riitain vuoksi.

-- Ei sovi monen yhtä katsoa, -- vastasi Savon Matti puolittain suuttuneena. -- Se toisten metsät polttaa, toisten kasket korjaa ja nyt kalatkin veisi. Kun ei tule omallaan aikaan, niin pyytäköön apua hiisiltään, niille se uhraakin.

-- Vai ei ole Kyröläinen päässyt tavoistaan, -- haasteli Hartikka. -- Ennen sillä oli puu, johon riepuja ripusti ja verellä tahrasi. Silloinkin se kiersi toisten halmeilla ja piti pirtissään kaikki erämaan kulkijat ja rosvot. Kyllä tunnen Kyröläisen. Katso eteesi Matti.

Savon Matin pojat kertoivat, että Tuliparran pirtillä oli taaskin kulkenut ihmisiä, joita ei kukaan tuntenut. Kerran olivat pojat uskaltaneet käydä Matin pirtillä, vaan silloin ei ollut ketään kotona, vaikka he tiesivät, että metsässä oli silmiä. Metsätaipaleella oli kesällä karhu lyönyt ainoat kaksi lehmää, ja erään miehen, joka oli tavannut Tuliparran halmeeltaan, oli lapinnuoli äkkiä ampunut kuoliaaksi. Kaikki tiesivät, että se oli Tuliparran tekoja. -- --

Enempää ei siitä huolittu, vaan miehet kävivät huokuulle ja pojat jäivät keskenään kertomaan metsän satuja.

Aamuyöstä tuli selälle niin paksu sumu, että tuskin veneen mittaa näki eteensä. Sumusta kuului selvästi veneen tulo. "Jokohan Tulipartaa kaduttaa", arvelivat karilla makaajat. Mutta se ei ollut Tuliparta, sumusta kuului useampia ääniä.

-- Täällä päin niitä kuuluu jo olevan pitkin rantoja. Tämä on se mainio muikkuvesi. Kyllä Kyröläiselläkin jo on muikkuja pöydällään. Täällä tulee hovin ilo ja elämä! Hih, santta ja saakeli!

Toisia miehen ääniä ja joku naisenkin ääni yhtyi huutoon ja nauruun. Karilta kuuntelivat miehet tarkasti noita kummallisia ääniä, mutta vaikka ne kulkivat kiroten ja meluten karin ohi jotenkin läheltä, ei heidän puheistaan saatu muuta selvää.

Kalamiehet olivat tuumissaan. Pohjoiseen päin menijöitä tähän aikaan vuotta. Ja niin huusivat kulkeissaan. Oikeita ihmisiä ne eivät voineet olla.

-- Soutakaapas pojat hiljaa perässä, katsokaa minne ne menevät, -- käski viimein Hartikka.

Kahdesti ei sitä tarvinnut sanoa. Pojat soutivat vieraan veneen perään kiihkoillen hiljaa keskenään, että "tuli mitä tuli, niin kumma tulee".

Kun pojat palasivat, kertoivat he, että vene oli poikennut Tuliparran talolle päin. Inki väitti kuulleensa sieltä tutun äänen, jota hän luuli Pyhällön pitkän Vilmun ääneksi. Mutta mitä hän erämaassa teki ja miksi hän Tuliparran luokse meni, sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Siinä oli selvästi jotakin merrassa. Se oli taas uusi kumma erämaassa. Huolissaan soutivat miehet Urtinapajalta kotia.

Kotkottava koppelo

Samana syksynä läksi Heikka erämaalta kotikylässä käymään. Hän oli korjannut ensimmäisen viljasatonsa, koonnut suuren auman kotihalmeelle ja jättänyt toisen Hirvikankaan halmeelle Jumalan lukon taakse. Tulevaa karjaa varten oli hän raivannut luhtia lahden perään ja puron varrelle. Tyytyväisenä ja ylpeänä hän lähti uudelta piiriltään, veneessään kalakimput ja uhallinen turkiskuorma.

Inki jäi yksin uutistalolle metsästelemään ja odottelemaan tulevaa kevättä.

Hartikkakin jätti hänet yksin varotellen huolekkaasti katsomaan taloa. Erämaa ei enään ollut autio eikä voinut tietää, keitä metsissä eli ja kulki.

Levottomuus ja alakuloisuus painoivat koko pitkän syksyn yksinäisen kotimiehen mieltä. Rankkasateet ja myrskyt pauhasivat erämaan äärettömässä latvameressä. Joskus oli päivisin raikas selvyys ilmassa, joka elosti ja rohkaisi hänen mieltänsä. Mutta illalla jo punasi alakuloinen rusko lahden ja koko selän melkein veripunaiseksi tai levisi metsän rannalle koko taivaan pituudelta kalpea viheriä hohde. Vihdoin toki rupesi talvi tulemaan. Järvet suuttuivat vielä mustiksi ensimmäiselle lumirännälle, mutta alistuivat. Siniset usvat saarien ympäriltä katosivat. Syvä hiljaisuus, ikäänkuin suuren juhlan edellä, levisi koko luontoon. Lahtiperät seisoivat rasvatyyneinä ja odottavina, kunnes muuttuivat kirkkaaksi metalliksi, ja kellastuneet kaislat ja paljaat varvut olivat hiljaa kunnes kokonaan kohmettuivat. Punaisissa kuolemankukkaisissa ja valkoisessa juhlapaidassaan otti kyläpihlaja kalamajan luona vastaan luonnon uuden isännän.

Ingiltä nyt kokonaan unohtui syksyllinen levottomuus ja talvi toi hänen mieleensä jälleen nuoren erämiehen rohkeuden ja ilon.

Sydänkuiden pakkaset olivat jo käsissä ja Inki läksi eräänä aamuna hiihtelemään teerien urpakoivuille. Talvipäivä kului pian ja ilta hämärtyi huomaamatta. Vanha koukkunokkainen koppelo vielä kotkotti kuivan hongan oksalla ja vietteli pyytömiestä kauvemmaksi. Tuuli alkoi tuiskutella, mutta vanha saivarpää vielä kotkotti. Vasta kun vinheä tuulenpuuska toi kovan ilman ja tuisku helisti jääkilseitä hangella, havahti Inki. Hän heitti varsijousen selkäänsä ja käänsi suksensa kotiapäin jättäen koppelon kotkottamaan. Silloin jo pauhasi kamala rajuilma ja Ingin mieleen juolahti ilkeä tarina, että vanhat koppelot oikeastaan ovat noitia, jotka eksyttävät yksinäisiä metsämiehiä oikeilta teiltä pois. Hän hiihteli kotia kohti minkä ehti ja alkoi jo päästä välkymmälle. Mutta hän oli tuiskussa näkevinään mustia lentäviä poukkia lumen joukossa ja puiden latvat tuntuivat hänestä hetkittäin vaapattavan valoisilta. Kamala aavistus lensi kuin nuoli hänen mieleensä ja hän otti hurjan vauhdin. Ennenkuin hän aavistikaan oli hän aukealla. Keltaisena ja mustana puurona nousi sieltä suuri savu ylös ja tuuli löi sakean katkun vasten hänen kasvojaan ja savusta välähti suuri kirkas liekki rätisten taivaalle niin että musta metsä valkeni.

-- Mitä? -- Kotiauma tulessa!

Ingin ensi ajatus oli suin päin rientää palopaikalle, mutta vaistomaisesti pysyi hän alallaan ja näki silloin, ettei ainoastaan kotiauma, vaan tasaiselle kallionkielelle rakennettu riihikin paloi ilmitulessa. Ja tulen punaisessa hohteessa latoi kolme mustaa miestä pirtin edustalla suksikelkkoihinsa talon tavaroita, Heikan omaisuutta -- rautalyötteiset vakat, kirveet ja aseet, kuivatut kalat ja savustetut lihat -- kaikki mitä vain oli arvokasta heitettiin kelkoille ja arvottomampi syydettiin lumeen. Tyrmistyneenä ja pullistunein silmin tuijotti Inki kauheaa näytelmää, miten hänen ja Heikan koti, pian kahden vuoden ponnistukset ja hedelmät paloivat poroksi ja miten murhapolttajat ja rosvot raastoivat heidän omaisuuttansa. Nyt alkoi pirttirakennuskin höyrytä ja savuta, vihanmiehet olivat viimeiseksi sytyttäneet senkin ja kaiun ilkkuen juostessa metsän honkien välissä kuuli Inki rosvojen huutavan ja kiljuvan niinkuin humalapäissään.

Nuorukaisen kaikki jäsenet herposivat ja vapisivat. Hän koetti liikuttaa suksiaan, mutta jalka oli voimaton. Viimein, kun mustat miehet tulen veristävässä hohteessa alkoivat viittoa häneen päin, ymmärsi hän vaaran ja viimeisillä voimillaan sai sukset juoksemaan.

Metsään hän pakeni, syvään korpeen tuiskun ja tuon kamalan kaiun ryskiessä. Minne hän hiihti, sitä ei hän tiennyt itsekään, hiihti vain, hiihti minkä jaksoi. Vaikka hän tiesi olevansa aivan voimaton, luistivat sukset nopeasti, niinkuin ihmeellä. Yhä kauvemmas hän hiihti pois hirmuiselta palopaikalta, jonka näky häntä vaivasi lakkaamatta. Koko metsä oli hänestä punaisessa hohteessa ja täynnä mustia miehiä.

Kun hän tyyntyi, oli hän rauhallisessa kuusikossa laakson pohjassa. Lumiset puut eivät liikkuneet vähääkään ja painuneitten havujen välissä tuikkivat ystävälliset tähdet. Inki aikoi pysähtyä, mutta tunsi että hän silloin olisi vaipunut nietokseen suksiensa viereen. Hän sen vuoksi koetti laahautua eteenpäin ja katsella suurien kuusien juurelta pälveä maatakseen.

Kuinka ollakkaan niin kuuli hän pienen puron solinan ja näki suuren kuusen peitossa pienoisen majasen, joka oli pienistä puista kyhätty ja nostettu pylväille kuusen pitkäin oksain suojaan, mistä sitä oli vaikea huomata. Se oli metsä-aitta, jollaisia erämiehet käyttivät kaukaisemmilla saloilla ja joihin he talvella kokosivat riistansa ja turkiksensa. Inki löysi kuusen juurelta porraspuun, jonka sai asetetuksi tilalleen ja jaksoi vielä vaivoin kavuta pienestä salvattomasta ovesta sisälle aittaseen.

Siellä odotti häntä pehmeä turkisvuode. Se oli niinkuin sadun armahtavaiset metsolaiset olisivat laittaneet häntä varten vuoteen.

Siihen ajatukseen hän nytkähti uneen ja nukkui, poika riepu.

Inki nukkui kauvan.

Hän näki unta tulipalosta. Metsä paloi ja valkea läheni häntä yhä lähemmäksi. Hän nukkui korkealla metsä-aitassa eikä voinut paeta. Hän tunsi jo tulen likellään, se vaaputti hänen silmissään ja hän kuuli korvillaan poukkien ryskeen. Hän havahti istualleen ja säikähti. Tottako vai unta! Ovi oli raollaan ja siitä hän selvästi näki ilmitulen loisteen metsässä.

Se oli vain nuotiotuli, joka paloi lähellä suurta kuusta ja vanha ukko istui nuotion ääressä paistaen lintua vartaassa. Kun ukko kuuli kolinan aitasta, jätti hän vartaan ja nousi aitan ovelle.

-- Hyvää ehtoota Inki poika -- huusi hän iloisella äänellä -- kuinka olet maannut? Luulenpa kuin luulenkin, että sinun on käynyt niinkuin entisen erämiehen, joka tuli kaukaa veneellä ja rantaan päästyään keitti puuron, mutta nukahti niitylle, ja kun heräsi oli puuro homeessa eikä äijä tiennyt päivistänsä mitään. Tiedätkö sinäkään kuinka kauvan olet maannut?

-- Kas Hartikkako se onkin! -- Inki riemastui kuullessaan tutun äänen. Hän tuli alas ja istuutui viluissaan ja haukotellen lämpöisen nuotion ääreen. Hartikka laittoi hänelle mukavat havusijat ja jatkoi hullunkurista juttuaan homehtuneesta puurosta, niin että poika pian oli virkku ja iloinen niinkuin ei maailmassa olisi surua hiventäkään.

Inki söi puuron sijasta rasvoilla höystetyn makean linnunpaistin ja kuuli Hartikalta, että hän oli maannut kaksi vuorokautta yhtä menoa. Jo samana yönä kuin tuo kauhea palo oli, oli Hartikka saavuttanut Ingin. Miten hän oli vaarasta saanut tiedon, ei hän kertonut, mutta varmasti oli hän sen tiennyt. Vihamiehiä ei hän ollut tavannut, mutta Ingin jäljet hän oli löytänyt ja seurannut niitä tänne Kuusipurolle, jossa oli hänen oma metsäaittansa.

-- Teidän talonne on kaikkine hyvineen jo kylmänä hiilenä -- sanoi Hartikka sitten nuorukaiselle. -- Sinä tulet nyt minun kanssani. Kun Heikka tulee keväällä, kerromme hänelle kaikki. Jääthän sinä minun luokseni!

-- Jään halustakin.

Tario ja Päivä

Vanha erämies ja hänen nuori ystävänsä viettivät pimeää iltaa pienessä Lapinmäen eräsaunassa lepäillen ilvesajojen ponnistuksista, leiskuva tulenkieli nousi mustan kiukaan suusta valaisten kiiltäviä nahkoja, jotka levällään kuivuivat kynnet iskettyinä seinän puuhun.