Part 1

ERÄMIEHET

Historiallinen kertomus Pirkkalanpohjasta

Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA

Kansanvalistusseuran nuorisonkirjoja N:o 5.

Ennen painettu "Kyläkirjaston Kuvalehden" B-sarjassa 1898 ja 1899.

Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö, Helsingissä 1909.

SISÄLLYS:

I.

Kevätjuhla. Majalahti. Outoja savuja. Urtin muikut. Kotkottava koppelo. Tario ja Päivä. Uusi asutus. Autio. Karhutalvi.

II.

Leppärukki. Veroherrat. Tapanin ajoilla Majalahdessa. Kirkkomessun aatto.

I

Kevätjuhla

Yläsatakunnan vainioilla ja lehdoissa oli kevät herännyt. Tuores nurmi harsoi kedot, maa tihkui ylenpalttisesta nesteestä, valkovartisten koivujen punaisissa virvissä piirotti uusi lehti. Vesituuli leuhutti kevään väkevää tuoksua kylästä kylään. Kaikki olivat rientäneet käyttämään hyväkseen otollista hetkeä. Peltokalut oli viety ulos, pellot oli kynnetty ja kylvetty ja uudet humalaseipäät seisoivat jo kuin metsät pitkien pirttien seinustoilla.

Nyt oli kaikki valmiina, kylvöt jätetty luonnon haltuun. Jos ei oltu saatu pappia vainioita vihkimään, oli itse vihitty ja viety pyhiin paikkoihin uhrit ja Ukon vakat maan kasvun ja karjan onnen puolesta. Joka paikassa vietettiin suurta kevätjuhlaa ja toivomielin kutsui kansa luojan siunausta ja santtain suojelusta rakkaitten peltojen yli.

Sinisiä ilmoja vastaan tunsi jo kaukaa vainioilta Pyhällön kyläahteen suuresta kyläpuusta, joka kasvoi kylän etelärinteellä. Puunsa monihaaraisen latvan suojaan näytti koko vanha maatunut kylä rymäytyneen yhdeksi harmaaksi seinäksi.

Kylä tämäkin lepäili valmiin työn keskessä. Ruohonpäiset rukiin sarat kauniisti vuorottelivat puhtaitten toukopeltojen kanssa, joita uudet aidat ympäröivät. Ulkona ei enään näkynyt työssä ketään, kylän paimen yksin tuohiluikkuunsa luurutellen ja kädessä vihantia oksia ajoi hiljoilleen kylän karjaa ensi laitumelta kotia pitkin kivikkoista tanhuaa, johon sorkat takertuivat. Mutta unistuneen ilta-auringon valossa näkyi kyläpihlajan ympärillä tavatonta väkiliikettä, josta saattoi päättää, että siellä vietettiin yhteistä kevätjuhlaa.

Kylän koko väki oli ulkona ja pirtit oli jätetty tyhjilleen. Mutta sillat ja penkit oli pesty ja kuurattu ja akkunaluukut ja ovet heitetty auki, ja näkymätön juhlahenki tuoksusi joka sopessakin. Emännät olivat yhdessä lähteneet paimenta vastaan karjan tulotaikoja tekemään, vaan koko muu kirjava kylä oli kyläpihlajalla. Siellä koturit joukkoineen ja vaivaisetkin keppineen.

Melkein kaikilla kylänmiehillä oli yllään juhlapuku -- pieksun näköiset jalkineet, harmaasta sarasta polvihousut ja lyhyt körttiröijyn tapainen takki ja päässä korkea musta huopahattu. Punaisilla nauhoituksilla ja päärmeillä oli takit ja lakit kaunistettu. Naisilla oli sinisiä ja punaisia villahameita ja suuret valkeat olka- ja pääliinat, jotka oli kauniisti sidottu ja aseteltu hopea- ja vaskisoljilla. Kaikkien köyhimmät pitivät kuluneita vaatteita, nähtävästi armovaatteita, ja kulkivat osalta jo hurstissakin. Mutta siitä huolimatta olivat he yhtä iloisia kuin muutkin ja seurasivat käskyä maistamaan juhlaolutta pöydältä, tai katselivat ryhmissä nuorten tanssia, johon kulkeva leikari-ukko huilutorvella soitti yleisesti suosittua laulunsäveltä.

Kun oli päästy pitkän tanssin loppuun, lopetti leikari soittonsa ja poikain ja tyttöjen rivit hajosivat ja kaikki kokoontuivat lähemmäksi pihlajaa, jossa vanhempi väki oli joutunut äänekkääseen keskusteluun.

-- Sen minä sanon -- kuului joukosta kova ja kimakka ääni --, että jos olisin nuorempi, niin mukaan lähtisin minäkin Heikan kanssa erämaahan. Metsässä on herran elämä, joka sen elää taitaa, ja minä totta Maarian kyllä tietäisin. Se hiisi vie on toista kuin tässä kylässä leivän palasta tapella ja olla toisien renki, vaikka on talon poika. -- Huutaja oli muudan koturi, joka oli kevätoluesta osansa saanut ja jota muuten kutsuttiin "Luukulkuksi".

-- Oohoo sentään sitä rohkeutta -- lausui toinen sorakielinen mies, joka oli mielestään tietävämpi. -- Toista on tehdä talo kylmään korpeen kuin toiselle puolelle kyläkujaa. Moni on korpeen mennyt ja sinne hävinnyt. Ei sinne mene muut kuin koturit, joilla on saunassa ahdasta.

Koturiparan innolle naurettiin nyt. Mutta nuorten miesten joukosta kuului halveksimisen nurahduksia viimeistä puhujaa vastaan. Asia oli se, että erämaahan lähdön halu oli levinnyt äkkiä niinkuin rutto ja temmannut väkevästi nuorten miesten mieliä. Tauti oli tullut Pyhällöllekin ja vaikka ei vielä tällä kertaa tosilähtöä ollut mielessä muilla kuin Heikalla, niin olivat kylän pojat lähdöstä haltioissaan, sillä Heikka oli kylän reippain nuori mies, muitten esikuva jousipyssyn ja kirveen pitelyssä.

-- Ei Heikka metsää pelkää. Lähtee se sinne vaikka eväittäkin. Tästä lähdemme vielä joukossa hänen perässään ja jätämme tämän kylän -- sanoi katse rohkeana eräs nuorukainen.

-- Yksinkö se Heikka sinne lähtee? -- kysyttiin jo osaaottavasti tyttöjen puolelta.

-- Yksin lähtee -- vakuutti äskeinen nuorukainen --, ellei teistä tytöistä joku lähtene mukaan -- lisäsi hän veitikkamaisesti.

Punaposkinen Maisa lensi äkkiä vielä punaisemmaksi. Hän vetäytyi toisten tyttöjen taakse, mutta monet silmät seurasivat häntä sinnekin, sillä hänellä oli aina silmiä seuraamassa.

-- Pannahinen lähteköön korpeen karhun pirtissä asumaan. Ei sinne lähde tytöt rahalla eikä saralla -- tokasi Kerttu pojille vastaan ja pelasti Maisan pulasta.

Pojat vetivät suuta korviin. Kerttu oli kiertävä keikaileva nainen, tuskin enään neitoikäinen, jonka kyllä tiedettiin olleen luvattomilla matkoilla seuramiestensä kanssa korvessa jos kylässäkin.

-- Ei siellä tyttöjä tarvitakaan, -- jatkoivat pojat kisapuhettaan -- siellä on paremmat tytöt metsässä. Jokaisella erämiehellä on kauniimpi morsian kuin tämän kylän tytöt, vaikka niitä silkillä sitelisi. Ettekö ole kuulleet vanhain erämiesten puheita, miten metsän tytöt ovat tulleet pimeässä ihan kalamajoihin erämiehiä hyväilemään.

-- Miesparat luulevat risuja, kantoja tytöiksi, kun ei ole erämaassa oikeita tyttöjä, -- pilkkaili Kerttu. -- Edestä käsin kuulemma ovat metsän tytöt niin koreita että, mutta takaa lahoja ahopökkelöjä.

Vastausta vaille ei tietysti tyttöjä olisi jätetty, ellei leikarivanhus olisi keskeyttänyt nuorten väittelyä.

-- Kukin omilla silmillään näkee, -- sanoi hän -- nuoret rakkautta, köyhät rikkautta. Minä olen vanha mies, kulkenut Suomet ja Savot ja penkonut erämaankin pohjat. On minullakin maanselän laidalla oma kalajärvi ja metsäkunta. Sinne menen ikävästäkin, kun kyllästyn täällä kulkemaan. Nousen maan syrjälle ja katselen avaraa maailmaa ja soittelen metsälle ja itselleni. Pieni äidistään orpo tyttäreni syöttelee joutsenta, joka asuu mustalla metsäjärvellä ja on melkein alju. Se on niin kaunis maa, ettei ole toista, ja järvet ja metsät täynnä antimia. Jo siellä on väkeäkin, joka kesä näen korkealta syrjältä kaskien palavan taivaitten rannoilla, ja lumilla hiihtelevät Savon suksimiehet uusia maita vakoilemassa. Siellä on elämä ihanainen, kellä vain on siihen luonto. Parhaitten sopii sinne lähteä, mutta huonot jääkööt ja herjat pysykööt peräti pois!

Yleinen liike oli seurauksena leikari-ukon sanoista. Erämaan asuttamisesta ja sinne lähteneistä ja kuninkaan vapaudesta oli jotain Pyhällöllekin kuultu, vaan ei taasen silminnäkijän suusta. Leikari toi tulen tappuroihin. Väkijoukossa syntyi kiivasta väittelyä erämaan puolesta ja vastaan. Muutamat nuoret miehet löivät kerskaten kättä keskenään ja lupasivat jo huomenissa lähteä erämaalle. Mutta siihen unehtui erämaa, sillä samassa kuului huutoa ja tappelua vierestä.

-- Pitkä Vilmu siellä röyhentelee -- kuului joukosta. -- Ei sille miehelle kunnian kukko laula.

Sitä arvelivat pitkästä Vilmusta monet muutkin. Vilmu oli hillitön yltiöpää ja turhanpäiväinen kerskuri ja vihaksi pistävä keikari päälle päätteeksi. Hän oli kylän rikkaimman miehen poika, laiskuuteen tottunut ja nykyään aikeissa ruveta knihdiksi linnaan. Yllään oli hänellä jo sitä varten huoveilta ostetut tai vaihdetut ihonmukaiset kirjavakappaleiset housut ja säkkihihainen röijy punaista enkelskan verkaa ja töyhdöllä varustettua nahkalakkiaan piti hän toisella korvallisella. Huoveilta, joita melkein joka aika kulki kylän kautta, oli hän myöskin oppinut rivot puheensa ja ylenmääräisen oluen juomisen taidon. Nyt oli hän olutpäissään ruvennut erämiehiä herjaamaan ja sotamiehiä kehumaan, kunnes pojat suuttuneina käänsivät maahan koko miehen koreine vaatteineen.

-- Kuka rohkeaa käydä parempansa päälle! -- kiljui hän maassa kierien, mutta sai naurun rähäkän vastaukseksi.

-- Se on oikein sinulle, kun tulet tuhmasti puheille. Töyhtö on lakissa, mokomallakin herralla, vaikket ole vielä linnan renkikään -- uhoteltiin hänelle.

Vilmu karkasi ylös ja hyökkäsi lähinnä olevan ilkkuvan kyläpojan kimppuun. Pojalle olisi saattanut käydä huonostikin, elleivät välimiehet olisi päässeet hätään.

-- Kaksinkertainen sakko ja häpeä sille, joka rikkoo rauhan kylän killassa -- lausui leikari vakaasti. -- Lopetetaan tämä Jumalan juhla sovinnossa eikä tappelulla ja sinimarjoilla.

-- Hei leikari soittakaa! Hei pojat nuoret, hei tytöt kauniit, tanssimaan! -- huusivat pojat.

Vaan leikari ei soittanut, sillä kyläpihlajalle saapui nyt itse kylänvanhin Tapavaino ja kylän isännät, kädessä oluthaarikat, jotka laskivat pöydälle. He olivat olleet koolla Salakan pirtissä juhlaa juomassa yhteisesti kootuilla varoilla, niinkuin tapa oli suurempina juhlina. Kylän isännillä oli ollut pirtissä keskustelu ja nyt he tulivat rauhallista päätöstä tekemään. Mitä asia koski, sen arvasi helposti siitä, että nuori Heikka oli isäntien seurassa.

-- Tässä on kysymyksessä kylän kappale erämaassa, -- puheli vanha Tapavaino. -- Esi-isämme ovat sen hankkineet ja vielä mekin olemme siellä kesäisin kalastamassa kulkeneet. Vaan tukalaksi tulee joka kesä tehdä äärettömän pitkä matka vähäisen hyödyn takia. Nyt on ruvettu korpia asumaan ja aika on sellainen, että omansa katsokoon, jolla on omaa erämaassa. Kuuluu jo liikkuvan vieraita katsojia meidänkin erämaan puolella. Meillä on kylässä ahtaus maissa ja väkeä liiaksi, ei haittaa jos jotkut heittävät auran ja tarttuvat kirveeseen. Minä katson, että saisi sinne täältä mennä uutisasukas tai vaikka useampiakin.

-- Minä katson, että annetaan Heikalle kylän vesi erämaassa -- sanoi Matti Salakka, jonka sanalle pantiin paljon arvoa. -- Asukoon hän sinne talon, kun mieli tekee, ja maksakoon veron tänne. Aika on sellainen, että jos emme aikanamme eteemme katso, ei meillä pian ole vettä eikä veroa.

-- Oikein niin, -- vakuuttivat isännät.

-- No, me annamme eräkappaleen Heikalle, -- lausui kylänvanhin hyvin vakavasti. Sinä olet pystyvä mies, Heikka, menestys olkoon kanssasi. Saat mennä, mutta emäkylälle maksa vero, kaksi leiviskää vuodessa, -- että edes tiedämme elätkö sinä. Tuossa on käsi, pysyykö puheesi.

-- Niinkuin kirveen silmässä -- vakuutti Heikka lyöden kättä kylänvanhimmalle.

Nyt kun asia oli suora, meni Heikkakin nuorten pariin. Hän kertoi ihmetteleville, että hänellä oli kaikki valmiina ja että hän jo alkukesästä aikoi lähteä. Mutta sitä ennen tahtoi hän vielä tanssia kylän tanssissa.

-- Tanssi käymään, leikari soittamaan! -- huusivat hätäisemmät pojat ja alkoivat kävellä velkutella tyttöihin päin kumarrellen ja silmää heittäen niinkuin hyvätkin ritarit.

Tanssijat järjestyivät kahteen riviin vastakkain, pojat toiseen ja tytöt toiseen. Leikari alkoi soittaa kaunista tanssilaulua hitaassa tahdissa ja nuoret tanssivat keveästi astuen toisiansa vastaan. Maisa oli Heikkaa vastassa.

Kun oli tanssista päästy, keräydyttiin taas Heikan ympärille. Maisa ei kuitenkaan tullut. Hänet oli Salakan isäntä ottanut erikseen.

-- Niin sinä olet kaunis kuin mansikka, kyllä se nyt on sinun naintavuotesi, -- puheli isäntä tytölle.

Maisa kuunteli punoisissaan. Hän tiesi, mihin isäntä tahtoi tulla ja pian tulikin.

Puhemies oli hymysuin tuskin kätellyt Maisaa, kun taas kuultiin kylänvanhimman ääni.

-- Hoi isännät ja emännät ja kaikki hyvät kylänmiehet! Juodaan tuopit tyhjiksi kiitokseksi Kaikkivallan, itse ylimmän, pyhäin miesten ja hyväin haltijain. Sitten menkää kaikki rauhassa kotianne.

Kaikki paljastivat päänsä ja joivat. Isännät polvistuivat juodessaan päin pihlajaa ja ukko Tapavaino kaatoi tuopistaan esikoisen pihlajan juurelle.

Vielä saman illan hämärissä otti Maisa vastaan puhemieheltä Heikan kosiolahjat, kaksi suurta hopearahaa ja hopeisen kantasormuksen, jossa oli pieniä heliseviä renkaita.

Heikan matkalta oli siten viimeinenkin este poistunut.

Illalla myöhään istui hän iloissaan ja ikävissään Maisan luona luhtikamarissa. Maisalta sai hän vakkaansa pantavaksi sen ajan säännölliset sulhaslahjat, paidan, sukat ja kauniisti ommellun mekonrinnustan.

Kauvan istuivat he ja puhelivat tulevasta talostaan erämaalla. Tarkoin siinä puhuttiin talon asiat, pöydät ja penkit, aitat ja saunat. Kultalinnaksi he kuvailivat pientä erämaan taloansa, jossa eivät karsaat silmät heitä katsoneet, ilkeät kielet nuorten rakkautta turmelleet eivätkä kateelliset naapurit viljaa ja karjaa noituneet. Muutaman viikon aikoi Heikka vielä viipyä kotikylässä, mutta sitten hänen täytyi lähteä. Syksystä vuoden tai kahden päästä lupasi hän tulla Maisaa noutamaan valmiiseen taloon ja Maisa lupasi tuoda oman lehmän uudelle pirtille.

Kuinka pettäviä ovat nuoruuden toiveet! Vaan mitä olisi nuoruus ilman toivoja!

Majalahti

Tammerkoskelta alkoi varsinainen pitkä matka erämaalle eli "Pirkkalanpohjaan", niinkuin tätä suurta läntisen vesistön erämaata siihen aikaan kutsuttiin. Vanhat erämaan kävijät, jotka suvisin Pietarin päivän aikaan olivat soutaneet erämaahan kalastelemaan kesäviikoiksi, laskivat perimmäiselle erämaalle kolmen päivän ahkeran soudun.

Aavalla tyynellä Näsiselällä kulki alkukesän päivänä Heikan vene pohjoista kohti. Rannat tuskin siintivätkään ja yllä oli vielä äärettömämpi sininen avaruus.

Heikka ei ollut yksin. Hänellä oli toverina kaunis ruskeakutrinen poika, kapea ja nerkonen vielä. Inki oli Salakan pirtissä kasvanut ja sanottiin häntä isännän sukulaiseksi. Pienenä pahaisena oli hän joutunut Salakan Matin hoitoon. Ihmiset sanoivat hänen isältään perineen halun metsään ja hän oli kasvavasta poikasesta ollut Heikan alinomainen toveri hiihdoissa ja metsänajoissa. Ei kukaan ihmetellyt, että hän läksi Heikan mukaan. Hyvä Salakan isäntä oli pannut lähtemistä vastaan, sillä hän oli nuorukaiseen mieltynyt ja kiintynyt, mutta oli viimein päästänyt pojan matkaan ja pitkällä katseella hänestä luopunut.

-- Joko alat väsyä -- kysyi Heikka usein nuorelta toveriltaan, joka souti ylisillä airoilla, ja hänen äänensä kaikui hiljaisessa avaruudessa niinkuin kanteleen kieli.

-- Vastahan olemme alkumatkassa -- vastasi nuori Inki, vaikka kuumuus jo häntä kovin rasitti.

Ja niin he jatkoivat äänetönnä soutuaan. Loppumatta juoksi hopeinen hius veneen punaisesta laidasta ja yhä surullisemmin havisivat airot. Veneen verkkaiseen matkaan yhtyi yksinäinen aurinko, ja kun se ehti majoilleen kuulivat soutajatkin kuohuvan kosken kohinan ja poikkesivat yöksi leporannalle.

Koskella puuhasi jo Liuksialan vanha kalarenki lohipadollaan. Kun vieraat pääsivät maihin, tuli vanha Kala-Sipri kantaen suurta lohta. Hänen pirttinsä oli siinä lähellä.

-- Ehtoota ja rauhaa -- sanoi hän nuorille miehille.

Erämiehet vastasivat ystävällisesti.

-- Ensimmäisiä erämiehiä olette tänä suurena suvena ja hyvän onnen tuotte -- puheli vanha kalarenki. -- Tuossa on ensimmäinen lohipoika tästä koskesta tänä suvena. Aijotte näämmä kalastaa erämaassa kauvankin.

Hän katseli heidän vasta tervattua ja vitsastettua venettään ja kaunislyötteisiä vakkoja, kirveitä, keihäitä, jousia ja nuottaa ja verkkokasaa, jotka oli veneeseen mätetty. Kaikki oli selvästi pitempää jäämistä varten.

Kala-Sipriltä saivat soutajat tietää paljon erämaan seikkoja. He kuulivat keitä sinne oli edellisvuosina mennyt ja keitä jäänyt, sillä Sipri asui erämaan portilla, josta kaikkein oli kuljettava. Vaan ei kaikki ollut ilahduttavaa, mitä he kuulivat. Tappeluja ja murhia oli erämaassa taaskin tapahtunut ja suuret palot olivat tänä kesänä jo kulkeneet pahemmin kuin ennen. Varsinkaan ei ennustanut Kala-Sipri mitään hyvää vieraista Savon miehistä, joita nyt joukoittain oli saapunut näillekin perille.

Toisena päivänä kulki erämiesten vene kapeampia vesiä. Tummat ja korkeat piirirannat olivat vieläkin kaukana, mutta niistä lähti matalampia saaria ja niemiä, jotka joka paikassa näyttivät yhtyvän, mutta joka paikassa kuitenkin tekivät tilaa venetielle. Kesätuuli koristi tänään sinisen taivaan pitkin vesistöä tuhansilla valkeilla hahtuvilla.

Nämä seudut olivat jo puolittain erämaata. Matkamiehet olivat pois asutuilta mailta, mutta eivät vielä itse erämaassa. Yhtämittainen metsä seurasi rantoja, mutta luonto oli paikoin ihmisistä saanut iloisemmankin värin. Siellä täällä nousi heleän vihriä laiho tummaa rinnettä vastaan tai kasvoi huojuva koivikko vanhan halmeen paikalla. Salmien varsilla näkyi muutamia aidattuja halme- ja heinämaita, -- veräjä veteen päin -- osotus puoliasutuksesta, joka vielä on veden turvin. Virtaisissa vuolteissa, joita oli paljon, tapasivat Heikka ja Inki seudun asukkaita työssä lumiauran näköisillä kalatokeilla. Soutajia katseltiin epäluuloisesti, -- täällä olivat kulkevat ihmiset aina epäiltäviä.

Sitten rupesi erämaa tulemaan yhä tuntuvammaksi. He soutivat halki suuren lainehtivan selän, jonka ympärillä oli kyrmyisiä vuoria ja kivikoluisia rantoja, kaikki sammalien ja rajupetäjäin vallassa. Huomaamatta tuli jylhä rauhallinen erämaa. Väylä mutkitteli saarien ja niemien välistä, joiden varsilta kaikki viljelyksen merkit olivat poissa. Salmissa oli kaatuneita rytöjä, ikäänkuin erämaan salaisten vartijain asettamia esteitä. Vesitie luikerteli yhä eteenpäin, yhä mykemmäksi, koskemattomammaksi ja salaisemmaksi tuli erämaa.

Tähystellen seutuja tunsi Heikka viimein Rajasaaren, josta tie taittoi Pyhällön vanhalle erämajalle. Varmuudeksi nousivat he saarelle ja näkivät vanhassa hongassa kolmella puolella vanhat syvälle vaipuneet pilkat, jotka merkitsivät kolmen kylän eräkappaleitten rajaa. Yksinäinen valkea-aluinen kotka lähti hongan latvasta vaakailemaan erämaan ilmoihin.

Helppo oli nyt löytää perille. Kaisla pisti vaaleaa teräänsä vasta esille veden pinnasta eikä ollut ehtinyt salmea salaamaan. Salmen takana oli pieni ympyräinen lahti eli sisäjärvi, kokonaan pitkän aarniometsän keskellä. Ihmeekseen näkivät soutajat salmen ja lahden pohjan olevan täynnä omituisten yksinkertaisten pesien eli katiskain jäännöksiä. Mahtoi silloin olla kaloja, kun sellaisiinkin kaloja tuli, arvelivat he muistellen kuulemaansa tarinaa, miten kalansaalis erämaalla oli muinoin ollut sellainen, että ruotoja koottiin säkittäin ja myllyissä jauhettiin ruokaa kalanluista.

Tämäkö nyt oli heidän lahtensa? He katselivat rantoja ja näkivät salmen suussa suurien puitten varjossa melkein vesirajassa pienen lystikkään majan, josta katto oli pudonnut ja seinät sammaltuneet. Sekö oli Pyhällön ikivanha erämaja, jossa isät muistamattoman monessa polvessa olivat käyneet majailemassa!

Heille tuli mieli hyväksi tuosta majasta ja iloisina vetivät he veneensä maalle vanhan kalamajan viereen.

Siihen he jäivät rannalle. Joka puolella saartoi heitä suuri salaperäinen metsä. Sylin seisoivat pitkät hirmuiset petäjät, suuret rungot suomuksissa, rinta lämpimään suveen päin. Metsältä oli ikä jo loppunut, kasvamasta olivat lakanneet harmaat ikihongat, kaarnansa karisseet ja kuivuneet kieroiksi. Monella oli vielä vanha sydän tuoreena, mutta moni oli sortunut sarvin kourin maahan tuulimurroksi tai suolle siniseksi sillaksi. Mutta kirjavalla kankaalla, kirjavan kiven korvalla seisoivat puut punaiset, kauneimmat vaskiset petäjät. Ja uudet metsän sukupolvet nousivat lahohonkain ja jättiläispetäjäin juurelta niinkuin lapsilaumat isäin ympärillä. Mustan veden takaa paistoi kellan karvallinen ranta ja veden kalvoon kajotti synkän jyleä korpi. Latvat olivat jo tuutimasta lakanneet ja länteen lähteväinen päivä kulotti niitä viimeisellä kullallaan.

Salaiset luonnon voimat kahlehtivat Heikan ja Ingin tässä suuressa salossa. Ne masensivat ja julistivat heidän mielensä. He muistelivat sanomattomalla kaiholla kotikylän keltaisia kukkaketoja ja valkamaa, ja aittoja ja asuntoja.

He huomasivat nyt vasta erämajan vieressä nuoren kukkivan pihlajan. Se oli tuore tervehdys kotikylästä -- varmaan vanhan kyläpihlajan vesa erämaassa, pyhä ja kallis muisto täällä kaukaisessa yksinäisyydessä.

Muualta he eivät olisi voineet mennä uutistalonsa paikkaa etsimään. Talo päätettiin tehdä esi-isäin vanhalle paikalle. He kattoivat hätä hätää vanhan kalamajan suojaksi tavaroille. Itselleen tekivät he ensimmäisen nuotionsa rannalle majan lähelle. Se oli heistä muistettava tapaus ja tämän ensimmäisen nuotion paikka pidettiin sitten aina koskemattomana ja pyhänä, niinkuin uutisasukkaitten kaunis tapa oli. Ja pihlajan jättivät he myös kaikeksi ajakseen kasvamaan ja sanoivat sitä "kyläpihlajaksi". Ja esi-isien vanhasta kalamajasta sai tämä uutisasutus nimekseen "Majalahti".

Outoja savuja

Kesän ollessa kirkkaimmillaan katselivat metsät ja rannat ujuvia kuviansa vetten kalvoilla, joita ei yökään pimentänyt, mutta sydänkesän vietettyä vyöryi esille paksu savu, joka hämmensi vetten kuvat ja viimein peitti koko erämaan siniseen silmiliinaansa.

Savussa oli kasken imelä katku, ja se tuli kaikkialta eikä kukaan tiennyt mistä. Se oli ikäänkuin salaisesta sopimuksesta tehty yhteinen savu, johon kukin ilmitulematta kaskestansa yhtyi.

Mutta korkealle Lapinmäelle, missä pieni eräsauna oli kohisevan haavan juurella, eivät savut ylettyneet. Vanha erämies istui siellä virsuissa ja valkoisessa mekossa itsekseen majansa ovella lujittamassa nilatuohella käsijousensa kaaria. Hän oli kumarruksissa työnsä yli niin ettei hänen päästään näkynyt muuta kuin säitten ja vuosien vaalistama niskatukka ja parta ja riippuvat viikset. Kun hän vihdoin oikaisi selkänsä näki, että ukon kasvot olivat vaaleat ja että otsassa ja molemmin puolin nenää oli syviä uurteita, paljon kokeneen uurteita. Suurilla vesiharmailla silmillään katseli hän ajatellen taivaanrantoja. Savun karvaus ei pilannut hänen silmiään eikä metsän puhdasta ilmaa, vaan hän saattoi katsettaan pingottamatta hallita mäeltään koko savumerta ja nähdä sen nousupaikat.

Vuosikymmeniä jo oli hän eräsaunaltaan katsellut laajaa näköalaa yli erämaan. Hän oli katsellut saloja ja metsänselkiä, joita oli toinen toistensa takana joka puolella niin pitkälle kuin silmä kantoi. Hän oli katsellut kaakossa hohtavaa selkävettä, josta pitkä kapea lahti tuli aina hänen mäkensä juurelle saakka. Hän oli ennen nähnyt kaskiakin ja suuriakin metsänpaloja. Mutta nyt hän katseli näköalaansa niinkuin aivan uutta.

Hän näki yhä uusia savuja ilmestyvän taivaille. Savupatsaita seisoi ja suitsusi varsinkin itäisellä maanpuolella, suuren selkäveden takana. Ne olivat varmaan uusien savolaisten kaskia, arveli hän itsekseen, niiden, joita talvella oli parvi hiihdellyt Tapinmäenkin ympärillä. Tai olivat ne muitten erämaan kulkijain ja kiertäjäin kaskia. Tiesi heitä kaikkia! Ja vanha erämies myhäili itsekseen muistellessaan tarinaa Tohnin äijästä. Korkealta asuinmäeltään, jonne koko maailma näkyi, oli Tohni nähnyt ensimmäisen vieraan kaskisauhun, josta julmasti suuttui ja tempasi kirveensä ja läksi vuoreltaan etsimään uutta naapuriaan. Hyvä oli vuorella pauhata, mutta kun laaksoon tuli eikä savua enään näkynytkään, eksyikin äijä ja siihen piti sammuttaa suuri vihansa. -- No, omia naapureitaan oli Tapinmäen erämies kuitenkin toisia tavannut, toisia ei. Niitä oli ollut hyviä, huonoja, kaiken karvaisia, niitä jotka kasket omalla työllään kylvivät, ja niitä jotka toisten kasket korjasivat. Kaikkien jaloissa oli erämaa ollut, täältä olivat onneansa hakeneet, täällä lyöneet toisiansa kuoliaaksi. Majoja oli poltettu, pyhiä puita kaadettu eikä metsää lepytetty. Vanhat oikeat erämiehet olivat hävinneet, olisivatko ne, jotka nyt olivat tulleet tänne pysyviä kaskia raivioimaan ja erämaata kansoittamaan, parempia? Alkaisiko nyt uudet ajat -- --?