Part 9

Oli vain harvoja asioita, joita Iowaka ja hän eivät puhuneet toisilleen, ja paria päivää myöhemmin Melisse kertoi ystävälleen, mitä Dixon oli sanonut. Ensi kerran Iowaka käytti luottamusta väärin ja ilmaisi sen Jeanille.

Tämä kirosi ja hänen kasvonsa synkistyivät.

Hän ei sanonut mitään ennen kuin illalla, kun lapset olivat menneet makuulle. Silloin hän veti Iowakan viereensä penkille lieden ääreen ja kysyi näennäisesti välinpitämättömällä äänellä:

-- Enkelini, jos vannoo valan Pyhän Neitsyen nimessä ja rikkoo sen, mitä silloin tapahtuu?

Hän vältti pelästynyttä katsetta, joka loisti hänen vaimonsa suurista, tummista silmistä.

-- Silloinhan joutuu ikuisen tuomion alaiseksi, ellei heti tunnusta syntiänsä papille, eikö niin, rakkaani? Ja ellei ole pappia lähempänä kuin viidensadan kilometrin päässä, se on vaarallinen asia, eikö niin? Mutta --, Jean ei odottanut vastausta. -- Jos voisi hoitaa asiat niin, että vala rikkoutuisi ilman omaa syytä? Mitä silloin?

-- En tiedä, Iowaka sanoi yksinkertaisesti ja tuijotti häneen hämmästyneenä.

-- En minäkään, Jean myönsi ja sytytti piippunsa. -- Mutta Jean de Gravoisissa on tarpeeksi lempoa saamaan hänet rikkomaan vaikka tuhat valaa sinun tähtesi, Iowakani!

Tämä katsoi häneen hellästi.

-- Tytön sielu jättää hänen ruumiinsa, kun hänestä tulee rakastamansa miehen vaimo, Iowaka kuiskasi vienosti ja nojasi tummaa päätään Jeanin olkapäähän. -- Näin uskoo minun kansani, Jean; ja jos minä olen antanut sieluni sinulle, miksi en rikkoisi valaa sinun tähtesi?

-- Ainoastaanko minun tähteni, Iowaka?

-- Ainoastaan sinun tähtesi.

-- Entä jonkun ystävän tähden?

-- En kenenkään muun tähden maailmassa, Jean. Sinä olet ainoa, jonka tähden minun kansani Jumala käskee uhraamaan kaikki.

-- Mutta ethän sinä usko siihen Jumalaan, Iowaka?

-- Välillä on parempi uskoa minun kansani Jumalaan kuin sinun, toinen vastasi hiljaa. -- Minä uskoin häneen viisitoista vuotta takaperin Churchillissa. Toivoisitko minun ottavan takaisin, mitä silloin annoin sinulle?

Ilosta huudahtaen Jean painoi kasvonsa hänen pehmeää poskeaan vasten.

-- Usko aina häneen, Iowakani, ja Jean de Gravois leikkaa kaulan joka lähetyssaarnaajalta, joka väittää, ettet sinä pääse paratiisiin! Mutta -- tämä toinen! Sinä olet varma siitä, ettet rikkoisi valaasi kenenkään muun kuin minun vuoksi?

-- Ja lastemme. Ne ovat osa sinua, Jean.

Kiukkuinen murina ja haukunta kutsui Gravoisin ovelle. He kuulivat Croissetin ankaran äänen ja tuimat piiskaniskut.

-- Palaan heti! Jean sanoi ja sulki oven jälkeensä, mutta sen sijaan että olisi lähestynyt Croissetia ja tappelevia koiria, hän menikin Cumminsin majaa kohti. -- Pahus vieköön valan! hän jupisi. -- Ei kumpainenkaan Jumala salli minun rikkoa sitä, ja Iowakan kaikkein vähimmin!

Hän puri vimmoissaan hammasta, kun nuoren Dixonin nauru kaikui tuvasta. -- Kaksi hullua! hän jatkoi itsekseen. -- Cummins -- Jan Thoreau -- yhtä mielettömiä kumpikin!

20

Suudelma ja sen seuraukset

Seuraavan viikon aikana olivat Jeanin pienet, tummat silmät harvoin kaukana Cumminsin tuvasta. Huomaamatta hän piti silmällä Melisseä ja Dixonia, eikä hän edes Iowakalle maininnut yltyvistä epäluuloistaan. Dixon oli mies, josta useimmat muut miehet pitivät. Hänen äänessään ja käytöksessään oli jotain avointa ja puoleensa vetävää, hänen leveissä hartioissaan voimaa ja hänen olemuksessaan toverillisuutta, mikä valtasi kaikki -- paitsi Jeanin.

Erämiehiä alkoi lähteä leiristä toisen viikon lopulla, ja tämän jälkeen jäivät Melisse ja nuori englantilainen enemmän kahden kesken kuin ennen. Dixon ei osoittanut lainkaan halua seurata rekiä, ja kun ne olivat lähteneet, hän ja Melisse alkoivat tehdä pitkiä kävelyretkiä metsään auringonpaisteisina päivinä.

Eräänä sellaisena päivänä Jean oli mennyt metsään. Pysähtyessään muutamalle paikalle lähemmin tutkimaan tuoreita ilveksen jälkiä, hän kuuli ääniä edestään; ja hetkistä myöhemmin hän tunsi ne -- siellä olivat Melisse ja Dixon. Hänen kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmänsä salamoivat.

-- Oh, jos minä vain olisin Jan Thoreau, joku Jan Thoreau, jolla olisi Jean de Gravoisin sydän -- minkä yllätyksen minä valmistaisinkaan tuolle muukalaiselle! hän sanoi itsekseen ja juoksi kiireesti tieltä vesaikkoon.

Hän kurkisteli pensaiden välistä, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti pamppailla, kun hän näki, että Dixon uskalsi laskea kätensä Melissen käsivarrelle. He lähestyivät hyvin vitkaan, englantilainen syvään kumartuneena tytön alaspäin luotua päätä kohti ja totisena puhuen hänelle. Äkkiä hän pysähtyi ja ennen kuin Jean ennätti käsittääkään, mitä oli tapahtunut, hän oli kumartunut ja suudellut tyttöä.

Melisse tempautui syrjään tukahtuneesti huudahtaen. Hetkisen hän katseli Dixonia, joka nauraen kohtasi hänen vihaisen katseensa. Sitten Melisse kääntyi ja juoksi kiireesti tietä eteenpäin.

Toinen huudahdus pääsi häneltä, kun hän joutui vastatuksin Jean de Gravoisin kanssa. Pikku ranskalainen hymyili ja hänen silmänsä välkkyivät kuin tummat timantit.

-- Jean, Jean! Melisse nyyhki ja juoksi hänen luokseen.

-- Hän on loukannut sinua, Jean sanoi hiljaa ja hymyillen. -- Juokse leiriin, kaunis Melisseni!

-- Ensi kertaa on Melisseämme loukattu, hän sanoi aivan tyynesti englantilaiselle. -- Jos Jan Thoreau olisi täällä, hän tappaisi teidät. Hän on poissa, siksi minä tapan teidät hänen sijastaan.

Hän lähestyi, valkoiset hampaat leveässä hymyssä välkkyvinä -- ja vasta kun hän kissan tavoin syöksyi Dixonin kurkkuun, englantilainen ymmärsi hänen puhuvan totta. Salamannopeasti Dixon väistyi ja antoi Jeanille päähän musertavan iskun, joka paiskasi hänet maahan.

Puolittain huumaantuneena Gravois kompuroi jaloilleen. Hän ei kuullut tuskanhuutoa tienristeyksestä. Hän ei nähnyt, että Melisse seisoi siellä. Mutta Dixon sekä näki että kuuli, ja hän nauroi ilkkuen Jeanin pään yli, kun pikku ranskalainen taas -- nyt äskeistä varovammin -- lähestyi häntä.

Ensi kerran eläissään oli Jean joutunut tekemisiin tieteellisesti harjoitetun voiman kanssa. Hän hyökkäsi uudelleen nopeaan, kissamaiseen tapaansa. Mutta tällä kerralla hän pysyi kuitenkin jaloillaan.

-- Pyh! Tämähän on kuin lapsen kanssa tappelemista! Dixon virkkoi. -- Mitä suotta reuhdotte, Gravois? Onko täällä pohjoisessa kauniin tytön suuteleminen rikos?

-- Minä aion tappaa teidät! Jean sanoi yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Hänen äänessään oli jotain hirveän rauhallista ja varmaa. Hän ei ollut kiihdyksissään. Hän ei pelännyt. Hänen sormensa eivät tapailleet pitkää puukkoa vyöltä. Vähitellen nauru häipyi Dixonin kasvoilta, ja hänen suupieliinsä ilmestyi pingottunut ilme Jeanin yhä pyöriessä hänen ympärillään.

-- Kas niin, älkäämme enää reuhtoko, Dixon virkkoi. -- Olen pahoillani -- jos Melisse otti sen pahakseen.

-- Minä tapan teidät! Jean toisti.

Dixon peräytyi pikemminkin häntä seuraavia silmiä kuin miestä itseänsä. Sekunniksikaan eivät nuo silmät siirtyneet hänen kasvoistaan. Ne hehkuivat, yhä tulisemmin. Kaksi punaista täplää alkoi palaa Jeanin poskilla, ja hän naurahti väistyessään äkkiä, niin että englantilaisen lyönti sattui harhaan.

Se oli metsäihmisen taistelua toisen maailman tieteellisesti harjoitettua yksilöä vastaan, ja siitä tuli kuuma ja pitkä ottelu. Vihdoin Jeanin onnistui saada englantilainen nurin, kun tämä silmänräpäyksen ajan ei ollut varuillaan, mutta kellistyi itsekin. Nyt oli Gravois voitolla. Notkeat, ruskeat sormet, jotka monta kertaa olivat kuristaneet villieläimiä, tarttuivat englantilaisen kurkkuun, ja kuului koriseva, puolitukahtunut kirahdus, kun ne sulkeutuivat viimeiseen, raudanlujaan otteeseen.

-- Minä tapan teidät! Jean sähisi taas.

Dixonin käsivarret vaipuivat raukeina maahan. Hänen silmänsä tunkeutuivat ulos kuopistaan, suu oli ammollaan, mutta Jean ei nähnyt mitään. Hänen kasvonsa olivat toisen olkapäähän painautuneina. Koko hänen voimansa, koko hänen huomionsa oli kohdistunut puristavaan otteeseen. Hän ei ehkä olisi vielä minuuttiin katsahtanutkaan ylöspäin, ellei olisi tullut äkkinäinen keskeytys. -- Melissen pelästynyt ääni, tytön hätääntynyt väliintulo.

-- Hän on kuollut, hän kirkaisi. -- Te olette tappanut hänet, Jean!

Tämä hellitti ja kohottautui. Melisse horjahti taaksepäin; molemmin käsin hän piteli rintaansa, ja hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi.

-- Te olette tappanut hänet!

Jean katsoi Dixonia silmiin.

-- Hän ei ole kuollut, hän sanoi ja nousi seisaalle. -- Kas niin, rakas lapsi, juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä!

Melissen hento vartalo värisi kiihkeistä nyyhkytyksistä, kun Jean saattoi hänet tienmutkaan.

-- Juokse kotiin Iowakan luo! En minä tapa häntä! hän toisti lempeästi.

Hän palasi Dixonin luo ja hieroi hänen kasvojaan lumella.

-- Kautta taivaan, täpärällä oli kuitenkin! hän huudahti nähdessään elonkipinän uudestaan leimahtavan toisen silmissä. -- Hieman enemmän, ja hän olisi mennyt samaa tietä kuin lähetyssaarnaaja!

Hän laahasi englantilaisen tielle ja asetti hänet selin puuta vasten. Nähdessään, että mies taas alkoi hengittää kuten tavallisesti, hän lähti hitaasti Melissen perään.

Kenenkään huomaamatta hän meni varastohuoneeseen ja pesi veren kasvoistaan.

-- Oi, suloinen Iowakani, jospa tietäisit, että Jean de Gravois on saanut pari korvapuustia, jotka olivat melkein lähettää hänet iäisyyteen! En olisi suonut sinun näkevän sitä kaikesta maailman kullastakaan!

Pian jälkeenpäin hän meni kotiinsa. Iowaka ja lapset olivat Croissetilla, ja hän istuutui polttamaan piippuaan. Tuskin hän oli alkanut puhallella sinisiä savupilviä, ennen kuin ovi avautui ja Melisse astui sisään.

-- Mitä nyt? Jean huudahti iloisesti.

Tuossa tuokiossa Melisse heitti yltään saalin, vaipui polvilleen hänen eteensä ja katsoi häneen epätoivoisena.

-- Jean! Jean! hän kuiskasi huohottaen ja ojensi ylös kätensä. -- Sano minulle, oi, sano minulle, ettet milloinkaan puhu siitä Janille -- lupaa minulle se, Jean; et milloinkaan, et milloinkaan, et milloinkaan!

-- En sano mitään, Melisse.

-- Etkö milloinkaan, Jean?

-- En milloinkaan!

Nyyhkyttäen hän antoi päänsä vaipua Jeanin polvea vasten. Sitten hän veti äkkiä alas Jeanin pään ja suuteli häntä.

-- Kiitos, Jean, teostasi!

-- Hyvä Jumala, Jean äännähti, kun hän oli mennyt. -- Iowakan olisi pitänyt tuo nähdä!

21

Särkynyt sydän

Seuraavana päivänä Dixon tapasi Jean de Gravoisin yksinään ja astui hänen luokseen.

-- Gravois, saanko puristaa kättänne? hän sanoi. -- Tahtoisin kiittää teitä eilisestä teostanne. Minä ansaitsin sen. Olen pyytänyt Melisseltä anteeksi -- ja nyt tahdon puristaa kättänne.

Jean seisoi ihan ällistyneenä. Hän ei ollut milloinkaan tavannut sellaista ihmistä.

-- Jo nyt jotakin! hän huudahti ennätettyään tointua hämmästyksestään. -- Kyllä, minä puristan kättänne!

Monta päivää sen jälkeen Jean huomasi Melissen välttelevän häntä. Hän ei tullut Iowakan luo hänen tuvassa ollessaan. Eivätkä hän ja Dixon menneet enää metsäänkään. Nuori englantilainen vietti enemmän aikansa varastossa; ja vähän ennen kuin erämiehet alkoivat tulla kotiin, hän lähti Croissetin kanssa kolme päivää kestävälle rekimatkalle.

Tämä muutos ilahdutti Jeania. Hänen tavatessaan ensi kerran Melissen hänen silmänsä säkenöivät ilosta.

-- Jan tulee nyt varmasti pian kotiin, hän sanoi, tervehdittyään tyttöä. -- Ajatteles, jos linnut puhuisivat hänelle, mitä tapahtui tiellä!

-- Kenties samat linnut haluaisivat puhua meille, mitä on tapahtunut Nelson Housen tien varrella, Jean, Melisse vastasi tulipunaisena.

-- Mitä vielä! Jan Thoreau ei välitä rahtuakaan Mac Veighin tytöstä! Jean vastasi, lämpimästi puoltaen ystäväänsä.

-- Hän on kaunis! Melisse sanoi nauraen, -- ja minä olen nyt saanut oppia, että juuri siksi miehet pitävät -- pitävät heistä, tarkoitan.

Jean pöyhisteli hänen edessään kuin riikinkukko.

-- Olenko minä kaunis, Melisse!

-- E-e-et!

-- No minkä tähden -- hän kohautti merkitsevästi olkapäitään, -- tuolla kotona --

-- Siksi, että sinä olit miehekäs, Jean. Minä rakastan rohkeita miehiä!

-- Sinä olit siis iloinen, että vähän muokkasin muukalaista?

Melisse ei vastannut, mutta hän huomasi tytön veitikkamaisen katseen hänen lähtiessään pois.

-- Tule kotiin, Jan Thoreau, Jean sanoi hiljaa itsekseen, mennessään varastolle. -- Tule kotiin, tule kotiin, tule kotiin, sillä pikku Melisse on kasvanut naiseksi ja opettelee käyttämään silmiään!

Ensimmäisten erämiesten joukossa, jotka turkiksineen palasivat kotiin, oli Mac Veigh. Hän kertoi, että Jan oli lähtenyt etelään päin viettämään vapaahetkensä Nelson Housessa, ja Cummins puhui vuorostaan siitä Melisselle. Hän ei huomannut pienintäkään muutosta tytön kasvoilla, vaan jatkoi:

-- Minä en käsitä Jania. Häntä tarvittaisiin täällä suureen peurajuhlaan. Tiesitkö sinä, että hän aikoi mennä Nelson Houseen asti?

Melisse pudisti päätään.

-- Mac Veigh väittää, että häntä on pyydetty sinne ensimmäiseksi mieheksi, toimitusmies jatkoi. -- On kummallista, ettei hän sanonut sinulle mitään.

Vasta viikkoa suuren peuranpaistojuhlan jälkeen Jan palasi Lac Bainiin. Melisse näki hänen tulevan ajaen, mutta vaikka hänen sydämensä sykki voimakkaasti, hän karaisi itseään ottamaan hänet vastaan ainakin yhtä tyynen välinpitämättömästi kuin Jan oli jättänyt hänet kuusi viikkoa sitten. Hänen kylmät jäähyväisensä karvastuttivat tytön mieltä. Eihän Jan ollut suudellutkaan häntä; hän ei ollut edes viettänyt viimeistä iltaa hänen kanssaan.

Mutta hän ei ollut valmistunut vastaanottamaan tuota muuttunutta Jan Thoreauta, joka hitaasti astui tuvanovesta sisälle. Hänen hiuksensa ja partansa olivat kasvaneet niin, että ne peittivät posket, jotka ennen olivat olleet puhtaiksi ajeltuina. Hänen silmänsä tosin ilmaisivat iloa nähdessään hänet, mutta niiden entinen hehku ja tuli olivat poissa. Hänen käytökseensä oli tullut jotain kummallista, katseeseen jotain arkaa ja rauhatonta, mikä sai puoliuhmaavan punan Melissen kasvoilta hitaasti katoamaan, ennen kuin kumpikaan oli sanonut mitään. Tämä Jan oli hänelle aivan vieras, ja hänen mielenlujuutensa petti, kun hän lähestyi Jania -- ihmetellen, äänetönnä ja kädet ojennettuina häntä kohti.

-- Jan!

Hänen äänensä vapisi; hänen huulensa värisivät. Hänen silmissään oli sama suloinen tenho kuin ennenkin, ja siksi painoi Jan päänsä ja tarttui lujasti hänen käsiinsä. Puoli minuuttia vallitsi hiljaisuus, ja tässä puolessa minuutissa tuli kokonainen vuosisata heidän väliinsä.

-- Olen iloinen nähdessäni sinut, Melisse, Jan vihdoin sanoi. -- Siitä onkin jo pitkä aika!

Jan avasi silmänsä selälleen. Niiden edessä nuori tyttönen perääntyi pakostakin, ja Jan päästi hänen kätensä. Niissä ei Melisse nähnyt lainkaan vanhaa rakkaudenhehkua, ei jälkeäkään vanhasta toveruudesta. Käsittämättöminä ja kuvastamatta mitään huomattavaa liikutusta ne soluivat hänestä seinällä riippuvaan viuluun.

-- Minä en ole pitkään aikaan soittanut, Jan virkkoi ja kääntyi hänestä -- luulenpa unohtaneeni.

Hän otti viulun alas, ja hänen sormensa alkoivat kömpelösti liikkua kielillä.

Hieman hymyillen hän sanoi vihdoin:

-- Oh, nyt täytyy sinun, Melisse, soitta minulle! Jan Thoreau ei osaa enää, -- Ja hän ojensi tytölle viulun.

-- Ei nyt, Jan, toinen kieltäytyi väristen. -- Illalla soitan sinulle. -- Melisse lähestyi ovea; hän pysähtyi epäröiden. -- Tulethan illalla, Jan?

-- Tietysti, Melisse, jos sinä olet valmis vastaanottamaan minut.

Hän ripusti viulun naulaan, kun Melisse sulki oven, ja lähti sitten tuvasta. Jean de Gravois ja Iowaka seisoivat odottamassa häntä, ja Jean kiiruhti yli hakkuupaikan häntä vastaan.

-- Tulen pyytämään sinua lainaamaan minun partaveistäni, hän huudahti iloisesti. -- Iowaka väittää, että erämiehet voivat luulla sinua karhuksi nähdessään sinut.

-- Karhu on hyvä pitämään kärpäsiä loitolla, Jan vastasi. -- Kesä on tulossa, ja kärpästen tekee mieli syödä minua. Mennään eteenpäin, Jean. Tahtoisin puhua kanssasi.

Eräälle metsässä olevalle halonhakkuupaikalle he istahtivat vastapäätä toisiaan.

-- Minä olen käynyt monessa paikassa sen jälkeen kuin lähdin Lac Bainista, Jan kertoi. -- Ensin menin Nelson Houseen ja sieltä Wholdaiaan. Minä tapasin ne Nelson Housesta, mutta en Wholdaiasta.

-- Tapasit -- mitä? Jean kysyi, vaikka hän varsin hyvin tiesi, mitä toinen tarkoitti.

-- Veljeni, Jean de Gravois, Jan sähisi. -- Veljeni, nuo heittiöt!

-- Pahus vieköön Croissetin, joka puhui, missä he olivat! Jean mutisi itsekseen.

-- Näin heidät molemmat Nelson Housessa, Jan jatkoi. -- Toinen on puolipöhkö, ja toinen -- hän kohautti olkapäitään, -- on vielä huonompi. Petraudin, toisen niistä kahdesta, jotka olivat Wholdaiassa, tappoi muuan intiaani viime talvena, koska hän oli saattanut häpeään hänen tyttärensä. Toinen katosi.

Jean oli vaiti, pää etukumarassa ja kasvot käsien varassa.

-- Jean de Gravois, te kuulette siis, minkälainen olento ystävänne Jan Thoreau on!

-- Kuulen, että olet hullumpi kuin milloinkaan ennen, Jean sanoi rauhallisesti. -- Jan Thoreau, entä jos minä rikkoisin valani -- ja puhuisin Melisselle?

Molempien miesten silmät kohtasivat toisensa. Janin silmissä paloi heikko hehku. Hitaasti hän veti pitkän puukkonsa tupesta ja laski sen lumeen jalkojensa väliin, välkkyvä kärki Gravoista kohti käännettynä. Puolihillitysti huudahtaen Jean hyökkäsi pystyyn.

-- Tarkoitatko sitä, Jan Thoreau? Onko tarkoituksesi haastaa kamppailuun minut, joka olen uskaltanut henkeni sinun tähtesi ja rakastan sinua kuin veljeäni?

-- Kyllä, Jan sanoi varmasti. -- Minä rakastan sinua, Jean, enemmän kuin ketään muuta miestä maailmassa; mutta sittenkin tapan sinut, jos paljastat minut Melisselle. -- Hän nousi ja ojensi molemmat kätensä pikku ranskalaista kohti. -- Jean, etkö sinä tekisi niin kuin minäkin? Etkö olisi sinäkin tehnyt sitä Iowakan tähden?

-- Minä en olisi ottanut hänen rakkauttaan ilmoittamatta hänelle, Gravois sanoi hetken äänettömyyden jälkeen. -- Se ei olisi sitä, mitä sinä ja minä sanomme kunnialliseksi, Jan Thoreau. Mutta minä olisin mennyt hänen luokseen niin kuin sinunkin pitäisi mennä Melissen luo, ja hän olisi avannut sylinsä minulle, niin kuin Melissekin avaisi sinulle. Niin olisin minä tehnyt.

-- Mutta sitä en minä milloinkaan tee, Jan sanoi päättävästi ja alkoi mennä kotiin päin. -- Ennemmin tappaisin itseni. Juuri sitä tahdoin sanoa sinulle, Jean. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä saa milloinkaan tietää mitään.

-- Olisin halunnut kuristaa tuon Croissetin, joka pani sinut matkalle ottamaan selkoa noista ihmisistä Nelson Housessa ja Wholdaiassa! Jean murisi.

-- Se olisi minulle parasta.

Tullessaan metsästä he näkivät Melissen lähtevän Iowakan kotoa. Molemmat heiluttivat hänelle, ja Jan meni viistoon yli hakkuupaikan varastohuoneelle.

Niin pian kuin Jean oli varma, ettei häntä huomattu, hän meni Cumminsin majalle. Hän huomasi, ettei Melisse ollut entisensä. Hänen silmänsä olivat punaiset -- hän oli selvästikin itkenyt.

-- Melisse, hän sanoi, vihdoin katsellen lakkiinsa, jota hän kierteli sormiensa välissä, Jan on paljon muuttunut.

-- Paljon, Jean. Voisi luulla, että hänen sydämensä on särkynyt tuolla Nelsonissa.

Gravois ymmärsi hänen äänensä värisemisestä hänen tarkoituksensa. Hän riensi heti tyttöä kohti, paiskasi lakkinsa maahan ja tarttui hänen käsivarsiinsa.

-- Niin, Jan Thoreaun sydän on särkynyt! hän huudahti. -- Mutta sitä ei ole särkenyt mikään Nelson Housen tyttö. Se on särkynyt sinun tähtesi.

-- Minunko!? Melisse peräytyi voimakkaasti huutaen. -- Minä -- minä -- olisin särkenyt --

-- Sitä en ole sanonut, Jean keskeytti. -- Minä sanon, että se on särkynyt sinun tähtesi. Jumalani, jospa vain saisin puhua sinulle!

-- Tee se! Tee se! Oi, sano! Hän laski kätensä Jeanin hartioille. Hänen silmänsä rukoilivat häntä. -- Sano minulle, mitä olen tehnyt -- mitä voin tehdä, Jean!

-- Sen verran voin sanoa, mutta en enempää, toinen sanoi rauhallisesti. -- Suuri suru kalvaa Jan Thoreaun sydäntä, rakas lapsi, ja juuri sen vuoksi on hän muuttunut. Minä tiedän, mitä surua se on, mutta olen luvannut, etten milloinkaan kerro siitä. Sinun asiaksesi jää ottaa selvää siitä, ja ennen kaikkea anna hänen tietää ja ymmärtää, että rakastat häntä!

Väri oli kadonnut Melissen poskilta, mutta se palasi nyt kuin lämmin purppuravuo.

-- Että minä rakastan häntä?

-- Niin. Et enää kuin sisar, Melisse, vaan niin kuin nainen!

22

Hänen lupauksensa

Gravois ei pysähtynyt katsomaan viimeisten sanojensa vaikutusta. Hän tiesi kuitenkin ulosmennessään, että Melissen silmät seurasivat häntä ja että jos hän katsoisi tätä, huutaisi tämä hänet takaisin. Hän sulki sen vuoksi aivan hiljaa oven jälkeensä, peläten jo sanoneensa liian paljon.

Cummins ja Jan tulivat yhdessä illalliselle. Toimitusmies oli erinomaisella tuulella. Muuan Porcupinesta kotoisin oleva intiaani oli ollut aamulla siellä, mukanaan kaksi hopeaketun nahkaa, ja hän oli sangen tyytyväinen Janin kotiintulosta -- ja nämä kaksi asiaa olivat saaneet hänet mitä parhaimmalle tuulelle.

Melisse istui pöydässä vastapäätä Jania. Hän oli pistänyt kiiltävään palmikkoonsa punakukkaisen oksan ja pienen kukkavihon povelleen, mutta Jan ei millään tavoin osoittanut havainneensa tätä pientä huomaavaisuutta, joka epäilemättä oli häntä varten tarkoitettu. Hän hymyili Melisselle, mutta hänen tummien silmiensä syvyydessä piili kylmyys, joka torjui kaiken Melissen entisen tuttavallisuuden ilmaukset.

-- Kuinka Mac Veighin laita on uusine ansoineen? Cummins uteli, tehtyään Janille joukon hänen pyyntipaikkaansa koskevia kysymyksiä.

-- En tiedä, Jan vastasi, -- en ole ollut Mac Veighin luona. Tahallaan hän vältti Melissen katsetta. Tämä huomasi hänen yrityksensä, ja lämmin puna peitti hänen poskensa.

-- Mutta Mac Veighän toi terveisiä sinulta, toimitusmies väitti itsepintaisesti.

-- Minä tapasin hänet Cree Laken maassa, mutta hän ei maininnut ansoistaan mitään.

Hän nousi pöydästä samalla kun Cumminskin ja valmistautui lähtemään tuvasta yhdessä hänen kanssaan. Melisse tuli väliin.

-- Sinun pitää jäädä minun luokseni, Jan, -- hän sanoi hymyillen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. -- Minä tarvitsen apuasi astioiden pesussa, ja sitten soitamme viulua.

Hän veti Janin tuolille istumaan ja solmi esiliinan hänen eteensä.

-- Ummista silmäsi -- äläkä liikahda, hän käski ja juoksi omaan huoneeseensa.

Hän palasi heti ja piti kättään selän takana. Veri kuohui Janin suonissa, kun hän tunsi tytön sormien hiljaa soluvan hänen pitkissä hiuksissaan. Sitten kuuli hän klip, klip, hieman hermostunutta naurua, ja sitten taas saksien klip, klip.

-- Nehän ovat hirveän pitkät, Jan! Hänen pehmeä kätensä siveli hänen partaista poskeaan. -- Hui! -- ja hän värisi. -- Sinun täytyy ottaa tuo kasvoistasi pois. Ellet sitä tee -- --

-- Miksi? Jan kysäisi hermostuneesti.

Melisse painoi päänsä alas, kunnes hänen poskensa kosketti Janin poskea.

-- Siksi, että se pistää, hän kuiskasi.

Melisse punastui kovin Janin yhä edelleen vaietessa, ja sakset leikkasivat entistä nopeammin.

-- Minä aion kesällä tutkistella Barrensin suurta korpea, Jan selitti vihdoin ja nauroi tehdäkseen jännityksestä lopun. -- Parta on suojanani kärpäsiä ja muita hyönteisiä vastaan.

-- Voithan antaa sen kasvaa sitten, hän intti, meni takan ääressä olevalle kaapille ja otti esille isänsä vaahtokupin ja partaveitsen.

-- Nyt tahdon, että sinä käytät näitä, hän sanoi ja hämmenteli saippuavaahtoa, huomatessaan epävarmuutta hänen kasvoissaan. -- Minä pelkään sinua!

-- Pelkäät minua?

Jan asettautui pienen kuvastimen eteen ja käänteli kasvojaan puolelta toiselle. Melisse ojensi hänelle parranajovehkeet.

-- Et sinä näytä lainkaan samalta Janilta, jonka minä kerran maailmassa tunsin. Sinä olet paljon muuttunut sen jälkeen kuin -- sen jälkeen kuin -- --

Melisse epäröi.

-- Minkä jälkeen, Melisse?

-- Sen päivän jälkeen kuin me tulimme vuorelta alas, ja minä laitoin hiukseni päälaelle. -- Vienosti kainostellen hän lisäsi: -- Ne eivät ole sen jälkeen olleet nutturalla, Jan.