Part 8

Viisitoista vuotta sitten! Hän pysähtyi ja katsahti ylöspäin, ja tähtivalo lankesi hänen kasvoilleen. Tämä yö ei ollut toisenlainen kuin tuo toinen kauan, kauan sitten. Samat tähdet, sama pilvetön, sininen taivas, samat läpi avaruuden sähisevät revontulten liekit, samat puut, jotka kuuntelivat hänen valituksiaan ja rukouksiaan sinä iltana, jolloin hän horjuen saapui Lac Bainiin.

Selvästi kuin eilisen tapahtuman hän muisti, kuinka hän oli laahustanut eteenpäin, verta vuotaen ja nälissään, viulu rintaa vasten puristettuna, kulkien koirien haukuntaa kohti, joka tuntui tulevan niin äärettömän kaukaa.

Läpi pohjolan rannattomien erämaiden hän oli ponnistellut, välittämättä sadoista kuoleman vaaroista metsästysmajan ja intiaanien wigwamien välillä, kärsien nälkää, melkein pakkaseen menehtyen, tehden tulia karkottaakseen niillä sudet etäälle ja soitellen -- alati soitellen säilyttääkseen rohkeutensa, kunnes tapasi Melissen. Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, ja tänä päivänä hän oli tuntenut kaikkea sitä voimaa, mitä nämä vuodet olivat mukanaan tuoneet. Hän oli ensin sen tuntenut silloin kun Melisse oli asettunut hänen eteensä vuoren juurella; ja sitten majassa jokaisessa hengenvedossaan, jokaisessa katseessaan, jonka hän tyttöön loi. Janista tuntui, että Melisse oli muuttunut, ja ikuisiksi ajoiksi. Hän ei ollut enää pikku Melisse, hänen sisarensa. Ja kuitenkin --

Melkein ääneen hän toisti tytön viimeiset sanat.

-- Hyvää yötä, Jan-veli!

Melisse oli vielä tänä samana päivänä tullut hänen suudeltavakseen, niin kuin satoja kertoja ennenkin; mutta Jan ei ollut suudellut häntä vanhaan tapaan. Toista rakkautta olivat hänen huulensa vannoneet; vieläkin syöksähti veri hänen kasvoihinsa hänen ajatellessaan, mitä oli tehnyt. Hänen kunniankäsitteensä olivat toisenlaiset kuin niiden miesten, jotka sallivat intohimojensa johtaa itseään...

Tässä tilanteessa, joka oli lämmittänyt hänen vertaan, joka oli täyttänyt hänet ihmeellisellä onnella hänen sulkiessaan Melissen syliinsä, hän näki synnistä enemmänkin kuin varjon -- jonkin häpäisemisen, mikä oli hänelle elämääkin kalliimpi. Melisse tuli edelleenkin hänen luokseen sisarena, luotti häneen kuten ennenkin, tietämättömänä hänen kiusauksestaan, mutta hän, Jan Thoreau --

Hän pisti kätensä poveen ja veti hitaasti esiin paperit, jotka Jean de Gravois oli lukenut. Pitkän ajan hän seisoi liikkumattomana ja piti niistä suonenvedontapaisesti kiinni, tuijottaen samalla puuttoman aavikon harmaaseen synkkyyteen.

Kaukana hän näki yksinäisen jättiläishongan, joka riippui kallionjyrkänteellä. Verkkaisin askelin hän kulki sinne, ja sen onttoon runkoon hän kätki kalliit paperinsa sekä tukki reiän kaarnalla.

-- Aina sisareni -- eikä milloinkaan mitään enempää Jan Thoreaulle -- hän sanoi hiljaa. -- Sitä vaatii pohjolan kunnia; se on suuren Jumalan tahto ja tarkoitus. -- Ja samalla hän ojensi kätensä yli päänsä ja sanoi tyynellä ja selvällä äänellä: -- Minä vannon, että Jan Thoreau ei milloinkaan menettele väärin pikku Melisseä kohtaan!

Kalmankalpein kasvoin hän kääntyi hitaasti puulta takaisin. Kaukaa kuului suden kolkkoa, valittavaa ulvontaa. Se kaikui kuin suruvalitus hänen viimeiselle toiveelleen -- toiveelle, jonka hän tänä iltana oli ainiaaksi haudannut...

Ja verta vuotavin sydämin hän palasi Lac Bainiin.

18 Jan-veli

Kun Jan seuraavana aamuna tuli majaan syömään aamiaista, hänen kasvoillaan näkyi hänen suorittamansa taistelun jälkiä. Cummins oli jo lopettanut, ja hän tapasi Melissen yksinään. Tämän hiukset olivat vanhaan tapaan taaksepäin suittuina; ja kuullessaan Janin tulevan hän heitti pitkän palmikkonsa olkapään yli etupuolelle. Jan näki hänen liikkeensä ja kiitti häntä, ei sanoin, vaan hymyillen.

-- En tunne voivani oikein hyvin, hän ilmoitti ja yritti näyttää iloiselta, -- mutta tämä kahvi tekee minusta kyllä toisen ihmisen. Ei kukaan keitä niin hyvää kahvia kuin sinä, Melisse.

-- Kuinka sen tiedät, veli? -- tämä kysäsi. -- Oletko vuosikausiin juonut mitään muuta kuin minun, siitä asti kuin palasit Churchillista ja York Factorysta?

-- Ainoastaan Iowakan. Mutta minä tiedän, että sinun on parasta, kun muistelen lahdenrannassa saaneeni kahvin makua!

-- Siitä on pitkä aika, eikö olekin? tyttö kysyi hiljaa ja katseli häntä yli pöydän. -- Minä näin viime yönä unta siitä ajasta, Jan, vaikken muistakaan, milloin lähdit Churchilliin. Minä olin silloin tietenkin hyvin pieni, mutta minä muistan sinun lähtösi Nelson Houseen ja kuinka yksinäiseksi silloin tunsin itseni. Näin myös viime yönä sellaista unta, että me menimme yhdessä sinne, ja että yhdessä seisoimme ja katselimme lahdelle, ja minäkin näin laivan, jota olet kuvaillut minulle, ja minusta me halusimme mennä sille, mutta emme voineet. Luuletko sinä, että joskus satumme yhdessä menemään Churchilliin, Jan, ja saamme matkustaa sellaisessa kummallisessa laivassa?

-- Ehkä, Melisse.

-- Ja sitten näin unta, että sinä olit poissa ja minä yksinäni; ja joku toinen, josta en lainkaan pitänyt, tuli luokseni ja koetti pakottaa minua menemään laivalle. Eikö ollutkin omituista? -- Hän naurahti ja nousi antamaan Janille vielä kupin kahvia. -- Mitä tarkoitit juoksemalla siten minun luotani, Jan Thoreau?

-- Niinhän sinäkin juoksit minun luotani vuorella, toinen vastasi pikaisesti.

-- Entä olitko pahoillasi, kun minä tein niin? tyttö kysyi ja katsahti Janiin.

-- Miten sinä niin luulet? toinen kysyi ja punastui vastoin tahtoaan.

-- En -- tiedä -- Melisse vastasi hitaasti ja täytti hänen kuppinsa. -- Mitä teet tänään, Jan?

-- Lähden Churchilliin. Ledoq tarvitsee muonavaroja, mutta hänellä on ansoillaan liian kiirettä tullakseen tänne.

-- Saanko minä tulla mukaan?

-- En luule, Melisse. On parinkymmenen kilometrin taival ja raskas kuorma.

-- Hyvä. Minä olen heti valmis.

Hän kavahti pöydästä veitikkamaisin katsein ja säntäsi omaan huoneeseensa.

-- Matka on aivan liian pitkä, Melisse, Jan huusi hänen jälkeensä. -- Matka on pitkä, ja minulla on raskas kuorma --

-- Enkö ollut kerran mukanasi kolmekymmentä kilometriä -- oh, rakas Jan -- oletko nähnyt uutta ilveksennahkalakkiani?

-- Se on täällä seinällä, Jan vastasi. -- Mutta minä sanon sinulle, Melisse --

-- Ovatko koirat valmiit? tyttö huudahti. -- Muussa tapauksessa olen pukeutunut, ennen kuin sinä ehdit valjastaa ne, Jan.

-- Ne ovat viidentoista minuutin kuluessa täällä, Jan vastasi -- taipuen viimein toisen tahtoon.

Tytön iloiset kasvot, jotka voitonriemuisina hymyilivät Janille puoliavoimesta ovesta, haihduttivat viimeisenkin vastustuksen varjon; ja hiukan ilahtuneena hänen entiseen sävyynsä Jan jätti hänet, jopa vihelteli hilpeää sävelmää, rientäessään varastohuoneelle.

Kun hän palasi valjakkoineen, Melisse seisoi odottamassa häntä, kääriytyneenä hopeaketunnahkaturkkeihin, ja posket, huulet ja silmät hehkuvina, pienet, kauniit jalat pistettyinä peurannahkaisiin saappaisiin, jotka ulottuivat polviin saakka, ja nippu kauniita metsäkukkia lakissa.

-- Olen tehnyt sinulle tilaa -- Jan sanoi tervehdykseksi ja osoitti rekeä.

-- Jota en aio käyttää ainakaan kahdeksaan kilometriin, Melisse selitti. -- Eikö ole ihana aamu, Jan? Minusta tuntuu kuin voisin juosta täältä aina Ledoqin luo.

Piiskaa läjäyttäen ja huikaten Jan ajoi koirat yli hakkuupaikan, ja Melisse juoksi kevyin askelin hänen vieressään. Jean ja Iowaka seisoivat ikkunassaan katsellen heidän lähtöään.

-- Ei ole kaukana se päivä, jolloin noista tulee sellaiset kuin sinä ja minäkin, Iowakani, Jean sanoi runollisella creen kielellään. -- Minä lyön vetoa kanssasi, että se tapahtuu ennen Melissen seuraavaa syntymäpäivää!

-- Tokkopa lienee montakaan niin onnellista ihmistä kuin Jean ja Iowaka! Melisse sanoi vuorostaan.

Samassa Jan läimäytti koiria, ja ne porhalsivat sellaiseen vauhtiin, että Melisse jäi melko kauas jälkeen hänestä. Hurjalla huudolla hän sai valjakon talttumaan ja odotti.

-- Tuo ei ole kaunista, Jan! Silloin saat asettaa minut rekeen.

Jan kääri nahkaset hänen ympärilleen, koirat lähtivät uudelleen liikkeelle, ja Jan juoksi vieressä harjaantuneen metsäläisen lyhyin, nopein, kevyin askelin, rinta hieman eteenpäin koholla ja katse kiinnitettynä edessä kiemurtelevaan latuun.

Se oli ihanaa kulkua, ja Melissen silmät kimaltelivat ilosta. Hän katseli oivallisten koirien vankkoja selkiä ja jalkoja, niiden innokkaasti eteenpäin kurottuneita sudenpäitä ja puoliavoimia kitoja -- ja niistä hän siirsi katseensa Janiin. Juoksu ei vaatinut häneltä mitään ponnistuksia. Hänen kalpeat kasvonsa olivat punehtuneet, mustat hiukset välkkyivät harmaan karvalakin alta. Melissen silmät loistivat ylpeydestä; väri kävi yhä heleämmäksi hänen kasvoillaan, ja itsekseen hän ihmetteli, oliko koko avarassa maailmassa sellaista miestä kuin Jan Thoreau.

Kilometri kilometriltä he etenivät, eikä hän hiljentänyt koirien vauhtia ennen kuin he olivat saapuneet vuorenhuipulle, missä hän oli painiskellut lähetyssaarnaajan kanssa. Silloin Melisse hyppäsi reestä ja juoksi hänen luokseen.

-- Nyt juoksen kilpaa kanssasi vuorenhuipulle! hän huudahti. -- Jos sinä saat minut kiinni. -- Hänen silmissään oli vanha viehättävä vaatimus.

Hän kiiti harjannetta ylöspäin. Huohottaen ja hengästyksissään Jan seurasi häntä koirineen. Tällä kerralla tyttö oli liian paljon edellä ja seisoi paljon aikaisemmin huipulla ja nauroi Janille, kun tämä päätyi perille.

-- Sinä olet kaunis kuin keijukainen, Melisse! Jan virkkoi ja hänen silmistään loisti ihailu. -- Kauniimpi kuin sadun keijukainen!

-- Kiitos, veli! Sadun kultakutrinen keijukainen?

-- Niin, kauniimpi kuin ne kaikki.

-- Minä en voi kuvitella mielessäni, minkälaiselta näyttäisi kultakutrinen tyttö; voitko sinä, Jan? Ennen kuin tämä ehti vastata, hän lisäsi veitikkamaisesti: -- Näitkö mitään keijukaisia Churchillissa tai York Factoryssa?

-- En ketään, jota voisin sinuun verrata, Melisse.

-- Kiitos taas, veliseni! Luulen todella, että sinä edelleenkin hieman pidät minusta.

-- Enemmän kuin milloinkaan eläissäni, Jan vastasi vastoin tahtoaan.

Jan huomasi pian, että aamun iloisuutta seurasi vanha synkkyys ja sydäntuska. Jan-veli, Jan-veli, Jan-veli! Sanat kaikuivat lakkaamatta hänen aivoissaan, kunnes ne tuntuivat lyövän samaan tahtiin hänen askeleittensa kanssa reen sivulla. Ne palauttivat hänet edellisen illan ajatuksiin, ja hän tunsi huojennusta, kun he saapuivat erämiehen asunnolle.

Saatuaan nähdä Janin vieressä Lac Bainin toimitusmiehen tyttären Ledoq alkoi kumarrella kaikin voimin tälle. Lac Bainissa oli tunnettu asia, että monta vuotta takaperin oli Jean de Gravoisin pikku veli kadonnut metsään, ja monet luulivatkin, että Ledoq oli tämä veli, sillä Jean ja hän olivat kuin kaksi marjaa, samankaltaiset, yhtä puheliaita, yhtä vilkkaita.

-- Kohtasitteko vierasta valjakkoa? Ledoq kysyi, kun Melisse oli vastannut hänen tervehdykseensä.

-- Emme ole kohdanneet mitään valjakkoa.

Ledoq näytti kummastuvan. Kilometrin päässä näkyi lumihuippuinen kallio. Hän osoitti sitä.

-- Tunti sitten näin sen kulkevan länteenpäin pitkin vuorta -- kolme miestä ja kuusi koiraa. Keitä on liikkeellä Lac Bainista?

-- Ei ketään, Jan vastasi. -- Sen on täytynyt olla uusi asiamies Churchillista. Me odotamme häntä alkutalvesta. Riennämmekö kotiin, Melisse, katsomaan onko hän tuonut mukanaan kirjamme ja viulunkielemme?

-- Ellet sinä ole väsynyt, Jan.

-- Väsynyt!

Hän purki kuorman, läjäytti pitkällä piiskallaan koirien selkien kohdalla, ja niin he huusivat pikku ranskalaiselle jäähyväisensä.

-- Väsynyt! Jan toisti nauraen ja alkoi juosta reen rinnalla. -- Kuinka voisin milloinkaan väsyä, kun sinä olet katselemassa juoksuani?

-- Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että sinä väsyisit, -- hieman, Jan. Eikö ole tilaa kahdelle?

Keimailevasti hän kohautti hieman olkapäitään, ja Jan hyppäsi rekeen polvilleen hänen taakseen.

-- Aina, aina minun täytyy pyytää sinua! Melisse jupisi. -- Varjelkoon -- ei sinun tarvitse tulla niin lähelle, ellet tahdo!

Hänen äänensä vanha suloinen haaste oli vastustamaton, ja hetkiseksi Jan taipui. Hän kumartui eteenpäin, kunnes painoi leukansa hänen silkinhienoihin turkkeihinsa, ja hetkiseksi hän tunsi Melissen posken suloisesti hivelevän omaansa. Mutta sitten hän huusi äkkiä koirille -- niin kiivaasti, että Melisse säikähti -- läjäytteli ja viuhautteli lakkaamatta piiskallaan, hyppäsi pois reestä ja alkoi taas juosta valjakon rinnalla, yhä hoputtaen eläinraukkoja!

-- Seis! Melisse huudahti ja hyppäsi reestä, kun koirat vihdoin hengästyksissään alkoivat kävellä. -- Sinä olet julma koirille, Jan! Katso niiden kitoja! Katso kuinka ne läähättävät! Jan Thoreau, en ole milloinkaan nähnyt sinun ajavan noin, paitsi sinä yönä, jolloin meillä oli sudet niskassamme!

-- Entä oletko minun milloinkaan nähnyt juoksevan nopeammin? -- Raukeana hän vaipui rekeen. -- Minä muistan vain yhden ainoan kerran.

Hän huokasi syvään ja heitti kätensä taaksepäin, saadakseen enemmän ilmaa keuhkoihinsa.

-- Eikö se ollut sinä iltana, jolloin kuulimme susien ulvovan takanamme? Melisse kysyi.

-- Ei, siitä on monta vuotta sitten, kun minä kaukana etelässä sain kuulla, että pikku Melisseni makasi ruttoon kuolemaisillaan.

Melisse istuutui hänen viereensä rekeen sanaakaan virkkamatta ja pisti kainosti kätensä hänen suureen, ruskeaan nyrkkiinsä.

-- Kerro minulle siitä, Jan!

-- Siinä kaikki -- minä juoksin.

-- Nyt et sinä juoksisi niin nopeasti minun tähteni, vai kuinka?

Jan katsoi rohkeasti häntä ja huomasi, etteivät hänen poskensa olleet puoliksikaan niin punaiset kuin ennen.

-- Minähän juoksin sinun tähtesi äsken -- ja siitä sinä et pitänyt -- hän vastasi.

-- En tarkoita niin, Melisse katsoi häneen, ja hänen sormensa puristivat lujemmin hänen kättään. -- Kauan sitten -- monta, monta vuotta takaperin, Jan -- lähdit sinä taistelemaan ruttoa vastaan ja olit melkein kuolemaisillasi siihen -- minun tähteni. Tahtoisitkohan tehdä sen vieläkin?

-- Tekisin enemmän, Melisse!

Tämä katseli häntä kummastellen ja tutkivasti, ikään kuin tahtoen nähdä hänen kasvoistaan jotain, mitä hän tuskin rohkeni uskoa sanoista. Hitaasti Jan nousi ja nosti hänetkin, ja sen tehtyään hän otti tytön kasvot käsiensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Jonain päivänä teen paljon enemmän sinun tähtesi, Melisse, ja silloin --

-- Mitä silloin? hän kysyi, Janin epäröidessä.

-- Silloin saat tietää, rakastanko sinua yhtä paljon nyt kuin kauan, kauan aikaa sitten, -- hän lopetti hiljaa toistellen hänen omia sanojaan.

Jokin hänen äänessään sai Melissen seisomaan vaiti, kun hän meni korjaamaan koiria, mutta hänen tultuaan takaisin ja pantuaan hänet mukavasti rekeen, Melisse kuiskasi:

-- Minä toivon, että sinä voisit tehdä sen pian, Jan-veli!

19

Uusi asiamies ja hänen poikansa

Heidän palatessaan leiriin tulivat Jean de Gravois ja Croisset vastaan.

-- Sinulla on vieraita, rakas lapsi! Jean huusi Melisselle. -- Kaksi herraa, jotka ovat tulleet Lontoosta viimeisessä laivassa, ja toinen on nuorempi ja kauniimpi kuin oma Jan Thoreausi. He odottavat sinua teillä, missä isäsi pitää seuraa ja antaa päivällistä ja kertoo heille, kuinka mainiota kahvia sinä olisit keittänyt, jos olisit ollut kotona.

-- Kaksi! Jan sanoi, kun Melisse oli mennyt. -- Keitä he ovat?

-- Uusi asiamies, herra Timothy Dixon, punakka ja paksu ja pyylevä! Ja hänen poikansa, joka on tullut huvittelemaan, kuten hän sanoo, ja luulenpa hänen löytävänkin etsimänsä, jos hän jää tänne kauemmaksi, Jan Thoreau, sillä hän katsoi vähän liian rohkeasti Iowakaani, kun tämä äsken tuli varastolle.

-- Mutta minä katselen myös mielelläni, milloin tahansa saan tilaisuuden siihen, Jan puuttui nauraen puheeseen.

-- Sinä, niin! Sen saat mielellään tehdä, Jan Thoreau. Mutta ulkomaalaisen -- hänet minä nyljen elävältä, jos hän vain julkeaa liian paljon katsella vaimoani! Kerran myös saapui muuan ulkomaalainen. Muistatko?

-- Muistan, Jan sanoi.

Hän loi silmäyksen valkoiseen ristiin, joka osoitti Mukeen hautaa metsänreunassa, missä jättiläishonka kesäilloin varjosi sitä.

-- Ja -- hän -- kuoli -- de Gravois sanoi ja puristi tummat kätensä nyrkkiin. -- Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä vihaan noita punakaulaisia miehiä, jotka tulevat tänne yli meren.

Croisset kohautti olkapäitään.

-- Senkin elukoita! Jean sähisi. -- Niitä on kaksi Nelson Housessa ja kaksi Wholdaiassa ja yksi -- --

Jan päästi kiihkeän huudahduksen, ja kun Croisset kääntyi katsomaan, hän näki nuorukaisen seisovan koiriensa seassa kalmankalpeana ja tummat silmät säkenöiden, kuin olisi aivan takanaan nähnyt jotain kauhistuttavaa.

Kun mies tästä näystä pelästyneenä kääntyi poispäin, Jean hyökkäsi Janin luo.

-- Pyhimykset meitä varjelkoot, mutta tuohan oli paha nyrjähdys! hän huusi lujaa. -- Ensi kerralla käännät rekesi varovammin, kun koirat ovat valjaissa! Hiljaa hän kuiskasi, ollen tutkivinaan Janin kättä:

-- Pahus vieköön, aiotko puhua siitä hänelle?

Jan yritti nauraa, kun Croisset tuli katsomaan, mitä oli tapahtunut.

-- Voitko ottaa huostaasi koirat, Henri? Jean kysyi. -- Se on vain lievä nyrjähdys, jonka Iowaka parantaa linimenttihauteellaan. -- Heidän poistuessaan -- Jan yhä kalpeana kuin harmaa lumi heidän jalkojensa alla -- Gravois lisäsi: -- Sinä olet hullu, Jan Thoreau. Teillä on tupa täyteen väkeä; voit meillä syödä päivällistä.

-- Elukoita! Jan sähähti taas. -- Heittiöitä!

-- Minä sanon sinulle, ettei se merkitse mitään -- ei mitään! Jean vakuutti ja tarttui hänen käsivarteensa. Sinä olet mies. Sinun täytyy taistella sitä vastaan ja unohtaa se. Ei kukaan muu kuin sinä ja minä tiedä siitä mitään.

-- Ettehän puhu milloinkaan, mitä luitte papereista? Jan sanoi lujasti. -- Vannokaa se!

-- Sen vannon Pyhän Neitsyen kautta!

-- Silloin, Jan sanoi hiljaa -- ei Melisse saa sitä milloinkaan tietää!

-- Ei milloinkaan, Jean vakuutti. Hänen tummahipiäiset kasvonsa kirkastuivat ilosta, kun Iowakan vieno ääni kuului ulos talosta, missä tämä istui kehtolaulua laulellen. -- Jonakin päivänä laulaa Melisse samanlaista sinulle, Jan Thoreau, niin kuin minun Iowakani laulaa minulle.

Tuntia myöhemmin Jan meni hitaasti hakkuupaikan poikki Cumminsin majalle. Seisahtuessaan silmänräpäykseksi ovelle hän kuuli vierasta naurua, ja avattuaan sen astuakseen sisälle hän pysähtyi hämillään ja epäröiden. Melisse oli noussut kuultuaan hänen tulevan, ja Janin katse solui nopeasti hänen punaisilta poskiltaan nuoreen mieheen, joka oli istunut vastapäätä Melisseä. Hermostuneella, väräjävällä äänellä tyttö sanoi vihdoin:

-- Herra Dixon, tämä on veljeni Jan.

-- Iloitsen tuttavuudestanne, Cummins.

-- Thoreau, Jan oikaisi tyynesti ja tarttui ojennettuun käteen. -- Jan Thoreau.

-- Oh, pyydän anteeksi. Minä ajattelin... -- Hän kääntyi kysyvänä Melisseen. Tämän posket kävivät yhä punaisemmiksi, hänen alkaessaan korjata ruokia pöydältä.

-- Me emme ole sukua keskenämme, Jan jatkoi ja yritti puhua tyynesti ja varmasti. -- Olemme vain asuneet saman katon alla aina hänen lapsuudestaan asti, ja sen vuoksi on meistä tullut kuin veli ja sisar.

-- Neiti Melisse on kertonut minulle, kuinka oivallisesti juoksitte tänään, nuori englantilainen virkkoi, punehtuen hieman huomatessaan nuoren tytön neuvottomuuden. -- Minäkin olisin halunnut nähdä sen!

-- Siihen kyllä saatte pian tilaisuuden, Jan vastasi toisen avomielisyyden houkuttelemana. -- Kahden viikon kuluttua lähtevät juoksijamme erämiesten luo.

-- Ja saanko minä tulla mukaan?

-- Te saatte tulla minun mukaani, jos kykenette juoksemaan. Lähden ylihuomenna.

Melisse ei nostanut päätään, kun englantilainen meni ulos.

-- Minä olen säästänyt päivällistä sinulle, Jan, hän sanoi sitten hiljaa. -- Miksi et tullut aikaisemmin.

-- Minä olen syönyt päivällistä Gravoisilla, Jan vastasi. -- Jean sanoi, ettei sinulla varmaankaan ollut valmista viidelle, Melisse; siksi otin tarjouksen vastaan.

Hän otti seinältä alas turkit -- Melisse oli paikannut ne häntä varten -- heitti ne käsivarrelleen ja meni ulos.

-- Jan!

Nuorukainen kääntyi hitaasti takaisin, tietäen käytöksessään olevan vastoin tahtoaan jotain outoa, jota Melisse ei voinut ymmärtää.

-- Miksi lähdet ylihuomenna -- kahta viikkoa ennen muita? Siitä et ole puhunut minulle.

-- Minä lähden yli sata kilometriä eteläänpäin, hän vastasi.

-- Nelson Housen tietäkö?

-- Niin.

-- Oh! Melissen huulet nyrpistyivät pilkallisesti. Sitten hän nauroi, ja punainen pilkku hehkui kummallakin poskella. -- Minä ymmärrän, veli, hän sanoi hiljaa. -- Anna anteeksi, että kyselen sinulta niin paljon! Olin unohtanut, että Mac Veighin tyttö asuu Nelsonissa. Iowaka väittää, että hän on suloinen kuin metsäkukka. Minä toivon, että antaisit hänen tulla joskus tänne tervehtimään meitä, Jan.

Janin kasvot sävähtivät ensin tulipunaisiksi, sitten valkoisiksi, mutta Melisse näki vain umpimähkään sinkauttamansa viittauksen ensimmäisen vaikutuksen ja jatkoi astioiden pesua.

-- Minä poikkean creenmaahan, ennen Mac Veighiä -- Jan oli sanomaisillaan, mutta sanat takertuivat hänen huulilleen ja hän vaikeni.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän tapasi Jean de Gravoisin. Pikku ranskalainen näytti synkältä ja alakuloiselta, ja puhalsi ilmoille savupilven toisensa jälkeen piipustaan, kun Jan sanoi hänelle, miksi hän heti lähtee etelään.

-- Pakenet! hän toisti ainakin kymmeneen kertaan, ylähuuli pilkallisessa hymyssä. -- Olen pahoillani, että annoin sinulle valani, Jan Thoreau, muutoin menisin itse kertomaan Melisselle, mitä luin papereista. Pyh! Miksi et voi unohtaa?

-- Ehkä voin -- joskus -- Jan sanoi. -- Juuri siksi menen etelään kahta viikkoa aikaisemmin ja palaan vasta suuren paistojuhlan jälkeen. Jos viivyn täällä vielä viikon, niin tulen puhuneeksi siitä Melisselle, ja silloin --

Hän kohautti olkapäitään.

-- Ja silloin -- mitä sitten?

-- Silloin lähtisin iäksi.

-- Jää sitten vielä viikoksi, Jan Thoreau, Jean sanoi ja näpäytteli sormillaan -- ja jos käy niin kuin sanoit, silloin vannon minä jättäväni molemmat sekä Iowakan että pikku Jeanin susille!

-- Minä lähden ylihuomenna!

Seuraavana aamuna Iowaka valitteli Melisselle, että Jean oli ärtyisä ja juro kuin karhu.

-- Hänessä on tapahtunut kummallinen muutos, Iowaka kertoi. -- Hän vain kohauttelee olkapäitään ja kiroilee! Sain tuskin nukutuksi yöllä, niin hän murisi. Mikähän paha henki on Jeaniini mennyt?

Melisse kummasteli samaa Janista. Hän ei paljonkaan nähnyt nuorukaista päivän kuluessa. Päivällisellä Dixon kertoi, että hän oli luopunut aikeestaan lähteä Thoreaun mukana etelään.

Seuraavana aamuna Jan oli lähtenyt matkalle, ennen kuin Melisse oli noussut. Tyttö oli syvästi loukkaantunut. Milloinkaan ei Jan ollut lähtenyt millekään pitemmälle matkalle viettämättä viimeisiä tunteja hänen kanssaan. Tahallaan hän oli pyytänyt isäänsä pidättämään asiamiestä ja hänen poikaansa varastohuoneessa, niin että Jan olisi saanut tilaisuuden olla hänen seurassaan kahden kesken jäähyväisillä.

Lukuunottamatta hänen ajatuksiaan Janista, olivat seuraavat päivät ja illat sangen hauskoja. Uusi asiamies oli yhtä iloinen kuin lihavakin ja mieltyi kovin Melisseen. Nuori Dixon oli kaunis ja elämänhaluinen ja vietti suuren osan aikaansa hänen kanssaan. Tuntikausia Melisse istui kuuntelemassa hänen kertomuksiaan ihmeellisestä maailmasta meren toisella puolella. Samoin kuin Mac Donald Fort Churchillissa oli kuvaillut Janille tätä elämää, niin hänkin kertoi nyt siitä Melisselle, kunnes tämän mielikuvitus oli täynnä sen ihanuutta ja ihmeitä, ja hän kuunteli hehkuvin poskin ja kimmeltelevin silmin.

Eräänä päivänä -- viikon kuluttua Janin lähdöstä -- hän kertoi tytölle tuon maailman naisista, maailman, jota Melisse oli vähitellen alkanut pitää kuin satujen maana.

-- Kaikki kai ovat siellä kauniita? Melisse kysyi ihmeissään hänen lopetettuaan.

-- Monet heistä ovat kauniita, mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin te, Melisse, hän vastasi ja nojautui lähemmäksi. -- Tiedättekö, että te olette kaunis?

Hänen sanansa pelästyttivät tyttöä, ja hän painoi päänsä alaspäin salatakseen sen. Jan oli usein lausunut nämä sanat -- tuhannesti hän oli sanonut hänelle, että hän oli kaunis -- mutta hänen sydämensä ei ollut milloinkaan ennen sykkinyt tällä tavoin.