Part 7

Hän ei pitänyt enää Jania ainoastaan leikkitoverina, olentona, jonka tehtävänä oli rakastaa ja huvittaa häntä. Hänestä oli tullut mies. Melissen silmissä hän oli sankari, joka oli käynyt taistelemaan tätä kuolemaa vastaan, josta hän vieläkin kuuli ympärillään puhuttavan ja kuiskittavan. Croissetin vaimo ja Iowaka kertoivat hänelle, että hän oli tehnyt rohkeimman työn, mihin mies täällä maan päällä saattaa ryhtyä. Hän puhui Janista ylpeänä intiaanilapsille, jotka nimittivät hänet Soihdunkantajaksi. Hän pani merkille, että Jan oli yhtä pitkä kuin Croisset ja puolta päätä Jeania pitempi, ja että Jan nyt nosti häntä yhdellä kädellään kevyesti kuin hän olisi ollut vain puupala.

Yhdessä he ryhtyivät jälleen opintoihinsa, omistivat useampia tunteja päivässä niitä varten, ja koko kesän Jan opetti tyttöä soittamaan viulua. Lämpimät kuukaudet olivat levon aikoja Lac Bainissa, ja Jan käytti sitä niin paljon kuin mahdollista kehittääkseen Melisseä. Tämä oppi lukemaan hänen Churchillissa käyttämiään kirjoja, ja juhannuksen aikaan hän kykeni saamaan selvän sellaisista teoksista, joita Jan oli tutkiskellut Yorkin kauppa-asemalla. Iltaisin he kirjoittelivat kirjeitä toisilleen istuessaan tuvassa pöydän ääressä, ja Cummins katseli ja poltteli tupakkaa sekä naureskeli iloisesti, kun he lukivat hänelle ääneen.

Eräänä iltana -- niin myöhään syksyllä, että tuli loimusi takassa, Jan oli juuri lukemassa erästä näistä kirjeistä, kun Melisse äkkiä huudahti:

-- Pysähdy, Jan -- pysähdy siihen!

Jan jatkoi kuitenkin ja punastui kovin lukiessaan seuraavat rivit:

-- Minusta sinulla on kauniit silmät. Minä rakastan niitä.

-- Mitä se on? Cummins huudahti innokkaasti. Luepas edelleen, Jan!

-- Älä tee sitä! Melisse kielsi, hyppäsi pystyyn ja juoksi pöydän ympäri. -- Ei ollut tarkoitus, että sinä lukisit tuota!

Hän tempasi paperin Janin kädestä ja heitti tuleen.

Janin veri kuohui ilosta, ja ensi kirjeensä alareunaan hän kirjoitti:

-- Minusta sinulla on kauniit hiukset. Minä rakastan niitä.

He lueskelivat koko talven, kunnes olivat päässeet niin pitkälle kuin Jan osasi. Sitten he hapuilivat hitaasti ja varovasti eteenpäin kuin tutkijat vieraalla maalla. Seuraavana kesänä he lukivat kaikki ne kirjat, jotka olivat majan nurkassa pienessä laatikossa.

Nyt soitteli Melisse vuorostaan eniten viulua, ja Jan kuunteli, ja hänen silmänsä loistivat ylpeydestä nähdessään kuinka näppärästi tytön pikku sormet hyppivät kielillä; hänen poskensa punastuivat ilosta, joka päivä päivältä kävi yhä voimakkaammaksi. Eräänä päivänä Melisse pilkisti uteliaana soittokoneen F-reikään, ja hänen pieni kaunis suunsa vetäytyi hämmästyksestä pyöreäksi, punaiseksi O:ksi, kun Jan äkkiä tempasi viulun häneltä.

-- Suo anteeksi, kaunis Melisseni, hän sanoi nauraen. -- Minä soitan sinulle jotain uutta.

Samana päivänä hän otti pienen käärön viulusta pois ja kätki sen toiseen paikkaan.

Tämä muistutti häntä siitä kummallisesta hengestä, joka kerran liikkui hänen sisimmässään Fort Churchillissa ja joka sitten Lac Bainissakin oli tehnyt hänet joksikin aikaa rauhattomaksi. Tämä henki oli nyt kadonnut, se ei enää houkutellut häntä. Aika oli vetänyt lieventävän huntunsa menneisyyden ohi. Hän oli onnellinen.

Mitä vanhemmaksi Melisse tuli, sitä ihanammaksi muuttui erämaa Janin silmissä. Joka kesä hänen onnensa lisääntyi; joka talvi se tuli suuremmaksi ja täydellisemmäksi. Jokaisella olemuksensa säikeellä hän seurasi Melissen kehitystä lapsesta nuoreksi tytöksi. Hän huomasi pienimmänkin muutoksen tytössä, kuin tämä olisi ollut kaunis kukka.

Janilla ei lähestulkoonkaan ollut Jean de Gravoisin eloisuutta ja virkeyttä. Vuodet olivat opettaneet hänen kielelleen pohjolan vaiteliaisuutta, ja hänen ilonsa oli hiljaista ja syvälle sydämeen kätkettyä. Kukaan ei voinut aavistaa, kuinka innokkaasti hän pani merkille, että Melissen hiukset kävivät yhä kauniimmiksi, iloitsi niiden kimmeltävästä loistosta, nähdessään niiden valuvan runsaina aaltoina hänen hartioilleen, ja hän tiesi, että ne olivat vihdoin muuttuneet poismenneen hiusten kaltaisiksi. Hänen silmiensä vaihtelevat vivahdukset vangitsivat Janin, ja hän riemuitsi taas, nähdessään niiden värin muuttuvan tummansinerväksi kuin kukkaset vuorten huipuilla.

Hänen silmissään Melisse oli ihanin olento maan päällä. Tyttö oli hänen maailmansa, hänen elämänsä, eikä leirissä mikään voinut tulla heidän väliinsä. Jan huomasi, että Melisse kolmannellatoista vuodellaan tuskin voi seistä suorana hänen ojennetun käsivartensa alla. Vuotta myöhemmin tytöstä oli tullut niin pitkä, ettei hän ensinkään voinut seisoa siinä. Pian hänestä oli tuleva nainen!

Tämä ajatus leimahti hänen sydämessään, ja hän lausui sen ääneen. Se tapahtui nuoren tytön viidentenätoista syntymäpäivänä. He olivat kavunneet vuorenhuipulle, missä Jan oli taistellut lähetyssaarnaajan kanssa, poimimaan punaisia kukkia juhlaksi, jota he aikoivat viettää tuvassa illalla. Korkealla terävän kallionkielekkeen reunalla Jan näki punaisen köynnöksen kohoavan aurinkoa kohti, ja alempana seisovan Melissen yllytyksestä ja kehotuksesta hän kiipesi hakemaan sitä ja heitti sen hänelle.

-- Se on viimeinen, tämä huudahti, -- ja nyt menen kotiin. Ota kiinni minut, jos voit!

Hän riensi tiehensä pitkin lumipeittoista harjannetta, hilpeästi nauraen Janille, kun tämä varovasti kapusi alas jyrkkää kalliota. Sitten Jan alkoi juosta hänen perässään ja huusi hänelle ranskaksi, englanniksi ja creen-kielellä, ja heidän molempien äänet kajahtivat iloiseksi yhteissoinnuksi.

Jan hiljensi vauhtiaan. Oli hupaista nähdä Melissen juoksevan kalliolta kalliolle ja kiitävän aukeiden paikkojen yli tukka päivänpaisteessa hulmuten, tuon hennon olennon rientävän nopeana kuin himmeät varjot, jotka välähtelivät vuorta alas- ja ylöspäin.

Hän ei kenties olisi saavuttanut Melisseä, ellei tämä itse olisi pysähtynyt vuoren juurelle. Huohottaen ja nauraen tyttö palasi häntä vastaan, hänen silmänsä hehkuivat innosta ja veitikkamaisella uhmallaan melkein häikäisivät Jania. Tämä seisoi hänen edessään eikä tehnyt yritystäkään ottaa kiinni häntä. Jan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kauniina. Hän ojensi puoleksi käsiään ja virkkoi:

-- Melisse, sinä olet kaunis -- sinä olet miltei nainen!

Tämän kasvoilla puna muuttui lämpimämmäksi, ja suloinen veitikkamainen ilme häipyi hänen silmistään. Hän ei yrittänytkään juosta pakoon, kun Jan saapui hänen luokseen.

-- Arveletko niin, Jan-veli?

-- Jos asettaisit hiuksesi niin kuin kirjojen kuvissa on, näyttäisit naiselta, toinen vastasi hiljaa. -- Sinä olet kauniimpi kuin kuvat!

Jan perääntyi askelen, ja Melissen silmistä salamoi häntä kohti vanha veitikkamainen ilme.

-- Sinä sanot, että olen kaunis ja että olen miltei nainen, hän oli pahoittelevinaan. -- Ja kuitenkin. -- Hän kohautti olkapäitään. -- Jan Thoreau, jo kolmatta kertaa tällä viikolla et ole leikkinyt leikkiäkään oikein! En enää tahdo leikkiä kanssasi!

Silmänräpäyksessä Jan oli hänen vieressään, painoi hänen kasvonsa käsiensä väliin, kumartui ja suuteli häntä suulle.

-- Noin! Melisse sanoi, kun Jan päästi hänet. -- Emmekö me ole sillä tavalla leikkineet, kun olin lapsi? Joka kerta kun saat minut kiinni, otat suudelman!

-- Minä pelkään, Melisse, nuorukainen sanoi totisena. -- Sinä alat tulla niin isoksi ja niin kauniiksi, että minä pelkään.

-- Pelkäät! Veljeni pelkää minun suutelemistani! Mitä aiot silloin tehdä, kun minusta todella tulee nainen, Jan -- eikä siihen ole pitkiä aikoja, sinä sanot?

-- Sitä en tiedä, Melisse.

Tämä käänsi hänelle selkänsä ja pudisti kauniit hiuksensa auki; ja Jan, kuten oli tehnyt satoja kertoja ennen, jakoi tuon kimmeltelevän, silkinhienon joukon kolmeen osaan ja palmikoi sen.

-- Minä en luule sinun pitävän minusta enää niin paljoa kuin ennen, Jan. Soisin olevani nainen, jotta voisin tietää, tuletko sinä kokonaan unohtamaan minut!

Hänen hartiansa vavahtelivat; ja kun Jan oli lopettanut tehtävänsä, hän näki tytön nauravan, ja hänen silmistään tuikki taas veitikkamaisuus. Tässä ilmeessä oli kuitenkin jotakin, mikä ei ollut Melissen kaltaista. Vaikka muutos olikin vähäpätöinen, hän huomasi sen; mutta se ei ollut hänestä epämieluisaakaan, vaan herätti hänessä uutta, epämääräistä ilontunnetta.

Kun he saapuivat leiriin, meni Melisse kukkineen majaan ja Jan lähti yhtiön konttoriin. Melisse heitti kukat luotaan ja seurasi katseellaan häntä -- niin kauan kuin hän oli näkyvissä. Hänen poskensa hehkuivat, hänen huulensa olivat puoleksi auki; ja tuskin Jan oli kadonnut, kun hän kiiruhti Iowakan kotiin aukion toiseen laitaan.

Runsaasti neljännestuntia myöhemmin Jan sai nähdä Melissen -- Iowakan punainen saali pään yli vedettynä -- täsmällisin, hitain askelin palaavan majaan.

-- Näinköhän hänellä särkee korvia, hän sanoi itsekseen ja katseli tyttöä kummastellen. -- Se on Iowakan saali, ja hän on kietonut sen koko päänsä ympäri!

-- Oikea englantilainen saali, puuttui Jean de Gravoisin iloinen ääni puheeseen. Hän oli lähestynyt aivan hiljaa ja seisoi nyt Janin takana. -- Maailmassa on vain yksi henkilö, joka näyttää siinä asussa sievemmältä kuin sinun Melissesi, Jan Thoreau, ja se on Iowaka, vaimoni. Siunattu pyhimys, mutta eikö hän tulekin päivä päivältä kauniimmaksi?

-- Tulee, Jan sanoi. -- Pian hän on nainen!

-- Nainen! huudahti Jean, joka pitkän piiskansa puutteessa juoksahti edestakaisin antaakseen pontta sanoilleen. -- Pian hänestä tulee nainen -- niinkö sanoit, Jan Thoreau? Jollei hän ole nainen kolmenkymmenen ikäisenä ja kahden lapsen äitinä -- Jumala suokoon useampia sellaisia! -- niin milloin hän sitten siksi tulee? Sitä haluaisin kysyä.

-- Minä tarkoitin Melisseä, Jan selitti nauraen.

-- Ja minä tarkoitin Iowakaa, Jean sanoi. -- No, tuossa hän nyt on! Hän on tullut ulos katsomaan, onko hänen Jeaninsa kotimatkalla sokereineen, jota hän lähetti minut noin tunti sitten hakemaan. Oh -- hän ei näe minua -- nyt hän menee aivan pettyneenä sisälle, sen voin vannoa kaikkien almanakan pyhimysten nimessä. Oletko milloinkaan nähnyt sellaista vartaloa, Jan Thoreau? Ja oletko milloinkaan nähnyt hiuksia, jotka loistavat kuin korpin sulat sen istuessa auringonpaisteessa kynimässä itseään? Totta tosiaankin juoksen hänen luokseen sokerineni heti paikalla!

Onnellinen Jean hypähti tiehensä ja huusi ääneen vaimolleen, joka tuli häntä vastaan.

Muutamaa minuuttia myöhemmin Jan kurkisti ohimennessään heidän ovestaan.

-- Tiesin saavani selkääni tai jotain vieläkin pahempaa, kun unohdin sokerin, pikku ranskalainen huudahti ja ojensi paljaat käsivartensa. -- Nyt minä vaivaan taikinaa -- leipätaikinaa -- kakkutaikinaa -- piirastaikinaa -- minä, Jean de Gravois, Lac Bainin leirin ensimmäinen mies, seison ja vaivaan taikinaa! Hän on kaunis kuin enkeli ja sokeriakin suloisempi.

-- Iowakani, tarkoitan -- mutta koska hänen ruumiillinen majansa on pulleampi kuin minun, niin minun on pakko vaivata taikinaa. Iowaka, kerropas Janille, mitä juttelit Melissestä ja -- --

-- Hiljaa! Iowaka huudahti kauniilla kielellään. -- Siitä saa Jan itse päästä selville!

-- Aivan niin! Jean huudahti ja alkoi vaivata taikinaansa.

-- Kiiruhdapas sitten kotiin, Jan, katsomaan, mitä Melissellä on syntymäpäivälahjaksi sinulle!

16

Syntymäpäiviä

Suuri huone oli tyhjä Janin astuessa hiljaa avoimesta ovesta sisään. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja kuuli matalaäänistä naurua toisesta huoneesta; ja huomauttaakseen läsnäolostaan hän yskäisi ääneen ja kolautti tuolia. Seurasi hetkisen hiljaisuus. Peräovi avattiin ensin raolleen, sitten selälleen, ja Melisse astui ulos.

-- No, mitä sinä nyt pidät minusta, Jan-veli?

Hän seisoi ikkunasta paistavan iltapäiväauringon valossa, hiukset laitettuina päälaelle välkkyviksi palmikoiksi kuin kruunu, samaan tapaan kuin he olivat nähneet kuvissa, posket punaisina ja katsellen innokkaasti ja kysyvästi Jania.

-- Näytänkö nyt -- sellaiselta kuin -- arvelit minun tarvitsevan näyttää, Jan? hän jatkoi, hieman kummaksuen toisen vaitioloa. -- Sano!

-- Sinä olet kauniimpi kuin milloinkaan ennen, Melisse, tämä vastasi hiljaa.

Hänen äänessään oli totisuutta, joka sai Melissen astumaan suoraan hänen luokseen vanhaan eloisaan, puoleksi lapselliseen tapaansa. Hän laski kätensä Janin olkapäille, kuten hänen aina oli ollut tapana tehdä, halutessaan, että Jan olisi heittänyt hänet ilmaan.

-- Jos olen kauniimpi -- ja pidät minusta näin -- miksi -- miksi --.

Hän lopetti äkkiä ojentamalla pienen kauniin suunsa, ja iloisena Jan sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Sitä kesti vain sekunnin -- sitten Jan päästi hänet, ja lämmin puna läikehti hänen ruskeilla poskillaan.

-- Rakas veljeni! Melisse sanoi nauraen ja kokosi kukat pöydältä. -- Minä pidän siitä, että suutelet minua, mutta nyt saan kehottaa sinua tekemään sitä. Isä suutelee minua joka aamu ennen kuin lähtee ulos. Minä muistan, että sinun oli tapana antaa minulle suukko joka kerta, kun tulit kotiin, mutta nyt unohdat sen aivan. Onko veljien tapana rakastaa sisariaan vähemmän, kun nämä tulevat vanhemmiksi?

-- Välillä he rakastavat sisarta vähemmän ja muuta tyttöä enemmän, ihana Melisseni, vilkas ääni kuului ovelta, ja Jean de Gravois astui hyppien sisälle kuin leikkisä kissa ja raapaisi jalallaan ja kumarsi Melisselle, kunnes hänen päänsä melkein kosketti lattiaa. -- Kautta pyhimysten, Jan Thoreau, mutta hänhän on nainen, aivan kuin Iowakani sanoi minulle! Entä kakut -- ja leipä -- ja piiraat! Te saatte siirtää illallistanne, kaunottareni, tietäkääs, kun minä pudotin koko taikinan lattialle! Varjelkoon -- millainen näky! Ja Iowakani vain nauroi ja sanoi minua köntykseksi!

-- Te olette hirveästi rakastunut, Jean, Melisse huudahti ja nauroi niin, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. -- Aivan kuin jotkut ihmiset Janin ja minun lukemissa kirjoissa.

-- Ja sellaisena minä pysyn aina, rakas ystävä, niin kauan kuin prinsessan tytär ja pataljoonanpäällikön tyttärentytär sallii minun vaivata hänen taikinaansa!

Melisse heitti punaisen saalin päähänsä, yhä nauraen.

-- Minä menen auttamaan häntä, Jean!

-- Hyvä Jumala! Jean huohotti Melissen mentyä ja katsoi Janiin kysyvästi. -- Onnittelenko sinua, Jan Thoreau? Onko tarkoitus?

-- Tarkoitus -- millä?

-- No, hitto, pikku ranskalainen vastasi, -- kun kaunis cree-tyttö kihlautuu, hän laittaa ensimmäisen kerran hiuksensa nutturalle, siinä kaikki, Jan hyvä. Kun minä kosin ihanaa Iowakaani, tämä vastasi juoksemalla tiehensä, mutta ennen kuin ennätin kuolla epätoivoon, hän palasi luokseni tukka palmikoituna ja päälaelle koottuna.

Hän pysähtyi äkkiä säikähtäen toisen kummallista kasvojenilmettä. Kokonaisen minuutin Jan seisoi kuin kivettyneenä. Hän tuijotti yli ranskalaisen pään, ja aavemainen kalpeus levisi hänen poskilleen.

-- Ei, -- se -- ei -- merkitse -- mitään, hän sanoi vihdoin, kuin joka sana olisi väkisin puristunut hänen huuliltaan.

Hän vaipui tuolille pöydän ääreen kuin odottamattoman iskun saaneena. Syvästi huoahtaen, melkeinpä nyyhkyttäen, hän laski päänsä käsivarsilleen.

-- Jan Thoreau, Jean kuiskasi hiljaa, -- oletko unohtanut, että minä surmasin lähetyssaarnaajan ja että Jean de Gravois kaikkien näiden vuosien kuluessa ei ole kysynyt sinulta tuolla vuorenhuipulla tapahtuneesta taistelusta! -- Ja hänen äänessään, joka nyt oli vieno kuin naisen, värähteli sydämellisen toveriuden sävel -- sellaisen toveriuden, joka syntyy miesten kesken maailmassa, missä ystävyyttä ei osteta eikä myydä... -- Oletko unohtanut sen, Jan Thoreau? Jos on tehtävissä jotakin, mihin Jean de Gravois pystyy...?

Hän istuutui vastapäätä Jania, laihat, hartaat kasvot käsien varassa, ja odotti hiljaa, että toinen katsahtaisi ylöspäin. Kun tämä teki sen, heidän silmänsä kohtasivat vakaasti ja järkähtämättömästi toisensa, ja tässä katseessa ilmeni vala ja vahvistus kaikesta, mitä suurten lumiavaruuksien kunnia kummallekin merkitsi.

Yhtä äänettömänä Jan työnsi käden povelleen ja veti esille pienen käärön, joka ennen oli ollut viulunkoppaan kätkettynä. Yksitellen hän ojensi Jean de Gravoisille nämä lehdet.

-- Hyvä Jumala, Jean sanoi lopetettuaan lukemisen. Sen enempää hän ei sanonutkaan. Kalmankalpeina tuijottivat molemmat miehet toisiinsa -- Janin kaulasuonet nytkähtelivät, ja Gravoisin ruskeat kädet puristivat kirjoitettuja lehtiä.

-- Sen tähden minä yritin surmata lähetyssaarnaajan, Jan sanoi vihdoin. Hän osoitti karkeammalla käsialalla kirjoitettuja sivuja, joita Jean piti kädessään. -- Ja tuosta -- tuosta -- näette syyn, miksi ei voinut merkitä mitään se, että Melisse on laittanut hiuksensa kokoon. Hän nousi, kokosi paperit ja kiersi ne pieneksi kääröksi. -- Ymmärrättekö nyt?

-- Ymmärrän, Jean vastasi hiljaa, mutta hänen silmänsä välkkyivät kuin tanssivat korennot, hänen nostaessaan hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja ojentaessaan käsivartensa ylöspäin. -- Minä ymmärrän, Jan Thoreau, ja ylistän Pyhää Neitsyttä, että juuri Jean de Gravois surmasi lähetyssaarnaajan Lac Bainin läheisellä jäällä!

-- Mutta tuo muu, Jan jatkoi, -- tuo muu, joka sanoo, että minä --

-- Vaiti! Jean huusi ankarasti. Hän kiersi pöydän ympäri ja tarttui Janin käsiin rautaisella otteella. -- Sen sinä unohdat. Se ei merkitse mitään. -- Ei yhtään mitään, Jan Thoreau. Tietääkö kukaan muu kuin sinä ja minä sitä?

-- Ei kukaan. Olin ajatellut, että Melisse ja hänen isänsä saisivat sen jonakin päivänä tietää, mutta minä odotin liian kauan. Minä odotin kunnes aloin pelätä, kunnes en uskaltanut puhua siitä. Pakotin itseni unohtamaan sen, hautasin sen vuosi vuodelta yhä syvemmälle, kunnes tänään -- tuolla vuorella -- --

-- Ja tänään, tässä majassa, sinä tulet sen taas unohtamaan, ja sinä tulet hautaamaan sen niin syvälle, ettei se milloinkaan palaa. Olen ylpeä sinusta, Jan Thoreau. Minä rakastan sinua, ja ensimmäisen kerran sanoo Jean de Gravois sen miehelle. Oh -- nyt kuulen heidän tulevan!

Hullunkurisesti kumartaen sille taholle, mistä nauravat äänet kuuluivat, veti herkkä pikku ranskalainen Janin mukaansa ovelle. Keskellä hakkuupaikkaa näkyivät Melisse ja Iowaka kantavan suurta vasua välissänsä. Nähdessään Gravoisin ja Janin he laskivat taakkansa maahan ja viittasivat molempia miehiä auttamaan heitä.

-- Sinun pitäisi olla toiseksi onnellisin mies maailmassa, Jan Thoreau, Jean virkkoi. -- Kaikkein onnellisin on Jean de Gravois!

Tämän sanottuaan hän riensi kuin nuoli naisten luo, jotka odottivat heitä. Hän oli jo ehtinyt nostaa vasun olkapäälleen, ennen kuin Jan tuli.

-- Oletko sinäkin tulossa vanhaksi, Jan? Melisse kysyi leikillään heidän ollessaan muutaman askelen jäljessä Jeanista ja hänen vaimostaan. -- Sinä kävelet niin hitaasti!

-- Luullakseni olen kahdenkymmenenyhdeksän ikäinen!

-- Luullaksesi! -- Ja hänen silmistään tuikki veitikkamaisuus. -- Mutta, Jan --

Hän ei ollut milloinkaan puhunut Melisselle niin kuin nyt.

-- Minä synnyin kerran talvella, Melisse, niin kuin sinäkin. Ehkäpä eilen, ehkäpä huomenna. Siinä kaikki, mitä tiedän.

Jan katsoi tyttöä vakavasti silmiin; nähtävästi hänen oli vaikea hillitä liikutustaan.

Nopeasti kuin aurinko katosi leikkisyys tämän kasvoilta, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat puhujaan tuskaisesti, jollaista Jan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niissä. Heti hän tiesi, että Melisse oli ymmärtänyt hänet, ja hän olisi tahtonut purra kielensä poikki. Melisse laski pidättävästi kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoi rukoillen ja silmät täynnä kyyneliä häneen.

-- Anna anteeksi! hän kuiskasi puolittain tukahtuneesti nyyhkyttäen. -- Rakas, rakas Jan, anna anteeksi minulle! -- Hän sulki Janin toisen käden omiinsa ja piteli sitä hetkisen, niin että Jan saattoi tuntea hänen sydämensä tykytyksen. -- Tänään on sinun syntymäpäiväsi, Jan -- sinun ja minun -- minun ja sinun -- ja niin olkoon aina -- aina -- eikö niin, Jan?

17

Kieltäymys

Illan tullen Jan oli iloinen. Se jännitys, missä hän oli koko illan ollut, ei lauennut ennen kuin Jean ja Iowaka ja Croisset vaimoinensa olivat sanoneet hyvää yötä ja sekä Cummins että Melisse menneet levolle.

Ensi hetkestä alkaen hän tiesi, että hänen hermoihinsa oli vaikuttanut jokin merkillinen ja epämääräinen tunne, joka oli kasvamaisillaan hänessä -- jokin, jota hän alussa tuskin olisi osannut selittää, mutta se muutti nopeasti muotoa ja merkitystä ja lamautti häntä hetki hetkeltä yhä enemmän. Tarmokkaasti hän taisteli karkottaakseen sen kaikki jäljet kasvoistaan ja äänestään. Hän ei ollut milloinkaan soittanut niin kuin tänä iltana. Hänen viulunsa aivan kuin eli, hänen äänensä yhtyi voimakkaasti Jean de Gravoisin ja Croissetin hurjiin lauluihin, hän tanssi kuin mielipuoli, mutta kuitenkin hänen kasvonsa olivat synkät eivätkä hänen silmänsä etsineet Melisseä.

Tämä näki sen ja ihmetteli. Kymmenisen kertaa hänen katseensa kohtasi avoimena ja kysyvänä Janin silmät, kun toiset eivät sitä nähneet. Vastaukseksi hän sai vain raukean, elottoman katseen, mikä ei lainkaan ollut Janin tapaista, joka aikaisemmin päivällä oli leikkinyt hänen kanssaan hippaa.

Jan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi. Hän hymyili, kun Melisse loi häneen tällaisia katseita; syvällä värisi hänen sydämensä, hänen nähdessään tytön punaiset posket, välkkyvät palmikot, syvät, kirkkaat silmät; mutta naamiota, jota Melisse ihmetteli, hän ei poistanut.

Jan makasi nyt eräässä yhtiön varastorakennuksen huoneessa, ja pian hän nousi hiljaa ottaakseen takkinsa ja lakkinsa. Hän avasi ulko-oven aivan äänettömästi, jotta ei herättäisi Melisseä, joka oli mennyt levolle puolisen tuntia sitten.

Ollessaan ulos menossa hän kuuli ääntä -- hiljaa kuiskatun sanan: -- Jan!

Hän kääntyi. Ovella seisoi Melisse. Tyttö ei ollut riisuutunut, ja hänen hiuksensa olivat vielä pehmeinä palmikkoina päälaella. Epäröiden hän astui Janin luo, laski molemmat kätensä hänen käsivarrelleen ja katsahti kysyväisenä hänen koviin kasvoihinsa.

-- Jan, sinä et ollut minuun tänä iltana tyytyväinen, hän kuiskasi. -- Sano minulle, miksi et.

-- Olin minä tyytyväinen sinuun, Melisse, toinen vastasi.

Hän tarttui tytön käteen ja katsahti ulos yöhön. Lukemattomat tähdet kimmeltelivät taivaanlaella, samoin kuin ne olivat tehneet eräänä toisena iltana viisitoista vuotta sitten. Paikaltaan he saattoivat nähdä valjuina leimuavien revontulten sinkauttelevan vipajavia nuoliaan maapallolle, jolloin kuului sama yksinäinen laulu, mikä oli kaikunut hänen kuoliniltanaan. Synkkänä ja kolkkona kuvastui jättiläishonka hopealoistetta vasten, ja sen tuuhea latva heilui hiljalleen yötuulessa ikään kuin valittavana vastauksena taivaan etäiseen soittoon.

-- Melisse, Melisse! Jan virkkoi äkkiä, kykenemättä hillitsemään tunteitaan, -- on tasan viisitoista vuotta siitä, kun minä tulin tuolta kaukaa metsästä nälkään nääntymäisilläni, kuolemaisillani, ja soitin viuluani äitisi kuollessa! Sinä olit silloin pieni lapsi -- et milloinkaan sitten sen illan ole miellyttänyt minua enemmän kuin nyt!

Jan päästi hänen kätensä ja kääntyi poispäin, jotteivät hänen kasvonsa paljastaisi häntä. Silloin hän kuuli sydäntäsärkevän nyyhkäyksen takaansa.

-- Jan -- rakas Jan!

Melisse heittäytyi hänen syliinsä, ja hänen hiuksensa putosivat Janin hartioille. Hänen kasvoistaan kuvastui vanha ylpeys ja vanha rakkaus, sama rakkaus ja ylpeys, jota Jan oli vuosikausia herättänyt hänessä. Vastustamattomasti se vetosi häneen, ja vanhalla iloisella tavallaan hän tarttui tyttöä hartioista, hänen silmänsä paloivat ja koko hänen kasvoiltaan säihkyi taas elämänilo.

Onnellisena ja väristen Melisse ojensi huulensa.

-- Minä en miellyttänyt sinua tänään, hän kuiskasi. -- En koskaan enää kampaa hiuksiani nutturalle!

Jan suuteli häntä, ja hänen käsivartensa soluivat alas hänen hartioiltaan.

-- En milloinkaan, en milloinkaan enää -- ennen kuin sinä olet unohtanut rakastamasta minua, tyttö toisti. -- Hyvää yötä, Jan-veli!

Yli hakkuupaikan, tumman, syvän metsän kylmään elottomuuteen Jan lähti ovelta, joka sulkeutui hänen ja Melissen väliltä. Tämän viimeiset sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, hän tunsi vielä lämpimän kosketuksen poskellaan -- ja tieto siitä, mitä tämä päivä oli hänelle merkinnyt, tunkeutui hänen sieluunsa valtavan, mullistavan voimakkaana.