Part 6

Kolme päivää myöhemmin tuli Churchillista sanoma, että lahden länsipuolella piti kaikkien yhtiön palvelijoiden ja hänen majesteettinsa alamaisten valmistautua Punaisen Kauhun varalta. Williamsin lihavat kasvot vaalenivat valkoisiksi kuin paperi hänen kädessään, kun hän luki Churchillin toimitusmiehen ilmoituksen.

-- Siis hautoja kaivamaan, hän sanoi. -- Muuta emme voi tehdä!

Hän luki ääneen, mitä kirjelmässä sanottiin Lac Bainin miehille, ja kaikki käytettävissä oleva väki otettiin levittämään varoitusta leirin alueelle. Koirat valjastettiin kiireesti, ja jokaiseen lähtevään rekeen pantiin käärö punaista pumpulikangasta. Williamsin kasvot olivat yhä kalmankalpeat hänen ottaessaan näitä kääröjä yhtiön varastohuoneesta. Ne ennustivat kuolemaa, ne olivat ruton ja kauhun kauheita edelläkävijöitä, ja niiden pelkkä koskettaminenkin värisytti miehiä, joiden piti jaella niitä metsän väen keskuuteen.

Jan lähti Churchillin tietä ja sitten etelään pitkin Hasabalaa, missä oli ristiin rastiin puoliveristen ja ranskalaisten ansoja. Ensiksi hän tapasi Croissetin ja hänen vaimonsa majan ja jätti sinne osan kankaasta. Sitten hän suuntasi kulkunsa länteen, samalla kun Croisset valjasti koiransa ja kiiruhti etelään päin, mukanaan neljäsosa kangaskääröä. Hasabalan ja Klokol Laken välillä Jan tapasi kolme muuta majaa, ja jokaiseen hän jätti kappaleen punaista pumpulikangasta. Kolmannen päivän aamuna Jan lähti etsimään Langloista, ja myöhään samana iltana hän tapasi tuoreita lumikengän jälkiä lumessa. Tässä hän yöpyi seuraavaan aamuun. Päivän valjetessa hän alkoi seurata jälkiä.

Hän sivuutti puoli tusinaa Langloisin ansoja. Ainoassakaan ei ollut mitään saalista. Kolmannesta olivat nuorat katkenneet. Seitsemännestä hän löysi jätteitä punaisesta ketusta, joka oli luita myöten syöty. Kolmannessa ansassa oli kärppä, pää pois puraistuna. Yhä enemmän ja enemmän kummastuen Jan tutkisteli lumessa olevia lumikengän jälkiä. Tuoreimmat olivat usean päivän vanhoja. Hän hoputti koiriaan eikä pysähtynyt, ennen kuin äkkiä seisautti ne metsään raivatun aukion reunaan. Sadan metrin päässä hänen edessään oli erämiehen maja. Sen katolla liehui tangossa kauhun punainen merkki.

Säikähtäneenä Jan juoksi takaisin, ja valjakko kääntyi ja seurasi häntä hurjassa epäjärjestyksessä. Sitten hän pysähtyi. Mitään savua ei noussut pikku majan savisesta savupiipusta. Sen ainoa ikkuna oli huurasta valkeana. Yhä uudelleen ja uudelleen hän huusi ääneen, mutta mitään elonmerkkiä ei ilmaantunut. Hän ampui kaksi laukausta ja odotti kinnas suun ja sieraimien edessä. Ei mitään vastausta. Silloin hän jätti kaiken toivon, kääntyi pohjoista kohti eikä suonut koirilleen lainkaan lepoa, ennen kuin saapui Lac Bainiin.

Hänen valjakkonsa päätyi puolikuolleena perille, sekä Cummins että Williams juoksivat häntä vastaan, kun hän pysähtyi yhtiön varastohuoneen edustalle.

-- Punainen lippu riippuu Langloisin katolla! hän huusi. -- Ammuin pyssylläni ja huusin. Siellä ei ole ainoatakaan elävää olentoa! Langlois on kuollut!

-- Hyvä Jumala! Williams voihki.

Hänen punakoille kasvoilleen levisi kuolon kalpeus, ja hän seisoi paksut kätensä nyrkkiin puristettuina, Cumminsin ottaessa haltuunsa koirat, kun Jan meni varastohuoneeseen etsimään jotain syötävää.

Seuraavana päivänä Mukee ja Per-ee palasivat leiriin. Aivan heidän kintereillään tuli nuori Williams kauhuissaan. Hän oli tavannut ruton Waterfoundissa cree-intiaanien keskuudessa.

Päivä päivältä tuli yhä kolkompaa Lac Bainissa. Alussa ei Jan täysin käsittänyt tilannetta, vaan soitteli edelleenkin viuluaan ja leikki ja peuhasi Melissen kanssa. Hän ei ollut nähnyt maanvaivaa yhdeksäntoista vuotta takaperin. Useimmat muut olivat sen nähneet, vieläpä Mukeekin, joka oli kaikkein nuorin.

Jan ei tietänyt, että juuri tämä Punainen Kauhu tuli kuin jumalien Kostotar niittämään ihmisiä suuresta pohjolasta, kunnes he olivat harvalukuisemmat kuin Saharan erämaan asukkaat! Mutta hän oppi sen pian ymmärtämään. Helmikuussa olivat cree-intiaanit Wollaston Laken rantamilta kuolleet suorastaan sukupuuttoon. Länttä kohti hyppäsi kuolema erämaassa majalta majalle. Kuun keskivaiheilla oli Lac Bain kaikilta muilta paitsi pohjoiselta puolelta ruton ympäröimä.

Leirin pyyntiretket olivat lyhenneet; nyt ne lakkasivat kokonaan ja suuri taistelu alkoi. Williams kokosi miehensä ja kertoi heille, kuinka tätä samaa taistelua oli käyty lähes kaksi vuosikymmentä takaperin. Sadan kilometrin alalta leiristä täytyi jokaiseen majaan tai wigwamiin, jonka katolle oli vedetty punainen lippu, poiketa katsomaan ja polttaa se, kun sen asukkaat olivat kuolleet. Se oli hyvin vaarallista. Se oli uhkarohkea tehtävä. Se oli käymistä kuolemaa kohti, minkä vuoksi ne, jotka kuulivat vanhan toimitusmiehen käskyn, hätkähtivät; mutta kun käsky sitten tuli, he tottelivat sitä yhtenä miehenä.

Cummins ja Jan söivät viimeistä illallistaan yhdessä, Melisse istui heidän keskellään ihmetellen, miksi he olivat vaiti. Aterian loputtua he astuivat peräkkäin ulos.

-- Mukee ei ollut varastohuoneessa, Cummins sanoi kumealla äänellä. -- Williams arveli, että hän on lähtenyt koirineen etelään päin. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Minä näin hänen laahustavan sairaan koiran tavoin majaansa ennen hämärää. Huomenna varhain vedetään punainen lippu Lac Bainissakin.

Jan tukahdutti huudahduksen, joka pyrki hänen huulilleen.

-- Oh, kas! Cummins puhkesi sanomaan. -- Tulisoihtu palaa hänen ovensa ulkopuolella!

Mukeen majasta kuului kimakka tuskanhuuto, ja he molemmat tunsivat sen puoliverisen isän ääneksi -- sanaton huuto, joka välistä kohosi ja välistä häipyi kuin koiran ulina. Valot kimmeltelivät pimeässä, aivan niin kuin ne olivat vuosikausia takaperin kimmellelleet, kun Cummins hoippui ulos majastaan ilmoittamaan vaimonsa kuolemaa.

Kauhuissaan hän tarttui Janin käsivarteen.

-- Lippu on ylhäällä nyt! kuiskasi hän raskaasti. -- Mene takaisin Melissen luo! Ruokaa on huoneessa kuukaudeksi, ja sinä voit kantaa halkoja tänä iltana. Lukitse ovi! Tuuleta ainoastaan takaseinällä olevan ikkunan kautta! Pysy huoneessa -- hänen kanssaan -- kunnes kaikki on ohi! Mene!

-- Punaisten lippujen luo, sinne minä tahdon mennä! Jan huudahti voimakkaasti ja irrottautui hänen otteestaan. -- Teidän asianne on jäädä Melissen luo!

-- Minun paikkani on miesten mukana!

-- Entä minun? Jan ojensi itsensä ylpeänä.

-- Toisen meistä täytyy sulkeutua sisään lapsen kanssa, Cummins väitti. -- Ja juuri sinun. Jokin lähetti sinut -- jokin -- etkö ymmärrä? Ja sen jälkeen hän ei milloinkaan vielä ole ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin nyt. Sinun täytyy jäädä Melissen luo -- viuluinesi!

-- Melisse valitkoon itse, Jan vastasi. -- Me menemme majaan, ja se, jonka luo hän ensin tulee, menee punaisten lippujen joukkoon. Toinen sulkeutuu majaan, kunnes kulkutauti on ohi!

Hän meni kiireesti tupaa kohti. Avattuaan oven hän antoi Cumminsin mennä ensin sisälle, ja toisen leveän selän takana hän juoksahti nopeasti toiselle sivulle; hänen silmänsä hehkuivat, hänen valkoiset hampaansa välkkyivät leveässä hymyssä. Cumminsin huomaamatta hän ojensi kätensä Melisseä kohti, joka istui pöydän ääressä ja leikki hänen viulunsa kielillä.

Hän oli tehnyt näin tuhansia kertoja, ja Melisse tiesi, mitä se merkitsi -- suukon saamista ja kohottamista puoliväliin kattoa kohti. Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi häntä vastaan; mutta tällä kerralla -- sen sijaan että olisi kohottanut hänet ilmaan, hän painoi lapsen rintaansa vasten ja kätki kasvonsa hänen pehmeisiin hiuksiinsa. Riemuiten hän katsahti Cumminsiin.

-- Ylös, Jan -- ylös -- korkealle ylös, Melisse kirkui.

Hän heitti pienokaisen ilmaan, suuteli häntä taas ottaessaan hänet käsivarsilleen, ja asetti sitten hänet -- nauraen ja onnellisena -- pöydänreunalle.

-- Minä aion Cumminsin sijasta mennä sairaiden cree-intiaanien keskuuteen, Jan sanoi Williamsille puolta tuntia myöhemmin. -- Nyt kun kulkutauti on tullut Lac Bainiin, hänen täytyy jäädä Melissen luo.

14

Pitkä odotus

Seuraavana aamuna Jan lähti matkalle vanhaa tietä Hasabalaan. Creet olivat hävinneet. Koko päivän hän kulki itään ja länteen ja löysi vanhoja jälkiä, jotka johtivat pohjoiseen.

-- Ne ovat menneet eskimojen luo, hän sanoi itsekseen. -- Oi, Kazan, mitä kaikkien pyhien nimessä tämä on?

Etummainen koira pysähtyi äkkiä äkäisesti muristen, kun samassa yksinäinen olento tuli hoippuen heitä kohti hangella. Se oli Croisset. Voihkien hän vaipui rekeä vasten.

-- Minä olen sairas ja nälkään nääntynyt! hän valitti. -- Itse paholainen on tullut majaani, eikä minulla ole kolmeen päivään ollut muuta kuin lunta syötävänä!

-- Sairas! Janilta pääsi, ja hän vetäytyi askelen taaksepäin.

-- Niin, sairas tyhjän vatsan ja tämän ja tämän takia! Hän näytti toista käsivarttaan, joka oli sidottu verisellä tukolla, ja osoitti kaulaansa, mistä nahka oli lähtemäisillään pois. -- Kymmenen päivää kiertelin, mukanani antamanne punainen kangas; ja palattuani istui tuo hirvittävä kummitus ja irvisti minulle oman majani katolta! Koetin tulla sisälle, mutta vaimoni uhkasi ampua minut, ellen heti mene takaisin metsiin. Koetin hiipiä iltasella ikkunan kautta; silloin hän heitti kuumaa vettä päälleni. Rakensin itselleni wigwamin metsänreunaan ja jäin siihen viideksi päiväksi. Siunatut pyhimykset, minulla ei ollut lainkaan tulitikkuja, ei mitään ruokaa; ja tultuani niin lähelle, että saatoin huutaa hänelle, sain tämän sen sijaan -- ja hän näytti runneltua käsivarttaan.

-- Minä annan teille ruokaa, Jan sanoi nauraen ja avasi taakkansa. -- Kuinka kauan punainen lippu on ollut ylhäällä?

-- Ei minulla ole lainkaan aavistusta ajasta, mutta ainakin kymmenen päivää, ja minä vannon, että kestää koko talven, ennen kuin se tulee alas!

-- Se ei ole kulkutautia! Menkää kotiin ja puhukaa siitä vaimollenne!

-- Jotta saan luodin vaivoistani! Croisset murisi ja kävi käsiksi lihaan ja korppuihin.

-- Te olette onnellinen mies, Croisset. Se on todistus siitä, että hän rakastaa teitä.

-- Jos kuulat ja kuuma vesi ja tyhjä vatsa ovat todistus, silloin hän rakastaa minua perin julmasti, Jan Thoreau!

Jan jätti hänet istumaan roihuavan nuotion ääreen ja poistui lounaaseen polttamaan Langloisia ja hänen majaansa. Punainen lippu liehui edelleenkin samalla paikalla kuin useita viikkoja takaperin. Ikkunat olivat vielä enemmän jäätyneet. Hän huusi, jyskytti ovelle pyssynperällä ja löi ikkunaruudut rikki. Kuolonhiljaisuus, kun hän rupesi kuuntelemaan, pani hänen sydämensä lyömään nopeammin. Epäilemättä Langlois makasi kuolleena pikku kodissaan.

Jan haki metsästä kuivia sytykkeitä ja pinosi ne majan seiniä vasten. Sitten hän istui reessään, kunnes koko maja oli leimuavana roviona.

Tämän jälkeen hän jatkoi kulkuaan länteen päin, ja kaikkialla hän tapasi hävitystä ja kuolemaa, ja lakkaamatta hän rukoili sydämessään, että enkelit suojelisivat ja varjelisivat hänen pikku Melisseään.

Croisset saapui Lac Bainiin neljäkymmentäkahdeksan tuntia sen jälkeen kun oli tavannut Janin.

-- Punainen lippu on ylhäällä kaikkialla! hän huusi havaittuaan kamalan merkin Mukeen majan katolla.

Gray Otterista tullut cree-intiaani pysähtyi hetkiseksi matkallaan pohjoiseen.

-- Kuudessa wigwamissa on kuolleita, hän ilmoitti omalla kielellään Williamsille. -- Yksi yhtiön mies, mukanaan silmäpuoli johtajakoira ja neljä muuta elukkaa, on lähtenyt polttamaan niitä.

Williams otti merkinantotorvensa ja töräytti sillä Cumminsille, joka avasi oven raolleen, vieressään pikku Melisse.

-- Thoreau on keskellä pahinta tuhoa etelässä, hän huusi. -- Se on liikaa hänelle, ja minä lähden sinne koirineni. Croisset hoitaa varastohuonetta muutaman päivän.

Kun Melisse kuuli tämän, hänen silmistään näkyi hurja pelko. Niin lapsi kuin hän olikin, hän ymmärsi, että Jan oli käynyt suurta vaaraa vastaan. Tuon villin maailman, jossa hän eli, ankarat lait olivat jo alkaneet tehdä tehoaan häneen ja teroittaneet hänen vaistoaan ja järkeään samalla tavalla kuin ne olivat saattaneet intiaanilapset miesten ja naisten vastuuseen jo aikoja ennen kuin olivat täyttäneet viisitoista vuotta.

Hän tiesi, mitä Mukeen majan katolla liehuva punainen lippu merkitsi. Hän tiesi, että tässä hänen maailmassaan täytti ilman vaara, mikä uhkasi niitä, jotka sitä hengittivät, että ihmisiä kuoli metsissä, että liikkeellä oli jotakin hirmuista, näkymätöntä, jota hänen isänsä kutsui rutoksi, ja että Jan oli lähtenyt taistelemaan sitä vastaan, hengittämään sitä ja ehkäpä kuolemaankin siihen. Heidän oma ovensa oli suljettu ja lukittu sen takia. Hän ei saanut edes työntää päätään ulos ikkunasta, joka avattiin hetkiseksi joka päivä; ja aina siihen asti kun Cummins vakuutti hänelle, ettei päivänpaisteesta ollut mitään vaaraa, hän kartteli kalpeita säteitä, joita iltapäivisin tunkeutui majanikkunan läpi.

Tietämättään Cummins vahvisti hänen pelkoaan monin tavoin, ja kun hän totuudenmukaisesti vastaili tyttösen kysymyksiin, karttuivat tämän tiedot päivä päivältä. Hän ajatteli yhä enemmän ja enemmän Jania. Kuullessaan ulkoa ääntä, hän riensi ovelle hyvin toivein, mutta aina hän pettyi, ja hän oli vähällä itkeä, kun ei nähnyt mitään muuta kuin hirvittävän punaisen lipun riippumassa Mukeen majan katolta.

Hänen äitinsä pienen raamatun rikkinäiselle etulehdelle oli kirjoitettu yksinkertainen rukous. Joka ilta, polvistuessaan sänkynsä viereen ja toistaessaan tätä rukousta, hän lisäsi loppuun:

-- Rakas, taivaallinen Isä, ole hyvä ja suojele Jania!

Päivien kuluessa tuli pikaisia muutoksia. Eräänä aamuna kutsui merkinantotorvi Cumminsia ovelle. Se tapahtui viidentenä päivänä Williamsin lähdöstä etelään päin.

-- Tuolla ei näkynyt aamulla mitään savua, ja minä olen kurkistanut ikkunasta sisälle, Croisset huusi. -- Sekä Mukee että vanhus ovat kuolleet. Minä poltan majan.

Tukahdutettu tuskanhuuto pääsi Cumminsin huulilta, ja kuin sekapäisenä hän meni sängylle ja heittäytyi suulleen vuoteelle. Melisse saattoi nähdä, kuinka hänen voimakas vartalonsa vapisi, ikään kuin hän olisi lapsen tavoin itkenyt; silloin hän halasi pikku kätösillään isää ja itki ja nyyhkytti hänen karkeaa poskeaan vasten. Hän ei tuntenut, mitä osaa Mukee oli näytellyt suloisen naisen elämässä, naisen, joka kerran oli elänyt tässä samassa pikku tuvassa; hän tiesi vain, että hän oli kuollut, että kauhea tuntematon oli tappanut hänet ja että lähinnä isää ja Jania hän oli rakastanut Mukeeta enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Äkkiä hän kuuli kummallista ääntä ja säntäsi ikkunaan. Mukeen maja oli liekeissä. Kauhuissaan hän katseli, kuinka tuli puhkui särkyneiden ikkunoiden läpi ja korkealle synkkää honkaa kohti. Näissä liekeissä oli Mukee! Hänen huutaessaan isä tuli juosten ja vei hänet ikkunasta hänen pikku makuusuojaansa.

Kun Cummins seuraavana aamuna tuli herättämään häntä, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi. Melisse ei nukkunut. Hänen silmänsä olivat auki ja tuijottivat, ja hänen pikku poskillaan paloi kuumeen hehku.

-- Sinä olet sairas Melisse, hän kuiskasi käheästi. -- Sinä olet sairas!

Hän polvistui lapsen viereen ja laski kätensä hänen kasvoilleen. Ja tämä kosketus jääti hänen sydämensä -- mitään sellaista hän ei ollut tuntenut sitten useampia vuosia takaperin toisessa huoneessa muutaman askelen päässä.

-- Minun on ikävä Jania, lapsi valitti. -- Minä tahdon, että Janin on tultava takaisin minun luokseni.

-- Minä lähetän häntä hakemaan, rakas lapseni. Hän on pian täällä. Minä menen ulos ja lähetän Croissetin häntä hakemaan!

Hoippuessaan poispäin hän peitti kasvonsa lapselta. Croisset näki hänen tulevan ja astui varastohuoneesta häntä vastaan. Sadan metrin päässä hänestä Cummins pysähtyi.

-- Croisset, Jumalan tähden, ota valjakko ja mene hakemaan Jan Thoreauta, hän huusi. -- Sano hänelle, että Melisse makaa kuolemaisillaan rutossa! Riennä! Riennä!

-- Yötä päivää! Croisset huusi.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin Cummins näki tuvan ikkunasta hänen lähtevän.

-- Jan on pian täällä, Melisse, hän sanoi hyväillen hiljaa tytön hiuksia.

Ne valuivat tyynylle paksuina, ruskeina aaltoina, ja se näky loihti esiin toisen mielikuvan, jonka hän oli säilyttävä aikojen loppuun. Se oli muisto äidin hiuksista, jotka loistivat heikosti himmeässä valossa. Se oli muisto äidin silmistä, jotka katselivat häntä hänen siinä istuessaan päivän pitkän.

Illan tullen tapahtui muutos. Kuume katosi lapsen poskilta. Tytön silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti. Koko yön Cummins istui oven lähellä, mutta päivän koittaessa harmaana vaipui hänen päänsä rintaa vasten, ja hänkin nukahti.

Hänen herätessään maja oli valoisa. Hän kuuli ääntä ja kavahti pelästyksissään vuoteeltaan. Melisse oli tekemässä tulta takkaan!

-- Minä voin paremmin tänään, isä. Mikset sinä nukkunut, kunnes aamiainen olisi tullut valmiiksi?

Cummins tuijotti. Sitten hän päästi ilohuudon, riensi syleilemään lastansa, tanssi pitkin tupaa kuin iso karhu, löi tuoleja kumoon ja antoi hurjassa ilossaan huoneen täyttyä savulla.

-- Sinut, Melisse, teki sairaaksi se, mitä näit ikkunasta, hän huusi hellittäessään viimein otteensa tytöstä. -- Minä luulin... -- Hän hillitsi itsensä ja lisäsi vapisevin äänin: -- Minä luulin, että sinä jouduit sairaaksi pitemmäksi aikaa kuin yhdeksi päiväksi, suloinen pikku aarteeni!

Hän avasi ikkunan ja päästi raitista aamuilmaa sisälle.

Palattuaan Croisset ei havainnutkaan punaista lippua Cumminsin majan katolla; hänellä ei myöskään ollut mitään tietoja Janista. Kolme päivää hän oli seurannut jälkiä etelään päin, tapaamatta poikaa. Mutta hänellä oli muita uutisia. Williams makasi ruttoon sairastuneena eräässä cree-wigwamissa Porcupine-joen alajuoksun varrella. Tämä olikin viimeinen viesti, mitä he milloinkaan kuulivat toimitusmiehestä, lukuunottamatta sitä, että hän kuoli johonkin aikaan maaliskuulla ja että cree-intiaanit polttivat ruumiin.

Croisset palasi Churchillin tietä ja tapasi vaimonsa valmiina avoimin sylin ottamaan hänet vastaan. Sitten hän lähti uudestaan Per-een kanssa, joka tuli pohjoisesta, etsimään Jania. He eivät kuitenkaan löytäneet jälkeäkään hänestä, ja Cummins jätti kaikki toiveet.

He eivät voineet kauemmin salata pelkoaan Melisseltä. Tämä hänen elämänsä ensimmäinen katkera suru kohtasi häntä sellaisella voimalla, että Cummins kävi levottomaksi ja perin alakuloiseksi. Melisse ei enää välittänyt leikkikaluistaan. Saattoi kulua useampia päiviä hänen koskemattakaan kirjoihin, joita Jan oli tuonut mukanaan Churchillista ja joita hän oli opettanut hänet lukemaan. Häntä miellyttivät vähän tai eivät ensinkään esineet, jotka muutama viikko takaperin olivat olleet koko hänen elämänsä.

Yhä toivottomampana Cummins näki ponnistustensa menevän tyhjiin. Joka päivä Melisse seurusteli yhä enemmän intiaani- ja puoliveristen lasten kanssa ja vietti suuren osan aikaansa varastohuoneessa -- ja kuunteli miesten keskusteluja -- hiljaa, tarkkaavaisena, taipumatta millään houkutuksilla hymyilemään. Omasta sydämestään hän katseli maailmaa, joka hänestä oli tullut tyhjäksi. Jan oli ollut hänelle äitinä, veljenä ja kaikkena, mikä oli hellää ja suloista -- ja hän oli poissa. Mukee, josta hän oli pitänyt, oli poissa. Williams oli poissa. Maailma oli muuttunut, hirmuisesti ja äkisti, ja se lisäsi vuosia hänen elämänkatsomukseensa.

Sen mukaa kuin viikot vierivät ja kevätaurinko alkoi sulattaa lunta, hän muuttui yhä enemmän toisten Lac Bainissa ja metsässä asuvien villilasten kaltaiseksi. Janin tähden hän oli huoltanut ja hoitanut hiuksiansakin, sen vuoksi että Jan kehuskeli niitä ja sanoi, että ne olivat kauniit. Nyt ne riippuivat takkuisina ja hoidon puutteessa pitkin hänen selkäänsä.

Eräänä iltana hän unohti lukea iltarukouksensa, eikä Cummins huomannut sitä. Eikä hän huomannut sitä seuraavanakaan iltana eikä sitäkään seuraavana. Vajonneena omaan synkkyyteensä hän ei huomannut monia muitakaan asioita, niin että naurun ja ilon hupaisten kujeiden sijasta täyttyi pikku maja vain olleiden ja menneiden synkillä ja raskailla varjoilla.

Eräänä päivänä alkukeväästä he istuivat päivällistä syömässä, ja auringonpaiste virtasi heihin tuvassa, kun nopeat, hiljaiset askelet saivat Melissen katsahtamaan ovelle. Kummallinen olento seisoi siellä verettömin kasvoin, tuijottavin silmin ja ryysyihin verhottuna, mutta käsivarret olivat ojennettuina samaten kuin tuhansia kertoja ennenkin, ja vanhaan tapaansa ilosta huutaen Melisse syöksyi Cumminsin ohi, huudahtaen:

-- Jan, Jan -- Janini!

Sanat takertuivat Cumminsin kurkkuun hänen nähdessään kalmankalpean nuorukaisen sulkevan Melissen rintaansa vasten.

Vihdoin hän sammalsi: -- Jan! ojensi käsivartensa ja sulki heidät molemmat syliinsä.

Hetkiseksi Jan käänsi kasvonsa valoon päin. Toinen tuijotti ja ymmärsi.

-- Sinä olet ollut sairas, hän sanoi, -- mutta se ei ole jättänyt mitään merkkejä.

-- Ei, Jumalan kiitos! Jan vastasi.

Melisse kohotti päänsä ja silitteli molemmin käsin hänen poskiaan. Sinä iltana hän muisti rukouksensa, ja sen loppuun hän lisäsi:

-- Rakas taivaallinen Isä, kiitos sinulle, että lähetit Janin kotiin!

15

Miltei naisena

Rauha ja lepo seurasi Punaisen Kauhun hirveitä jälkiä. Taas hengitti metsän maailma pelotta; mutta Hudsoninlahdelta Athabaskaan ja pitkälle etelään aina Reindeer-maan tuhansille vesille kuiskivat tuulet hirmuisesta surusta, joka oli säilyvä kunnes lapsista tuli miehiä ja miehet joutuivat hautaan.

Elämän oli raadellut tihutyö, pelottavampi kuin se, joka tasoittaa kaupunkeja ja avaa rotkoja maan kamaraan. Verkalleen se alkoi jälleen järjestyä. Ei ollut mitään muuta, mikä olisi tarjonnut apua ja lohdutusta; ja samoin kuin he olivat yksinään kärsineet, samoin ponnistautuivat nyt metsän lapset yksinäisinä takaisin elämään ja rakensivat jäljelle jääneistä rippeistä tulevaisuuden.

Kuukausimääriä lauloivat cree-intiaanit surulaulujaan etsiessään vainajiensa luita. Vaimoitta ja lapsina hoippuivat miehet leireihin; syvälle erämaahan he olivat jättäneet kaiken sen, mitä olivat oppineet rakastamaan ja mikä oli suonut heille lohtua. Toisinaan saapui yksinäinen nainen, ja majojen ja mökkien hiiltyneiden kekäleiden ympärillä ulvoivat koirat isäntä-vainajiaan.

Rutto oli vienyt tuhat sielua, ja kuitenkin oli vain epämääräinen huhu kaikesta tapahtuneesta saapunut nauravien, tanssivien miljoonien korviin tässä toisessa isossa maailmassa erämaan ulkopuolella.

Lac Bain oli pohjoisista leireistä kärsinyt vähiten, lukuunottamatta Churchillia, missä jääkylmät tuulet olivat navalta puuskuessaan karkottaneet Punaisen Kauhun länteen päin. Lopputalvella tuli määräys, että Cumminsin oli ryhdyttävä toimitusmieheksi Williamsin sijaan, ja Per-ee lähti heti Fond du Laciin hakemaan Jean de Gravoista ensimmäiseksi mieheksi. Croisset jätti ketunpyyntinsä täyttääkseen Mukeen paikan.

Nämä muutokset tuottivat Melisselle uutta iloa. Croissetin vaimo oli hyvä nainen, joka oli viettänyt lapsuutensa Montrealissa, ja Iowaka, joka nyt oli pienen, sotaisan Jeanin ja kauniin tyttären äiti, oli lempeä nuori Venus, joka vuosi vuodelta oli tullut yhä suloisemmaksi ja kauniimmaksi -- mikä ei tavallisesti ole asianlaita puoliverisiin naisiin nähden.

-- Mutta hänessä on hienoa verta, kaunista verta, Jean kerskui ylpeästi milloin tahansa tilaisuus siihen tarjoutui. -- Hänen äitinsä oli prinsessa ja hänen isänsä puhdas ranskalainen, ja tämän isoisä oli pataljoonanpäällikkö. Mitä enempää voidaan vaatia, mitä? Minä sanon, mikä voi olla sitä parempi?

Ensi kerran elämässään saattoi siis Melisse nauttia seurasta ja seurustella vertaistensa kanssa.

Tämä uusi seurapiiri ei kuitenkaan erottanut häntä ja Jania -- niin hauska kuin se olikin. He olivat, jos mahdollista, vielä entistään enemmän kiintyneet toisiinsa. Eletyt hirmukuukaudet olivat muuttaneet heitä kumpaakin, ja heidän ikänsä mukaan suoneet heille hedelmiä, jotka useammin kypsyvät vastoinkäymisen synkässä pimeydessä kuin myötäkäymisen ja onnen päivänpaisteessa.

Melisselle ne olivat avanneet uuden ajatusmaailman, uuden näkemyksen hänen ympäristöstään. Kaikista opettajista ankarin oli istuttanut häneen sen tiedon, jota tuottaa suru, pelko ja kuolema, ja hänestä oli tullut pikkuvanha.