Part 5

Hänen ei tarvinnut enää kauemmin ihmetellä Jeanin sanojen merkitystä. Pieni salaperäinen maailma, jonka hän kätki sydämeensä, täyttyi nyt vielä uudella kuvalla -- kuvalla urhoollisesta pikku metsämiehestä, joka morsiamineen kiiruhti takaisin Athabaskan maalle.

Jan kävellytti koiriaan koko matkan kotiin leirille; oli jo hämärä, kun he saapuivat perille. Maballa oli laittanut illallisen kuntoon, ja Cummins odotti häntä. Hän katsoi poikaan terävästi. Hymy väikkyi Janin huulilla, ja hänen silmissään oli ilme, jota ei Cummins milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Tästä illasta alkaen katosi tuo hermostunut hehkuva katse, joka välistä oli tehnyt hänet melkein mielipuolen näköiseksi. Silmien entistä vaanivaa ja epäluuloista ilmettä seurasi lämpö ja ystävällisyys, ja Cummins tunsi tämän muutoksen vaikutuksen Janin syödessä peuranlihaa ja kerran toisensa perästä lakkaamatta puhellessa Melissen kanssa.

Eräs cree-erämies oli löytänyt Janin viulun lumesta ja tuonut sen kotiin Maballalle. Ennen kuin Cummins oli lakannut syömästä, poika alkoi soittaa, ja jatkoi soittoaan, kunnes valot olivat leiristä sammuneet, ja sekä mies että lapsi nukahtaneet. Silloin Jan lopetti. Jännittynein ilmein hän hellitti sitten varovasti viulun kielet ja piti sitä lamppua vasten, niin että hän saattoi nähdä pienen aukon kautta sisälle viulunkoppaan.

Hän vilkaisi Cumminsiin. Mies nukkui kasvot seinään päin. Käyrällä teräslangalla, jota hän käytti revolverin puhdistamiseen, hän veti vihdoin esille pehmeän, punaiseen kankaaseen kierretyn käärön.

Muutaman sekunnin hän istui tarkaten Cumminsin syvää unta ja avaten sillä aikaa hiljalleen päällystä. Sitten levitti hän joukon tiheään kirjotettuja sivuja pöydälle. Kirjoitus oli ranskaa. Useat sivut oli kirjotettu rohkealla miehen käsialalla, ja sanat olivat melkein toisissaan kiinni. Nämä hän asetti syrjään. Toisia hän katseli ja häneltä pääsi matalia, tukahdutettuja nyyhkytyksiä.

Nämä sivut oli naiskäsi kirjottanut, ja paperi oli täynnä heikkoa, suloista heliotroopin tuoksua. Puolen tunnin ajan istui Jan tuijottaen niihin ja lukien hitaasti, ensimmäisestä viimeiseen sivuun asti.

Äkkiä kääntyi Cummins unissaan, ja Jan hiipi silloin varpaisillaan yli lattian, avasi nukkuvaa häiritsemättä oven ja meni ulos yöhön. Etelässä ja idässä kuumotti himmeä hohde -- keväinen täysikuu oli nousemaisillaan metsänrannasta. Janin kääntäessä kasvonsa sinnepäin täytti hänen sydämensä uusi ja kummallinen kaipuu. Hän ojensi käsivartensa, papereita ja viulua lujasti puristaen, ikään kuin joku ihmeellinen henki olisi huutanut hänelle tuosta koittavasta sädeloistosta.

Ensi kerran yksinäisessä elämässään hän kuuli tämän suuresta maailmasta, joka on kaukana erämaasta, tulevan huudon; ja äkkiä hän painoi naisen kirjeen huulilleen, innokkaasti ja lakkaamatta kuiskien:

-- Minä tulla sinun luokse -- kerran -- kun pikku Melisse myös tulla!

Sitten hän kiersi kokoon kirjoitetut sivut, kääri ne taas haalistuneeseen punaiseen kankaaseen ja kätki ne viulukoppaan ennen kuin palasi tupaan.

Seuraavana aamuna Cummins seisoi ovella ja sanoi:

-- Kuinka lämmin onkaan aurinko! Lumi ja jää on menemäisillään, Jan. On kevät! Tänään me panemme reet pois ja alamme ruokkia koiria kalalla.

Päivä päivältä aurinko nousi varmemmin, päivät kävivät pitemmiksi ja ilma lämpimämmäksi; ja lämmöstä huokui maa suloisia tuoksujaan, ja epälukuisia ääniä kuului metsän syvyydestä, näkymätön elämä siellä heräsi lumivuoteellaan pitkästä unesta. Linnut visersivät ja kuhersivat aamusta iltaan; korpit lentelivät aurinkoa kohti ja pulmusten väri muuttui päivä päivältä, kunnes niistä tuli uuden maailman uusia olentoja.

Poppelien umput paisuivat, kunnes ne halkesivat kuin liiaksi kypsyneet herneet. Karhuemot kömpivät pesistään ja niitten perässä kulkivat muutaman viikon vanhat poikaset, joita emot opettivat repimään alas pieniä vesoja, että he pääsivät umppuihin käsiksi. Hirvet tulivat suurten kallioiden huipuilta alas, missä ne syystä kyllä olivat talveansa viettäneet, ja kintereillä seurasivat sudet, jotka elivät heikoista ja sairaista hirvistä. Ja lumi suli ja virtasi pois, jää ratisi ja särkyi -- kuului vain kallion, maan ja puun häipyvää pakkashuutoa; ja yö yöltä siirtyivät revontulten kalvakkaat leimut yhä kauemmaksi napaa kohti.

Leirielämä kulki taas vanhaa latuaan. Välistä tapahtui, että joku tulija saapui metsästä, mutta hän viipyi vain päivän, pari ja otti joitakuita elintarvikkeita mukaansa. Williams laitteli kirjoja kuntoon siksi kun kauppayhtiön pääasiamiehen piti saapua Lontoosta. Cummins oli verrattain vapaana. Ennen kuin viimeinen lumi oli mennyt pois, hän ja Jan alkoivat hinata hirsiä suunniteltua hirsilinnoitusta varten. Ja ulkona auringonpaisteessa istui suurella karhuntaljalla Melisse ja katseli tavattoman innokkaasti, kuinka uutisrakennus edistyi. Cumminsin kasvot loistivat ilosta, hänen nähdessään pienokaisen konttaavan ja sätkyttelevän karhuntaljalla ja äänekkäästi ilmaisevan mieltymystään.

Jan oli maailman onnellisin nuorukainen. Aivan varmaan pikku Melisse ymmärsi heidän puuhansa, ja tämä vakaumus levisi Cumminsista ja Janista muihin leirissä oleviin, ja niinpä tapahtuikin usein, että Mukee ja Per-ee, vieläpä itse Williamskin istuivat pitkät ajat kyykyssä lumessa Melissen vieressä ja vain ihmettelivät sitä suurta ymmärrystä, millä hyvä Jumala oli suvainnut varustaa valkoisen lapset aivot. Tämä ihme antoi vilkasta puheenaihetta näille miehille, jotka hiljaisuuteen syntyneinä yleensä ajattelevat enemmän kuin puhuvat. Eräänä päivänä toi Mukee sinne kaksi intiaanilasta, jotka hän laski karhuntaljalle, missä nämä istuivat liikkumattomina ja jäykän välinpitämättöminä -- selvä todistus Melissen korkeammasta kehityksestä.

-- Ei minua kummastuttaisi, jos hän milloin tahansa rupeaisi puhumaan, Cummins sanoi eräänä iltana tuttavallisesti Janille, kun poika viritteli viuluaan. -- Hän on lähes kuuden kuukauden vanha.

-- Luuletteko hänen alkavan ranskaksi? Jan kysäisi ja lakkasi.

Cummins tuijotti.

-- Miksi?

Jan alensi äänensä kuiskaukseksi.

-- Siksi, että minä olla hänen monta kertaa kuullut sanoa: Bonbon -- bonbon -- bonbon, mikä merkitä rintasokeri; ja minä aina antanut hänelle rintasokeri, ja nyt pikku Melisse alituiseen sanoa bonbon.

-- Vai niin, Cummins sanoi ja katseli häneen ihmetellen. -- Voisikohan niin tapahtua?

-- Minä alkanut englanniksi, Jan vastasi salamannopeasti, -- ja Jan Thoreau olla ranskalainen!

Hän alkoi soittaa, mutta Cummins ei kuullut paljonkaan soitosta. Hän meni ovelle ja tuijotti surullisena haudan partaalla olevan korkean hongan latvaa. Janille hän sanoi:

-- Olisi pahasti, jos asia niin olisi. Älä anna hänelle enää makeisia, kun hän sanoo bonbon, Jan! Hänen täytyy unohtaa!

Seuraavana päivänä Jan otti naisen haudan ympäriltä aitauksen pois, ja melkein koko päivän hän samoili korkean, etelään viettävän aurinkoisella vuoren rinteellä. Palatessaan hänellä oli kopallinen varhaisia punaisia lumikukkia, juuret vielä täynnä multaa. Nämä hän istutti hautakummulle hongan alle, ja ympärille asetti hän riviin Labrador-tee-pensaan nuoria vesoja.

Kun ilma lämpeni ja kevät muuttui kesäksi, hän otti Melissen mukaansa lyhyille metsään tekemilleen retkille, ja heidän onnistui poimia aimo saalis kukkia ja napaseudun sananjalkoja. Hauta oli aina koristettu tuoreilla kasveilla, ja koti -- jonka lisärakennus nyt oli tullut valmiiksi -- oli aina täynnä kevään kauniita kukkia.

Jan ja Melisse olivat onnellisia; ja tämä molempien ilo ilmeni leirin muissakin asukkaissa, aivan kuin naisen läsnäolo oli tehnyt heidät kaikki onnellisiksi. Ainoastaan Cummins oli kovin alakuloinen. Kevään ja kesän vaihdokset, jotka toivat mukanaan kaikkea, mikä tässä etäisessä maailman kolkassa oli lämmintä ja ihanaa, repi esiin hänen suuren surunsa uudelleen; tuntui kuin hänen rakastettunsa olisi kuollut vasta eilen.

Nähdessään ensi kerran punaisten kukkien hehkuvan hänen haudallaan, hän kätki pään käsiinsä ja nyyhkytti kuin lapsi. _Hän_ oli rakastanut niitä. Hän oli aina malttamattomasti odottanut ensimmäisten punaisten kukkien puhkeamista märästä maasta. Satoja kertoja oli hän ollut vaimonsa mukana niitä etsimässä, ja kiinnittänyt ensimmäisen kukan hänen kauniisiin hiuksiinsa. Sellaisina päivinä he olivat leikkineet ja nauraneet kuin onnelliset lapset, tuon synkän hongan tuolla puolen. Usein mies oli ottanut hänet voimakkaille käsivarsilleen ja kantanut hänet väsyneenä ja nälkäisenä, mutta onnellisena, takaisin heidän pikku kotiinsa hakkauspaikalle, ja siellä hän saattoi istua ja nauraa, kuinka kömpelösti hän käyttäytyi heidän illallisensa valmistamisessa.

Sellaiset ajatukset ja kuvat kiusasivat häntä ja ajoivat hänet yksikseen erämaahan. Hänen ollessaan tässä mielentilassa saattoivat hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa hiljaa astella samoja polkuja ja teitä, joita heidän yhdessä oli ollut tapana kulkea; ja kaikkialla heräsi hänessä eloon uusia muistoja, ja hän ikävöi vain sitä hetkeä, jolloin saisi laskeutua rakastettunsa luo ja kuolla.

Vähän uneksi hän silloin, että Jan ja Melisse rakastaisivat näitä samoja polkuja, että tuosta vanhasta, kuolleesta onnesta uusi onni, uudet riemut versoisivat, vuorostaan kuihtuakseen ja kuollakseen kuten hänen omansa -- joksikin aikaa. Hän ei saattanut oman suuren surunsa yli nähdä tulevaisuuteen. Hän jätti Melissen Janin huostaan.

Vihdoin -- kun hän oli tullut laihaksi ja voimattomaksi unettomien öiden ja päivisin kärsimiensä sieluntuskien vuoksi -- hän selitti, että yhtiön asiat pakottivat hänet matkustamaan Churchilliin, ja hän lähti sinne elokuun alussa.

11

Hänen tähtensä

Jan oli nyt saanut raskaan vastuun. Melisse oli hänen omansa. Päiviä kului, ennen kuin hän täydellisesti saattoi käsittääkään onneaan. Hän oli aikonut lähteä Athabaskaan Jean de Gravoista tervehtimään ja jättää Melissen Cumminsin huostaan pariksi viikoksi. Nyt luopui hän siitä. Yötä päivää piti hän huolta lapsesta; ja Janin suureksi iloksi muuttuivat olot pian niin, että Melisse itki häntä, kun hänen oli vain pakko jättää pienoinen. Ainakin Maballa vakuutti asian niin olevan, ja Melisse vahvisti tämän siten, että hän pojan palatessa osoitti aivan selvästi iloaan sen johdosta.

Kun Cummins syksyllä palasi Fort Churchillista, hänellä oli mukanaan joukko esineitä Melisselle, niiden mukana uusia kirjoja ja sanomalehtiä, joita hän oli ostanut ansaitsemillaan rahoilla. Avatessaan näitä aarteita pehmeästä peurannahkakääreestä -- jota Jan ja Melisse katselivat -- hän pysähtyi äkkiä ja katsahti poikaan.

-- Siellä Churchillissa kummastellaan, mihin on joutunut lähetyssaarnaaja, joka lähti postin mukana, Jan. Väitetään, että hän on viimeksi nähty Etawneyssa.

-- Eikä täällä? Jan sanoi hätäisesti.

-- Ei, mikäli tiedetään, Cummins sanoi, yhä katsellen poikaa. -- Ei hänen kyytimiehensäkään ole lainkaan palannut Churchilliin. Kummastellaan sitäkin, mihin ajaja on mennyt. Yksi yhtiön virkamiehistä on tullut Etawneyihin, ja mahdollisesti hän saapuu Lac Bainiinkin. En luule hänen saavan selkoa lähetyssaarnaajasta.

-- En minäkään, Jan sanoi aivan rauhallisesti. -- Hän luultavasti kuollut; sudet ja ketut aikoja sitten syöneet hänet -- tai mahdollisesti kalat!

Cummins jatkoi purkamistaan, ja esille ottamistaan kirjoista hän antoi kaksi Janille.

-- Churchillissa ollessani saapui lastilaiva Lontoosta, ja siinä tulivat nämä, hän selitti. -- Ne ovat koulukirjoja. Churchilliin tulee ensi talvena koulu, ja sen jälkeisenä talvena York Factoryyn. Se on ensimmäinen koulu, mikä milloinkaan on tullut viittäsataa kilometriä lähemmäksi meitä.

Seuraavina päivinä teki Jan pitkiä metsäretkiä, mietiskellen kumpaakin Cumminsin Churchillista tuomaa ongelmaa. Pitikö hänen varottaa Jean de Gravoista ilmoittamalla hänelle, että yhtiö aikoi tehdä tutkimuksia lähetyssaarnaajan katoamisen johdosta?

Hänen ensi vaikuttimenaan oli heti lähteä Jeanin olinpaikoille Fond du Laciin ilmoittamaan hänelle. Mutta jos yhtiön lähetti tulisi Lac Bainiin, niin kuinka hän voisi saada tietoonsa, että lähetyssaarnaaja makaa järven pohjassa ja että Jean de Gravois oli syyllinen siihen? Jan johtui vihdoin siihen vakaumukseen, että olisi sulaa hulluutta tehdä levottomaksi pikku metsästäjää, ja hän lakkasi ajattelemasta lainkaan yhtiön lähettejä.

Mutta toinen kysymys saattoi hänelle enemmän päänvaivaa. Cumminsin tieto Churchillin koulusta sai uusia, mullistavia ajatuksia hänen päähänsä, ja näihin liittyi aina mielikuvia varttuvasta Melissestä. Tänä vuonna tulisi koulu Churchilliin, ja sitä seuraavana vuonna York Factoryyn, mutta sitten ei enää tulisi lainkaan koulua. Kun Melisse kasvaisi, ei siis olisi mitään koulua lähempänä kuin, kuten Jan arveli, maailman toisessa laidassa. Miksei hän voisi käydä koulua Melissen sijasta ja koota aarteita, joista hän aikaa voittaen voisi tehdä tyttösenkin osalliseksi?

Oli suurenmoinen ajatus -- varmaankin suurin, mitä hän oli milloinkaan elämässään uneksinut -- että hän, Jan Thoreau, oppisi lukemaan ja kirjoittamaan ja muuta, mitä ihmiset kaukana etelässä taisivat, voidakseen olla apuna muodostamassa tuota majassa olevaa pikku olentoa hänen kaltaisekseen, joka nukkui korkean hongan alla. Hänen sydämensä täytti vuoroin pelko, vuoroin toivo, kaipuu ja kunnianhimo; ja vasta silloin kun lähestyvän talven ensimmäiset kylmät tuulet viuhuen tulivat pohjoisesta ja idästä, hän pääsi täyteen selvyyteen itsestään, ja hän ilmoitti Cumminsille aikeensa.

Kerran tehtyään päätöksensä Jan ryhtyi heti toimeen. Mukee tunsi tien Churchilliin ja sopi hänen kanssaan, että lähtö tapahtuisi kolmantena päivänä. Sillä välin Williamsin vaimo teki hänelle uuden porontaljatakin.

Toisena iltana hän soitti viimeisen kerran pikku majassa; ja kun Melisse oli nukahtanut, hän nosti lapsosen varovasti ja piti häntä kauan syliinsä suljettuna -- Cummins katseli vaiti. Kun Jan laski hänet takaisin seinän vieressä olevalle pikku vuoteelle, Cummins kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja vei hänet ovelle, missä he seisoivat ja katselivat metsään, joka jylhän majesteetillisena, tummana ja äänettömänä kohosi kohti taivaankannen tähtitaustaa. Korkealta, honkien tuuheitten latvojen yli, häämötti jättiläiskuusi haudan partaalla kuin sormi osoittaen yöhön, ja sinne pysähtyi Cumminsin katse.

-- Juuri hän kuuli sinut ensiksi sinä iltana, Jan, hän sanoi hiljaa. -- Hän tiesi sinun saapuvan jo kauan ennen kuin minä saatoin mitään kuullakaan. Minä luulen -- että hän tietää -- nyt -- --

Cummins kouraisi pojan hartioita kovemmin ja hänen päänsä vaipui, kunnes karkea poski lepäsi pojan hiuksilla. Hänen liikkeissään oli jotain hentoa ja hellää, ja vastaukseksi tarttui Jan käteen, joka lepäsi hänen hartioillaan, ja sulki sen omiinsa.

-- Poika, etkö tahdo sanoa minulle, kuka sinä olet ja miksi tulit juuri sinä iltana?

-- Minä nyt tahtoo puhua, että minä tuli Suuresta Karhusta, Jan kuiskasi. -- Minä vain olla Jan Thoreau, ja suuri Jumala antanut minun tulla sinä iltana, sen vuoksi -- kuin haltioituneena hän katsahti kumppaninsa kasvoihin, -- sen vuoksi, että pikku Melisse täällä, hän lopetti.

Cummins seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja liikkumatta; sitten hän veti pojan takaisin majaan, ja pienestä nurkassa olevasta laatikosta hän otti esille nahkakukkaron.

-- Sinä menet Churchilliin Melissen tähden ja hänen tähtensä, hän sanoi hiljaa, jottei lapsi olisi herännyt. -- Ota tämä!

-- Ei, minä saa työtä yhtiöltä Churchillissa. Nuo olla rahoja, jotka kuuluu Melisselle hänen suureksi kasvettuaan. Jan Thoreau ei olla -- kuinka te sanoo?

Hymyillessä hänen hampaansa välkähtivät, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Cumminsin kasvot tummenivat, ja hän tarttui lujasti, melkeinpä tylysti hänen käsivarsiinsa.

-- Silloin ei Jan Thoreau tule milloinkaan takaisin Melissen luo! hän huudahti varmalla äänensävyllä. -- Sinä aiot Churchilliin käydäksesi koulua, etkä tehdäksesi käsin työtä. He lähettävät sinut. Ymmärrätkö, poika? He?! Hänen äänensä vapisi huomattavasti. -- Kumpaan suostut? Tahdotko ottaa rahat, vai etkö tahdo milloinkaan palata Lac Bainiin.

Äänettömänä Jan ojensi kätensä ja otti nahkakukkaron.

Hehkuva puna purppuroi hänen poskiaan. Cummins katseli ihmeissään pojan silmien omituista ilmettä.

-- Minä maksaa teille ja Melisselle tämä raha satakertaisena! hän sanoi raskaasti. -- Minä vannoo sen, ja minä vannoo, että Jan Thoreau ei valehtele!

Tietämättä hän oli, ottaessaan nahkakukkaroa toisella kädellään, ojentanut toisen viulua kohti, joka riippui seinällä. Cummins kääntyi ja katsahti häneen. Pojan käsi oli vaipunut alas, ja hänen poskensa olivat kalmankalpeat.

Seuraavana päivänä hän lähti. Kukaan ei kuullut hänen jäähyväissanojaan Melisselle tai ollut todistamassa viimeisiä hyvästelyjä, sillä Cummins ymmärsi pojan surun ja lähti majasta hetkeksi ennen kuin Mukee oli valmis koirineen. Viimeiseksi hän kuuli Janin hiljaa ja vienosti soittavan lapselle. Kun Mukee kolmea viikkoa myöhemmin palasi leiriin, hän kertoi, ettei Jan puhunut koko matkalla ja että hän oli viulullaan soittanut surulauluja myöhään öisin.

12

Huhu etelästä

Se oli pitkä talvi Cumminsille ja Melisselle. Vielä pitempi se oli Janille. Hänellä oli ollut mukanaan kirje Lac Bainin toimitusmieheltä Churchillin toimitusmiehelle, ja hänelle antoi asunnon eräs kauppa-aseman virkamies -- nuori, punakka englantilainen. Tämä oli hilpeä, hyväntahtoinen nuorimies, ja saatuaan tietää, että hänen uusi toverinsa oli tullut koko matkan Barren Landsista käydäkseen uutta yleistä koulua, hän tarjoutui heti yksityisopettajaksi.

Hän opetti Janin kaikkein ensiksi puhumaan oikein, sanomaan "on" "olla"-sanan sijaan. Se oli vaikea tehtävä Janille, mutta hän käytti koko tarmonsa oppiakseen, ja niin hän vähitellen alkoi lausua ajatuksensa niin kuin muutkin.

Koulu alkoi marraskuussa, ja Jan kävi siinä parinkymmenen oppilaan kanssa, jotka olivat kokoontuneet neljänkymmenentuhannen neliökilometrin alalta. Kaksi valkoista nuorukaista ja yksi puoliverinen oli tullut Etawneysta; Nelson Housen toimitusmies oli lähettänyt sinne poikansa, ja Little Churchillin ylävesiltä saapui kolme muuta.

Ensi hetkestä lähtien tuli Janista soittonsa vuoksi yhtiön lähettämän opettajan suosikki. Hän lueskeli päivät ja yöt, ja toisen kuukauden lopussa oli vain Nelson Housesta kotoisin oleva nuorukainen hänen ainoa kilpailijansa. Hänen paras tiedonlähteensä ei kuitenkaan ollut opettaja, vaan Mac Donald. Hän ei itse asiassa tuntenut mitään varsinaista etelän kansojen tiedonhalua. Tietoja hän talletti vain Melissen varalle. Mutta Mac Donald antoi hänelle, mitä hänen sielunsa ikävöi -- kuvan elämästä, sellaisena kuin se oli erämaan ulkopuolella olevassa maailmassa, siinä maailmassa, jonne jokin kummallinen sisäinen ääni viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta yhä voimakkaammaksi muuttuen viittaili hänen toiveitaan ja pyrkimyksiään.

Ajatellessaan Melisseä ja Lac Bainia hän uneksi tästä toisesta maailmasta; ja useita kertoja talven kuluessa hän otti viulunkopasta esille pienen käärön ja luki yhä uudelleen ja uudelleen sen kätkemiä kirjotettuja sivuja.

-- Kerran menen sinne, hänellä oli tapana sanoa itsekseen. -- Kerran, kun Melisse tulee vähän vanhemmaksi ja voi seurata mukana.

Nuoresta Mac Donaldista oli Lac Bainin poika jonkinlainen löytö. Tuota skotlantilaissyntyistä nuorukaista vaivasi ääretön koti-ikävä, ja mitä voimakkaammaksi tämä koti-ikävä tuli, sitä enemmän hän kertoi tarkkaavaisesti kuuntelevalle Janille siitä maailmasta, mistä hän oli tullut. Hän kertoi hänelle tarinan vanhasta kanuunasta, joka oli hylättynä mättäiden ja pensaiden keskellä, siellä missä vuosia sitten oli sijainnut linna Churchillissa. Hän kuvaili ensimmäisen laivan saapumista tuohon suureen lahteen; kertoi Hudsonista ja hänen miehistään, suurista sodista, jollaisista hänen kuulijansa ei milloinkaan ollut uneksinutkaan, kuninkaista ja kuningattarista ja ihmeellisistä kansakunnista. Iltaisin hän luki Janille ääneen mukanaan tuomistaan kirjoista.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä rauhattomammaksi kävi kummallinen henki, joka tästä toisesta maailmasta huusi metsän nuorelle miehelle. Välillä se kehotti häntä uskomaan Mac Donaldille sen, mitä oli kätkettynä hänen viulunkoppaansa.

Eräänä sunnuntaina hän oli vähällä paljastaa salaisuuden, kun Mac Donald sanoi:

-- Minä menen ensi kesänä saapuvalla laivalla. Etkö tulisi mukana, vai mitä arvelet, Jan?

Janin koko sisin joutui kapinaan, ja vain sattuma esti häntä sanomasta, mitä hänen sydämellään oli.

Keväällä Jan palasi Lac Bainiin yhtiön varastoja kuljetettaessa. Seuraavana syksynä hän seurasi koulua Yorkin kauppapaikkaan, ja kolmantena vuonna Nelson Houseen. Sitten yhtiön opettaja kuoli, eikä ketään tullut hänen tilalleen.

Kolmantena vuonna Jan palasi keskitalvella Lac Bainiin, ja syleillessään ja hyväillessään onnellista Melisseä, hän kertoi tälle, ettei hän enää milloinkaan menisi minnekään ilman tyttöä. Melisse, joka syleili häntä pikku käsivarsillaan, pyhitti hänen lupauksensa ojentamalla ruusunnuppusuunsa. Rauhaton henki, joka hänen rinnassaan piili, kehotti häntä heti puhumaan Cumminsille.

-- Emmekö matkusta etelään Melissen kanssa, kun hän tulee vanhemmaksi? hän sanoi. -- Ei käy päinsä, että hän koko iäkseen jää tällaiseen paikkaan.

Cummins katsoi häntä silmänräpäyksen, aivan kuin ei olisi oikein ymmärtänyt. Hänen saatuaan selville Janin tarkoituksen, ilmestyi hänen silmiinsä luja ilme ja hänen rauhallinen äänensä sai teräksenterävän soinnun.

-- Hänen äitinsä lepää tuolla vanhan hongan juurella aikojen loppuun, hän sanoi vitkaan, -- emmekä me jätä häntä milloinkaan, niin kauan kuin Melisse ei lähde yksinään.

Siitä hetkestä lähtien Jan ei välittänyt enää viulunkopan sisällöstä. Hän taisteli sitä kaipuuta vastaan, joka vuosien vieriessä oli kasvanut, kunnes hän luuli tappaneensa ja karkottaneensa sen olemattomiin. Hänen elämässään oli enää vain auringonnousua ja auringonlaskua. Melisse oli hänen koko maailmansa. Tyttö täytti hänen sydämensä niin, että hän tytön tähden unohti ajatella muuta maailmaa.

Päivä päivältä karttui hänen ilonsa. Hän sanoi pienokaista pikku sisarekseen, ja suloisen totisena Melisse sanoi häntä Jan-veljekseen ja palkitsi täysin määrin hänen rajattoman rakkautensa. Poika pani merkille, kuinka hänen vaaleat kutrinsa muuttuivat kimmeltäväksi kullaksi, ja näki ilokseen, kuinka tämä kulta sai lämpimän, ruskean varjostuksen. Hänestä tulee äitinsä kaltainen! Janin sielu iloitsi, ja Cummins lähetti hiljaiset kiitoksensa taivasta kohti.

Näin oli olojen ja asioiden laita Lac Bainissa Melissen täytettyä kahdeksan, kun äkkiä saapui etelästä huhu. Samoin kuin sisäinen sota levittää mitä synkimmän varjon, samoin kuin taistelu isän ja pojan välillä sekä veljesten kesken tukahduttaa kansakuntien henkäykset, niin laskeutui tämä huhu mustan paarivaatteen tavoin metsän kansojen ylle.

Huhu seurasi huhua. Idästä, etelästä ja lännestä saapuivat ne moninkertaisina, kunnes kaikki tiesivät, että Punainen Kauhu oli lähestymässä, ja rajaton pelko puhalsi kuin jäätävä tuuli sivistyksen rajoilta aina lahdelle asti.

13

Punainen Kauhu

Yhdeksäntoista vuotta sitten oli näitä samoja huhuja saapunut etelästä, ja niiden perässä oli tullut Punainen Kauhu. Tämä hirvittävä muisto eli vielä metsän väen keskuudessa, sillä tuhansittain näkymättömiä hautoja -- kammottuja kuin ruttotauti ja hajallaan pitkin James Bayn alempaa vesijuoksua Athabaskaan asti -- oli todistamassa, minkälaisen veron se oli vaatinut.

Alkutalvesta saapui Lac Bainiin Du Brochetista läheltä Reindeer Lakea ensimmäinen vahvistava tieto. Henderson oli siellä toimitusmiehenä, ja hän antoi eteenpäin varoituksen, joka oli tullut hänelle Nelson Housesta ja kaakkoon päin olevasta maasta.

-- Isorokko on liikkeellä Nelsonissa, ilmoitti sanantuoja Williamsille, -- ja se on levinnyt Wollaston Laken cree-intiaanien keskuuteen. Jumala yksin tietää, kuinka on lahden rantamilla asuvien intiaanien laita; olemme kuulleet, että se on lakaissut tyhjiin chippewa-heimon Albanyn ja Churchillin väliltä.

Samana päivänä hän lähti matkoihinsa läähättävine koirineen.

-- Menen Revillon-asutuksen luo länteen viemään tervehdykset yhtiöltämme, hän selitti.