Part 4

Williams oli ollut siellä; hän oli nähnyt taistelun; hänen puukkonsa oli kilvan muiden kanssa välkkynyt kostonhimoisena ja verenhaluisena. Eikä toimitusmies, joka siinä seisoi tulen loisteella, ollut kuitenkaan tuntenut häntä -- Jan Thoreauta.

Hän kiiruhti sinne. Aukion puoliväliin saavuttuaan hän pysähtyi. Vastapäätä Cumminsin majaa tuli metsästä koiravaljakko. Se pysähtyi hongan varjoon, joka kätki sen juhlivilta. Jan kuuli matalia miesääniä, ja muuan henkilö astui hämärästä esiin ja kulki hitaasti ja nähtävästi väsymyksestä kompastelemaisillaan juhlapaikkaa kohti.

Se oli vieras valjakko. Se oli tullut idästä päin, ja Jan säpsähti ajatellessaan lähetyssaarnaajaa, jota odotettiin myöhästyneen postin mukana. Ensin aikoi hän mennä tuota olentoa vastaan, joka laahusti eteenpäin yli aukion, mutta muuttikin suuntaansa ja lähestyi rekeä.

Lähemmäksi tultuaan hän huomasi toisen olennon nousevan koirien takaa ja tulevan häntä kohden. Kymmenkunnan askelen päähän valjakosta hän pysähtyi odottamaan.

-- Koiramme ovat niin väsyneitä, ettemme uskalla viedä niitä lähemmäksi, ääni sanoi. -- Nuo villieläimet purisivat ne hetkessä kuoliaaksi!

Ääni sai Janin hätkähtämään. Selin tuleen lähestyi hän niin, että olisi voinut nähdä vieraan.

-- Te tulla Churchillista? hän kysäsi.

Hänen sanansa tuskin muodostuivat kysymykseksi, pikemminkin anteeksipyynnöksi tulonsa vuoksi, ja hän kääntyi hieman, niin että leimuava tuli sattui hetkiseksi hänen silmiinsä.

-- Niin, me lähdimme Etawneystä tasan viikko sitten.

Jan oli nyt tullut aivan lähelle. Vieras keskeytti puheensa tuijottaakseen laihoihin, lujapiirteisiin kasvoihin, jotka vähitellen olivat muuttuneet valkoisen kohokuvan kaltaisiksi. Puoliksi tukahtuneesti huudahtaen astui hän askelen taaksepäin, ja Janin viulu putosi lumeen.

Hiljaisuutta kesti vain henkäyksen ajan. Mies hiipi tuuma tuumalta takaisin puun varjoon, ja poika seurasi häntä kalmankalpein kasvoin. Äkkiä kuului kimeänä kiljahduksena Janin huulilta muuan nimi, ja hänen puukkonsa välkähti, kun hän hyökkäsi vierasta kohti.

Tämä oli kuitenkin nopeampi kuin hän. Äkillisellä liikkeellä hän torjui iskun, ja kun Janin käsi sivahti hänen ohitseen, jolloin puukonkärki riipaisi hänen takkinsa hihaan -- hän antoi pojalle nyrkiniskun, niin että tämä tupertui maahan.

Huumaantuneena ja verissään kompuroi Jan polvilleen. Hän näki koiria käännettävän, kuuli matalan äänen hoputtavan niitä ja näki reen katoavan metsään. Horjuen hän nousi seisaalleen. Sitten hän lähti ajamaan takaa.

Hän unohti, että oli jättänyt puukkonsa lumeen, unohti, että tulen ääressä oli koiria ja muita miehiä. Hän oli vain tietoinen siitä, että hän kerran ennen oli nähnyt reen katoavan erämaahan, että sen katoaminen oli jättänyt häneen vihan, katkeruuden ja kostonhalun, ja että nyt oli sama mies uudelleen samalla tavoin päässyt hänen käsistään.

Hän kulki yhä eteenpäin, vielä pökerryksissään iskusta; mutta sitä mukaa kuin hän eteni, palasivat voimatkin. Edestään saattoi hän kuulla reen rahinan ja piiskan viuhinan väsyneiden vetokoirien kannustimena. Se antoi hänelle uutta voimaa. Hän kuivasi lämpöisen veren, jota herui hänen poskilleen, ja alkoi juosta, alussa vitkaan -- juosta metsäihmisen kevyellä sudenvauhdilla, kyynärpäät aivan kyljissä kiinni.

Tällä vauhdilla hän olisi tuntimääriä kyennyt pysymään perässä -- menettäen, kun koirat kiiruhtivat, ja voittaen, kun ne hiljensivät vauhtiaan -- hellittämättömänä kostonhenkenä, joka oli kintereillä, kun kuormitetut koirat laskeutuivat vetoköysilleen lepäämään. Mutta Janin juoksutavassa ei ilmennyt Mukeen kylmäverisyyttä eikä Jean de Gravoisin oveluutta. Kuullessaan piiskanläiskeen heikkenevän, hän laski kätensä riipuksiin ja juoksi nopeammin, samalla kun hänet valtasi mieletön halu saavuttaa reki -- raahata siitä mies, joka oli lyönyt häntä, kuristaa kaikki elämä noista kasvoista, jotka seurasivat häntä, jotka alituisesti irvistelivät hänelle varjojen maailmasta, aivan sen kalpean, suloisen naisen takaa, joka oli siellä.

Tämä taulu oli hänen juostessaan yhä elävämpänä hänen edessään, ja hänen siinä näkemänsä nainen yllytti häntä kostoon, hänen suuret silmänsä hehkuivat kuin tuli, kauniit kasvot olivat vääntyneet tuskasta, jonka hän oli nähnyt niihin lyövän leimansa kuolinhetkellä.

Jan Thoreausta melkein tuntui kuin elävä ääni olisi puhunut näistä kasvoista rukoillen häneltä kostoa, anoen häntä notkeilla, ruskeilla käsillään tarttumaan reessä istuvan hirviön kurkkuun ja kuristamaan sen kuoliaaksi. Yksi ainoa ajatus oli hänen mielessään -- että konna oli melkein ulottuvilla; ja hän vastasi tähän rukoukseen henkäyksillä, jotka melkein ähkynänä pääsivät hänen raukeilta huuliltaan.

Hän ei tuntenut pehmeää, auringon lämmön tiivistämää lunta jalkojensa alla. Hän ei tuntenut, kuinka matalat puunoksat löivät häntä kasvoihin. Hän oli tietoinen vain siitä, että tarvitsi ilmaa -- enemmän ja enemmän ilmaa; ja sen vuoksi juoksi hän suu ammollaan, taistellen ja huohottaen. Jean de Gravois olisi sanonut häntä hulluksi, kun hän tavotteli ilmaa tällä tavoin.

Yhä heikommin kuului reen kitinä. Sitten se taukosi kokonaan: piiskaiskutkin häipyivät. Viimeisin voimanponnistuksin hän ponnisteli eteenpäin, kunnes sääret vihdoin lysähtivät hänen altaan ja hän suistui suulleen lumeen kuin kuollut.

Hänen maatessaan siinä runneltuna ja verissään lumella, alkoi järki palata häneen. Hän kompuroi pian polvilleen, läähättäen vielä mielettömän yrityksensä takia. Pitkän matkan päästä kuuli hän parkua ja sorinaa, kuuli puolensadan äänen kuiskivan kaiun, ja hän ymmärsi sen tulevan leirijuhlasta. Se todisti hänelle, että juhla oli keskeytymättä jatkunut ja että kukaan ei ollut osunut todistajaksi siihen näytelmään, joka esitettiin metsänreunassa.

Kiireesti alkoi hänen ajattelukykynsä toimia. Hän nousi ja seisoi muutaman sekunnin epäröiden. Aseita hänellä ei ollut; mutta kun hänen kätensä sattui vyössä riippuvaan tyhjään tuppeen tuli hän ajatelleeksi, kuinka Mukee oli kostanut Cumminsin vaimon puolesta, ja hän lähti uudelleen matkaan. Matalalla riippuvat oksat eivät häntä enää raapineet. Hän oli kuin varjo, joka äkkiarvaamatta ilmestyi ja katosi, joka mateli niin kuin valkoinen kärppä seuraa saalistaan, äänettömästi ja nopeasti -- ja hänen ruumiinsa seurasi vapaaehtoisesti ja rasittumatta aivojen käskyä.

Missä metsän keskeytti tähtien valaisema aukea kenttä, hän tapasi verta koirien jäljissä. Aukean kentän puolivälissä hän näki, että etummainen koira oli heittäytynyt pois jäljiltä, ja että valjakon muut koirat olivat kerääntyneet sen ympärille, ja sitten oli miehen piiska pakottanut ne eteenpäin.

Mies oli nähtävästi juossut reen sivulla, siinä missä koirista oli tuntunut raskaalta, ja ajanut, missä tie oli tasaista ja kovaa. Hänen korkojensa syvät jäljet lumessa osoittivat, että hän oli juossut vain lyhyin välein -- sata metriä tai vähemmän -- ja että hän aina juostuaan antoi koirien käydä. Hän oli selvästikin raskas ja kestämätön, ja tämän havainnon johdosta päästi Jan tukahdutetun ilohuudon.

Hän alkoi juosta kuin koirat -- laukkaa. Kilometri kilometriltä jäi hänen jälkeensä. Hänen edessään oli edelleenkin ääretön erämaa, ja tämän läpi pyrki koiravaljakko eteenpäin, aina poissa näkyviltä ja kuuluvilta.

Tähdet alkoivat taivaanlaella himmetä. Metsän varjot tulivat syvemmiksi ja tummemmiksi, ja revontulten leimua seurasi synkkä huntu, joka ennusti päivänkoittoa.

Jan seurasi yhä pitemmälle. Juokseminen vaati häneltä tavatonta vaivaa ja ponnistusta -- se aiheutti hänelle pelkkää ruumiillista tuskaa. Aina vähän väliä hän kompastui lumeen. Hänen sääriään särki aina nilkasta polveen asti, ja lisäksi hänet valtasi uusi, kiusaava pelko.

Voittaisivatko koirat? Laahaisivatko ne, niin väsyneitä ja verissään kuin olivatkin, kuitenkin kuormaa hänen kostonsa ulottumattomille? Tämä pelko iski hänen mieleensä ja kiihotti häntä jännittämään voimiansa äärimmäisilleen, ja niin pääsi hän aimo matkan eteenpäin ja saattoi nyt selvästi erottaa jäljet. Äkkiä hänen voimansa pettivät kuitenkin, ja hän kaatui kuin kuolleena maahan. Hän makasi siinä hiljaa vaikeroiden, suuret, tuijottavat silmät luotuina tähdettömään, harmaaseen taivaslakeen.

Kauan hän makasi liikkumattomana. Nälkäinen susi tuli tassutellen vuorenharjanteelta, haisteli jälkiä edestakaisin ja keskeytti kolean aamunkoiton hiljaisuuden kolkolla kiljunnallaan. Se ei kuitenkaan herättänyt Jan Thoreauta.

Kului pitkä tovi suden mentyä mahoihinsa, ennen kuin hän liikahti ja kääntyi niin, että hänen silmänsä saattoivat tutkia reen ja koirien jälkiä. Kun hän taas alkoi kävellä ja saapui paikalle, missä lumipeittoinen kallio heikosti häämötti harmaata taivasta vasten, pääsi häneltä ensimmäinen, palaava eloa merkitsevä ääni. Hän oli varma, että hän tuolla ylhäällä oli nähnyt jotain liikkuvan -- hahmon, jota hän ensin oli otaksunut pensaaksi ja joka ei hänen tietämänsä mukaan ollut susi.

Hän väijyi, tulisiko se uudelleen esille, kunnes harmaita varjoja alkoi tanssia hänen silmissään. Silloin hän rupesi hiljakseen laahustamaan eteenpäin. Raskas, herpaiseva tuska oli osaksi laannut hänen jäsenistään, ja hänen pyrkiessään eteenpäin alkoi veri taas lämmitä ja saada uutta voimaa, ja hän seisahtui halukkaasti hengittämään etelästä ja vuorten yli tulevaa tuulta.

Tässä tuulessa oli jotain, mikä koski häneen kummallisesti -- ja vakuutti hänelle ihmisen olevan läheisyydessä. Hän tunsi savunhajua, ja savunhajuun sekaantui vihreyden ja kuusenpihkan tuoksua; ja kun tämä viime mainittu lisääntyi sitä myöten kuin hän kulki, hän ymmärsi, että savu lähti nuotiosta -- tämä tietenkin oli piilossa kallioiden välissä, pikku nuotio, jonka ääressä pakeneva lähetyssaarnaaja valmisti aamiaistaan.

Jan kykeni tuskin pidättämään riemukasta huudahdusta, ja hänen ruumiinsa sai takaisin entisen sitkeän voimansa. Lähellä vuoren huippua näki hän nuijan -- lyhyen, paksun nuijan, jonka hän sieppasi maasta.

Varovasti hän loi silmäyksen kalliolle ja havaitsi ylängön, jolta talven tuulet olivat pyyhkäisseet lumen pois ja joka oli kivien ja pensaiden peittämä. Hänen kasvonsa olivat niin kalpeat, että jonkin matkan päästä niitä olisi voinut luulla jänikseksi. Ne muuttuivat yhä valkoisemmiksi, kun hän vähän matkan päässä havaitsi tulen, miehen ja koirat.

Mies oleskeli aivan pienen nuotion ääressä; hän istui hartiat etukumarassa ja piteli tulella pientä pannua. Hänen takanaan olivat koirat lyyhistyneet kelkan ympärille yhtä liikkumattomiksi kuin olisivat olleet kuolleita.

Jan laahusti yli kallioiden. Hän oli kerran nähnyt ison ilveksen hiipivän ihan hereillään olevan ketun kimppuun, ja tämän ilveksen tavoin hän nyt hiiviskeli tulen ääressä puuhailevaa miestä kohti.

Väsyneistä koirista liikahti yksi ja nosti kuononsa ilmaan. Jan painautui maahan. Koira laski taas kuononsa alas, ja poika ryömi edelleen.

Sentti sentiltä hiipi hän eteenpäin: sentit muuttuivat kymmeniksi metreiksi, ja kuitenkin istui mies yhä kumartuneena porisevan kattilansa yli.

Jan kohottautui hiljaa kyyrysiltään -- ja mieletön hehku paloi hänen silmissään. Rauhaton koira nosti taas päätään. Se vainusi vaaraa -- läheistä, uhkaavaa vaaraa -- ja hyökkäsi pystyyn kiukkuisesti myristen, mikä herätti tulen vieressä istuvan miehen huomiota. Hyppäyksellä oli Jan hänen luonaan, ja hänen nuijansa putosi raskaasti lähetyssaarnaajan päähän. Mies tupertui nurin kuin pölkky, ja kimeästi kirkaisten tarttui poika hänen kurkkuunsa.

-- Minä olla Jan Thoreau! hän kirkui. -- Minä olla Jan Thoreau -- Jan Thoreau -- olla tullut tappamaa sinua!

Hän hellitti nuijan kädestään, painoi polvensa miehen rinnalle, ja hänen hoikat sormensa kouraisivat teräspihtinä vihollisen kurkkua. -- Minä tapaa teitä hiljalleen -- hiljalleen! hän kirkui, lähetyssaarnaajan tehdessä heikkoa vastarintaa.

Iso, paksu ruumis kohosi hänen allaan, ja hän kokosi kaikki voimansa sormiinsa. Jokin löi häntä kasvoihin. Jokin löi häntä uudelleen ja yhä uudelleen, mutta hän ei tuntenut lainkaan kipua, vaan päinvastoin riemuitsi hiljaa itsekseen. Miehen kädet kiskoivat, riuhtoivat hänen tukkaansa; mutta Jan näki vain lähetyssaarnaajan tummanpunaisten kasvojen käyvän yhä punaisemmiksi, näki hänen silmiensä tuskaisesti vedoten tuijottavan omiinsa.

-- Minä olla Jan Thoreau, hän läähätti yhä vain. -- Minä olla Jan Thoreau ja minä tappaa sinut -- tappaa sinut!

Veri virtasi hänen kasvoiltaan. Se sokaisi hänet, niin ettei hän enää voinut nähdä uhriaan. Hän kumartui välttääkseen iskuja. Miehen ruumis kohosi enemmän ja enemmän; se kääntyi niin, että hän oli vähällä joutua sen alle; mutta kuitenkin hän riippui kiinni paksussa kaulassa, niin kuin kärppä itsepintaisesti riippuu hampaillaan saaliinsa valtimossa.

Musertavan painavasti lepäsi lähetyssaarnaajan ruumis hänen päällään. Hänen voimakkaat kätensä raastoivat ja takoivat pojan päätä ja kasvoja, ja viimein tarttuivat ne hänen niskaansa. Janin oli hirveän vaikea hengittää, mutta hän ei tuntenut mitään kipua. Ote ei pelottanut häntä. Se ei saanut häntä hellittämään omaa puristustaan. Hän työnsi sormiaan vain syvemmälle. Hän koetti yhä riemuita, mutta hän ei voinut saada kuuluviin muuta ääntä kuin samaa läähätystä kuin hänen uhrinsakin huulilta pusertui.

Molemmat otteet merkitsivät kuolemaa; mutta miehen ote oli voimakkaampi ja hänen kaulasta paksumpi ja sitkeämpi. Ei kulunut kauan, ennen kuin hänen onnistui kömpiä polvilleen ja nousta ylös, Janin maatessa selällään hiukset ja kasvot verestä punaisina ja silmät suurina, elottomasti tuijottaen. Lähetyssaarnaaja katseli kauhuissaan uhriaan. Kun sitten vähitellen henki, joka oli ollut niin vähällä sammua, palasi häneen, hän hoiperteli koirien luo, valjasti ne reen eteen ja ajoi vuorta alaspäin tasangolle. Kohta ei enää kuulunut reen narinaa.

Vähän matkanpäässä oli lintu pensaasta nähnyt tuon salaperäisen taistelun. Nyt hyppäsi se rohkeasti Janin liikkumattomalle ruumiille ja laski kysyvänä päänsä kallelleen, tutkien samalla verisiä kasvoja.

Sarastuksen harmaa utu avautui kirkkaaksi päiväksi. Kaukana etelässä oli punaisen auringonnousun pilkahdus hiipimässä pohjoiseen maailmaan.

9

Jean ja Jan

Kilometrin verran vuorta alaspäin, siinä missä tämä vähitellen kohosi alangon metsistä ja soista, juoksi valjakko voimakkaita malemute-koiria reen edessä. Reessä istui nuori puoli-cree-nainen. Välistä reen vieressä, välistä koirien vieressä juoksi Jean de Gravois, läiskytteli iloisesti piiskaa ja luikkasi hilpeästi.

-- Eikö ole kaunista, Iowakani? hän huudahti vähintäin sadannen kerran creenkielellä ja hyppäsi suuren vierinkiven yli. -- Eikö tämä ole ihana maailma, aurinkoineen, joka äsken on noussut, ja kevätkin kun lähestyy? Se on toista kuin kylmä Churchill, jossa jäävuoret ovat paikallaan koko kesän! Mitä sanot nyt Jean de Gravoista ja hänen maastaan?

Jean toi muassaan kotiinsa muhkean nuoren naisen: hänellä oli suuret, kauniit silmät ja hiukset, jotka loistivat kuin korpin siivet auringonpaisteessa. Nainen nauroi ylpeästi hänelle, kun tämä tanssi ja hyppi hänen vierellään, ja vastaili hiljaa creen kielellä -- maailman kauneimmalla kielellä -- kaikkeen, mitä hän sanoi.

Jean hyppi ja juoksi ja läiskytteli piiskaa, huusi ja lauloi, kunnes hän tuli tulipunaiseksi. Äkkiä pysähtyivät koirat juuri sille paikalle, missä Jan Thoreau makasi lumessa, runneltuna ja verissään.

-- Mitä tämä on? Jean huudahti.

Hän kohotti Janin päätä ja hartioita ja huusi kimakasti Iowakaa, joka kiiruhti heittämään yltään paksuja turkkeja, joihin mies oli käärinyt hänet.

-- Tämä on viulunsoittaja, josta sinulle kerroin ja joka asuu Lac Bainin leirissä! hän huusi innokkaasti. -- Hän on murhattu! Hän on kuristettu kuoliaaksi, ja kasvot ovat kuin pedon repimät.

Jeanin katse harhaili ympäri, Iowakan vaipuessa polvilleen hänen viereensä. -- Mikä taistelu! Jean sanoi. -- Katsopas jalanjälkiä! Suuri mies ja pieni poikanen, ja murhaaja on livistänyt tiehensä reellä!

-- Hän on lämmin, Iowaka sanoi. -- Ehkä hän ei vielä olekaan kuollut!

Jean de Gravois hypähti pystyyn, ja hänen pienissä tummissa silmissään säkenöi vaarallinen tuli. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän seisoi reen vieressä ja heitti pois turkit, nyytit ja kaikki muut esineet, asettaan lukuunottamatta.

-- Hän on kuollut, Iowaka. Katso, kuinka mustansininen hän on kasvoiltaan! Mutta Jean de Gravois ottaa varmasti selvän murhaajasta, ja sinä jäät tähän ja pystytät leirin. Hi-o-o-o-o! hän huusi koirille.

Eläimet menivät kiireesti kukin paikoilleen, sitten hän ryntäsi yli vuorenharjanteen. Kun he saapuivat tasangolle, hän asettui rekeen polvilleen ja pani aseen eteensä; ja hänen matalalla, käheällä komennollaan, joka ei kuulunut kauemmaksi kuin koirien korviin, ojensivat eläimet pitkät ruumiinsa ajaakseen takaa lähetyssaarnaajaa ja hänen koiriaan.

Jean ymmärsi, että kuka pakolainen sitten olikaan, hän ei voinut olla paljon edellä, ja hän naureskeli ja kohautteli olkapäitään nähdessään oivallisten malemute-koiriensa juoksevan kolme kertaa nopeammin kuin tavalliset koirat. Kilometrin päässä johtivat jäljet jääpeitteiselle järvelle, ja sen puolivälissä oli pakeneva lähetyssaarnaaja.

Etummainen koira päästi ilonhaukahduksen, ja hurjasti huutaen Jean heilutti piiskaansa sen selän kohdalla. Hän näki edellään olevan miehen nojautuvan reen laidan yli hoputtaakseen koiriaan, mutta niiden vauhti ei lisääntynyt. Äkkiä hän näki auringonpaisteessa jonkin välkähtävän.

-- Oh! -- Jean sanoi hiljaa, kun kuula vinkui hänen päänsä kohdalla. -- Hän ampuu Jean de Gravoista! -- Hän laski piiskansa alas, ja hänen pienistä tummista kasvoistaan pilkahti ilonsäde, hänen kohottaessaan kivääriään vetokoirien selkien yli. -- Hän ampuu Jean de Gravoista, joka osaa juoksevaan peuraan kolmensadan metrin päästä.

Kun laukaus oli kajahtanut, ei ensin näkynyt mitään liikettä hänen edestään; mutta sitten vierähti jotain reestä lumeen. Vähän matkan päähän pysähtyivät koirat katselemaan lähestyviä vieraita.

Näiden viereen pysähtyi Jean; ja kun hän näki häneen tuijottavat kasvot, hän repi ja kiskoi laihoilla käsillään pitkää tukkaansa ja huudahti samalla hämmästyneenä:

-- Taivaan pyhimys, sehän on lähetyssaarnaaja Churchillista!

Hän käänsi miestä ja näki, että kuula oli mennyt toisen kainalon alta sisään ja tullut toisen alta ulos. Ei elonkipinääkään huomannut. Lähetyssaarnaaja oli jo kuollut.

-- Lähetyssaarnaaja Churchillista! hän huohotti taas. Hän katsahti lämpimään aurinkoon ja potkaisi jalallaan lunta.

-- Pian tulee suoja, hän sanoi itsekseen ja ja vilkaisi taas kuolleeseen, -- ja sitten hän hautautuu järveen.

Hän ajoi omat koiransa takaisin metsään. Sitten hän juoksi leikkaamaan poikki väsyneiden koirien vetohihnat ja ajoi ne piiskallaan jäälle vapauteen.

-- Menkää susien seuraan! hän huusi. -- Varokaa leiriä, muuten Jean de Gravois leikkaa kielenne ja nylkee teidät elävältä!

Kun hän palasi kallion huipulle, oli Iowaka keittämässä kahvia, ja Jan istui tulen loisteella turkkeihin kääriytyneenä.

-- Asian laita oli, kuten sanoin, Iowaka huudahti. -- Hän elää!

Siten tapahtui, että Jean de Gravoisin paluu leiriin muodostui vieläkin suurellisemmaksi kuin hän itse oli ajatellut, sillä hän ei tuonut mukanaan ainoastaan kaunista puolisoa, vaan myös puolikuolleen Janin taistelukentältä, vuorelta. Mutta kokonaiseen kahteen päivään ei Jean de Gravois maininnut halaistua sanaa metsäjärvelle kuolleesta miehestä, eivätkä koiratkaan palanneet kielimään kadonneesta lähetyssaarnaajasta.

10

Punaisia lumikukkia

Niin pian kuin suuri juhla oli loppunut, alkoivat turkiseläinten pyytäjät lähteä omille teilleen. Eskimot lähtivät seuraavana aamuna. Sitä seuraavana päivänä lähtivät Mukeen länsimaalaiset. Useimmat muut suuntasivat kulkunsa yksittäin tai kaksittain erämaahan, etelään tai itään päin.

Kymmenkunta henkilöä lykkäsi lähtönsä tuonnemmaksi, ja näiden joukossa oli Jean de Gravois ja hänen vaimonsa. Jean odotti kolmanteen päivään. Sitten hän pistäytyi tervehtimään Jania. Poika istui sängyssään tyynyjen ympäröimänä hänen sisään tullessaan, ja Cummins istui sängynlaidalla tuudittelemassa pikku Melisseä.

Hetkisen Jean istui vaiti katsellen heitä; sitten hän viittasi Cumminsille.

-- Minä lähden Athabaskaan tänään, hän sanoi. -- Sitä ennen haluan puhua pojan kanssa. Minun on sanottava hänelle jotain, jota eivät kenenkään muun korvat kuin hänen saa kuulla. Käykö se päinsä?

-- Puhukaa hänen kanssansa niin kauan kuin haluatte, Cummins sanoi, -- mutta älkää vaivatko häntä lähetyssaarnaajasta mainitsemalla! Te ette saa häneltä sanaakaan! Janin silmistä loisti hellyys, kun Jean de Gravois tuli hänen viereensä istumaan. Hän tiesi, että Jean oli tuonut hänet henkiin palanneena leiriin, ja jotain piili ranskalaisen miettivässä virnistelyssä ja innossa, jolla hän vilkui ympärilleen, ikään kuin ei hän olisi täysin selvillä siitä, ettei seinillä ollut korvia. Tämä sai pojan sydämen sykkimään nopeammin ja ihmettelemään, mitä Jean aikoikaan sanoa.

Muutaman sekunnin Jean katseli häntä vakavana silmiin, laihat tummahipiäiset kasvot käsiin tuettuina ja outo hymy huulilla. Hän teki useita merkitseviä virnistyksiä, väänteli suutaan ja kohautti olkapäitään ja naureskeli välillä itsekseen.

-- Oh, se oli kaunis taistelu! -- hän sanoi hiljaa. -- Sinä olet rohkea poika, Jan Thoreau!

-- Ette suinkaan te nähnyt sitä? Jan kysäisi.

Tietämättään hän sanoi nämä sanat ranskaksi. Jean tarttui tuimasti pojan laihaan käteen ja nauroi ihastuksissaan, sillä hän oli ranskalainen hengeltään ja sielultaan.

-- Näinkö sen? En, en minä eikä Iowaka; mutta lumessa näkyi se mitä selvimmin. Ja enkö minä seurannut jälkiä, jotka kulkivat vuorta alaspäin, sillä aikaa kun Iowaka herätteli sinua henkiin? Ja enkö järvelle tultuani nähnyt jotain mustaa, joka näytti hiiltyneeltä tukilta? Ja tultuani lähemmäksi, eikö se ollutkin Churchillin lähetyssaarnaajan ruumis? Eikö niin, Jan Thoreau?

Kovaa huudahtaen kohosi Jan vuoteessaan istualleen.

-- Hiljaa, hiljaa! Jean varoitteli ja sai hänet pitkäkseen vuoteelleen. -- On tarpeetonta puhua siitä, mikä on tuolla jäällä. Pyhä neitsyt antoi vain minun viime yönä nähdä unta, että sinä mielelläsi tahtoisit omin silmin nähdä lähetyssaarnaajan kuolleena. Suoja sää avaa järven muutaman päivän kuluttua. Silloin hän menee ensimmäisen lumisohjon mukana. Ja -- Jean katsoi uudelleen varovasti ympärilleen ja kuiskasi hiljaa: -- jos näet, mitä kuolleeseen lähetyssaarnaajaan tulee, jotain, mitä et ymmärrä -- _niin ajattele Jean de Gravoista!_ Hän nousi ja kumartui Janin kalpeiden kasvojen yli.

-- Minä lähden tänään Athabaskaan, hän lopetti. -- Ehkä, Jan Thoreau, saat ennen pitkää kuulla, että on parasta Jean de Gravoisille, ettei hän enää milloinkaan tähän leiriin palaa. Siinä tapauksessa löydät hänet Fort du Lacin ja Reaver Rivarin väliltä, ja sinne voit tulla neljässä päivässä -- ajat koiria aivan pitkin metsänreunaa; katso, että myskihärkä on aina pohjoisessa.

Hän läheni ovea, pysähtyi siihen hetkisen epäröiden, hymyili ja kohautti olkapäitään. -- Jean de Gravois ihmettelee, ymmärtääkö Jan Thoreau? hän sanoi lähtien ulos.

Kun Cummins tuli kotiin, hän näki Janin poskien kuumeesta hehkuvan.

-- Tulimmainen vieköön tuo Gravoisin? hän mumisi.

-- Hän olla ollut veli minulle, Jan sanoi yksinkertaisesti. -- Minä rakastan häntä.

Toisena päivänä Jeanin lähdön jälkeen Jan nousi kuumeesta vapaana sängystään, ja iltapäivällä hän valjasti Cumminsin koirat. Viimeiset erämiehet olivat aamulla lähteneet, reet ja koirat olivat silloin vaipuneet syvälle lumisohjoon -- ja Jan seurasi yhtiön asiamiehen tasaisia reenjälkiä, joita myöten hän oli palannut Fort Churchilliin.

Nämä ladut veivät pitkin kalliota, missä hän oli taistellut lähetyssaarnaajan kanssa. Jan meni vuorelle. Siltä paikalta, missä hän oli käynyt käsiksi mieheen, hän seurasi jo melkein haihtuneita ranskalaisen ja hänen koiriensa jälkiä, kunnes hän saapui järvelle, ja silloin ymmärsi hän, että ranskalainen oli puhunut totta, sillä sieltä hän löysi lähetyssaarnaajan kuolleena makaamasta kasvot lumisohjoon puoliksi hautaantuneina.