Part 3

-- Lähetyssaarnaaja tulee Fort Churchillista puhumaan erämiehillemme, heidän kotiin saavuttuaan! Silloin hänet kastetaan!

Kuin kissa Jan hyökkäsi pystyyn, hänen silmänsä salamoivat, hänen pitkät, laihat sormensa puristautuivat nyrkkiin, koko hänen ruumiinsa vapisi.

-- Ei -- ei, lähetyssaarnaaja ei kastaa! hän huudahti. -- Hän tulee hyväksi ja rakastaa suurta Jumalaa -- mutta lähetyssaarnaaja ei saa kastaa häntä! Ei -- ei -- ei!

Kummastuneena Cummins kääntyi häneen päin. Jan Thoreau näytti kuin olisi menettänyt järkensä, pelottava kiihko raateli koko hänen olemustaan. Niin ketterä ja rohkea kuin Cummins olikin, hän astui tahtomattaankin askelen taaksepäin, ja itsepuolustusvaisto sai hänet kohottamaan kätensä ikään kuin vihollista torjuakseen.

Jan havaitsi nämä molemmat liikkeet, ja epätoivoisesti kirkaisten kätki hän kasvot käsiinsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli avannut oven ja kiitänyt ulos pimeyteen, Cumminsin ehtimättä sanaakaan äännähtää. Nopeana kuin salama hän näkyi juoksevan kohti metsänreunaa, ja Cummins huusi häntä -- mutta turhaan.

Janin aivot paloivat kuin tuli, ja hänen huuliltaan pääsi voihkaus toisensa perästä. Kiirehtien ja uupumatta hän juoksi eteenpäin, kunnes vaipui hangelle kaukana siitä paikasta, minne oli jättänyt John Cumminsin. Hänen silmissään paloi vielä sama kummallinen hehku, hänen sormensa ojentuivat ja puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan, ja hän mainitsi yhä uudelleen ja uudelleen hiljaa pikku Melissen nimeä.

Joka hetki kuvastui myrskyisissä tunteissa yhä selvemmin ja selvemmin se, mitä häipymättömästi oli painunut Jan Thoreaun aivoihin. Tämä taulu näytti ensin epämääräiseltä ja varjomaiselta, kalpeine, väräjävine piirteineen, mutta sitten se vähitellen selveni, ja hän näki silloin ensiksi eräiden naiskasvojen lempeät, suloiset ääripiirteet, ja sitten suuret, synkät, tummat silmät, samanlaiset kuin hänen omansakin -- ja näiden silmien edessä, jotka katselivat häntä valtaavalla rakkaudella, häipyi Janilta kaikki muu. Tuli sammui hänen silmistään, sormet höltyivät, ja hetkisen kuluttua hän kömpi vapisten hangesta ja palasi majalle.

Cummins ei tehnyt mitään kysymyksiä. Hän tarkkaili vuoteestaan Jania ja katseli äänettä, kuinka poika riisuutui ja meni makuulle, ja seuraavana aamuna hän oli unohtanut koko jutun. Kaikki käsin koskettamaton sisältää vain vähän viihdykettä yksinkertaisille ihmisille, jotka asuvat pohjoisen napapiirin seuduilla. Heidän elämänsä on yhtämittaista taistelua, heidän ilonsa on tuon taistelun onnistuminen. Sellainen yksinäisyydessä ja taistelussa oleminen suo vain vähän sijaa uteliaisuudelle. John Cumminsin luonto johti hänet siis unohtamaan kaiken tapahtuneen, niin kuin hän olisi unohtanut, jos vetokoira olisi juossut matkoihinsa ja palannut jälleen takaisin. Ja tapahtuneessa hän ei nähnyt mitään murhenäytelmää, ei sen oirettakaan.

Janin omituinen mielenliikutus ei enää uudistunut. Hän ei sanoin eikä töin enää osoittanut sellaisen jälkeäkään, ja koko asia tuntui unohtuneen.

Pikku Melissen kasvatus alkoi heti, leirin vielä ollessa tyhjänä. Se alkoi ensi sijassa Maballasta. Tämä tuijotti mykkänä ja hämillään kumpaankin olentoon, jotka kertoivat hänelle merkillisiä asioita lastenkasvatuksesta -- asioita, joista hän ei konsanaan ollut kuullut edes puhuttavan. Hänen äidinvaistonsa heräsi, mutta cree-heimon lujamielisyydellä hän salasi sen kokonaan.

Hänen nahanvärisillä kasvoillaan ei tapahtunut pienintäkään muutosta Cumminsin juhlallisesti selittäessä, että Melisselle oli tulossa hampaita. Hän istui jörönä ja katseli, kuinka nuo molemmat lattialle levitetyllä karhuntaljalla turhaan koettivat saada Melisseä käyttämään jalkojaan. Melissellä oli hyvin hauskaa, ja hän nautti siitä täysin siemauksin; päivien kuluessa ja leirin pysyessä autiona, Cummins ja Jan viettivät siten suuren osan aikaansa polvillaan. Heidän silmissään edistyi lapsi ihmeteltävästi. He näkivät pienokaisen ruumiillisesti kasvavan kummastuttavan joutuisasti, ja he näkivät lukemattomia jatkuvan henkisen kehityksen oireita. Hän oli ihastuksissaan saadessaan nyppiä Janin viulunkieltä, mikä oli ilmeinen merkki hänen soitannollisista lahjoistaan. Hänet saivat haltioituneeksi muotilehden kauniit kuvat. Miettivänä ja kysyvänä hän hypisteli niitä tai koetti syödäkin niitä, mikä oli kaikista merkeistä monimielisin.

Viikkoja vieri, ja Williams palasi etelän metsistä. Mukee seurasi häntä. Per-ee tuli takaisin eskimojen luota, melkein nälkään nääntyneenä, ja häneltä oli varastettu puolet koirista. Pohjoisesta, idästä, lännestä ja etelästä palasivat leirin turkiseläinten pyytäjät. Elämä alkoi uudelleen. Ilma muuttui lauhkeaksi, keskipäivän aurinko lämmitti. Suuren muutoksen päivät lähestyivät. Ja kun ne tulivat, oli Cumminsilla ja Janilla, ainoilla toimitusmiehen väestä, paikat polvissa.

6

Riemun päiviä

Eräänä iltapäivänä vähän sen jälkeen kun lumi oli alkanut sulaa, hyökkäsi pitkä valjakko villejä malemuti-koiria leirin hakkuupaikoille, ajajanaan muuan Athabaskan ranskankanadalainen. Villit huudot ja kymmenen metrin pituisen piiskan vinkuna ilmaisivat, että suuri muutos oli käsillä, että erämaa oli eloon heräämäisillään.

Koko leiri säntäsi vastaanottamaan tulijoita -- miehet ja koirat, pienet tummanruskeat lapset ja vieläpä Williamsin lihava ja veltto vaimokin. Muutaman sekunnin vallitsi hirveä melske, alkuasukkaat tappelivat, miehet huusivat ja ranskalainen ryntäsi joka puolelle ja antoi ruoskansiimojen armotta vinkua susikoirien kohdalla, jotka ympäröivät hänen raskaasti kuormitetun rekensä.

Kun järjestys oli osaksi palannut, ottivat Mukee ja Per-ee murisevat malemutit hoivaansa, ja erämies lähti Williamsin miesten ympäröimänä yhtiön konttoriin. Hän oli Jean de Gravois, Fort du Lac-maan tärkein mies, jonka kannatuksesta yhtiö maksoi hiukan. Että hän oli saanut hyvän saaliin, sen ymmärsivät lapsetkin hänen reessään olevien kääröjen suuruudesta ja hänen rehentelevästä käynnistään.

Gravois oli tavallisesti viimeisiä, jotka ilmestyivät erämaiden turkismetsästäjien vuosittain kokoontuessa. Hänen maineensa oli yhtä suuri kuin hänen kokonsa pieni. Hän oli tunnettu länteen päin aina Peace Riverissä ja itään Fort Churchillissa saakka. Hän tuli mielellään syöksyen leiriin jollain odottamattomalla ja huomattavalla tavalla, kun muut olivat siellä katselemassa, kadehtimassa ja ihmettelemässä. Hän oli lajissaan niitä harvoja, joissa ilmeni omakohtaista turhamaisuutta villien erehtymättömän viekkauden ohella. Kaikki pitivät Gravoisista, sillä hänellä oli ylväs sielu, ja hän oli rohkea kuin ilves; ja hän piti kaikista, itsestäänkin.

Hän selitti aikaista tuloaan ihan mutkattomasti kertomalla, että annettuaan malemuteilleen vapaapäivän hän aikoi lähteä Fort Churchilliin noutamaan itselleen vaimoa. Piiskaansa viuhauttaen hän vihjasi aikovansa tulla toiselle ja hauskemmalle käynnille juuri siihen aikaan, kun erämiehet olivat miehissä koolla.

Jan Thoreau kuunteli ja kohautti vähänväliä olkapäitään hänen kerskunnalleen. Ranskan-kanadalainen katseli häntä peräti hyväntahtoisena. Kumpikaan ei aavistanut, mitä osaa Jean de Gravois tulisi näyttelemään Janin elämässä.

Puoliverisen tulon jälkeen hetki hetkeltä kasvoi jännitys leirissä. Kuuteen kuukauteen he olivat saaneet ensi kerran pienen ja hurjan elämänlisän, oleskellessaan siellä suuren yksinäisyyden sydämessä. Ensimmäinen lumi oli täydellisesti erottanut sen maailmasta. Samaisen ensi lumen tultua alkoivat erämaan asukkaille saalistuspäivät. Aina kaukaisilla seuduilla saakka he puuhailivat ansoineen, piiloutuen rämeikköihin, syviin rotkoihin ja tiheisiin metsiin. Kuukausien kuluessa oli koottu turkiksia sekä lyhyinä päivinä että pitkinä öinä.

Näiden kuukausien aikana oli leirissä hiljaista. Elettiin ja hengitettiin, mutta siinä olikin kaikki. Elämä siellä oli Williamsille ja noille muutamille yhtiön palkkaamille henkilöille odotusta. Nyt oli muutos käsillä. Se oli heräävälle erämaalle kuin kevättuulahdus. Metsän asukkaat lähtivät liikkeelle. Pyydykset purettiin, metsästysmajat hylättiin ja vetokoirat valjastettiin. Samana päivänä, kun Jean de Gravois lähti Hudsoninlahdelle, saapuivat yhtiön tavarat Fort Churchillista -- seitsemän rekeä, eskimolaiskoirien vetäminä, kuorminaan jauhoja ja verkaa, viisikymmentä naulaa kuulia, ampumavaroja ja satoja muita tarpeita, joita piti vaihtaa turkiksiin, mitkä pian tulisivat näyttäytymään Lontoossa ja Pariisissa.

Vapisten Jan Thoreau juoksi ulos rekiä vastaan. Siellä oli seitsemän intiaania ja yksi valkoinen mies. Jan meni lähemmin tarkastamaan valkoista miestä. Hänellä oli kaksi pistoolikoteloa ja ase. Epäilemättä hän ei ollut lähetyssaarnaaja, vaan yhtiön asiamies, jonka tehtävänä oli yhtiön kalleuksien vartioiminen.

Jan kiiruhti takaisin majaan sydän täynnä hytisyttävää iloa.

-- Ei olla mikään lähetyssaarnaaja mukana, Melisse! hän huudahti riemuiten ja laskeutui iloiten polvilleen hänen viereensä. -- Sinä tulee hyvä ja kaunis, kuin hänkin, mutta sinua ei lähetyssaarnaaja kastaa. Hän ei olla tullut!

Hetkistä myöhemmin Cummins astui sisälle. Hänen toinen kätensä oli raadeltu ja vuoti verta.

-- Nuo eskimot ovat senkin vietäviä! hän murisi. -- Jos ne voisivat seisoa jaloillaan, ne söisivät meidän eläimemme nahkoinensa! Voitko auttaa minua?

Jan alkoi heti sitoa haavoittunutta kättä.

-- Haava ei olla syvä, hän sanoi, ja ylöspäin vilkaisematta lisäsi hän: -- Lähetyssaarnaaja ei olla tullut.

-- Ei, Cummins vastasi lyhyesti. -- Eikä postikaan. Hän tulee sen mukana.

Hän ei huomannut, että Janin sormet rupesivat äkkiä vapisemaan, eikä myöskään nähnyt pelästynyttä katsetta, joka pilkahti pojan alasluoduista silmistä. Jan lopetti sitomisen paljastamatta liikutustaan ja palasi Cumminsin kanssa yhtiön varastohuoneeseen.

Seuraavana päivänä saapui etelästä käsin kaksi chippewaa, valjakkonaan sekarotuisia koiria. Sitten ei Cumminsilta liiennyt paljonkaan aikaa Melissen hyväksi. Lumi suli nopeasti, ja auringon joka päivä lisääntyvä lämpö kiiruhti erämiehiä. Ensiksi saapui Mukeen väki läntisestä Barren Landsista, mukanaan suuret joukot myskihärän- ja peurannahkoja sekä kokonainen liuta leveäjalkaisia, pitkäkoipisia mackenzie-koiria, jotka vetivät kuin hevoset ja vinkuivat kuin piesty penikka, kun vetokoirat ja eskimokoirat ahdistivat niitä.

Idästä, lännestä ja etelästä suuntasivat nyt kaikki kulkunsa leiriin. Ennen kuin oli kolmea päivää kulunut yhtiön tavaroiden saapumisesta, oli joukko tappeluita, riitoja ja epäsopua tullut sen rauhan ja levon sijaan, missä Cumminsin vaimo oli kuollut. Koirat ja miehet kiljuivat ja kirkuivat. Puolisen sataa koiraa, jotka olivat melkein yhtä villejä kuin sudet -- niistä monet olivat syntyisinkin -- heittäytyivät äkkiä yhteen mylläkkään.

Koirat tappelivat lakkaamatta siitä asti kuin ensimmäiset eläimet saapuivat, päivänkoitosta päivän loppuun ja öisin nuotiotulien ympärillä. Sekä koirat että ihmiset kahakoivat alinomaa. Lumi oli veren tahraamaa, ja sen haju kiihotti susikoirien kiukkua. Puoli tusinaa purtiin kuoliaaksi joka vuorokausi. Ne, jotka kuolivat, olivat pääasiassa etelässä syntyneitä -- verikoiran, ison tanskalaisrodun ja lammaskoiran sekasikiöitä -- sekä noita onnettoman hitaita mackenzie-koiria.

Suuresta korkeudestaan katseli jättiläishonka tuota hurjaa elämää, joka oli tullut häpäisemään hänen vartioimaansa hautaa. Ja kuitenkin kaiken tämän epäsovun ja verisen taistelun ohessa vallitsi suuri, voimakas onni -- sydän löi kuohuen hetken ilosta, uusia ystävyysliittoja solmittiin, vanhoja vahvistettiin, tämä veljeys, joka kylmän, harmaan pohjolan taivaan alla pitää yhdessä kaiken, kävi yhä sydämellisemmäksi.

Metsästäjien kesken ei käyty mitään tappeluja; ei minkäänlaista vihaa ketään ihmistä kohtaan ilmaantunut ankarissa huudoissa, jotka säestivät piiskojen viuhinaa. Jos joku hudsoninkoira puri kuoliaaksi mackenzie-koiran, niin se asia koski vain koiria eikä niiden omistajia. He eivät riidelleet.

Eräänä päivänä ajoi kiukkuinen eskimokoira jättiläiskokoisen vetokoiran tuon suuren hongan alle ja tappoi sen siellä. Kun Cummins iltapäivällä tuli yhtiön varastohuoneesta, hän näki joukon miehiä paljain päin puuhaavan haudan ympärillä. Hän meni niin lähelle, että näki heidän rakentavan närtteistä aitausta sen ympärille, ja hän tunsi kurkkuaan kuristavan, kääntyessään majaa ja Melisseä kohti. Hän huomasi myös, ettei mitään nuotioita oltu tehty hänen vaimovainajansa muistolle pyhitetyn paikan läheisyyteen; ja yhä syvemmiksi ja leveämmiksi muuttuivat lumessa polut, jotka veivät hänen majalleen ja jota polkivat nuo villit metsäihmiset, tullessaan katsomaan pikku Melisseä.

Nämä olivat verrattoman ilon ja riemun päiviä niin pienokaiselle kuin yhtiöllekin. Maja oli puolillaan ihmeellisiä tavaroita, sillä kaikki kävijät antoivat Melisselle jotakin. Siellä oli jääkarhun hampaita, joita nuo pienet tummat miehet olivat vuorostaan saaneet rannikkoasukkailta; ihmeellisiä puuhun leikattuja epäjumalankuvia; turkiksien paloja, tuuheita ketunhäntiä, ilveksen käpäliä, kuivattuja hedelmiä, rintasokeria, satumaiseen hintaan ostettua varastohuoneesta, ja myskiä -- aina ja alinomaa myskiä -- Mukeen väeltä läntisistä seuduista.

Jan nautti siitä kunnioituksesta, jota siten omistettiin Melisselle. Se muodosti siteen hänen ja Cumminsin väen välille. Hän tunsi vetovoimaa heihin, ja hän seurusteli vapaammin heidän kanssaan ja hankki itselleen ystäviä.

7

Juhla

Jan ei ollut soittanut viulua sen jälkeen kuin Jean de Gravois tuli; mutta eräänä iltana hän viritti sen ja sanoi Melisselle:

-- Ne olleet hyvät sinulle, Melisseni. Minä antaa niille viulunsoittoa.

Leirissä oli suuri ilta -- se ilta, joka Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti on tunnettu peuranpaistojuhlan nimellä. Viikko oli kulunut, eikä nahkoja ollut paljon saatavissa. Yhtiön päiväkirjaan oli joka miehen hyväksi osansa asianmukaisesti merkitty, ja yhtiön varastohuoneeseen oli turkikset sopivasti ja hyvin niputettu. Kolme peuraa olivat Per-ee ja hänen metsästäjänsä tappaneet; ja kun Jan sinä iltana otti viulunsa seinältä, loimusi mahtava tuli ulkona, ja vartaissa, jotka olivat kuusi tuumaa läpimitaten, oli peuranruhoja paistumassa.

Ilma oli täynnä juhlan ääntä ja hajua. Läpi koirien murinan ja haukunnan kuuluivat metsäläisten äänet kohoavan hurjaan ylistykseen -- tänä ainoana päivänä he unohtivat sen hiljaisuuden, joka heitä erämaahan oli seurannut. Kimakat äänet kuuluivat mielettömänä kirkunana, voittaen tulen räiskeen ja rätinänkin. Peuransuolipiiskat vinkuivat ilmassa. Chippewat, creet, eskimot ja muut tungeskelivat punaisessa loisteessa. Toimitusmiehen väki huusi ja lauloi kuin hullut -- tämä oli näet yhtiön jokavuotinen juhla, jonka piti houkutella monia näistä samoista miehistä taas takaisin ensi metsästyskauden lopussa.

Suuren suuria laatikoita, täynnä valkoista leipää, oli asetettu tulen läheisyyteen, samoin tynnyri oikeata voita, joka oli kuljetettu kahdeksantuhatta kilometriä meritse tätä tilaisuutta varten ja oli nostettu kiväärilaatikon päälle. Jättiläiskokoinen vaskinen kahvikattila porisi ja höyrysi pienemmällä tulella.

Monet höyryt ja tuoksut, jotka täyttivät ilman, houkuttelivat koiratkin asettumaan isäntiensä odottavan piirin ulkopuolelle. Ne istuivat siinä kuola suussa ja louskutellen hampaitaan. Ja tätä kaikkea katselivat miljardit tähdet, ja revontulet leimusivat kalvakassa yössä, ja hiljalleen kohosi savu suoraan ylöspäin ja pohjoista kohti, kevään lähettämän eteläisen puuskan ajamana.

Jan raivasi itselleen tien läpi koiraketjun ja sisemmän miespiirin, kunnes tulenloiste kirkkaasti valaisi hänen kiiltävää tukkaansa ja tummia silmiään. Sitten hän istahti leipälaatikon reunalle ja alkoi soittaa.

Nyt hän ei soittanut Cumminsin ja pikku Melissen suloista soittoa, vaan hurjaa surunvoittoista sävelmää, jonka hän oli syystuulilta saanut. Juhlallisena, jylhän ihanana se vaimensi kaikki äänet ja kaikui yli räiskyvän tulen ja miesten ja koirien melskeen. Elämä yhtäkkiä ikään kuin hävisi hänen ympäriltään. Jan, joka istui pää alaspäin, ei nähnyt mitään -- ei nähnyt kummastusta, joka kuvastui noiden pienten tummien ihmisten kasvoista, heidän istuessaan siinä kyykkysillään, ei havainnut tuijottavaa hämmästystä silmissä, jotka ihmettelivät kaikkea tuota kummallista. Hän tiesi vain, että syvä hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja pian lauloi hänen viulunsa matalampaa ja vienompaa laulua, joka muuttui yhä hillitymmäksi ja hienommaksi, kunnes hän siirtyi eniten rakastamaansa -- siihen soittoon, joka täytti pikku majan Cumminsin vaimon kuollessa.

Äkkiä katkaisi äänettömyyden hiljainen valitus, melkein tuulen vinkunan kaltainen. Se kohosi miesjoukon takaa, ja pian kajahdutteli satakitainen äärettömän kolkko koirakuoro vastauksensa Jan Thoreaun soittoon. Janista se kuulosti elämän laululta. Sen ääretön kaihomielisyys tarttui hänenkin sieluunsa, ja tietämättään hänen äänensä kohosi ja laskeutui sen mukaan kuin eläinkuoron valituskin. Mutta toisista se oli jotakin, joka ennenkuulumattomana kävi yli heidän käsityskykynsä, salaperäinen ihme, joka täytti heidät vavistuksella heidän ollessaan soiton kummallisissa lumoissa.

Cummins näki muutoksen väessään ja ymmärsi sen merkityksen. Hän näki piirin sulloutuvan ahtaammaksi, ja jännittyneiden kasvojen kääntyvän soittajasta koirajoukkoon, joka istui takajaloillaan kuono taivasta kohti ja päästi ilmoille valitushuutojaan.

Äkkiä hän viritti hurjan laulun ja raivasi itselleen tien kyyristyneiden eskimoiden läpi Janin luo.

-- Taivaan tähden, älä soita enää tuota! hän huusi pojan korvaan. -- Soita jotain iloista!

Jan nosti päänsä kuin unesta. Heti hän huomasi soittonsa tekemän kummallisen vaikutuksen, ja hän kuljetti jousta viulun kielillä nopeasti ja rajusti ja alkoi kirkkaalla äänellä laulaa kaikille tuttua laulua.

Cummins yhtyi heti siihen, viittoi käsillään, hyppijä loikki tulenloisteella. Lumous oli poissa. Williams ja Mukee sekä yhtiön muut miehet lauloivat mukana; ja missä äsken hiljaisina seisoi kauhistuneita miehiä, vallitsi nyt korvia huumaava rähäkkä.

Koirat antoivat taas päänsä vaipua ja nuoleskelivat huuliaan, tuntiessaan houkuttelevia höyryjä. Huutaen Mukee ja kolme creetä syöksyivät tulen ääreen, pitkillä tangoilla varustettuina, ja peuroja mahtavilla vartailla käännettäessä ja niiden valuvan rasvan pihisten tippuessa liekkeihin muuttui miesten ja koirien jyreä kuoro ja Janin soitto yhä äänekkäämmäksi, niin että Cumminsin luja ääni kuulosti melskeessä vain kuiskaukselta.

Kolmas peura oli vartaassaan käännetty kahteen kertaan, ja Mukee ja hänen creensä odottivat nyt hiljaa. Silloin kajahti vuottelevasta joukosta viimeinen riemuhuuto ja sitten seurasi silmänräpäyksen hiljaisuus, jolloin Cummins juoksi leipälaatikolle ja huitoi hurjasti kädet pystyssä.

-- Nyt! hän huusi. -- Nyt!

Ja säihkyvin silmin Jan asettautui Cumminsin eteen, ja hänen viulustaan kaikui hurja sävelmä ja sai vielä hurjaäänisemmän ja hillittömämmän vastauksen.

-- Nyt! Cummins huusi taas.

Erämaan laulu, tunnettu aina Athabaskasta Hudsoninlahdelle asti, puhkesi ilmoille huikeana, pilviä tavottelevana innostuksena.

Cummins veti esiin revolverinsa ja laukaisi sen ilmaan.

-- Nyt! hän huusi.

Äänekkään kirkunan kestäessä, joka voitti laulun sanatkin, tempasivat Mukee ja hänen creensä vartaan syrjään, ja paistunut peura putosi lumeen. Jan vetäytyi takaisin ja katseli viulu kainalossa noita hurjia miehiä, jotka tulenvalossa välkkyvine veitsineen tungeskelivat esiin. Williams -- toimitusmies --, joka puhkui äänivarojensa ponnistelun jälkeen, tuli ja asettui hänen viereensä.

-- Taitaa luontua tappeluksi, vai mitä, Jan? Kerran minä näin tapeltavan tällaisessa paistojuhlassa.

-- Minä myös, sanoi Jan, joka ei ollut siirtänyt silmiään meluavasta joukosta.

-- Se tapahtui tuolla luoteisessa, Williams jatkoi, -- suuren orjamaan tuolla puolen.

-- Kaukana tuolla puolen, Jan sanoi ja nosti rauhallisena katseensa. -- Se tapahtui lähellä Isoa Karhua.

Toimitusmies tuijotti hämmästyneenä häneen.

-- Näitkö sinä sen!? hän huudahti.

Mutta Jan kääntyi selin, ikään kuin ei olisi mitään kuullut, ja meni ohi koirien ripustamaan kalliin viulunsa majan seinälle. Toimitusmiehen sanat olivat hänessä herättäneet eloon syviä muistoja, ja ensi kerran leiriin tulonsa jälkeen hän ei sanonut Melisselle sanaakaan, vaikka pienokainen oli valveilla ja kuten tavallisesti mitä parhaimmalla tuulella.

Entinen Jan Thoreau ei nyt palannutkaan takaisin suuren tulen ympärillä vietettävään juhlaan. Pitkä metsästyspuukko välkkyen pään päällä hän hyökkäsi peuran ympärillä olevien joukkoon, tungeskellen ja tyrkkien toisia, ja hänen äänensä kohosi kimeäksi kirkunaksi, kun hän työntyi tulen ääreen. Cummins oli polvillaan suuren paistin vieressä, hihat käärittyinä ja kädet rasvassa, ja nähdessään Janin hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan. Jan Thoreaun ääni ei tuntunut naurulta eikä laululta. Siinä värähteli kumma hurjuus, joka oli kolkompaa kuin puoliverisen hurjin huuto, ja hänen silmänsä oikein paloivat, kun ne hetkisen tarkkailivat Cumminsia.

Aivan hänen takanaan seisoi Williams. Kun Jan näki hänet hän laski puukkonsa niin nopeasti, että toimitusmies pelästyksissään vetäytyi askelen taaksepäin. Silloin Jan ryntäsi hänen luokseen.

-- Te olette taistellut Ison Karhun luona! hän kiljaisi kiivaasti. Kenen puolesta olette tapellut Ison Karhun luona?

Toimitusmies oli vaiti, ja hänen hauislihaksensa terästyivät, kun hän näki Janin kasvojen hurjan ilmeen. Äkkiä hän tarttui pojan ranteeseen. Jan ei yrittänytkään päästä irti.

-- Kenen puolesta te tapellut? hän kirkaisi taas. -- Kenen puolesta te tapellut Ison Karhun luona?

-- Me yritimme tappaa erään miehen, mutta hän pääsi pakoon, Williams sanoi niin hiljaa, ettei kukaan muu paitsi Jan kuullut sitä. -- Se oli... -- Toimitusmies vaikeni.

-- Lähetyssaarnaaja! Jan läähätti.

Pojan silmissä palanut hurja tuli häipyi, hänen tuijottaessaan Williamsiin, ja hellä ilme, joka niistä sen sijaan loisti, sai toimitusmiehen irrottamaan kätensä pojan ranteista.

-- Niin, lähetyssaarnaaja.

Jan vetäytyi pois. Hän vältti kohtaamasta Cumminsin silmiä, raivatessaan tietä läpi miesjoukon. Alettiin uudestaan laulaa, kun Mukee ja hänen creensä tempasivat alas toisen peuran, mutta poika ei nyt kiinnittänyt siihen lainkaan huomiotaan. Hän pisti veitsen tuppeen ja juoksi -- juoksi kiireesti läpi koiraparven, joka murisi ja tappeli niille heitetyistä paloista; ohi Maballan, joka katseli hurjaa juhlaa, Melissen luo pikku majaan.

Täällä hän laskeutui polvilleen, ja ensi kerran hän otti lapsen käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, tuuditteli sitä edestakaisin ja sammalsi nyyhkyttäviä sanoja, joita lapsi ei ymmärtänyt.

-- Ja kun minä löytää hänet ja tappaa hänet, minä tulla takaisin sinun luo, enkelini, hän kuiskasi. -- Ja silloin rakastaa sinä Jan Thoreau, sen tähden hän vuodattanut lähetyssaarnaajan veren!

Hän laski pienokaisen takaisin vuoteelle, suuteli tätä taas, otti viulunsa seinältä ja meni ovelle.

8

Taistelu päivänkoitteessa

Hetkisen Jan seisoi selin Melisseen, katsellen suuren tulen ympärillä vietettävää juhlaa. Kolmas peura otettiin alas vartaaltaan, ja koko koiraliuta heittäytyi molempien muiden luurangonjäännösten kimppuun.

Jan päästi voimakkaan henkäyksen, kun samalla kuului äänekäs kiljahdus, ja purrun koiran uikutus kohosi silmänräpäykseksi yli muiden äänien. Puuttui vain, että toinen kuva hänen aivoissaan olisi täydentynyt -- kuva, joka oli iäksi syöpynyt niihin ja jota hän nyt koetti karkottaa seisoessaan tuossa ovella. Hän odotti melkein, että se tulisi -- heikon poikaäänen kimakka huuto, hetkiseksi haudan hiljaisuus ja sitten sähähdetty kostonuhkaus -- ja lopuksi taistelu!

Kummallisen nopeasti muodosti hänen kiihtynyt mielensä entisen näyttämön kuvaksi tämän nykyisen kohtalon. Hän kuuli taas huudon, joka oli _häneltä_ päässyt; näki kuin unessa miesten vimmatun hyökkäyksen ja puukkojen välkkeen; ja sitten paikalta, missä hän makasi runnneltuna ja verissään lumessa, pitkän laihan nopsajalkaisten vetäjien valjakon, joka hurjaa kyytiä vei pois sitä miestä, jonka henkeä puukot olivat tavoitelleet.