Part 2

Sitten he kantoivat hänet aivan metsän reunaan raivatulle paikalle; ja jättiläismäisen hongan juurelle, joka kohosi kuin vartija pilviä kohti, he laskivat hänet jäätyneeseen maahan. Huohottaen Williams luki muutamasta vanhan Raamatun irtireväistystä lehdestä, ja raa'at miehet, jotka seisoivat hänen ympärillään, painoivat päänsä rintaansa vasten, ja ankarat nyyhkytykset pudistelivat heidän voimakkaita ruumiitaan.

Lakattuaan lukemasta hän ojensi pitkät käsivartensa yli pään ja huusi väräjävällä äänellä:

-- Pitäköön suuri Jumala Cumminsin vaimon!

Hautaa umpeen luotaessa kuului metsänreunasta vienoja, hillittyjä säveliä -- ne lähtivät Jan Thoreaun viulusta. Ei yksikään ihminen maailmassa olisi voinut sanoa, mitä hän soitti, sillä siinä oli Janin sielua -- siinä soitossa -- välillä hurjaa ja välillä vienoa, siinä oli jotain kummallista perinnäistä suloutta, joka oli tullut osalliseksi siitä kuvasta, mikä hänen sykkivään sydämeensä oli kätkettynä.

Hän soitti, kunnes vain korkea mänty ja John Cummins olivat jäljellä yksinäisen haudan ääressä. Kun hän lopetti, mies astui hänen luokseen, ja sitten menivät he yhdessä pikku majaan, missä nainen oli elänyt.

Majassa oli nyt jotain uutta -- pieni valkoinen elävä olento, jota muuan intiaaninainen hoiti. Poika seisoi Cumminsin vieressä, katsellen sitä ja vapisten.

-- Oi, hän kuiskasi, ja hänen suuret silmänsä hehkuivat. -- Se ole pikku valkoinen enkeli!

-- Se on pikku Melisse, mies vastasi.

Ja hän lankesi polvilleen, painaen surulliset kasvonsa tuohon uuteen elämään aivan kiinni, uuteen elämään, mikä tulisi saamaan hänen paikkansa, joka äsken oli mennyt pois. Jan tunsi mielialansa kovin kummalliseksi, ja hänkin laskeutui polvilleen John Cumminsin viereen -- se oli lapsen ensimmäistä rukousta.

Tästä hetkestä alkaen, jolloin he majassa ensi kerran polvistuivat pikku olennon ääreen, liittyivät Jan Thoreau ja John Cummins toisiinsa siteillä, joita olisi kenenkään ihmisen ollut vaikea katkaista. Seisottuaan useampia minuutteja ja katseltuaan pikku Melisseä, Jan katsahti Cumminsin kasvoihin ja kuiskasi hiljaa sen sanan, joka creen kielellä merkitsee isä.

Tämä oli hänen ensimmäinen vetoamisensa pikku Melissen puolesta.

Hänen uudestaan katsahtaessaan lapseen, tämä sätkytteli ja potki samalla tavoin kuin hän oli nähnyt sudenpoikasten teutaroivan, ennen kuin ne saavat silmät. Hänen kauniit silmänsä säteilivät. Varovasti kuin olisi ollut tekemisissä hehkuvan raudan kanssa hän ojensi laihan kätensä, ja kun hänen sormensa äkkiä kosketti jotain pehmeää ja lämmintä, hän veti sen nopeasti takaisin, ikään kuin häntä olisi polttanut.

Kun Jan illalla otti viulunsa mennäkseen Mukeen majaan, Cummins laski molemmat suuret kätensä pojan olkapäille ja sanoi:

-- Jan, kuka sinä olet ja mistä sinä tulet?

Jan ojensi kätensä ja heilutti sitä pohjoista kohti.

-- Jan Thoreau, hän vastasi yksinkertaisesti. -- Tämä olee minun viulu. Me tulimme yhdessä läpi suuren lumen.

Cummins tuijotti kuin hän olisi nähnyt ihmeellisen taulun pojan silmissä. Hän irrotti kätensä ja meni ovelle. Kun he yksinään seisoivat ulkopuolella, hän osoitti tähtiä ja unimaista, hopeanhohtoista harsoa, jonka äsken kohonneet revontulet heittivät pohjolan taivaalle.

-- Sano minulle vielä, mistä sinä tulet, Jan!

Ilman epäilystä näytti poika pohjoista kohti.

-- Me olemme viikon nähneet nälkää paksussa lumessa. Minun viulu olee pitänyt sudet iltasin kaukana.

-- Kuulepas, Jan, etkö tullut tuolta tai tuolta tai tuolta?

Cummins kääntyi hitaasti ensin itään ja Hudsoninlahtea kohti, sitten etelään ja viimein länteen päin. Enemmän kuin tavallista uteliaisuutta oli hänen jännittyneessä ilmeessään, kun hän uudelleen kysyen katseli Jan Thoreauta.

Poika kohautti olkapäitään, ja hänen silmänsä säihkyivät.

-- Ei olee valhetta, että Jan Thoreau ja hänen viulu olevat tulleet läpi paksun lumen, hän vastasi hiljaa. -- Se ei olee valhetta.

John Cumminsin kosketuksessa oli nyt jotain enemmän kuin ystävällisyyttä. Vaikkei Jan voinutkaan ymmärtää sitä, hän meni Cumminsin mukana majaan. Tämän silmät ilmaisivat enemmän kuin ystävyyttä hänen taas laskiessaan kätensä pojan olkapäille; Jan ei voinut käsittää tätäkään.

-- Täällä on hyvää tilaa -- nyt, Cummins sanoi kolkolla äänellä. -- Tahdotko jäädä pikku Melissen ja minun luokse?

-- Pikku Melissen luo! poika toisti huoahtaen. Vaieten hän riensi pikku vuoteen ääreen ja laskeutui siihen polvilleen, laihat hartiat etukumarassa, pitkät, mustat hiukset kiiltäen lampunvalossa, ja melkein ilosta nyyhkien. -- Minä -- minä -- pysyy pienen valkoisen enkelin luona iäksi! hän kuiskasi. Selvästikin hänen sanansa olivat aiotut vain lapsen kuultavaksi. -- Jan Thoreau jää -- ja täällä myös olee viulu! Sen antaa minä teille -- ja soittoni!

Ja samalla hän asetti kalliin viulunsa poikittain pienokaisen vuoteelle.

4

Pulma

Seuraavina päivinä tapahtui yhtä ja toista sellaista, mitä ei Jan voinut eikä yrittänytkään ymmärtää. Hän ei puhunut paljoa, ei edes Cumminsille. Hän kuunteli sen sijaan ja antoi silmiensä vastata, tai vastasi kummallisilla olkapäiden kohautuksilla, jotka saivat hänen hiuksensa epäjärjestykseen.

Noille leirin harvoille yksinkertaisille sieluille hän toi tuntemattomasta erämaasta mukanaan enemmän kuin nälkään nääntyneen ruumiinsa, ja siinä oli syy kaikkeen siihen, mitä hän ei voinut ymmärtää.

Ei kukaan ihminen saanut hänestä tietää enempää kuin Cumminskaan. Edes Mukeelle hän ei kertonut muuta kuin saman yksinkertaisen tarinan. Hän selitti aina, että hän tuli pohjoisesta päin -- siis Barren Landsista; ja Barren Lands merkitsi kuolemaa. Kenenkään ei ollut onnistunut milloinkaan tulla sen kautta, niin kuin Jan; ja toisenlaisessa tilanteessa ja muissa olosuhteissa olisi Cummins ja hänen väkensä luullut hänen olevan järjiltään.

Mutta toisetkin olivat kuulleet tuon kummallisen, vienon soiton, joka vaimon kuolinyönä oli tunkeutunut metsän syvyydestä, ja ihmeellisiä ajatuksia oli herännyt heissä, niin kuin Cumminsissakin. He tunsivat vain nimeksi Jumalaa sellaisena kuin Jumalasta saarnataan; mutta muulla tavoin he tiesivät Hänestä paljon. He tiesivät, että Jan Thoreau oli tullut enkelien lähettiläänä, että naisen sielu oli kiitänyt häntä vastaan, ja että hän tyynesti oli päästänyt viimeisen hengenvetonsa Cumminsin rinnoilla, pojan soittaessa. Poika tuli siis laihoine, tunteellisine kasvoineen ja suurine kauniine silmineen olemaan osa siitä, mitä nainen oli heille rakastettavaa jättänyt. Osana hänestä he pitivätkin häntä, kyselemättä sen lähemmin, kuka hän oli tai mistä hän tuli.

Tavallaan poika korvasikin häntä. Nainen oli tuonut muassaan jotain uutta ja suloista heidän yksitoikkoiseen, ikävään elämäänsä, ja hänkin toi muassaan jotain uutta ja suloista -- viulunsoittonsa. Hän soitti heille iltaisin toimitusmiehen konttorissa; ja näissä tilaisuuksissa he tunsivat, että Cumminsin vaimo oli heitä aivan lähellä ja että hän puhui heille Jan Thoreaun viulun kautta.

Soitto oli sellaista, mikä jo aikoja sitten oli hävinnyt heidän elämästään. Muutamat eivät olleet sitä milloinkaan kuulleet. Vuosia taaksepäin oli Williams joutunut leiriin, jossa oli hanuri. Cummins oli kuullut soittoa, enemmän kuin kaksi vuotta takaperin käydessään sivistyneissä seuduissa noutamassa vaimoaan. Muille se oli salaperäistä loihtua, joka liikutti heitä sielunsa sisintä myöten ja ilmaisi heille monenlaista, mikä oli kauan ollut kätkettynä menneisyyden tomuun.

Nämä toimitusmiehen konttorissa vietetyt tunnit olivat oikeita riemunhetkiä Janille. Kun hän istui laatikolla, selkä seinää vasten, pää taaksepäin taivutettuna, mustat silmät loistaen, pitkien hiusten suodessa hänen kasvoilleen puolijylhän kauneuden, hän oli noista tuimista miehistä enemmän kuin kuningas. He kuuntelivat liikkumattomina ja äänettöminä; eikä hänen lopettaessaan kuulunut hiiskahdustakaan, ennen kuin hän oli käärinyt viulunsa karhunnahkaan ja palannut John Cumminsin ja pikku Melissen luo. Jan ymmärsi äänettömyyden ja piti sen sinä, miksi se oli aiottu.

Mutta pikku majan kuulijakunnasta Jan halusi eniten saada olla yksin pikku Melissen kanssa. Kun kevät saapui ja metsästysaika lähestyi, ja koko erämaassa sadoin kilometrin ympäri leiriä kulki ristiin rastiin eri heimojen turkismetsästäjiä, saattoi Cummins olla poissa päiväkausia yhteen menoon, tehdäkseen yhtiön lukuun uusia sitoumuksia ja kauppoja tulevia turkismarkkinoita varten.

Tänä vuonna oli kovaa kilpailua, sillä Revillonit -- yhtiön ranskalaiset kilpailijat -- olivat asettaneet leirinsä kolmesataa kilometriä länteen päin, ja huhu levisi, että he aikoivat antaa kuusikymmentä naulaa jauhoja yhtiön tarjoamien neljänkymmenen asemesta, ja neljä jalkaa verkaa kolmen sijasta. Nyt piti Williamsin ja hänen väkensä toimia vireästi, ja toimitusmies itse syöksyi erämaahan. Mukee -- puoliverinen -- kiersi heimolaistensa keskuudessa pitkin koko uudisasutuksen rajaa ja kiihotti heitä kaunopuheisuudellaan -- uusilla lupauksilla ja ankarasti tuomiten lännen tungettelijoita. Vanha Per-ee, jolla oli hieman eskimoverta suonissaan, meni rohkeasti koirineen tapaamaan kaukaisesta pohjolasta tulevaa pientä tummaa kansaa, joka saapui etsimään kettuja ja nälkäisiä jääkarhuja, kun nämä olivat ajelehtivilla jäälautoilla kulkeutuneet omasta maailmastaan. Nuori Williams, toimitusmiehen poika, seurasi Cumminsia, ja muut yhtiön miehet lähtivät etelään ja itään.

Leiri jäi autioksi ja elottomaksi. Kylmilleen jääneiden majojen ikkunat olivat paksun jään peitossa. Toimitusmiehen konttorissa oli myös kaikki hiljaista ja kuollutta. Koirat olivat poissa, ja sudet ja ilvekset uskalsivat joka yö tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tässä yksinäisyydessä pysyttelivät harvat puoliveriset ja intiaanilapset huoneessa, ja Williamsin lihava ja laiska chippeway-vaimo piti yhtiön varastohuonetta tiukasti salvassa.

Tässä hiljaisuudessa ja elottomuudessa Jan Thoreau tunsi uutta ja alati kasvavaa onnea. Hänestä oli elävä ääni jotain ankaraa ja viiltävää; lepo -- unen kuollut, sykkimätön lepo -- tuntui hänestä ihanalta. Silloin hän unelmoi, ja silloin hänen sormensa tekivät viululla uusia havaintoja.

Hän lähetti usein Maballan -- intiaaninaisen, joka hoiti Melisseä -- juttelemaan Williamsin vaimon kanssa, niin että hän sai olla yksinään lapsen kanssa. Tällöin, kun ovi oli suljettu muulta maailmalta, siinä olikin toinen Jan Thoreau kyyrysillään polvistuneena pienokaisen vuoteen ääreen. Silloin hänen kasvoillaan hehkui suuri, kalvava kiihko, jonka hän muulloin salasi. Hänen kauniit silmänsä säihkyivät, hän kuiskaili ja rupatteli pienokaisen kanssa, hyräili ja soitti hiljaa viuluaan ja painoi päänsä niin alas, että tämä pienillä kätösillään saattoi koskettaa hänen hiuksiaan.

-- Ah, sinä pieni valkoinen suloenkeli! hän saattoi huudahtaa pienokaisen tukistellessa häntä. -- Minä rakastaa sinua niin -- minä rakastaa sinua ja jää ainiaaksi tänne soittamaan sinulle! Oi, Jumalani, sinusta tulee suuri, kaunis, valkoinen enkeli, hänen kaltainen!

Hän saattoi nauraa ja soperrella ja jokeltaa kuin äiti, sillä tällöin oli Jan Thoreaun kieli yhtä kaunopuheinen kuin hänen viulunsakin.

Välillä Melisse kuunteli ikään kuin olisi ymmärtänyt ne ihmeelliset asiat, joista poika puhui hänelle. Pienokaisen oli tapana maata selällään, häntä katsellen, pienillä punaisilla kätösillään puristaen lujasti jousta tai peukalo suussa. Ja mitä kauemmin hän näin makasi ja yhä katseli poikaan, sitä enemmän tämä vakuuttui, että lapsonen ymmärsi häntä; hänen äänensä muuttui lempeäksi ja matalaksi, ja hänen silmänsä saivat hellän ilmeen, kun hän kertoi pienokaiselle asioita, joiden kuulemisesta John Cummins olisi antanut paljon.

-- Jokin päivä sinä ymmärtää, minkätähden tämä olee tapahtunut, suloinen Melisse, hän kuiski ja nojautui hänen ylitseen, niin että pienokainen oli vähällä pistää häntä silmään. -- Silloin rakastaa sinä Jan Thoreau!

Toisin ajoin ei Jan puhunut, vaan pikku Melisse hänelle; ja silloin hän oli onnellisempi. Kun pienokainen sätkytteli ja potki ja päästi kummallisia ääniä, hän saattoi istua hiljaa ja katsella häntä yhtä ylpeästi ja onnekkaasti kuin naarasilves poikastensa ensimmäisiä kömpelöitä kuperkeikkoja.

Kun Melisse kerran nousi hetkiseksi pystyyn ja nauraen ja kuherrellen puoleksi ojensi käsivarsiaan häntä kohti, häneltä pääsi riemuhuuto; hän painoi kasvonsa lapsen kasvoja vasten ja teki sellaista, mitä ei milloinkaan ennen ollut uskaltanut -- suuteli häntä. Tästä pienokainen kuitenkin pelästyi ja alkoi huutaa niin, että Jan aivan suunniltaan säikähtyneenä hyökkäsi hakemaan Maballaa. Sitten kesti kauan, ennen kuin Jan taas uskalsi suudella häntä.

Ollessaan nämä kaksi viikkoa yksinään leirissä, Jan pääsi selville siitä suuresta pulmasta, jonka hän ja John Cummins olivat saaneet ratkaistavakseen. Toisen viikon viimeisinä päivinä hän vietti aikansa suureksi osaksi kuljeskelemalla metsänreunassa, etsien peuroja, jotta olisi ollut kylliksi lihaa koirille ja miehille näiden kotiin saapuessa. Eräänä iltapäivänä hän tuli aikaisin kotiin, himmeän auringon vielä ollessa ylhäällä, ja hänellä oli mukanaan myskihärän lihat. Kun hän hinteline vartaloineen saapui metsänreunaan, taakan painosta melkein kaksinkerroin taipuneena, kohtasi häntä pienellä hakkuupaikalla kauhea näky.

Polvillaan heidän majansa edessä pyöritteli Maballa innokkaasti puolialastonta pikku Melisseä pehmeässä lumikinoksessa -- siten, niin kuin hän täydellisesti ja lujasti uskoi, uskollisesti ja omantunnontarkasti täyttäen velvollisuutensa. Kirkaisten Jan heitti taakkansa luotaan ja hyökkäsi häntä kohti kuin peto.

-- Taivas -- te tappaa -- tappaa pikku Melisseä! hän kirkui ja tempasi itselleen paleltuneen lapsen. -- Jumala -- hän ei olla villi -- hän olee sivistynyt -- sivistynyt!

Ja hän hyökkäsi majaan lapsonen sylissään, purkaen kokonaisen sadattelutulvan hämmästyneelle ja pelästyneelle Maballalle.

Jan jätti myskihärän jäännökset susille ja ketuille. Hän astui hankeen ja löysi puolitusinaa muita lumivakoja, joissa avuton Melisse oli ottanut jääkylmiä kylpyjään. Hän rupesi nyt pitämään Maballaa silmällä, tuntien uutta, kasvavaa kauhua, ja ainakin viisikymmentä kertaa päivässä sanoi hän tälle:

-- Melisse ei olla villi! Hän olee sivistynyt -- samoin kuin hänkin! -- Ja samalla hän viittasi jättiläishongan alle kaivettuun yksinäiseen hautaan.

Viimein asia selvisi Maballalle. Melisseä ei saanut ottaa ulos ja kieritellä lumessa; hän siis otti lunta sisälle ja hankasi sillä Melisseä!

Kun Jan huomasi tämän, hänen kielensä kääntyi niin kauheisiin äännähdyksiin, ja hänen kasvonsa vääntyivät niin julmiksi, että Maballa alkoi ymmärtää lumen olevan kerrassaan kiellettyä -- sekä sisällä että ulkona -- pikku Melissen ruumiillisessa kehittämisessä.

Tämä oli pulman alku, ja se kasvoi ja esiintyi koko tavattomassa tärkeydessään päivää ennen Cumminsin palaamista erämaasta.

Viikon ajan oli Maballa lasketellut hämäriä viittauksia jostain kummallisesta, jota hän ja toimitusmiehen puoliverinen vaimo puuhasivat pienokaiselle. Vilaukselta Jan näki monen kerran jonkun oudon pukineen, täynnä helmiä ja koreita nauhoja, joitten sanottiin tuottavan pikku Melisselle ääretöntä iloa. Päivää ennen Cumminsin saapumista Jan tuli sisään -- hän oli ollut ulkona metsässä ja hakannut puita -- ja meni suoraan kehdolle. Se oli tyhjä. Maballa oli poissa.

Äkillinen pelko säväytti häntä läpikotaisin, ja hän hyökkäsi takaisin majan ovelle, valmiina huutamaan intiaaninaisen nimeä.

Muuan ääni sai hänet kuitenkin pysähtymään -- Jan Thoreausta suloisin, vienoin ääni maailmassa -- ja hän pyörähti kuin kissa. Melisse hymyili ja antoi kummallisia, ystävällisiä pikku merkkejä pöydältä. Siellä seisoi hän suorana, puserrettuna jonkinlaiseen ruumisarkun muotoiseen koteloon, mistä vain pienet valkoiset kasvot pistivät esiin, ja Jan ymmärsi, että tämä oli Maballan yllätys. Melisse villilapsen selkäkopassa!

-- Melisse, minä sanoo sinulle, ei sinä olla villi! hän huusi ja juoksi pöydän luo. -- Sinun pitää olla sivistynyt! Sinä ei saa olla kuin villi lapsi -- ei vaikka kaksikymmentätuhatta paholaista tulee ottaa Jan Thoreaun!

Ja samalla päästi hän pienokaisen vankeudestaan, heitti Maballan käsien työt ulos hangelle ja odotti kärsimättömästi John Cumminsin paluuta.

5

Rakkauden neuvotteluja

Cummins palasi seuraavana päivänä -- ei sen vuoksi, että hänen työnsä villien erämiesten keskuudessa etelässä olisi suoritettu loppuun, vaan hän oli loukkaantunut pudotessaan liukkaalta kallionkielekkeeltä. Kun Jan, joka oli metsässä halonhakkuussa, näki valjakon kiitäen tulevan ja pysähtyvän pikku majan eteen ja vieraan creen puoliksi kantavan vahingoittunutta miestä sisälle, hän riensi yli uudisasutuksen, rinnassaan kolkko tuskantunne.

Mitä hän näki oven avattuaan, rauhoitti kuitenkin häntä. Cummins oli polvillaan kehdon ääressä, voimakkaat hartiat etukumarassa, ja Melisse lausui hänet tervetulleeksi koko äänivarastollaan. Cumminsin luuvamma ei ollut paha; ja kun asianlaita oli niin, Jan piti sitä kaitselmuksen vartavasten lähettämänä. Uudet ajatukset, jotka olivat hänessä saaneet jalansijaa, tuottivat näet hänelle suurta huolta.

Niin pian kuin Maballa oli lähetetty toimitusmiehen vaimon luo, Jan kevensi sydäntään. Ilmeikkäillä kädenliikkeillä hän kertoi, mitä oli tapahtunut. Cummins nilkutti ovelle katsomaan lumeen urautuneita vakoja ja palasi sitten pöydän luo, Janin eloisin liikkein kuvaillessa, missä tamineissa hän oli tavannut pikku Melissen.

-- Hän olee sivistynyt! Jan lopetti lujasti. -- Hän ei olla intiaanilapsi! Hänen pitää olla samanlainen kuin hänkin!

Hänen silmänsä säteilivät, ja Cummins tunsi itsensä liikuttuneeksi, katsoessaan niihin ja ymmärtäessään, mitä poika tarkoitti. -- Maballa tekee intiaanilapsi Melissestä. Hän kasvaa -- ei tietää mitään -- olee kuin intiaanilapsi -- puhuu kuin intiaanilapsi.

Janin tunne valtasi hänen kielensä. Kiiltävä tukka valui hänen kasvoilleen, kun hän huolissaan nojautui Cumminsia kohti, ja Cummins tuijotti vuorostaan sanattomaksi kummastuneena tuon vaikean pulman eloisaan sätkimiseen ja teuhaamiseen.

-- Eikö hän olla sivistynyt? Jan kysyi ihastuneena ja kumartui pienokaisen puoleen. -- Ah, sinä suloinen, herttainen Melisse!

-- Niin, hänestä täytyy tulla hänen kaltaisensa, Jan -- yhtä hyvä ja yhtä suloinen ja yhtä kaunis, Cummins keskeytti hänet lempeästi.

Puoliksi tukahdutettu nyyhkytys pääsi häneltä, kun hän linkutti takaisin omalle vuoteelleen ja jätti Janin leikkimään pienokaisen kanssa.

Illalla, himmeässä, hehkuvassa öljylampun valossa ryhtyivät Jan Thoreau ja John Cummins juhlallisesti pohtimaan sitä suurta pulmaa, joka äkkiä oli tullut heidän elämäänsä. Näistä molemmista siihen ei liittynyt mitään leikillisyyden käsitettä, sillä heidän haltuunsa oli uskottu jotain, jota varten Jumala ei ollut heitä luonut. Jos nainen olisi ollut siinä, hän olisi nauranut heille ja kymmenellä sanalla ilmoittanut heille kaikki salaisuudet, joita maailmassa on kätkettynä äidin ja lapsen välille, mutta kun hän oli heidät jättänyt, hän oli heille antanut jotain, joka oli elämää, hänen kaltaistaan, ja kuitenkin salaperäistä.

Jos kohtalo olisi suonut Maballan Melissen äidiksi, siitä ei milloinkaan olisi muodostunut mitään salaperäistä. Hän olisi kehittynyt yhtä luonnollisesti kuin suden tai ilveksen pentu, villin maailman villiolennoksi; hän olisi lumikylvyissä tullut lihavaksi ja tukevaksi; villien selkäkopassa suoraksi kuin nuoli, vireäksi ja luonnolliseksi olennoksi yksinäisyydessään, johon sukupolvet ja vuosisadat olisivat antaneet hänelle syntymäoikeuden. Mutta Melisse oli äitinsä kaltainen. Nuo molemmat, jotka viittoivat hänen tulevaisuuttaan, uneksivat hänestä tulevaksi tämän äidin kuvan. Tämä unelma loi lohtua Cumminsin sydämeen, kun hänen vaimonsa kuoli. Se loihti onnellisia ajatuksia Janin rintaan. Mutta se päättyi kovaan iskuun, kun Maballa toi ympäristönsä keinoja heidän henkisten toiveidensa näköpiiriin.

Cumminsin tietämän mukaan valkoista naista ei ollut lähempänä kuin Fort Churchillissa, kolmensadan kilometrin päässä. Koko tällä alueella hän ei tuntenut enempää kuin kaksi puhtaasti valkoista miestä; ne olivat Williams ja hän itse. Pikku Melisse hupeni auttamattomasti villeyden maailmaan -- rehellisen, ylvään, suurenmoisen villiyden, mutta villiyden silti --, ja ajatus siitä löi pelon ja pahojen aavistusten varjoja näiden molempien yli, joitten elämänradalle pulma äskettäin oli sattunut.

Myöhään yöhön, Melissen nukkuessa, he neuvottelivat vakavasti asiasta; ja mitä enemmän he neuvottelivat, sitä suurempana kajasti pulma heidän edessään. Cummins kuvitteli mielessään jo alkavansa nähdä Melissessä muutoksen merkkejä. Hän oli aivan mielettömästi ihastunut niihin koristeihin, joita Maballa antoi hänelle, ja se oli villiintymisen merkki. Hän piti siitä, että sai ylleen intiaanien selkäkopan, mikä samoin oli merkki siitä; eikä hän ollut lumikylvystä kuollut -- siinä lisänäyte.

Niin pitkälle taaksepäin kuin Cummins saattoi muistaa, hän ei milloinkaan ollut joutunut tekemisiin valkoisen pienokaisen kanssa. Jan oli yhtä tietämätön; he päättivät kuitenkin ryhtyä heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin. Maballaa piti huolellisesti pitää silmällä ja hillitä. He molemmat -- John Cummins ja Jan Thoreau -- halusivat tehdä pienokaisesta hänen kaltaisensa, joka uinui jättiläishongan alla.

-- Hän olee sivistynyt, Jan sanoi lopuksi, -- meidän olee pakko säilyttää hänet sivistyneenä!

Cummins laski totisena sormillaan. Pikku Melisse oli nyt neljän kuukauden ja kahdeksantoista päivän vanha.

-- Huomenna teemme hänelle sellaiset lastenvaunut kuin etelässäkin käytetään. Häntä ei saa kantaa kopassa!

-- Ja minä opettaa hänelle soittoa, Jan kuiskasi säihkyvin silmin. -- Se kuuluu sivistyneiden tapaan!

Äkkiä Cumminsin kasvot kirkastuivat, ja hän osoitti rievulla peitettyä laatikkoa, joka oli huoneen nurkassa.

-- Tuolla on kirjoja -- hänen kirjojaan, Jan, hän sanoi hiljaa ja vapisevalla äänellä. Hän nilkutti poikki huoneen, laskeutui polvilleen laatikon viereen ja veti rievun pois. Jan painui polvilleen hänen viereensä. -- Siinä on hänen kirjojaan, hän toisti melkein nyyhkyttäen, ja pää painui rintaa vasten. -- Nyt -- annamme me ne -- Melisselle!

Liikutuksesta vapisten hän veti kirjat esille, yhden erältään -- tusinan kuluneita, tomuisia niteitä, jotka nyt kertoivat enemmän kuin John Cummins olisi milloinkaan saanut tietää siitä naisesta, jonka hän oli kadottanut. Nämä niteet olivat seuranneet häntä erämaahan tuosta toisesta maailmasta, jonka hän ennemmin oli tuntenut. Ne todistivat, kuinka rakkaina hän oli pitänyt niitä, näitä risaisia lehtiä, jotka oli paikattu sadoista kohdin. Hitaasti otti mies ne ja painoi niitä rintaansa vasten ja piti vaieten niitä siinä, ikään kuin pidellen niiden omistajatarta, ja yhä hän taisteli liikutustaan vastaan.

Jan pisti kätensä syvemmälle laatikkoon ja otti esiin jotain muuta -- joitakuita sanoma- ja aikakauslehtiä, yhtä rikkinäisiä ja kuluneita kuin kirjatkin. Näitten toisten aarteitten joukossa oli tauluja -- ja nämä esittivät noita sivistyksen ilmiöitä, joita Jan ei milloinkaan ollut nähnyt ja jotka alussa tuntuivat hänestä käsittämättömiltä. Riemu silmissä hän piti värikästä muotikuvaa John Cumminsin edessä.

-- Tässä olee tauluja Melisselle! hän kuiskasi innokkaasti. -- Me opettaa häntä -- me näyttää hänelle -- me kertoo hänelle sivistyneistä ihmisistä!

Cummins pani kirjat yksitellen takaisin, hetkisen jokaista hellästi katsellen ja pyyhkien ja puhaltaen tomua pois niiltä. Viimeistä, joka oli rikkinäisempi ja kuluneempi kuin kaikki muut, hän katseli kauan. Se oli pieni Raamattu, hänen vaimonsa Raamattu, kulunut ja sormeiltu, säälittävä kurjassa asussaan.

-- Tätä hän rakasti, Jan, hän sanoi kyyneliään pidätellen. -- Tätä rikkinäistä vanhaa kirjaa rakasti hän enemmän kuin mitään muuta, ja pikku Melissen täytyy myös rakastaa sitä. Melissestä täytyy tulla kristitty!

-- Oi niin, pikku Melissen pitää rakastaa suurta Jumalaa! Jan sanoi hiljaa.

Cummins nousi ylös ja seisoi hetkisen katsellen nukkuvaa lasta.