Part 13
Hän juoksi pimeyteen, ja Jan aikoi ensin seurata mukana, mutta sitten hän pysähtyi ja meni sen sijaan yhtiön varastohuoneelle. Hän otti käärönsä ja asteli metsänreunaan rekensä ja koiriensa luo. Tänä yönä kulkiessaan metsän läpi Jan ei kiinnittänyt huomiota tähtiin eikä ystävällisiin varjoihin...
-- Vuoteen, hän toisti yhä uudestaan ja uudestaan itsekseen, ja kerran, kun Kazan hankasi itseään hänen jalkaansa vasten ja katsoi häntä kasvoihin, hän sanoi: -- Oi, Kazan, Melissemme on mennyt englantilaisen kanssa! Suuri Jumala suokoon heille onnea!
Tämän jälkeen hänestä tuntui metsä entistä tenhoavammalta. Hän ei palannut keväällä Oxford Houseen, vaan myi turkiksensa ohikulkevalle puoliveriselle ja vaelteli koko kevään ja kesän ympäri maata länteen päin. Tammikuussa hän palasi majaansa, kun lumi oli vahvimmillaan, ja kolmea päivää myöhemmin hän lähti ottamaan ruokavaroja Hudson Bayn leiristä, God's Lakesta, sen sijaan että olisi poikennut Oxford Houseen. Heidän kulkiessaan eräällä järvellä, Kazan hypähti hetkeksi syrjään vetohihnoistaan ja haukkasi jotain lumesta.
Jan näki sen, mutta ei ajatellut sitä sen enempää, ennen kuin vähän myöhemmin, kun Kazan pysähtyi, laskeutui maahan, puri valjaitaan ja vinkui tuskasta. Silloin hän tuli ajatelleeksi Kazanin äkkinäistä haukkaamista, ja hän tunsi kuin puukoniskun. Kauhusta ja pelosta huudahtaen hän vaipui koiran viereen polvilleen. Kazan vaikeroi, ja sen tuuhea häntä laahasi lunta, kun Jan otti sen suuren, susimaisen pään käsiinsä. Ei ainoatakaan ääntä päässyt nyt Janin huulilta; hitaasti hän veti vain koiran syliinsä, kunnes piti sitä käsivarsillaan kuin pikku lasta. Koiran ainoa silmä oli kiinnitettynä isäntänsä kasvoihin, uskollisesti odottaen jotain merkkiä, jotain sanaa tältä vielä, vaikka kummalliset tuskat ja kivut kalvoivat sitä, ja tässä silmässä Jan näki tuon punertavan kaihin, jonka hän oli nähnyt satoja kertoja ennen kettujen ja susien silmissä, kun nämä kuolivat myrkytettyyn syöttiin.
Kumea valitus parahti Janin huulilta, ja hän painoi poskensa Kazanin päätä vasten ja nyyhkytti nyt kuin lapsi, Kazanin hieroessa kuumaa kuonoaan hänen poskeensa ja jännittäessä lihaksensa ottelemaan viimeisen kerran sitä vastaan, mikä tuotti surua hänen isännälleen. Kesti kauan, ennen kuin Jan nosti kasvonsa pörröisestä päästä, ja kun hän vihdoin sen teki, hän tiesi menettäneensä viimeisenkin rakkautensa, viimeisenkin toverinsa, kaiken, mikä hänet yksitoikkoisessa maailmassaan sitoi lihaan ja vereen. Kazan oli kuollut...
Hän otti reestä huopapeitteen ja kääri Kazanin siihen ja kantoi sen kappaleen matkaa tieltä. Pää painuksissa hän saapui neljän koiransa vetämänä God's Houseen. Puolta tuntia myöhemmin hän palasi ruokavaroineen erämaahan. Oli pimeä hänen saapuessaan sille paikalle, mihin oli jättänyt Kazanin. Hän laski sen rekeen, ja nuo neljä vetokoiraa vinkuivat, hoippuessaan taakkoineen tietään. Ne tunsivat ruumiinhajua. Kauas metsään järven toiselle puolen ne pysähtyivät, ja Jan teki nuotion.
Tänä yönä Jan veti Kazanin luokseen, niin kuin hän joka yö yksinäisessä elämässään oli tehnyt, ja häntä värisytti, kun muut koirat epäluuloisesti hiipivät pois hänen luotaan, ja tuli ja honkien latvat särkivät metsän hiljaisuuden. Hän katseli räiskyviä liekkejä, vaihtuvia varjoja, joita ne synnyttivät; nämä näyttivät tanssivan ja ilvehtivän hänen ympärillään, ja hänestä tuntui nyt kuin ne eivät enää olisikaan hänen ystäviään, vaan pilkkaisivat häntä, riemuitsisivat Kazanin kuolemasta ja painaisivat hänen mieleensä, että hän oli yksin, yksin, yksin! Hän antoi nuotion palaa loppuun eikä kohentanut sitä, ennen kuin alkoi tuntea olonsa viluiseksi, ja kun hän vihdoin rauhallisesti uinahti, hän kuuli yhä honkien latvojen kuiskivan, että Kazan oli kuollut ja että samalla viimeinenkin heikko side Jan Thoreaun ja Melissen välillä oli katkennut.
Päivän koittaessa hän jatkoi matkaansa, Kazan reessä peitteeseen käärittynä. Hän aikoi yrittää ehtiä majaansa samana iltana ja seuraavana päivänä haudata vanhan toverinsa. Hänen saapuessaan aukealle paikalle, joka oli hänen ja virran välissä, oli jo pimeä. Taivaanlaella oli runsaasti tähtiä hänen kompuroidessaan suurta, puutonta harjannetta ylöspäin, jonka juurella hänen kotinsa oli. Sen kukkulalle hän pysähtyi ja istahti kallionkielekkeelle -- hänen ja revontulten himmeiden liekkien välillä ei ollut muuta kuin tuhatkilometrinen avaruus. Alhaalla lepäsi metsä mustana ja hiljaisena, ja hän katsahti sinne päin, missä tiesi tupansa odottavan häntä -- sekin mustana ja hiljaisena.
Ensi kerran hänen mielensä valtasi ajatus, että tämä oli hänen kotinsa -- että metsällä, hiljaisuudella ja tuolla männikköön kätketyllä pikku majalla oli hänelle nyt suurempi merkitys kuin muutamaa tuntia aikaisemmin, jolloin Kazan eli ja toverina juoksi hänen rinnallaan. Tuonne alas hän hautaa sen. Ja hän oli rakastanut Kazania; hän tiesi nyt, painaessaan käsillään kirveltävää sydäntään, että hän olisi taistellut Kazanin tähden -- antanut henkensä hänen tähtensä -- niin kuin veljen tähden. Tuonne alas hiljaisen kuusen alle hän hautaa tuon vanhan eläimen viimeiset jäännökset, ja hänen sydämessään heräsi kaipuu, melkeinpä rukous, että Melisse saisi tietää, ettei hänellä, Jan Thoreaulla, ole enää mitään muuta jäljellä kuin hauta, ja että tuossa haudassa lepää heidän vanha ystävänsä, heidän vanha leikkitoverinsa... Kuumat kyyneleet sumensivat Janin silmät, ja hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti, niin kuin hän oli nyyhkyttänyt vuosia takaperin, kun hänelle etelän erämaihin saapui tieto, että Melisse makasi kuoleman kielissä.
-- Melisse, Melisse...
Hän lausui nyyhkyttäen ääneen tytön nimeä ja tuijotti kyyneltensä läpi kauaksi pohjoista kohti, huusi suruissaan häntä ja katseli yhäti tähdistä kimmeltelevään avaruuteen, ikään kuin toivoen, että Melissen suloiset kasvot vielä kerran sieltä tulisivat näkyviin ja ilmestyisivät hänelle. Ja huutaessaan hänen nimeään hän oli kuulevinaan ääntä avaruudesta, niin suloista, hiljaista ja vienoa, että hänen sydämensä sykintä tuntui pysähtyvän, ja hän nousi pystyyn ja ojensi kätensä taivasta kohti, sillä Jan Thoreau tiesi kuulevansa viulunsoittoa pohjoisesta päin -- että Melisse oli äärettömän etäältä kuullut hänen huutonsa, hänen rukouksensa ja soitti hänelle ja Kazanille.
Ja hänen kuunnellessaan laskeutuivat hänen kätensä äkkiä alas, ja hänen silmänsä säihkyivät kuin niissä olisivat palaneet kaikki taivaan tähdet, sillä soitto läheni lähenemistään, kunnes hän otti Kazanin käsivarsilleen ja juoksi vuorta alas. Nyt se hälveni metsään -- sitten se kaikui taas, kuten hän oli kuulevinaan, heikommin ja etäämpää ja houkutteli häntä metsän syvyyteen. Muutamaan minuuttiin hän ei selvästi aistinnut mitään muuta kuin tämän äänen, ja niin kuin John Cumminskin monta vuotta sitten oli kutsunut Lac Bainiin enkeleitä, mennen hänkin silloin yöhön tätä ihmeellistä soittoa vastaanottamaan, niin kutsui Janin sielukin nyt heitä, hänen painaessaan Kazania rintaansa vasten, ja hoiperrellessa eteenpäin. Äkkiä hän näki tuvan, tuvassa paloi kynttilä!
Hiljaa hän laski Kazanin lumelle, ja pitkän ajan hän seisoi kuunnellen viulun vienoja säveliä. Joku oli hänen majassaan -- elävät kädet soittivat! Ei ollutkaan siis vain Melissen henki tullut hänen luokseen hänen syvimmässä surussaan, ja nyyhkytys pääsi hänen huuliltaan. Askel askelelta hän kulki eteenpäin, ja ovelle hän pysähtyi taas ihmettelemään, oliko hän hullu, olivatko metsän henget yhä pettämässä häntä, oliko -- oliko --
Vielä askel...
Suuri Jumala, nyt hän kuuli -- se oli tuon vanhan rakkauslaulun vienoa soittoa, esitettynä ikivanhaan tapaan, kaikkine vanhoine kaihoineen, kuiskivine riemuineen, vienoine valituksineen elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta! Äänekkäästi huudahtaen hän paiskasi oven selälleen ja syöksyi ojennetuin käsivarsin sisälle, ja hänen silmiään häikäisi äkkinäinen kynttilänvalo, ja huudahtaen, vihlovasti kuten hänkin, tuli joku läpi tämän valon juosten häntä vastaan -- Melisse, entinen ihana Melisse, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, nyyhkytti hänen nimeään, pyysi häntä entisellä vienolla äänellään suutelemaan, suutelemaan itseään. Ensi kerran elämässään Jan Thoreau tunsi heikkouden ja väsymyksen vallanneen hänet. Kaikki mustui hänen silmissään. Hän tiesi kuitenkin, että Jean de Gravoiskin lähestyi häntä, ja hän kuuli Melissen huutavan häntä, tunsi hänen käsivartensa ympärillään, tunsi hänen kasvonsa olevan omiaan vasten. Ja kun pimeys hänen ympärillään yhä sakeni, hän tunsi soluvansa sinne, hän kuiskasi heille, joita hän ei enää kyennyt näkemään:
-- Kazan -- kuoli -- yöllä --
Kauan Jan taisteli vapautuakseen tästä pimeydestä, ja kun se vihdoin onnistui ja hän taas avasi silmänsä ja heräsi tästä kummallisesta unesta, hän havaitsi Melissen istuvan vieressään ja syleilevän häntä ja pitävän hänen päätään rintaansa vasten -- Melissen, ihanat hiukset auki, juuri sellaisena kuin hän ennen oli halunnut katsella häntä, ja vanhan rakkauden hohde silmissään, vaikka se nyt loistikin entistään paljon ihanampana.
-- Jan -- Jan -- me olemme etsineet sinua -- niin kauan --, hän huudahti vihdoin. -- Me olemme etsineet sinua -- aina siitä asti, kun lähdit Lac Bainista. Jan, rakas Jan, minä rakastan sinua niin -- ja sinä melkein särjit sydämeni. Rakas, rakas Jan --, hän nyyhki ja silitteli hänen poskeaan, -- minä tiedän nyt, miksi sinä lähdit pois -- minä tiedän -- ja minä rakastan sinua niin, että -- että minä kuolen -- jos sinä taas minut jätät.
-- Sinä tiedät! Jan sopersi. Hän nousi makuusijaltaan, sulki molemmin käsin hänen kauniit silmänsä ja tuijotti häneen, silmissään jonkun verran tuota entistä pelkoa. -- Sinä tiedät -- ja -- kuitenkin -- sinä tulet luokseni!
-- Minä rakastan sinua, Melisse sanoi, hiipi hänen luokseen ja laski päänsä hänen povelleen. Ja antaessaan sormiensa solua Janin pitkässä tukassa, hän kumartui suutelemaan häntä. -- Minä rakastan sinua!
Jan syleili häntä ja kätki kasvonsa hänen hiuksiinsa, ja hän tunsi Melissen poven vavahtelevan ilosta.
-- Minä rakastan sinua, tämä kuiskasi taas, ja hänen kimmeltelevien hiuksiensa alla heidän huulensa koskettivat toisiaan, ja hän kuiskasi yhä uudelleen ja uudelleen: -- Minä rakastan sinua!
Ulkopuolella hyppi Jean de Gravois tähtien valaisemassa metsänreunassa edestakaisin, ja Iowaka katseli häntä.
-- No, mitä sinä nyt sanot Jean de Gravoisistasi? huudahteli Jean vähintään sadatta kertaa. -- Mitä sinä nyt sanot, kaunottareni? -- Ja samalla hän kietoi vähintään sadatta kertaa kätensä Iowakan kaulaan ja suuteli häntä, kunnes tämä työnsi hänet luotaan. -- Eikö ollutkin oikein rikkoa Pyhän Neitsyen nimessä vannoma valani ja puhua Melisselle, miksi Jan oli tullut mielettömäksi? Eikö ollutkin oikein, sanon minä? Ja eikö Melisse tehnytkin juuri niin kuin minä tuolle hupsulle Janille sanoin hänen tekevän? Ja eikö hän vihannutkin englantilaista koko ajan? Mitä? Etkö osaa puhua, sysimusta enkelini?
Taas hän sulki Iowakan syliinsä, eikä hän tällä kertaa päästänytkään häntä, vaan käänsi hänen kasvonsa niin, että tähtivalo lankesi niihin.
-- Entä tunteeko Jan Thoreau yhä vielä kirouksen hartioillaan? hän jatkoi hiljaa. -- Heipä hei, sen asian olemme me hoitaneet kuntoon, sinä, suloinen Iowakani, ja miehesi, Jean de Gravois! Minulla on tämä -- taskussani -- kirje, Prince Albertissa olevan toimitusmiehen allekirjoittama, jolle kerroin Janin historian, ajaessani hänen jälkiään tänne -- kirje, jossa sanotaan, että toinen nainen kuoli ennen kuin Jan Thoreaun tuleva isä meni naimisiin hänen tulevan äitinsä kanssa. Ja ymmärrätkö nyt, miksi en kertonut Melisselle tuosta kirjeestä, rakkaani? Juuri todistaakseni tuolle Jan-typerykselle, että Melisse rakasti häntä -- olipa hän sitten mikä tahansa. Mitä sinä nyt sanot Jean de Gravoisista, sinä prinsessan tytär -- sinä -- sinä --
-- Maailman suurimman miehen vaimo, Iowaka täydensi hymyillen. -- Mutta, hupsu Jean, emmehän voi tässä iankaiken seistä. Minä alan palella. Ja sitä paitsi, etkö luule, etkö luule, että Jan tulisi iloiseksi nähdessään minut?
-- Hupsu -- hupsu -- hupsu, Jean de Gravois mutisi heidän astellessaan käsikädessä tähtivalossa. -- Hän, Iowakani, rakkaani, väittää, että minä olen hupsu -- ja tämänkin jälkeen! Hyvä Jumala, mitä sitten on miehen tehtävä näyttääkseen suurelta vaimonsa silmissä?