Part 12

Kaikki valot oli sammutettu, ja ihmiset olivat menneet levolle, kun hän ja Kazan palasivat hotelliin. Mutta Thornton istui yksinään valveilla puolipimeässä, samalla tavoin kuin Jan oli ensiksi nähnyt hänet Le Pasissakin. Jan istuutui hänen viereensä.

-- Jan, aloitti silloin Thornton väräjävin äänin, -- oletko milloinkaan rakastanut naista -- rakastanut häntä niin, että olit halukas ja valmis kuolemaan hänen tähtensä?

Kysymys tuli niin odottamatta, että Jan vastasi miettimättä:

-- Olen.

Silloin Thornton kumartui hänen puoleensa, tarttui hänen polviinsa, ja hänen kasvoistaan kuvastui syvä epätoivo.

-- Siten minäkin rakastan erästä naista, hän jatkoi liikuttuneena. -- Tyttöä, ei naista, ja hän kuuluu sinun kansaasi, Jan -- hän on pohjolan asukas, viaton kuin kukka, minun silmissäni kauniimpi kuin konsanaan tapaamani naiset. Hän on Oxford Housessa. Minä olen menossa kotiin -- pelastaakseni itseni.

-- Pelastaaksesi itsesi! Jan sanoi. -- Hyvä Jumala, eikö hän sitten rakastakaan sinua?

-- Hän seuraisi minua maailman ääriin!

-- Silloin --

Thornton ojentautui suoraksi ja kuivasi kalpeat kasvonsa. Äkkiä hän nousi ja viittasi Jania seuraamaan. He menivät ulos yöhön ja astelivat yhä reippaammin, kunnes pääsivät ulos kaupungista. Siltä paikalta, missä he seisoivat, he näkivät yli metsien ja pitkälle etelän himmeihin valoihin.

-- Tuolla on minulle helvetti! Thornton sanoi ja osoitti sinne päin. -- Se on sitä sivistykseksi sanottua -- mutta useimmiten se on helvettiä, ja niinpä minullekin. Se on helvetti suurine kaupunkeineen, kiistoineen, verenvuodatuksineen, kurjuuksineen. En tiennyt, minkälainen helvetti se oli, ennen kuin tulin tänne -- teidän pariinne. Jumala suokoon, että voisin jäädä tänne -- iäksi!

-- Sinä rakastat häntä, Jan huudahti. -- Voit jäädä.

-- Sitä en voi, Thornton voihki. -- Sitä en voi -- ellen --

-- Mitä?

-- Ellen tahdo menettää kaikkea -- paitsi häntä.

Vapisten Janin sormet etsivät Thorntonin kättä.

-- Ja kaikki on -- on -- mitätöntä, kun se uhrataan rakkauden ja onnen tähden, hän väitti. -- Suuri Jumala -- sen tiedän --

-- Kaikki! Thornton keskeytti hänet. -- Etkö ymmärrä? Minä sanoin kaikki! -- Hän kääntyi puoliksi kumppaniinsa. -- Minä uhraisin henkeni hänen tähtensä. Minä hautautuisin metsiin koko loppuiäkseni -- hänen tähtensä. Uhraisin omaisuuteni, ystäväni, itseni, hänen tähtensä. Mutta minä en saa. Hyvä Jumala, etkö sitten ymmärrä? --

Jan tuijotti kummastuneena ja ihmetellen.

-- Olen tuolla etelässä viettänyt yli kymmenen vuotta helvettiä pahemmassa -- naisen kanssa, Thornton jatkoi. -- Sellaista sattuu meidän joukossamme usein -- sellaisia helvettejä. Matkustin tänne vapautuakseni siitä hetkeksi. Nyt sinä ymmärrät. Siellä on nainen, joka on minun vaimoni. Hän tulisi iloiseksi, jos en milloinkaan palaisi. Hän on nyt onnellinen, kun minä olen poissa, ja minä itse olen ollut onnellinen -- vähän aikaa. Minä tiedän, mitä rakkaus on. Olen tuntenut sen. Olen kokenut sen. Jumala armahtakoon minua, mutta olen melkein valmis kääntymään takaisin -- hänen luokseen!

Hän vaikeni nähdessään Janin muuttuneen ilmeen. Suorana ja liikkumattomana kuin heidän takanaan oleva honka hän seisoi siinä; vain silmät osoittivat hänen elävän. Nämä silmät eivät hellittäneet Thorntonista. Ne polttivat häntä tuossa harmaassa hämärässä; niin hän ei ollut milloinkaan nähnyt ihmissilmien tekevän. Hän odotti puolittain peloissaan, mitä Jan sanoisi. Hänen äänessään ei ollut lainkaan sitä kovuutta, jota Thornton näki hänen katseessaan. Se oli päinvastoin matala ja hellä.

-- Sano, kuinka pitkälle olet mennyt -- hänen kanssaan? Thornton ymmärsi hänet ja ojensi kätensä häntä kohti.

-- Ainoastaan niin pitkälle kuin mies voi mennä maailman puhtaimman olennon kanssa, hän sanoi. -- Olen tehnyt syntiä rakastamalla häntä ja salliessani hänen rakastaa itseäni, mutta siinä onkin kaikki, Jan Thoreau. Minä vannon, että siinä on kaikki!

-- Ja sinä palaat etelään?

-- Niin, minä palaan etelään.

Thornton ei kuitenkaan lähtenyt seuraavana päivänä. Eikä hän tehnyt lähtöä sitä seuraavanakaan päivänä. Eikä kolmantena, neljäntenä eikä viidentenäkään. Sillä aikaa Jan kävi joka iltapäivä toimitusmiehen konttorissa, ja aina Thornton seurasi häntä. Jan ymmärsi, mitä tämän sisimmässä liikkui, ja hän surkutteli häntä ja suri hänen kanssaan, kunnes hänen oma salaisuutensa purkautui hänen huuliltaan. Hänelle käsittämättömällä tavalla antoi Thorntonin uhrautuminen kunnian tähden ja hänen epätoivonsa Janille voimia, ja sataankin kertaan hän kysyi itseltään, voisiko hän auttaa kumppaniaan oman kurjuutensa tunnustuksella. Kun Jan yhdeksäntenä päivänä meni toimitusmiehen konttoriin, ei Thornton ollut hänen mukanaan. Hän oli istunut yksinään kolkossa hotellihuoneen nurkassa, eikä ollut edes vilaissutkaan ylöspäin, kun Jan lähti Kazanin saattamana.

Tämä yhdeksäs päivä oli Jan Thoreaun viimeinen. Puolittain hajamielisenä hän kuunteli, kun toimitusmies sanoi hänelle lopettaneensa tehtävänsä ja pudisti hänen kättään. Oli pimeä, kun Jan tuli ulos yhtiön konttorista; tähdet tuikkivat vain aivan himmeästi. Jan seisoi yksinään hetkisen virran partaalla. Vastapäätä oli metsä, joka levisi aina maan ääriin saakka, hiljaisena ja synkkänä, ja sen yläpuolella -- kuin merkkitulena, joka viittasi häntä takaisin omaan maailmaansa -- heijastuivat yli taivaanlaen revontulten punaiset ja kultaiset nuolet. Ja kuunnellessaan hän erotti etäistä valittavaa ääntä, jonka hän tiesi tulevan tästä maailmasta, ja se sai Kazanin selkäkarvat nousemaan pystyyn, ja eläin päästi kolkon ulvahduksen. Janin hengitys tiheni, hänen verensä lämpeni. Tuolla -- virran toisella puolen -- oli häntä kutsumassa hänen oma maailmansa, ja hän, Jan Thoreau, oli vapaa menemään. Vielä tänä iltana hän hautautuisi metsän syvyyteen, ja hänen levolle laskiessaan hänen yllään olisivat rakkaat tähtensä, ja tuulet suhisisivat honkien latvoissa ja kuiskisivat hänelle suosiotaan ja veljeyttään. Hän menee -- nyt. Hän sanoo hyvästi Thorntonille -- ja lähtee sitten.

Hän alkoi juosta, ja Kazan juoksi hänen rinnallaan. Hän oli hengästyksissään tullessaan kaupungin ainoalle valaistulle kadulle. Hän kiiruhti hotelliin ja tapasi Thorntonin vielä samalla paikalla istumassa.

-- Kaikki on selvää, Jan huudahti hiljaa. -- Se on ohi, ja minä lähden jo tänä iltana, nyt heti.

Thornton nousi. -- Tänä iltana! hän toisti.

-- Niin, tänä iltana, nyt. Minä laitan tavarani kokoon. Tuletko mukaan?

Hän astui Thorntonin edellä pieneen, yksinkertaiseen huoneeseen, missä hän oli öisin maannut. Vasta lampun sytytettyään hän huomasi Thorntonin kasvojen muuttuneen ilmeen. Tämä katseli häntä nyt uhmakkaasti; hänen kasvoillaan oli kova, ynseä sävy, silmien ympärillä oli tummia varjoja, ja suupielet olivat tiukkaan puristettu yhteen.

-- Ja minä -- minäkin lähden tänä iltana, hän sanoi.

-- Etelään?

-- Ei, pohjoiseen, Thornton sanoi kiivaasti. Hän seisoi vastapäätä Jania ja kumartui pöydän yli, jolla kynttilä oli. -- Minä olen tempautunut irti, hän jatkoi. -- En palaa helvettiin. En ikinä mene takaisin etelään. Siellä olen kuollut -- ainiaaksi kuollut. He eivät konsanaan enää saa kuulla minusta. He saavat ottaa omaisuuteni -- kaikki. Minä lähden pohjoiseen. Aion elää sinun kansasi parissa -- ja Jumalan -- ja hänen kanssaan!

Jan vaipui tuolille, Thornton istuutui häntä vastapäätä.

-- Minä käännyn hänen luokseen, hän toisti. -- Ei kukaan saa milloinkaan tietää sitä.

Hän ei päässyt selville Janin silmien ilmeestä ja yhtä vähän hän kykeni ymmärtämään hänen pehmeiden, ruskeiden käsiensä hermostuneita nytkähdyksiä. Mutta Kazanin toinen silmä sanoi hänelle enemmän kuin Thornton kykeni arvaamaankaan, ja vastaukseksi näkyi uudelleen kohoavan onnettomuutta ennustava vavahtelu pitkin koiran selkärankaa. Thornton ei milloinkaan saanut tietää, että Janin sormet hetkeksi valtasi entinen hurja halu syöksyä kiinni ihmiskurkkuun.

-- Sitä et tee, hän sanoi rauhallisesti.

-- Kyllä, minä teen sen, Thornton vakuutti. -- Olen tehnyt päätökseni. Ei mikään muu kuin kuolema voi estää minua.

-- On muutakin, mikä voi estää sinut ja todella estääkin, Jan ilmoitti yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. -- Minä, Jan Thoreau, estän.

Thornton nousi hitaasti ja tuijotti Janin kasvoihin.

-- Minä estän, Jan toisti ja nousi myös. -- Enkä minä ole kuolema.

Hän astui Thorntonin eteen ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ja hänen silmissään oli taas sama ilme, joka sai Thorntonin rakastamaan häntä enemmän kuin hän milloinkaan oli maan päällä ketään miestä rakastanut.

-- Minä estän, hän sanoi taas ystävällisesti. -- Istuhan! Kerronpa sinulle jotain. Ja kun olen lakannut kertomasta, sinä tartut käteeni ja sanot: Jan Thoreau, minä kiitän suurta Jumalaa, että jotain sellaista on tapahtunut ennen ja se on tullut minun korviini kylliksi ajoissa, jotta voin pelastaa hänet, jota rakastan. Istu, ole hyvä!

27

Janin kertomus

Jan oli viisi vuotta vanhentunut niinä kahtena tuntina, jotka hän oli ollut toimitusmiehen konttorissa; hän vanheni nytkin Thorntonin katsellessa häntä. Sama väsynyt, toivoton hehku paloi hänen silmissään, samat jännittyneet uurteet rumensivat hänen kasvojaan. Ja kuitenkin hän muuttui nopeasti, niin kuin iltapäivälläkin. Kaksi tummaa pilkkua alkoi palaa hänen poskillaan, hänen istuessaan vastapäätä Thorntonia, joka odotti kalpeana ja hiljaa.

-- Kuuntele, hän aloitti matalalla äänellä, -- aion kertoa sinulle jotain, mistä olen puhunut vain kahdelle ihmiselle. Se on kertomus toisesta miehestä -- sivistyneestä miehestä, kuten sinäkin. Hänkin tuli tänne meidän maahamme vuosia takaperin ja kohtasi naisen, niin kuin sinä olet tavannut tämän nuoren tytön Oxford Housessa, ja rakasti häntä yhtä paljon, kuin sinä rakastat tätä, ehkäpä enemmänkin. On ihmeellistä, että asia on aivan samanlainen, ja juuri sen vuoksi uskonkin, että Pyhä Neitsyt antaa minulle rohkeutta kertoa sen sinulle. Sillä tämä mies jätti -- niin kuin sinäkin -- vaimonsa -- ja kaksi lastaan -- tullessaan tänne pohjoiseen. Jack Thornton, minä rukoilen suurta Jumalaa antamaan hänelle anteeksi, sillä hän jätti kolmannenkin lapsen -- syntymättömän.

Jan nojasi päätään käteensä, niin että se varjosti hänen kasvonsa.

-- En aio niin paljon puhua tästä kuin pikemmin siitä, mitä sitten tapahtui, hän jatkoi. -- Se oli kaunista rakkautta -- naisen puolelta -- ja se olisi ollut kaunista rakkautta miehenkin puolelta, jos se olisi ollut puhdasta. Sillä mies uhrasi kaikki, vieläpä Jumalansakin -- kuten sinäkin olet valmis uhraamaan kaikki -- Jumalasikin -- tämän Oxford Housessa olevan tytön tähden. Minä supistan sanottavani enimmäkseen naiseen. Hän oli kaunis. Hän oli ihaninta, mitä Jumala on maailmaan asettanut, ja hän rakasti tätä miestä. Hän meni naimisiin hänen kanssaan, luotti häneen, oli valmis kuolemaan hänen tähtensä, seuraamaan häntä maailman ääriin saakka, niin kuin naisemme tekevät rakastamiensa miesten tähden. Etkö voi arvata, mitä tapahtui? Syntyi lapsi!

Jan lausui nämä sanat niin lujaa, että Thornton peräytyi kuin iskun saanut.

-- Syntyi lapsi! Jan toisti, ja Thornton kuuli, kuinka hän iski kyntensä pöytään. -- Siinä oli Jumalan ensimmäinen kirous -- lapsi! Epäkelvoiksi -- eläimiksi -- niiksi heitä nimitämme -- paholaisiksi -- synnin hylkiöiksi! Hyvä Jumala, niin tapahtui! Syntyi lapsi Jumalan kirous niskoillaan!

Jan vaikeni, hänen kyntensä taipuivat yhä enemmän, hän huohotti kuin olisi juossut.

-- Tuolla sinun maailmassasi hänestä olisi kasvanut mies, hän jatkoi tyynemmin. -- Minä olen kuullut sen -- sittemmin. Siellä kuuluu kaksijalkainen sekasikiö olevan sangen tavallinen -- avioliiton ulkopuolella syntynyt mies tai nainen. Olen kuullut, että se kirous ei ole siellä toivoton. Mutta täällä on toisin. Kirous ei häivy milloinkaan. Se seuraa päivä päivältä, vuosi vuodelta. Ja tämä lapsi -- luontokappaleita onnettomampi -- syntyi tämän kirouksen alaisena. Ymmärrätkö nyt? Jos tuulet olisivat kuiskineet tuon salaisuuden, ei kukaan olisi tullut hänen lähelleen -- intiaaninaiset olisivat mieluimmin koskeneet ruttotautiseenkin -- hän olisi ollut hylätty olento, miehenä halveksittu, häntä olisi osoitettu sormella ja pilkattu, annettu pahempia nimiä kuin huonoimmille ja kurjimmille koirille. Sitä merkitsee tuon kirouksen alaisena syntyminen -- tuolla pohjoisessa.

Hän odotti, että Thornton sanoisi jotain, mutta tämä istui hiljaa ja liikkumattomana pöydän toisella puolen.

-- Kirous vaikutti nopeasti. Sen sai ensin -- tunnonvaivoina mies kokea. Se kalvoi hänen sieluaan, se riudutti hänet elävältä ja ajoi hänet paikasta paikkaan, nainen ja lapsi mukanaan. Naisen puhtaus ja rakkaus lisäsivät hänen kärsimyksiään, ja vihdoin hän ymmärsi, että Jumalan käsi oli raskaana laskenut hänen päällensä. Nainen näki hänen surunsa, mutta ei tuntenut sen syytä. Ja sitten vasta kirous saavutti naisen. He lähtivät pohjoiseen -- kauas Barren Landsin toiselle puolen, mutta kirous seurasi heitä sinnekin. Se kalvoi miehen elämää, kunnes -- hän kuoli. Se tapahtui seitsemän vuoden kuluttua lapsen syntymästä.

Öljylamppu alkoi savuta, ja Jan väänsi nopeasti sydäntä alas, niin että he joutuivat pimeään.

-- Silloin alkoi kirous ahdistaa naista ja lasta. Etkö usko, että isien pahat teot joutuvat heidän lastensakin kärsittäviksi? Kautta taivaan -- niin on asia -- niin on asia! Kirous tuli monella tavoin -- ja sitten -- se tuli vihdoin tällä tavoin.

Janin ääni muuttui sähinäksi. Thornton saattoi tuntea hänen kuuman hengityksensä pöydän yli kumartuessaan, ja hänen silmänsä kiiluivat pimeässä kuin kaksi tulista hiiltä.

-- Se tuli näin! Jan huohotti. -- Leiriin oli saapunut muuan lähetyssaarnaaja -- muuan -- muuan kristitty etelästä, ja hän oli hyvä ystävä naisen kanssa ja saarnasi Jumalasta, ja nainen uskoi häntä. Poika oli aivan pieni ja näki kaikenlaista, mutta alussa hän ei ymmärtänyt. Sittemmin hän ymmärsi, että lähetyssaarnaaja rakasti hänen äitinsä kauneutta ja pyrki voittamaan sen -- mutta ei onnistunut siinä sen vuoksi, että nainen ei koskaan elämässään voinut rakastaa muuta kuin tuota ainoata, jolle hän ensiksi oli sydämensä antanut. Suuri Jumala, silloin tapahtui eräänä iltana, että kaikki ihmiset kokoontuivat peuranpaistojuhlille suurien nuotioiden ympärille, eikä ketään ollut pikku majan läheisyydessä, missä poika ja hänen äitinsä asuivat. Poika oli juhlassa, mutta tuli juosten kotiin -- palanen rasvaa tippuvaa lihaa kädessään äidille -- ja hän kuuli tämän huudon ja juoksi sisälle -- ja lähetyssaarnaaja löi hänet lattiaan. Silloin se tapahtui, ja poikakin ymmärsi ja ajoi takaa miestä ja kirkui, että tämä oli tappanut hänen äitinsä. Janin ääni kuulosti nyt hirveän rauhalliselta.

-- Se on totta, Thornton -- siitä illasta alkaen hän kuihtui kuin kukka! Hän kuoli ja jätti pojan yksinään kantamaan kirousta. Ja se poika, Jack, oli Jan Thoreau. Nainen oli hänen äitinsä.

Seurasi äänetön, pelottava kuolemanhiljaisuus, jonka hetkisen kuluttua Thornton keskeytti ojentamalla kätensä ja hapuilemalla, kunnes kosketti Thoreaun molempiin käsiin, joihin hän lujasti tarttui.

-- Ja -- siinäkö kaikki? hän kysyi hiljaa.

-- Ei, siinä on vain alku, Jan sanoi hiljaa. -- Kirous on seurannut minua, Thornton, kunnes olen maailman onnettomin mies. Tänään olen tehnyt kaikki, mitä tehdä voi. Kuollessaan isäni jätti papereita, jotka äitini piti antaa minulle täysikasvuiseksi tultuani. Hänen kuollessaan sain ne. Hän ei tiennyt, mitä niissä oli, ja siitä minä olen iloinen. Sillä ne kertoivat samaa, minkä minä nyt olen kertonut sinulle, Jack, ja haudastaan isäni pyysi minua sovittamaan, mitä voin. Asettuessaan toden teolla pohjolaan hän otti mukaansa suurimman osan omaisuuttaan -- joka oli suuri -- ja sijoitti sen siihen, mistä ei kukaan milloinkaan voisi löytää sitä -- suureen yhtiöön. Puolet siitä, hän kirjoitti, kuuluisi minulle. Toisen puolen hän pyysi minua palauttamaan lapsilleen ja oikealle vaimolleen, jos tämä eli. Olen tehnyt enemmänkin. Olen luopunut kaikesta -- sillä mitään siitä ei kuulu minulle. Puolet joutuu niille molemmille lapsille, jotka hän hylkäsi. Toinen puoli kuuluu lapselle, joka ei silloin vielä ollut syntynyt. Äiti -- on -- kuollut.

-- Siinä ei ole kaikki, Jan, Thornton sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- Ei, siinä ei ole kaikki, Jan vastasi. -- On niin paljon vielä kerrottavaa, että jos sen sinulle kertoisin, ei sinun olisi vaikea käsittää, miksi Jan Thoreau on maailman onnettomin mies. Olen sanonut sinulle, että tämä oli vain alkua. En ole puhunut sinulle, kuinka kirous on seurannut minua ja ryöstänyt minulta elämäni parhaimman, kuinka se on kiusannut minua yötä päivää kuin paha henki, murskannut toiveeni ja lopuksi tehnyt minusta muukalaisen, joka ei kuulu mihinkään kansaan, ilman ystäviä, ilman -- sitä -- jonka sinäkin tahdoit uhrata tämän Oxford Housessa olevan tyttösi tähden. Enkö ole oikeassa! Sano! Ethän sinä lähde hänen luokseen? Menethän etelään ja kerran on suuri Jumala palkitseva sinua!

Hän kuuli Thorntonin nousevan.

-- Sytytänkö kynttilän?

-- Älä, Thornton sanoi, ja heidän kätensä osuivat pimeässä yhteen. Toisen äänessä oli nyt ylpeyden ja voitonriemun sävy. -- Jan, hän sanoi hiljaa, -- minä kiitän sinua, että olet johdattanut minut sellaisen Jumalan eteen kuin teidän. En milloinkaan ennen ole kohdannut Häntä. Me lähetämme lähetyssaarnaajia teitä pelastamaan, me pidämme teitä vain puolisieluisina villeinä -- mutta me olemme sokeita. Sinä olet opettanut minulle enemmän kuin kaikki saarnat, ja tämä teidän suuri, ihana maailmanne palauttaa minut parempana ihmisenä. Minä lähden -- etelään. Kerran tulen takaisin teidän pariinne ja elämään teidän elämäänne. Minä tulen, mutta ilman kirousta hartioillani. Jos voisin lähettää tämän tervehdyksen hänelle ja pyytää häneltä anteeksi, sanoa hänelle, mikä minusta oli vähällä tulla ja että yhä toivon -- uskon -- niin minun olisi keveämpi lähteä tuohon toiseen maailmaan.

-- Sen kyllä voit, hän sanoi. -- Minä vien sinulta tämän tervehdyksen perille, ja teenpä enemmänkin -- minä sanon hänelle, mitä Jan Thoreau on onnellisin mielin löytänyt Thorntonin sydämestä. Hän kuuluu minun kansaani, ja hän antaa anteeksi ja rakastaa sinua vielä enemmän kuin sinä milloinkaan. Sillä, Jack, creen Jumala opettaa suurien lumiaavikoiden kansaa pitämään tätä kunnianaan. Hän rakastaa sinua yhä, ja jos on jäljellä toivoa, se palaa hänenkin rinnassaan.

-- Ystäväni... Jotain nyyhkytyksen tapaista kuului Thorntonin huulilta. -- Entä sinä -- löydänkö sinutkin taas? -- --

-- Minä jätän Oxford Houseen tiedon, minne suuntaan kulkuni -- hänelle --, Jan sanoi.

-- Hyvästi, Thornton sanoi kumealla äänellä.

Jan kuunteli, kunnes hänen askelensa olivat häipyneet, ja sitten hän istui kauan nojaten käsivarsillaan pikku pöytään. Ja Kazan, joka vinkui hiljaa, näytti tietävän ja ymmärtävän, että tässä pimeässä huoneessa oli hänen isäntänsä raskas sydän vihdoinkin saanut huojennusta.

28

Soittoa vielä kerran

Tänä iltana Jan meni viimeistä kertaa takaisin metsiensä helmaan; ja hän kulki koko sen yön, ja jokaisella taaksejääneellä kilometrillä kasvoi jokin hänen rinnassaan suuremmaksi ja rohkeammaksi, kunnes hän läiskytteli piiskalla vanhaan tapaansa, ja hänen verensä lauloi sopusoinnussa erämaan hengen kanssa. Vielä kerran hän oli kotona. Hänellä oli metsä, täynnä tuulien ja puitten hiljaisia kuiskeita, aina ollut kotinaan, ja tänä iltana se oli vielä enemmän kotina kuin milloinkaan ennen. Yksinään ja sielultaan sairaana, vailla muuta toivoa kuin saada hautautua yhä syvemmälle ja syvemmälle sen uumeniin, hän tunsi sen elämän, myötätunnon ja rakkauden hiipivän sydämeensä, surevan yhdessä hänen surujaan, lämmittävän häntä toivollaan, vakuuttavan hänelle, kuten ennenkin, puidensa, vuoriensa, salamoidensa ystävyyttä.

Ja ylhäältä katselivat tähdet häntä kuin miljardit pikku tulet, rakastavien käsien sytyttämät hänen tietään valaisemaan -- nämä tähdet, jotka olivat tarjonneet hänelle soittoa, lepoa ja rauhaa koko hänen elämänsä ajan ja opettaneet hänelle enemmän Jumalan hiljaisesta voimasta kuin ihmiskielet milloinkaan saattoivat kertoa. Jan Thoreau tiesi nyt, että näistä tästä lähtien tuli hänen elämänsä, hänen jumalansa. Tuhat kertaa hän oli soitollaan luonut eloa ja muotoa noihin tähtivarjoihin, noihin korkeisiin honkiin, matalien pensaiden, kivien ja vuorien varjoihin. Nyt se ei ollut enää leikkiä. Jokainen yön hetki ja joka päivä, joka seuraava yö ne kävivät hänelle yhä todellisemmiksi, ja hänen tulensa maalasi hänelle tuossa synkässä pimeydessä tuntemattomia tauluja, ja puut ja kalliot ja pensaat lohduttivat häntä yhä enemmän ja enemmän hänen yksinäisyydessään ja antoivat hänen liikkeissään, vaihtuvissa varjoissaan tuntea kuin ne olisivat eläviä olentoja. Kaikkialla hän tapasi samoja vanhoja ystäviä -- muuttumattomina ja lujina. Honganvarjo, joka hiljaiseen tapaansa nyökkyi hänelle, oli tänä iltana sama mikä oli nyökkäillyt hänelle edellisenäkin iltana, satoja iltoja sitten; tähdet olivat samat, puiden latvoista hänelle kuiskivat tuulet olivat samat, kaikki oli kuin eilen -- niin kuin oli ollut vuosia takaperinkin -- ne eivät milloinkaan jättäneet häntä, niiden uskollisuus ei milloinkaan kylmennyt. Hän oli rakastanut metsää -- nyt hän jumaloi sitä. Sen suuressa hiljaisuudessa hänellä oli Melisse. Se kuiski hänelle yhä hänen vanhasta rakkaudestaan, heidän onnensa päivistä ja vuosista, ja metsineen hän eli yhä uudelleen ja uudelleen näitä päiviä, ja kun hän nukahti metsineen, hän uneksi niistä.

Melkein kuukausi oli kulunut, ennen kuin hän saapui Oxford Houseen ja tapasi suloisen tytön, jota Thornton rakasti. Hän teki niin kuin Thornton oli pyytänyt ja lähti sitten eteenpäin -- pohjoiseen ja itään. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta tehtävää kuin samoilla ympäri metsiään.

Hän lähti Hayesiin, hankki intiaanileiristä itselleen tarpeellisia ruokavaroja ja pysähtyi vihdoin alkukeväästä kauaksi Cutawayhin. Tänne hän leiriytyi ja viipyi siellä jonkun aikaa karhuja metsästelemässä. Sitten hän suuntasi taas kulkunsa pohjoiseen ja itään -- aina poispäin Lac Bainista. Kun ensimmäiset lahdelta puhaltaneet kylmät tuulet ilmoittivat talven lähestyvän, hän rupesi äkkiä ikävöimään pohjoiseen ja länteen, palatakseen vielä kerran Barren Landsiin. Mutta sen sijaan hän lähtikin etelään päin, ja näin ollen tapahtui, että hän vuoden perästä Lac Bainista lähdöstään rakensi majansa syvälle metsään, God's Riverin varrelle, kahdenkymmenen kilometrin päähän Oxford Housesta, ja alkoi taas metsästellä yhtiön hyväksi. Hän ei ollut unohtanut Thorntonille antamaansa lupausta, ja Oxford Houseen hän toimitti tiedon olinpaikastaan siltä varalta, että tämä palaisi.

Kun talvi oli kulunut yli puolivälin, Jan palasi turkiksineen Oxford Houseen. Saman päivän iltana, jolloin hän saapui leiriin, hän kuuli jonkun pohjoisesta päin tulleen ranskalaisen puhuvan Lac Bainista. Kukaan ei havainnut Janin kasvojen muuttumista, kun hän istui pimeässä nurkassa yhtiön varastohuoneessa. Heti sen jälkeen hän meni ranskalaisen perässä ulos, ja tultuaan niin kauaksi, etteivät muut kuulleet, hän pysäytti vieraan.

-- Hyvä herra, te puhuitte Lac Bainista, hän sanoi ranskaksi. -- Oletteko ollut siellä?

-- Olen, toinen vastasi, -- olin siellä viikon odottamassa ensimmäistä rekikeliä.

-- Se on minun entinen kotini, Jan huomautti ja yritti hillitä ääntään. -- Haluaisin tietää -- onko siellä tapahtunut mitään muutoksia. Tapasitteko Cumminsia -- toimitusmiestä?

-- Kyllä, hän oli siellä.

-- Entä -- entä Jean de Gravois, ensimmäinen mies?

-- Hän oli poissa. Hitto, kuulkaas tuota! Koirat tappelevat!

-- Hetkinen, hyvä herra, Jan pyysi, kun ranskalainen aikoi juosta sinne. -- Toimitusmiehellä oli tytär -- Melisse --

-- Hän lähti Lac Bainista aikoja sitten, erämies keskeytti hänet kärsimättömästi. -- Herra Cummins kertoi, ettei ollut nähnyt häntä pitkään aikaan -- luulen hänen sanoneen vuoteen. Hitto vieköön, kuulkaas! Ne repivät toisensa kappaleiksi, ja ne ovat minun koiriani, hyvä herra, minä tunnen niiden äänet tuhansien joukosta!