Part 11

Päästyään kappaleen matkaa eteenpäin, hän tunsi savunhajua; vielä edempänä hän huomasi savu tuprun kohoavan pilviä kohti, ja viimein hän havaitsi risumajan ja näki jonkun ihmisen tulevan vastaansa nelinkontin kuin eläimen.

Hän ponnisteli sen luo, ja haamu horjui ja olisi kaatunut, ellei paksu lumi olisi ottanut vastaan. Vielä askel, ja huudahdus pääsi Janin huulilta. Se ei ollutkaan Ledoq, vaan Dixon, seisoen siinä kalpein, laihoin piirtein ja tuijottaen pyryyn!

-- Hyvä Jumala, minä olen nälkään ja janoon nääntymäisilläni! englantilainen ähkyi ja ojensi käsivartensa. -- Thoreau -- Jumala olkoon ylistetty.

Hän horjui ja kaatui lumeen.

-- Minä keitän teille vettä -- ja jotain syötävää -- heti! Jan sanoi.

Hänen äänensä oli soinnuton, ja maailma pyöri hänen silmissään, kun hän heitti maahan käärönsä korjatakseen tulta. Hän tunsi väsymystä, joka varmaankaan ei johtunut ainoastaan rajuilmasta. Hän ripusti kuitenkin molemmat keittoastiansa liekeille ja täytti ne lumella. Toiseen hän tyhjensi kourallisen jauhoja, jotka olivat hänen taskussaan -- toiseen hän pani teetä. Viidentoista minuutin kuluttua hän vei ne englantilaiselle.

Dixon joi ahneesti lämmintä teetä, ja yhtä ahneesti hän söi keitettyä jauhovanukasta. Jan katseli nälkäisenä, kunnes kaikki oli syöty.

-- Se ei tullut silmänräpäystäkään liian varhain, Thoreau, hän sanoi kiitollisena ja ojensi kätensä. -- Yö vielä ja --

Äkkiä hän pysähtyi. Armias taivas, mitä tuo on?

Ensi kerran hän huomasi kumppaninsa kasvojen riutuneen ilmeen. Janin pää vaipui raukeana rinnalle. Hänen kätensä olivat jääkylmät.

-- Ei se mitään ole, hän mutisi uneliaasti, -- minä myöskin olen nälkään nääntymäisilläni, Dixon! Ei ole enää mitään syötävää, hän jatkoi, nähdessään toisen katsahtavan kääröön. -- Minä annoin teille viimeiset jauhot. Ei ole mitään muuta kuin -- suolaa ja teetä. -- Raskaasti huoahtaen hän heittäytyi risumajaan.

-- Antakaa minun nukkua!

Kun Dixon oli tutkinut käärön vakuuttuakseen, ettei siellä ollut mitään syötävää, hän kömpi takaisin Janin luo ja pani maata hänen viereensä. Hänen herätessään oli jo valoisa päivä, ja nähtyään lumisateen tauonneen hän huusi kumppanilleen.

Jan ei liikahtanutkaan. Hetkiseksi Dixon laskeutui kuuntelemaan, hengittikö hän; sitten hän hoippui tulen luo. Taivas oli raskas ja lyijynharmaa; äänetön kolkko hiljaisuus oli seurannut lumimyrskyn vinkunaa.

Äkkiä Dixon kuuli ääntä. Lähellä hän näki variksen hyppivän sinne tänne lumella. Se huusi nälissään, ja sen suuret pöllönsilmät tuijottivat Dixoniin. Mies tuijotti vastaan, peläten liikahtavansa. Hitaasti ja varovaisesti hän ryömi hakemaan asettaan, ja se kädessä hän vajosi lumeen. Kun laukaus kajahti, Jan liikahti, mutta ei avannut silmiään edes silloin kun Dixon riemuiten huudahti hänelle, että hän oli hankkinut heille ruokaa. Hän kuuli sen ja yritti kohottautua, mutta jokin hänen tahtoaan voimakkaampi hangoitteli vastaan. Hänestä tuntui kokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän taas kuuli ääntä. Hän tunsi itseään nostettavan, ja avattuaan silmänsä hän makasi pää englantilaisen olkapäähän nojaten.

-- Juokaa tämä, Thoreau, hän kuuli.

Hän joi ja tajusi, ettei se ollutkaan teetä, mikä hänen kurkustaan valui alas, vaan lämmintä verta.

Yhtäkkiä hän heräsi. Dixon tarjosi lautasella hänelle muutamia pieniä lihanpalasia, ja kyselemättä hän söi. Äkkiä, kun jäljellä oli enää vain pari kolme palaa, hän lopetti.

-- Hyvä Jumala, minähän olen syönyt kaiken! hän huudahti pelästyneenä.

-- Mitäpä sillä väliä, nuori englantilainen vastasi, -- sainhan minä teidän jauhonne, Thoreau; te olette saanut minun varikseni. Eikö se ole oikeudenmukaista?

Ja he puristivat lujasti toistensa käsiä, ja Janin sydämessä syntyi sanoja, jotka melkein purkautuivat esiin hänen huuliltaan, sanoja, jotka kaikuivat hänen aivoissaan ja muodostuivat äänettömäksi rukoukseksi: -- Melisse, minä kiitän suurta Jumalaa, että sinä rakastat juuri tätä miestä! Mutta vaieten hän horjui jaloilleen ja meni ulos pimeyteen.

-- Myrsky on kenties tauonnut vain hetkeksi, hän sanoi. -- Me emme saa lainkaan menettää aikaa. Kuinka kauan olitte kuljeskellut, ennen kuin saavuitte tähän?

-- Noin kymmenen tuntia, Dixon sanoi. -- Minä pyrin kompassin mukaan länteen päin, kunnes tiesin kulkeneeni Lac Bainin ohi ja käännyin sitten pohjoista kohti.

-- Oh, teillä on kompassi, Jan sanoi, ja hänen silmänsä loistivat. -- Koska te tulitte niin pian tänne, niin olemme hyvin lähellä leiriä! Sanokaa minulle, missä on pohjoinen?

-- Tuolla.

-- Silloin menemme etelään päin -- kaakkoon. Meidän täytyy olla luoteeseen Lac Bainista.

Jan otti pyssynsä ja pani vain teen ja molemmat keittoastiat kääröön; jäljellä olevan huovan hän jätti lumeen. Englantilainen seurasi aivan hänen kintereillään, kiväärin painosta kumarassa. Vaivalloisesti he saapuivat vuoren huipulle, ja kun Jan hetkiseksi pysähtyi katsomaan ympärilleen, Dixon vaipui syvälle lumeen.

-- Minä en jaksa enää, Thoreau, hän läähätti väsyneesti. Hänen silmissään ei ollut lainkaan pelkoa; hänen äänensä sävy oli iloinenkin.

-- Minä tunnen tämän harjanteen, Jan huudahti rohkaisevasti. -- Siitä ei ole ainakaan kymmentä kilometriä enempää Lac Bainiin. On parasta, että jätätte aseenne.

Dixon yritti nousta, ja Jan auttoi häntä. He kulkivat hitaasti eteenpäin ja lepäsivät vähän väliä, mutta joka kerta kun Dixon nousi ylös, hänen kasvonsa vääntäytyivät tuskasta.

-- Haluaisin teidän jatkavan yksinänne, hän sanoi. -- Tehän voisitte lähettää apua --

-- Minä lupasin Melisselle tuoda teidät kotiin, jos löytäisin teidät, Jan vastasi kasvot poispäin käännettyinä. -- Jos rajuilma puhkeaisi uudelleen, niin olisitte mennyttä.

-- Sanokaa -- sanokaa, hän kuuli Dixonin voihkivan, -- lähettikö hän teidät minua etsimään, Thoreau?

Englantilaisen äänessä veti jokin Janin katseen häneen. Hänen laihoja poskiaan väritti heikko puna; hänen silmänsä säteilivät.

-- Lähettikö hän teidät?

-- Ei sanoillaan, herra Dixon, ja Jan koetti puhua tyynesti. -- Mutta minä tiedän hänen tulevan hyvin onnelliseksi, jos saavun kotiin teidän kanssanne.

Vähän myöhemmin hän pysähtyi ja teki tulen; ja sillä hän sulatti uudelleen lunta ja keitti teetä. Juoma virkisti heitä, ja he jatkoivat kulkuaan. Vähän kauempana Jan ripusti aseensa puuhun selittäen, että he saattoivat tulla noutamaan sen päivän tai parin perästä.

Yhä raskaammin Dixon nojasi häneen, ja yhä useammin heidän täytyi levätä. Kolme kertaa he pysähtyivät tekemään tulen ja keittämään teetä. Oli pimeä, kun he päätyivät harjanteelta alas Lac Bainin lumipeitteiselle jäälle. Puoliyö oli kulunut, kun Jan retuutti Dixonia männiköstä hakkuupaikalle. Ei missään palanut valoa, ja hän meni puolitiedottomine taakkoineen yhtiön varastohuoneelle. Siellä hän herätti Croissetin, joka päästi heidät sisälle.

-- Pidä huolta Dixonista, Jan sanoi, -- äläkä herätä ketään yöllä! On kyllä aikaa huomenaamulla varhain puhua, mitä on tapahtunut.

Oman huoneensa liedellä hän keitti lihaa ja kahvia, ja kauan hän istui hiljaa tulen ääressä. Hän oli tuonut Dixonin kotiin. Aamulla Melisse saa tietää sen. Ensin hän menee englantilaisen luo, sitten -- sitten -- Melisse tulee hänen luokseen!

Hän nousi ja istuutui pienen pöydän ääreen, joka oli hänen huoneensa nurkassa.

-- Ei, Melisse ei saa tulla luokseni huomenaamulla, hän kuiskasi. -- Hän ei enää milloinkaan saa nähdä Jan Thoreauta.

Hän otti kynän ja paperia ja kirjoitti. Arkin toisensa jälkeen hän rutisti kokoon ja heitti tuleen. Viimein hän kirjoitti nopeasti ja epätoivoisesti ranskaksi seuraavat harvat rivit:

-- Minä olen tuonut hänet takaisin sinulle, Melisseni, ja rukoilen hyvää Jumalaa, että Hän soisi onnea sinulle! Jätän vanhan viuluni, ja aina kun soitat sillä, se puhuu sinulle Jan Thoreaun rakkaudesta.

Sitten hän taittoi paperin ja sulki sen yhtiön kirjekuoreen. Hyvin hiljaa hän meni ulos autiolle varastohuoneelle. Valoa sytyttämättä hän haki kuntoon uuden käärön, hiukan ruoka- ja ampumavaroja. Kirjekuoren hän osoitti Melisselle ja pani sen niin, että Croisset tai toimitusmies löytäisivät sen aamulla. Hänen koiransa olivat varastohuoneen takana katoksessa, ja hän meni sinne, ja kutsui niitä hiljaa ja varovasti nimeltä. Hiljaa ne tallustelivat isäntänsä perässä metsänreunaan, ja aivan vanhan hongan alle, joka vartioi hautaa, Jan pysähtyi ja ojensi äänettömänä käsivartensa pikku majaa kohti. Koirat katselivat. Kazan -- silmäpuoli johtaja -- tuijotti hänestä yön pimeyteen ja päästi hiljaisen ulvahduksen. Surkeasti vinkuva tuulenpuuska suhisi honkien latvoissa, ja Janin huulilta tunkivat nyyhkyttävät sanat, jotka hän oli kuullut tämän saman haudan ääressä yli seitsemäntoista vuotta takaperin, kun Williamsin kyynelten tukahduttama ääni oli kohonnut viimeiseksi rukoukseksi Cumminsin vaimon puolesta.

-- Suuri Jumala suojelkoon Melisseä!

Hän kääntyi tielle, missä Jean de Gravois oli otellut englantilaisen kanssa, kuljetti koirat ja reen luikertelevaa polkua myöten yli suon ja saapui vihdoin yksinäiselle kallion yli esiinpistävälle puulle, johon hän oli kätkenyt paperinsa. Ne hän kaivoi nyt esiin puukkonsa avulla.

Päivä jo melkein koitti, ennen kuin häh löysi vuorenhuipulle jättämänsä kiväärin. Heti sen jälkeen alkoi sataa lunta. Hän oli siitä iloinen, sillä se peitti hänen jälkensä.

Kolmetoista päivää hän ajoi koiriaan paksussa lumessa etelään päin. Neljäntenätoista hän saapui Le Pasiin, sivistyksen rajavartiopaikkaan. Oli yö, kun hän tuli metsästä, ja etäällä Saskatchewanin toisella puolen näkyivät välkkyvät valot.

Hetkistä ennen kuin hän lähti sen yli, hän antoi väsyneiden koiriensa pysähtyä ja käänsi kasvonsa autiota, synkkää pohjolaa kohti, mihin revontulet raukeine liekkeineen viittoivat häntä, sanoen hänelle, että vanha, vuosisatoja jatkunut elämä odotti häntä aina maapallon napapiirissä.

-- Hyvä Jumala siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua kaikkina aikoina, Melisseni, hän kuiskasi; ja hitaasti hän astui sitten koiriensa edellä virran yli toiseen maailmaan.

25

Jack Thornton

Sinä iltana kuultiin soittoa Le Pasissa. Jan kuuli sen, ennen kuin pääsi perille, ja koirat höristelivät korviaan. Se oli kummallista soittoa, Jan ei ollut milloinkaan kuullut sellaista. Kazan, koirien toissilmä johtaja, alkoi ulvoa ja nosti kuononsa kummastellen ilmaan. Varjojen tavoin he soluivat pitkin suuren, valaistun rakennuksen seinämää, rakennuksen, mistä soitto kaikui ja kuului huumaavaa hälinää -- naurua, töminää, laulua ja äänekästä puhetta. Ovi avautui, ja mies ja nainen astuivat ulos. Mies kirosi ja nainen nauroi hänelle -- nauroi niin kuin Jan ei ollut vielä milloinkaan kuullut naisen nauravan, ja hän pidätteli hengitystään, kuunnellessaan naurun ilkkuvaa hohotusta. Toisia pareja tuli ensimmäisen perässä. Muutamat menivät hiljaa ohi. Eräs nainen, jota saattoi kaksi miestä, kirkui ja melusi ja sinkautti rekeä vasten esineen, joka kolahtaen putosi maahan. Se oli pullo. Kazan murisi. Vetokoirat luimistelivat etummaisen kintereillä. Hiljaisella kehotuksella Jan taltutteli niitä.

Aivan virran rannalla hän kohtasi matalan, vähäpätöisen rakennuksen, jonka portin yläpuolella oli lyhty ja hieman vaatelias kyltti: -- Kuningas Edwardin Hotelli. Viidakko oli lähes sadan metrin päässä siitä, ja sinne Jan sitoi koiransa ja jätti rekensä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että sivistyneille seuduille tullessaan hän oli myös tullut niille seuduin, missä tarvittiin lukkoja ja salpoja, missä oli ryöväreitä ja varkaita. Yksinäisyyden eikä epäluulon tunne sai hänet menemään takaisin, päästämään irti Kazanin ja ottamaan sen mukaansa.

He astuivat sisälle hotelliin, Kazan epäilevän varovaisesti. Ovi vei suureen, öljylampun valaisemaan huoneeseen. Siellä ei ollut ketään muita kuin yksinäinen mies, joka istui ikkunan ääressä ja katseli ulos. Aivan hiljaa, niin ettei häiritsisi toista, Jan istuutui. Kazan laski sudenpäänsä isäntänsä polville ja mulkoili lakkaamatta ja kysyvästi häneen. Jan ei ollut milloinkaan elämässään tuntenut itseään niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Hänen edessään lepäsi Saskatchewan valkoisena ja hiljaa; sen takaa saattoi erottaa tumman metsänreunan, ja kaukana, kaukana siitä tuikki matalalla pohjantähti taivaanlaelta. Se kimmelteli perin raukeasti, melkein kuin tuhannet muut tähdet, joita hän näki ja revontulet näyttivät vain himmenevältä kajastukselta.

Jan tunsi jotain tukahduttavaa kurkussaan, hän sulki silmänsä ja tarttui lujasti Kazanin päähän. Huolimatta hänen suorittamastaan taistelusta, hänen ajatuksensa riensivät takaisin läpi rannattomien hiljaisten alojen, yli vuorien ja halki metsien, nopeasti, lakkaamatta, kunnes vielä kerran pohjantähti vilahti hänen päänsä päällä täydessä loistossaan ja hän oli Lac Bainissa. Hän ei tiennyt antavansa myöten nälän, väsymyksen ja metsissä käymänsä kolmetoistapäiväisen ottelun yhteisvaikutukselle. Hän oli taas Melissen luona, vanhan viulunsa luona, niiden luona, joita hän oli rakastanut.

Tällä hetkellä hän unohti, että ketään muuta henkilöä huoneessa olikaan; hän ei kuullut, kun mies muutti asentoaan, niin että hän selvästi saattoi nähdä hänet ja Kazanin. Hänen omilta huuliltaan puhjennut matala, sydäntäsärkevä nyyhkytys herätti hänet taas nykyisyyteen.

Hän suoristautui ja näki Kazanin hampaiden välkkyvän puolipimeässä. Vieras oli noussut. Tuntematon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja tuijotti häntä heikossa lampunvalossa, ja kun Jan avasi silmänsä, hän näki, että hänen ylitseen kumartuneen miehen kalpeihin, hartaihin kasvoihin oli piirrettynä suru, joka olisi voinut olla heijastus hänen omastaan. Hetken he tuijottivat molemmat hiljaa ja hengittämättä toisiinsa -- ja Kazanin selkäkarvat kohosivat. Jan ymmärsi, ettei tämä mies ollut metsän poika. Mies ei kuulunut hänen väkeensä. Hänen kasvonsa puhuivat etelän kansasta, sivistyksestä. Ja kuitenkin jokin yhdisti heidät kaikista aidoista huolimatta ja teki heidät ystäviksi, ennen kuin he vielä olivat sanoneet sanaakaan toisilleen. Vieras ojensi kätensä, ja Jan tarttui siihen, ja tässä puristuksessa piili kaiken yksinäisyyden ilmaus, kaikki kumppanuuden palava ikävöiminen, joka täytti näiden molempien miesten sydämet.

-- Olette hiljakkoin saapunut tänne? mies sanoi puoliksi kysyen. -- Teidän rekennekö on -- tuolla?

-- Niin, Jan sanoi.

Vieras istuutui tuolille Janin viereen.

-- Leireistäkö? hän uteli innokkaasti.

-- Mistä leireistä?

-- Rautatieleireistä, missä avataan uusia linjoja, Wekuskon tuolla puolella.

-- En tunne mitään leirejä, Jan vastasi yksinkertaisesti. -- En tiedä mistään muusta rautatiestä kuin siitä, joka menee Le Pasiin. Minä tulen Lac Bainista, Barren Landsin äärimmäisestä kolkasta.

-- Ettekö ole milloinkaan ennen ollut etelässä päin? vieras kysyi hiljaa, ja Jan kummasteli hänen silmiensä ilmettä.

-- Kauan sitten, muinoin. Olen viettänyt koko elämäni -- tuolla pohjoisessa. Jan osoitti sinne päin, ja toisen silmät kääntyivät sinne, missä pohjantähti raukeasti välkkyi taivaalla.

-- Ja minä olen viettänyt koko elämäni tuolla alhaalla, hän vastasi ja nyökkäsi etelään päin. -- Vuosi takaperin tulin tänne terveyttäni ja onneani etsimään. -- Hän nauroi hermostuneesti. -- Minä saavutin molemmat. Mutta jätän ne. Huomenna matkustan takaisin. Nimeni on Thornton, hän lisäsi ja ojensi taas kätensä. -- Tulin Chicagosta.

-- Minun nimeni on Thoreau, Jan Thoreau, Jan sanoi. -- Olen lukenut Chicagosta ja nähnyt kuvia siitä. Onko se suurempi kuin Winnipegin kaupunki?

-- On, se on suurempi.

-- Suuren yhtiön virkamiehethän asuvat Winnipegissa, ja toimitusmies, eikö niin?

-- Hudson Bay Companynko -- niin asuvat.

-- Ja kun on kysymys jostain tärkeästä -- oikein tärkeästä -- eikö silloin ole parasta kääntyä toimitusmiehen puoleen? Jan kysyi.

-- Lähempänä on päätoimisto Prince Albertissa, Thornton sanoi ja katseli kummastuneena Janin kasvojen jännittynyttä ilmettä.

-- Sinne ei ole pitkä matka, Jan virkahti ja nousi nopeasti. -- Entä saisiko siellä jotain tärkeää toimitettua -- oikein tärkeää? -- Hän laski kätensä Kazanin päähän ja kääntyi puoliksi ovea kohti.

-- Ehkä paremmin kuin toimitusmiehen luona, Thornton vastasi. -- Mistä sitten kysymys onkin.

Yön hiljaisuudessa kaikui koirien pitkäveteinen ulvonta.

-- Kumppanit huutavat Kazania, Jan huomautti rauhallisesti, ikään kuin ei olisi kuullut Thorntonin viimeistä muistutusta. -- Hyvää yötä, herra Thornton!

Koirat istuivat odottamassa Janin ja Kazanin paluuta. Jan kuljetti ne kauemmaksi, missä ne joutuivat aukiolta tiheän männikön piiloon, ja teki tulen keittääkseen kahvia ja paistaakseen peuranlihaa. Heitettyään jäätynyttä kalaa koirille, hän taittoi kuusenoksia, joille hän nuotion ääreen levitti huopansa ja odotti sitten kahvin ja lihan valmistumista. Koirat olivat jo lakanneet syömästä, kun hän itse alkoi, ja ne asettuivat mahalleen aivan hänen jalkojensa juureen, valmiina iskemään kiinni rippeisiin, joita hän heitteli niille. Jan huomasi, että ne joko murisivat tai haukahtelivat. Ne eivät myöskään tapelleet lihapaloista, joita hän viskoi niille, ja hän alkoi ihmetellä, rasittiko niitäkin sama tukaluus, mikä kalvoi hänen omaa sydäntään.

Tämän tukaluuden, tämän kuolettavan yksinäisyydentunteen ja sydämentuskan lisäksi oli hermostunut into tarttunut Janiin -- into valjastaa koiransa ja väsymyksestä huolimatta kiiruhtaa siihen paikkaan, josta Thornton oli puhunut -- Prince Albertiin -- ja siellä iäksi vapautua siitä, mikä oli painanut häntä aina siitä monta vuotta sitten kuluneesta illasta asti, jolloin hän hoippuen oli saapunut Lac Bainiin soittamaan viuluaan Cumminsin vaimon kuollessa. Hän pisti kätensä turkkinsa rintamukseen, missä hän tunsi puunrungosta ottamansa paperit. Kaksikymmentä vuotta hän oli piilottanut niitä. Huomenna hän aikoi lähteä viemään niitä suureen yhtiöön, jonka toimisto oli Prince Albertissa. Ja sitten -- tämän tehtyään -- mitä olikaan Jan Thoreaun elämästä jäljellä? Ehkä yhtiö pitäisi hänet, ja hän jäisi sivistyneelle seudulle. Se olisi hänelle parasta. Hän taistelisi metsiensä houkutusta vastaan, niin kuin hän vuosia taaksepäin oli torjunut tämän toisen maailman houkutuksia, joka kerran oli täyttänyt hänet rauhattomuudella. Sen hän oli tukahduttanut. Jos hän tosiaankin palaisi metsiinsä, hän menisi kauas länteen tai itään päin. Eikä kukaan, joka joskus oli hänet tuntenut, saisi enää kuulla Jan Thoreausta.

Kazan oli ryöminyt huovan ääreen ja uskaltanut lähestyä tuuma tuumalta, kunnes sen suuri sudenpää lepäsi Janin käsivarrella. Kymmenen vuotta sitten Jan oli ottanut Kazanin puolisokeana penikkana. Hän ja Melisse olivat valinneet sen puolen tusinan voimakkaamman veljen ja sisaren poikueesta. Kazan oli kaikki, mitä hänellä oli jäljellä. Hän piti toisistakin koirista, mutta ne eivät olleet Kazanin vertaiset. Hän kiersi käsivartensa lujemmin koiran kaulaan. Väsymys ja valkean lämpö tekivät hänen päänsä raskaaksi, ja hän nukahti pian puuta vasten nojaten.

Useita tunteja myöhemmin hän heräsi, ja avatessaan silmänsä hän näki tulen edelleenkin palavan kirkkaasti. Toisella puolen sitä, koirien takana, istui Thornton. Katsahdus taivaanlaelle, mistä tähdet olivat sammumaisillaan, kertoi Janille, että oltiin aivan lähellä päivänkoittoa. Hän kohosi pystyyn. Thornton hymyili ja puhalsi savupilven toisensa perästä piipustaan.

-- Te olitte vähällä paleltua, hän sanoi, kun Jan tuijotti häneen, -- te nukuitte kuin kuollut. Minä odotin ensin teitä siellä ja yritin ottaa sitten selvää teistä. Kas -- minä ajattelin... Hän epäröi ja kolisti tuhkan piipunpesästä. Sitten hän katsahti Janiin. -- Kuulkaas, poikaseni, jos olette pulassa -- jos teillä on huolia -- huono onni -- rahan puute -- niin ettekö voisi antaa minun auttaa itseänne?

-- Kiitos -- minulla on rahaa, Jan sanoi. -- Tahdon vain mieluummin nukkua luonnon helmassa koirineni. Hyvä Jumala, olisin luultavasti jäätynyt, ellette te olisi tullut! Te olette ollut täällä koko yön?

Thornton nyökkäsi.

-- Ja nyt on aamu, Jan sanoi, nousi pystyyn ja katsoi puiden latvojen yli. -- Te olette kovin hyvä. Soisin voivani tehdä jotain hyväksenne.

-- Kyllä voittekin, Thornton sanoi rauhallisesti. -- Mihin aiotte -- täältä?

-- Yhtiön toimistoon Prince Albertiin. Me lähdemme tunnin kuluttua.

-- Ottaisitteko minut mukaanne? Thornton kysyi.

-- Mielelläni! Jan huudahti. -- Mutta siitä tulee vaivalloinen matka. Minun täytyy kiiruhtaa, ja te ette kai ole tottunut juoksemaan koirien jäljessä.

-- Se ei voi koitua minulle liian vaikeaksi, Thornton arveli. -- Toivon --

Taas Jan kummastui Thorntonin kasvojen ja äänen synkkää epätoivon ilmausta.

-- Minulla on lihaa, kahvia ja korppuja, Jan sanoi ja meni käärönsä luo. -- Haluatteko syödä aamiaista kanssani?

Neljännen päivän iltana he saapuivat ponnistuksia vaatineen matkan jälkeen Prince Albertiin.

-- Menemme heti yhtiön toimistoon, Jan selitti.

Nyt Thornton opasti hänet ikivanhalle rakennukselle kaupungin läntiseen laitaan. Thornton vei hänet toimistoon, joka oli täynnä nuoria koneella kirjoittavia naisapulaisia, ja siellä Thornton jätti käyntikorttinsa harmaahapsiselle herrasmiehelle, joka istui pulpettinsa ääressä ja nimeen katsahdettuaan nousi ylös, kumarsi ja pudisti hänen kättään. Heti sen jälkeen avattiin muuan ovi, ja Jan Thoreau meni yksin ja pamppailevin sydämin sisälle, käsi kouristuneesti tavoitellen papereita povitaskusta.

Thornton odotti ulkopuolella. Tunti kului, eikä ovi kuitenkaan avautunut. Pulpetin ääressä istuva mies vilkaisi ihmetellen Thorntoniin. Kaksi tyttöä alkoi kuiskien kummastella, kuka se pohjoisesta tullut villi olikaan, joka vei tunnin toimitusmiehen ajasta. Kului lähes kaksi tuntia, ennen kuin Jan taas näyttäytyi. Hän oli viisi vuotta vanhentunut näinä kahtena tuntina. Hartiat olivat kumarassa, poskille oli levinnyt kummallinen kalpeus. Thorntonista tuntui kuin hänen kasvonsakin olisivat laihtuneet. Pää painuksissa ja ympärilleen katsomatta Jan asteli huoneen läpi, ja kun viimeinen ovi avautui laskeakseen heidät ulos himmeän talviauringon valoon, Thornton kuuli häneltä pääsevän tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Hänen sormensa kiertyivät Janin käsivarteen, hänen silmänsä säkenöivät. -- Jos tuolla ylhäällä ollaan sinua kohtaan pikkumaisia, hän huudahti kiivaasti, -- niin sano minulle vain, ja minä totisesti puristan ne ruuvipihteihin! Ja jos rahoja tarvitaan, niin on minulla puoli miljoonaa, opettaakseni heille säädyllisyyttä!

-- Kiitos, Jan sanoi sortuneella äänellä. -- Ei ole kysymys siitä. En tarvitse rahoja. Puoli miljoonaa tuskin riittäisi sen ostamiseen -- minkä äsken annoin itseltäni.

Hän pisti kiivaasti kätensä tyhjään taskuun, missä paperit olivat olleet.

26

Kiusaus

Kun Jan illalla jäi yksikseen, hän alkoi uudelleen ajatella ja taistella erästä mielihalua vastaan, joka melkein oli vallata hänet. Kerran, aikoja sitten, hän oli avannut sydämensä Jean de Gravoisille, ja Jean oli antanut hänelle lohdutusta. Tänä iltana hän ikävöi saada mennä Thorntonin luo, niin kuin oli mennyt Jeaninkin tykö, ja kertoa hänelle saman tarinan ja mitä oli tapahtunut toimitusmiehen konttorissa. Hänen sydämessään oli herännyt Thorntonia kohtaan tunne, joka oli voimakkaampi kuin ystävyys -- tunne, joka olisi saanut hänet taistelemaan, vieläpä kuolemaankin hänen puolestaan, kuten hän olisi tehnyt Jean de Gravoisin puolesta. Tätä tunnetta vahvisti käsitys, että jokin painoi Thorntonia, että häntäkin kalvoi yksinäisyys ja suru, jota hän koetti salata. Ja kuitenkin hän taisteli, uskoisiko vai eikö salaisuutensa uudelle ystävälleen. Se ei toisi mukanaan mitään muuta hyvää -- sen hän tiesi -- kuin huojentaisi osaltaan hänen omaa taakkaansa. Hän lähti kävelylle virran varrelle ja ohi toimitusmiehen ikkunoiden. Sieltä loisti vielä valoa. Toimitusmies piti lupauksensa. Hän työskenteli. Hän työskenteli myöhään; kun Jan kahden tunnin perästä tuli takaisin, hän näki, että valo yhä paloi hänen huoneessaan.

Viikon kuluttua -- tai kenties kymmenen päivän -- on kaikki selvänä, oli toimitusmies hänelle sanonut. Alituisesti Janin katse kääntyi pohjoista kohti, ja nytkin hän katseli sinne päin ja ihmetteli, miten hänelle käy viikon lopulla.