Part 10

Hän huomasi Janin saippuoitujen kasvojen vilahduksen kuvastimesta, mistä ne tuijottivat häneen suurin, tutkivin silmin. Kun Jan näki tytön katselevan häntä, hän käänsi kiireesti katseensa, ja Melisse alkoi pestä astioita. Hän oli lopettanutkin askareensa, ennen kuin Jan sai partansa ajettua. Sitten hän otti seinältä vanhan viulun ja alkoi soittaa ja lauloi samalla vienolla, kauniilla äänellään laulua, jonka Iowaka oli hänelle opettanut Janin poissaollessa.

Ihmeissään ja loistavin silmin katseli Jan häntä kuullessaan tuon murtuneen intiaanitytön vienon, alati kaihomielisen ja epätoivoisen laulun. Hän tunsi sen, oli kuullut sen ennen, mutta ei milloinkaan sillä tavoin kuin nyt, kun se ikään kuin nyyhkytti suruaan viulun vienoista sävelistä ja puheli äänettömän liikuttavasti hänelle Melissen huulilta.

Hän seisoi vaiti, kunnes tyttö oli lopettanut, ja tuijotti hänen painuneeseen päähänsä. Kun tämä vihdoin katsahti Janiin, tämä näki kyynelten kimmeltelevän Melissen pitkissä silmäripsissä.

-- Se oli ihmeellistä, Melisse! Sinä olet saanut kauniin sävelen siihen.

-- Kiitos, Jan!

Hän alkoi taas soittaa ja hyräili hiljaa sanattoman soiton säestykseksi, jota oli oppinut Janilta. Vihdoin hän antoi viulun Janille.

-- Nyt täytyy sinun soittaa minulle.

-- Minä olen unohtanut, paljon, Melisse.

Tämä kummastelikin nähdessään, kuinka kömpelösti hänen ruskeat sormensa liikkuivat kielillä. Tämän havaitessaan hän tunsi itsensä kovin huolestuneeksi. Hänelle ei ollut soittamassa vanha Jan, vaan uusi tylsine, haluttomine silmineen, joissa ei enää ollut entistä hehkua. Siirryttyään sitten hajamielisesti sävelestä toiseen, hän antoi viulun Melisselle takaisin.

Hiljaa tämä nousi ja ripusti viulun seinälle.

-- Sinun täytyy harjoitella paljon, hän sanoi hiljaa.

Hänen kääntyessään takaisin oli Jan noussut ja piti lakkia kädessään.

-- Lähdetkö noin pian, Jan? hän kysyi kummastuen.

-- Minä olen väsynyt, toinen sanoi puolustelevasti. -- En ole nukkunut kahteen yöhön, Melisse. Hyvää yötä!

Jan hymyili hänelle seisoessaan ovella, mutta se hyvää yötä, joka kuului hänen huuliltaan, oli eloton ja kylmä. Jania värisytti, kun hän astui ulos. Kylmien tähtien alla hän puristi kätensä nyrkkiin -- hän tunsi, ettei ollut lähtenyt tuvasta minuuttiakaan liian aikaisin.

Yrittäen tukahduttaa tapaamisen aiheuttamaa surua hän meni yhtiön varastohuoneelle.

Cummins palasi myöhään kotiin. Melisse oli yhä valveilla. Isä katsahti häneen terävästi olkansa yli, ripustaessaan takkiaan ja lakkiaan naulaan.

-- Onko jotakin tullut sinun ja Janin välille? hän kysyi äkkiä. -- Miksi olet itkenyt?

-- Välillä puhkeavat kyyneleet soittaessani viulua, isä; en tiedä mitään tulleen Janin ja minun välille, vaikka -- vaikka -- vaikka -- minä en ymmärrä --

Hän vaikeni ja yritti tukahduttaa nyyhkytyksiä, jotka värähtelivät hänen kurkussaan.

-- En minäkään ymmärrä -- toimitusmies huudahti ja meni takkavalkean ääreen sytyttämään piippuaan. -- Hän sanoi itsensä tänä iltana irtikin yhtiön palveluksesta!

-- Ei suinkaan -- hän -- kai -- aio -- lähteä -- leiristä? Melisse änkytti.

-- Hän jättää palveluspaikkansa, isä toisti. -- Toisin sanoen hän ei voi jäädä Lac Bainiin. Hän sanoo aikovansa mennä metsiin, ehkäpä Jeanin kotiseudulle Athabaskaan. Onko hän sanonut sinulle mitään enempää?

-- Ei mitään, Melisse vastasi.

Hän laskeutui polvilleen pienen kirjalaatikon eteen. Kyynelverho sumensi hänen silmänsä. Hän ponnisti kaikin voimin hallitakseen itseänsä, ennen kuin uudelleen näyttäytyi isälleen. Kun tämä hetkiseksi meni omaan huoneeseensa, tyttö huusi hänelle puoliavoimesta ovesta hyvää yötä.

Seuraavana päivänä Gravois tapasi Janin, kun tämä oli täyttämässä uutta selkäreppua. He tapasivat ensi kerran toisensa sen jälkeen kun Jean oli saanut kuulla Janin sanoutuneen irti paikastaan, ja Jean tervehti häntä kiroten.

Jan katsahti häneen ja hymyili, huomatessaan pikku ranskalaisen kuohuvan oikein raivosta.

-- Hyvää päivää, Jean de Gravois! hän sanoi nauraen. -- Näette, että minä aion haeskella ketut käsiini.

-- Tuhannen pentelettä! Jean sähisi.

-- Ei, kettuja, rakas Jean. Minä olen kyllästynyt leiriin. Saan ajastani paremman maksun tuolla lännessä korvessa. Muistakaa se, Jean! Siitä on monta vuotta sitten, kun te metsästelitte siellä, ja ketut syövät kyllä kohta suihinsa koko seudun!

-- Kautta pyhimysten, Jean kihahti, -- ja minä kun --

Sanaakaan sanomatta hän käännähti kannoillaan ja meni suoraan Melissen luo.

-- Jan Thoreau aikoo lähteä leiristä, hän ilmoitti karskisti, pullisti rintaansa ja mulkoili vihaisesti häneen.

-- Isäni on kertonut sen, Melisse sanoi.

Tämän posket olivat värittömät, ja hänellä oli punaisia juomuja silmien alla, mutta hänen äänensä oli aivan rauhallinen.

-- Hyvä Jumala! Jean sanoi ja pyörähti uudelleen ympäri. -- Sinä otat sen kylmäkiskoisesti!

Hetkistä myöhemmin Melisse näki Janin tulevan varastohuoneelta. Hänen astuessaan tupaan näkyi tosin syvän liikutuksen jälkiä tytön kasvoilla, mutta hänen äänensä oli luonnottoman rauhallinen.

-- Olen tullut sanomaan hyvästi, Melisse, hän aloitti. -- Aion lähteä Barrensiin metsästelemään.

-- Toivotan sinulle runsaasti riistaa, Jan.

Melissen äänessä oli metallinkova kaiku.

Ensi kerran eläessään Jan ojensi hänelle kätensä. Tyttö vavahti, ja silmänräpäyksessä syöksyi kaikki veri sydämestä hänen kasvoihinsa. Sitten hän antoi toiselle kätensä ja katsoi häntä vakavasti ja tyynesti silmiin.

-- Voitko odottaa hetkisen? hän kysyi.

Hän riensi huoneeseensa, ja hänen taas näyttäytyessään hehkui punainen pilkku hänen kummallakin poskellaan, ja hänen silmänsä salamoivat. Hän oli palmikoinut hiuksensa, asettanut ne kruunuksi päälaelle ja pistänyt tulipunaisia kukkia kiiltävään hiuskasaan. Toistamiseen hän tuli ja ojensi Janille kätensä.

-- Minä otaksun, että se on sinusta nyt samantekevää, hän sanoi kylmästi ja nauraen suoraan hänelle. -- Minä en ole rikkonut lupaustani. Se oli tyhmä, eikö totta?

Janista tuntui kuin hänen verensä olisi äkkiä jähmettynyt, ja vaivoin hän sai pidätetyksi nyyhkytyksen.

-- Sinä lupasit -- --. Hän ei voinut jatkaa.

-- Minä lupasin olla laittamatta hiuksiani näin, ennen kuin sinä olet unohtanut rakastaa minua, hän täydensi. -- Nyt teen sen.

Jan taivutti päätään, ja Melisse näki hänen hartioittensa vavahtavan paksun peurannahkatakin alla. Hänen huulensa aukenivat, ja hän kohotti käsivartensa, kuin haluten ojentaa ne Jania kohti; mutta kun tämä taas puhui, hänen äänensä kaikui tyynenä, väräjämättä.

-- Minä en ole lakannut rakastamasta sinua, Melisse. En koskaan lakkaa rakastamasta pikku siskoani. Mutta sinä olet vanhempi nyt, ja sinun on nyt aika laittaa hiuksesi näin.

Hän kääntyi poispäin, enää katsomatta tyttöön ja lähti majasta.

-- Hyvästi, Jan! kaikui nyyhkyttävä kuiskaus, mutta tämä ei enää kuullut sitä. Ikkunasta hän näki Janin pudistavan Cumminsin kättä yhtiön varastohuoneen edessä. Hän näki Janin menevän Iowakan ja Jeanin luo, ja sitten nostavan mytyn selkäänsä ja pää painuksissa hiljalleen katoavan synkän männikön syvyyteen.

23

Jan palaa

Koko kevään ja kesän Jan vietti Barrensin-maan rämeissä ja matalilla harjanteilla. Kesti kaksi kuukautta, ennen kuin hän taas ilmestyi leiriin, ja silloin hän viipyi siellä vain sen verran, että ehti varustautua uudelleen.

Melisse oli hiljaisuudessa kärsinyt nämä kuukaudet -- sydän täynnä surua ja yksinäisyyttä, jota ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Iowakaltakin hän kätki surunsa. Ja kuitenkin hänen mielensä ollessa raskaimmillaankin, hän piti itsepintaisesti kiinni toivosta. Vasta kun Jan viimeisen kerran kävi Lac Bainissa tämä toivo lakkasi kokonaan.

Ensimmäisenä iltana rämeseudulta palaamisensa jälkeen Jan tuli tupaan. Hänen partansa oli taas kasvanut. Hiukset olivat pitkät ja suortuneet ja riippuivat sekaisin hartioilla. Kadonnut oli tunteellinen kauneus hänen suurista silmistään, jotka joka vivahduksellaankin -- joko ilon tai surun -- olivat kerran herättäneet Melissessä myötätuntoa. Hänen kasvoillaan oli metsäihmisen vuosisataisen vaiteliaisuuden leima. Päättävästi ja kuitenkin lempeästi ne sysäsivät takaisin kaikki entisyyteen suuntaavat viittaukset ilmaantumasta sanoin tai teoin ja pitivät tiukasti Melissen etäällä hänestä.

Tällä kerralla Melisse ymmärsi, ettei hänen rinnassaan ollut toivon kipinääkään. Jan oli iäksi kadonnut hänen elämästään, jättäen jälkeensä -- kuin kauheaksi haamuksi kaikesta siitä, mitä he kerran olivat olleet toisilleen -- vanhan viulunsa tuvan seinälle.

Kun hän uudelleen oli jättänyt heidät, tytölle tuli viulu yhä enemmän samaksi, mitä se kerran oli ollut Janille. Melisse soitteli niin kuin hänkin oli soitellut, antoi sen kielien tulkita yksinäisyyttään ja sydänsurujaan, ja välillä hän saattoi laskea sen rinnalleen ja puhutella sitä, niin kuin Jankin ennen oli sitä puhutellut.

-- Jospa sinä vain voisit! hän kuiskasi sille eräänä päivänä, kun syksy lähestyi. -- Jospa sinä voisit kertoa minulle hänestä ja sanoa minulle, mitä minun pitäisi tehdä -- sinä vanha rakas viulu!

Kerran syksyllä Jan tuli koirineen reellä noutamaan ruokavaroja ja ansoja. Hän aikoi viettää talven kolmesataa kilometriä lännempänä Athabaskan maassa. Hän jäi viikoksi Lac Bainiin, ja tällä välin saapui jalkaposti Fort Churchillista.

Kirjeenkantaja toi uuden kokemuksen Melissen elämään -- hänen ensimmäisen kirjeensä. Se oli nuorelta Dixonilta -- yli kaksikymmentä tiheästi täytettyä sivua, missä hän ilmoitti aikovansa viettää osan lähestyvää talvea Lac Bainissa.

Hän luki parhaillaan viimeistä sivua, kun Jan tuli tupaan. Hänen poskiaan peitti heikko puna, ja hän katsahti ilosta loistaen Janiin.

-- Kirje! hän huudahti ja ojensi nuo kirjoitetut lehdet. -- Kirje -- minulle, Jan, aina Churchillista asti!

-- Kuka Herran nimessä -- tämä alkoi hymyillen; sitten hän keskeytti lauseensa.

-- Se on herra Dixonilta, tyttö sanoi ja punastui kovin. -- Hän aikoo viettää osan talvea meillä.

-- Se ilahduttaa minua, Melisse, Jan sanoi rauhallisesti. -- Minä pidän hänestä ja haluaisin mielelläni tutustua häneen paremmin. Toivoakseni hän tuo mukanaan sinulle vähän uusia kirjoja -- ja viulunkieliä. Soitteletko sinä paljon nykyään?

-- Soittelen kyllä. Etkö tahtoisi soittaa minulle, Jan?

-- Minun käteni ovat kovin kankeat; sitä paitsi olen unohtanut koko taitoni.

-- Nekin kappaleetko, joita soittelit minun pienenä ollessani?

-- Luulen ainakin, Melisse. Mutta sinä et saa milloinkaan unohtaa niitä.

-- En unohdakaan, tyttö vastasi hiljaa. -- Ja sitten ehkä kerran voin opettaa ne sinulle uudestaan.

Jan ei nähnyt häntä ennen kuin kuusi kuukautta myöhemmin tullessaan kotiin turkiksineen vuosittaiseen peuranpaistojuhlaan. Silloin hän sai tietää, että Melisse oli saanut vieläkin kirjeen ja että Dixon olikin mennyt Lontooseen sen sijaan että olisi tullut Lac Bainiin.

Juhlan jälkeisenä päivänä Jan palasi Athabaskan maahan. Keväällä häntä ei nähty Lac Bainissa. Alkukesästä hänestä ei kuulunut mitään uutisia. Jean meni vesitse Athabaskaan ja tapasi Thoreaun majan tyhjillään. Siinä ei ollut asuttu pitkään aikaan. Intiaanit sanoivat, etteivät olleet nähneet Jania sitten alkukevään. Eräs puoliverinen, jonka Jean tapasi Fond du Lacissa, kertoi tavanneensa Beaverissa valkoisen miehen luita, hudsonlahtelainen pyssy ja sarvipäinen puukko vieressään.

Raskain sydämin Jean palasi Lac Bainiin.

-- Epäilemättä hän on kuollut, hän sanoi Iowakalle. -- En luule, että siitä kannattaa puhua mitään Melisselle.

Eräänä päivänä syyskuun alussa tuli puolenpäivän aikaan leiriin muuan yksinäinen olento. Hän kantoi tavaramyttyä, ja mukanaan hänellä oli kuusi koiraa. Se oli Jan Thoreau.

-- Minä olen ollut sivistyneillä seuduilla asti, hän selitti, -- ja tulen kotiin viettääkseni talven Lac Bainissa.

24

Pelastettu

Ensi lumen tultua saapui nuori Dixon Fort Churchillista. Jean de Gravois tapasi hänet tiellä lähellä Ledoqin asuntoa. Kun englantilainen tunsi pikku ranskalaisen, hän hyppäsi reestään ja meni ilosta loistavin kasvoin ja ojennetuin käsin häntä vastaan.

-- Hyvänen aika, eikö siinä olekin vanha ystäväni Jean! hän huudahti. -- Minä juuri ajattelin teitä, Gravois, ja kuinka te kaksi vuotta takaperin olitte vähällä tappaa minut. Olen sen jälkeen oppinut paljon lumimaan kansasta, enkä milloinkaan enää tee sellaista. -- Nauraen hän tarttui Jeanin käsiin. -- Entä kuinka Gravoisin vaimo ja pikku Gravois voivat -- ja Melisse? hän lisäsi, ennen kuin Jean ennätti mitään sanoakaan.

-- Kaikki hyvin, herra Dixon, Jean vastasi. -- Pikku Gravoisit ovat vain kasvaneet suuriksi ihmisiksi.

-- En voi auttaa sitä, että pidän tuosta Dixonista, hän virkkoi tuntia myöhemmin Iowakalle, -- enkä kuitenkaan haluaisi pitää hänestä. Mistähän se johtunee?

-- Senkö vuoksi, että pelkäät Melissen pitävän hänestä? hänen vaimonsa kysyi hymyillen hänen olkansa yli.

-- Kautta pyhimysten, eiköhän vain siinä olekin syy! Jean myönsi suoraan. -- Minä vihaan ulkomaalaisia -- ja Melisse kuuluu Janille.

-- Niin kuului kerran, mutta siitä on jo pitkä aika, Jean.

-- Olkoon vain, mutta sittenkin minun on vaikea uskoa sitä, rakkaani. Jospa Jan tahtoisi puhua hänen kanssaan --

-- Nainen väsyy odottamaan, Iowaka keskeytti hänet lempeästi. -- Jan Thoreau on odotuttanut liian kauan!

Kun he viikkoa myöhemmin seisoivat ovensa edessä, he näkivät Dixonin ja Melissen astelevan hiljakseen pitkin metsänreunaa. Iowaka katsahti nauraen Jeaniin.

-- Enkö sanonut, että Jan on odotuttanut liian kauan?

-- Siis -- jos minä olisin viipynyt Athabaskan maassa yhden tai pari vuotta, sinä olisit seurustellut ulkomaalaisen kanssa? Jean kysyi ja hänen kasvonsa synkkenivät.

-- Paljon mahdollista, Iowaka vastasi veitikkamaisesti ja juoksi tupaan.

Sadatellen Jean asteli varastohuoneelle. Häntä suututti se kylmyys, jolla Jan mukautui olosuhteisiin.

-- Tuo Dixonhan on Melissen seurassa aamuisin, päivisin ja iltaisin, ja he kävelevät joka päivä metsässä, hän sanoi Janille. -- Pian tulee Lac Bainissa häät!

-- Melisse ansaitsee hyvän miehen, Jan vastasi järkähtämättömän tyynenä. -- Minä pidän Dixonista.

Sielunsa syvyydessä hän tiesi, että päivä päivältä loppu lähestyi häntä yhä enemmän. Hän ei kertonut Melisselle, että hän oli palannut Lac Bainiin ollakseen vielä kerran hänen läheisyydessään, eikä hän uskonut sitä Jeanillekaan. Hän oli tosiaankin aavistellut, että tämä talvi leirissä tuottaisi hänelle sekä iloa että surua -- mutta Dixonia hän ei ollut ottanut lukuun. Päivän toisensa perästä hän näki Melissen ja englantilaisen yhdessä, ja vaikka hänessä ei herännytkään mitään sellaista hurjaa mustasukkaisuutta, joka varmaankin olisi raadellut Jean de Gravoisia, lisäsi tietoisuus siitä, että tuo nuori tyttö solui pois häneltä, yhä suuremman surun sen painoksi mikä jo kalvoi hänen sydäntään.

Dixon ei yrittänytkään salata tunteitaan. Hän rakasti Melisseä. Sen hän sanoikin Jeanille eräänä päivänä aivan avoimesti. Vilpittömään tapaansa hän puhui asioita, jotka voittivat Jeanin perinnäisten ennakkoluulojen viimeisen hivenenkin ja pakottivat hänet myöntämään, että tämä oli aivan toisenlainen ulkomaalainen kuin hänen ennen tapaamansa.

-- Hitto vie, minä pidän hänestä, hän sanoi itsekseen, -- ja kuitenkin näkisin hänen mieluummin menevän iankaikkiseen autuuteen kuin ottavan Melissen Janilta!

Suuri lumi tuotti ratkaisun asiaan. Se tuli aikaisin joulukuussa. Dixon oli aamulla lähtenyt Ledoqin luo. Puolenpäivän aikaan taivas oli lyijynmusta, ja vähän myöhemmin ei voinut lumituiskun takia nähdä kymmentä askelta eteensä. Englantilainen ei palannut samana päivänä. Eikä hän tullut seuraavanakaan, ja Gravois ajoi pitkin vuorenharjannetta, kunnes saapui ranskalaisen tuvalle, missä sai kuulla Dixonin edellisenä iltana lähteneen Lac Bainiin. Silloin hän meni Melissen luo.

-- Merkitsee jokseenkin varmaa kuolemaa lähteä etsimään häntä, hän sanoi. -- Emme voi enää käyttää koiria. Lumikengät vajoavat kuin lyijykuulat, ja lähteminen kymmenen kilometrin päähän leiristä on ketunruuaksi joutumista!

Oli pimeä, kun Jan tuli tupaan. Melisse hypähti ylös heikosti huudahtaen, nähdessään hänen tulevan aivan valkoisena lumesta. Hänellä oli kevyt käärö selässä ja pyssy kädessä.

-- Minä menen etsimään häntä, Jan sanoi hiljaa. -- Jos hän elää, tuon hänet mukanani kotiin sinulle.

Hitaasti Melisse lähestyi, ja Jan kuuli oman sydämensä sykinnän. Unohtaisiko hän milloinkaan tätä katsetta? Tytön silmät loistivat kuin ennenkin, hänen käsivartensa olivat ojennetut, hänen huulensa avoinna. Jan tiesi, kuinka Suuri Henki kerran oli ilmestynyt Mukeelle ja kuinka valkoinen nainen, kuin lumihuntu, oli tullut puoliverisen silmien ja tämän Ihmeellisen väliin, jota hän oli katsellut. Tämä sama huntu tuli Janin ja nuoren tytön väliin. Kuin ilmestyksenä Jan näki hänen kasvonsa niin lähellä itseään, että tunsi hänen suloisen hengityksensä, ja hän tiesi, että hänen toinen kätensä oli Melissen molemmissa, ja sitä painettiin kevyesti tämän rintaa vasten.

-- Jan, sankarini --

Nyyhkyttäen tämä hoippui takaisin yöhön. Hän kuuli Melissen äänen huutavan häntä, mutta männikön hurja kohina ja hänen aivojensa humina estivät häntä erottamasta sanoja. Jan oli nähnyt rakkauden valon loistavan hänen silmistään -- Dixonin herättämän rakkauden! Ja Jan halusi löytää eksyneen! Vihdoinkin hän -- Jan Thoreau -- sai näyttää, ettei vanha rakkaus ollut hänestä kuollut; hän tahtoi tänä yönä -- huomenna -- ylihuomenna ja kunnes hän kaatuisi kuolleena maahan -- tehdä Melissen tähden, mitä oli luvannut tehdä heidän rekimatkallaan Ledoqin luo.

Vasta päivän valjetessa hän saapui Ledoqin majalle. Ranskalainen tuijotti kummastellen häntä, saadessaan kuulla hänen aikovan etsiä Dixonia.

-- Ette te löydä häntä, hän sanoi vitkaan, -- mutta jos olette päättänyt lähteä, minä tulen mukaan. Ei ole missään tapauksessa suuria toiveita hänen palaamisestaan.

-- Älkää, Jan kielsi. -- Yksi on yhtä hyvä kuin kaksikin, ellemme etsi kumpikin erikseen. Tulin tämän kautta saadakseni tietää, aikoiko lumisade ennen Dixonin lähtöä.

-- Tunnin kuluttua hänen lähdöstään ei voinut nähdä kättään silmiensä edessä, Ledoq vastasi ja alkoi laittaa myttyään kuntoon. -- Epäilemättä hän on harhaillut Lac Bainin ympäri ja ohi. Menemme yhdessä sinne ja sitten kumpikin omalle tahollemme.

He palasivat yli vuoren ja pysähtyivät, kun vaisto sanoi heille, että olivat vastapäätä järven männikköä. Siellä he erosivat, Jan meni, mikäli hän saattoi arvata, luodetta kohti; Ledoq lähti hiljalleen ja toivottomana etelään päin.

Janista ei ollut mikään suuri uhraus tämä ottelu suuren lumen kanssa Melissen onneksi. Miltä se tuntui Ledoqista, ei yksikään ihminen milloinkaan saanut tietää, sillä vasta sitten kun kevät oli sulattanut lumen, löysi Lac Bainin väki kaukaa etelästä, mitä ketut ja sudet olivat jättäneet hänestä jäljelle.

Pelkäämättä Jan syöksyi lumen valkoiseen maailmaan. Hänellä ei ollut oppaanaan kallioita eikä puita, sillä kaikki oli verhoutuneena intiaanijumalan raskaaseen, juhlalliseen lumiasuun. Puut taipuivat kaksinkerroin sen alla; maailma väänteli mykässä tuskassa sen alituiseen kasvavan painon pusertamana. Tuossa hirveässä hiljaisuudessa kuului Janin ääni hurjina, kaikuvina huutoina. Aina vähän väliä hän ampui laukauksen, ja joka laukauksen jälkeen hän kuunteli kauan ja tarkkaavasti. Kaiku vastasi hänelle nauraen, ilkkuen, ja joka kerran vallitsi taas sama synkkä hiljaisuus kuin ennenkin.

Päivä valkeni -- ei paljonkaan valoisempana kuin yö. Hän meni järven yli ja vajosi joka askelella aina polviin asti. Aina puolen tunnin kuluttua hän ampui laukauksen. Hän kuuli laukauksia etelästä ja ymmärsi, että Ledoq oli siellä päin; joka kerta kajahtivat laukaukset entistä heikommin, kunnes ne vihdoin häipyivät kokonaan.

Järven toisella puolella hän tapasi taas metsää, ja hänen äänensä kaikui turhaan sen synkässä syvyydessä. Ei elon merkkiäkään näkynyt hänen ympärillään, ei erottanut muuta ääntä kuin lumihiutaleiden hiljaista putoamista. Yli metrin syvyyteen tämän lumen alle olivat erämaan nelijalkaiset kaivautuneet; aivan honkien runkoja vasten ja telttamaisten peitteittensä suojaamina odottelivat linnut kuin elottomina pahan sään taukoamista.

Lumituisku lisääntyi, ja yön saavuttua hän kaivautui suureen reikään pehmeään lumeen ja täytti sen puunoksilla vuoteekseen. Herättyään muutamien tuntien kuluttua hän nousi, työnsi päänsä ylös ja huomasi olevansa hautaantunut kainaloihinsa asti. Leveiden lumikenkiensä avulla hän kaivautui esiin, kunnes oli polvillaan lumessa.

Silloin hän kohotti kääröään, ja hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä. Toinen puoli kääröstä oli syöty!

Epätoivon huudahdus kuului hänen huuliltaan. Kapea jauhojuova juoksi hänen sormiensa välitse lumelle. Hän veti esiin jyrsityn kinkunpalan ja vähän teetä -- siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä hänen mukanaan olleesta varastosta.

Kinkunpalassa näkyi pienien terävien hampaiden jälkiä, jotka paljastivat hänelle, mitä oli tapahtunut. Hänen nukkuessaan oli kärppä varastanut hänen eväitään.

Tunnin hän etsi lumesta, arvellen tuon pikku eläimen jättäneen saaliinsa johonkin lähelle, mutta turhaan! Hän laittoi silloin tulen, sulatti lunta teevedeksi ja paistoi silavaviipaleen, jonka hän söi vielä jäljellä olleiden korpunmurujen kanssa. Jauhot hän veti veitsellään kokoon ja pani ne nahkatakkinsa taskuun. Sitten hän suuntasi kulkunsa sinne päin, missä otaksui Lac Bainin olevan.

Lakkaamatta hän huusi Dixonia ja ampui vähän väliä laukauksen. Illan tultua hän laittoi tulen ja söi kaksikolmannesta kinkun tähteestä. Taskussaan olevat jauhot hän jätti koskematta.

Oli vielä yö, kun hän nousi ja ponnisteli eteenpäin.

Hänen ensimmäinen tuskansa oli nyt vaimennut. Sen sijaan hän tunsi melkein tyydytyksen tunnetta. Toista kertaa hän taisteli kuoleman kanssa Melissen tähden. Eikä se tällä kerralla itse asiassa ollutkaan mikään erittäin vaikea taistelu. Hän oli Punaisen Kauhun aikana pelännyt kuolemaa, mutta hän ei pelännyt sitä kuolemaa, joka uhkasi häntä paksussa lumessa. Se pikemmin houkutteli häntä ihmeellisellä tavalla. Jos hän kuolisi, hän kuolisi Melissen tähden, ja tämä muistelisi aina hänen tekoaan. Syötyään viimeisen kinkunpalan hän selvitti itselleen, mitä lopun tullessa tekisi. Pyssynperään hän piirtelisi muutamia jäähyväissanoja Melisselle. Vieläpä hän ajattelikin, mitä kirjoittaisi. Neljä sanaa: -- Melisse, minä rakastan sinua. Ja illalla tulen ääressä istuessaan hän alkoi piirtää nimeä.

-- Huomenna, hän sanoi itsekseen, -- laitan sen valmiiksi.

Hänen alkoi tulla kova nälkä, mutta hän ei kuitenkaan koskenut jauhoihin. Hän nukkui kuusi tuntia, ja sitten hän joi lämmintä teetä.

-- Uurastamme päivänkoittoon, Jan Thoreau, hän puheli itsekseen, -- ja sitten, ellei mitään satu, valmistamme viimeisen leirimme ja lopetamme jauhot. Sitten on loppumme; meillä ei ole enää mitään syötävää.

Hän jätti lumikenkänsä -- ne vain vaivasivat häntä -- ja huopapeitteistään kaksi, jotka painoivat hänen hartioillaan kuin lyijy. Sitten hän laski patruunansa -- kymmenen jäljellä!

Hän ampui laukauksen.

Kuuliko hän kaiun?

Hän säpsähti. Hän heristi korviaan kuullakseen toistamiseen tämän äänen. Se tuli silmänräpäyksessä -- tällä kerralla se ei selvästikään ollut mikään kaiku.

-- Ledoq! hän huusi ääneen. Hän ampui uudestaan.

Hän kuuli nyt aivan selvästi laukauksen. Hetken kuluttua hän kuuli taas laukauksen, nyt paljon lähempää kuin ennen, ja hän pamautti vastaukseksi. Muutaman sadan metrin päästä hän tuli matalalle harjanteelle ja kohotti silloin äänensä voimakkaaksi huudoksi. Laukaus vastasi vuoren toiselta sivulta.

Vyötäisiin asti lumessa hän alkoi ryömiä ylöspäin, hivuttautuen eteenpäin pienten puiden ja pensaiden avulla, ja vähän väliä hänen täytyi pysähtyä puoliksi ojentautuakseen tuossa pehmeässä aineessa, jossa hän pyrki väsymyksestä läähättäen eteenpäin. Vuoren huipulle tultuaan hän huusi uudelleen. Valkoisen lumiusvan läpi hän kuuli heikon äänen toiselta sivulta, mutta Jan tiesi, että se oli hyvin lähellä, vaikka se tuntui heikolta.

-- Jotain on tapahtunut Ledoqille, hän ajatteli; -- mutta hänellä on varmaankin ruokaa, ja me voimme elää sillä, kunnes lumimyrsky on ohi.