Part 1

ERÄMAAN TYTÄR

Kirj.

JAMES OLIVER CURWOOD

Suomentanut Aukusti Salo

Alkuperäinen nimi: "The Honor of the Big Snows"

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1912.

SISÄLLYS:

1. Soittoa 2. Mukeen kertomus 3. Pikku Melisse 4. Pulma 5. Rakkauden neuvotteluja 6. Riemun päiviä 7. Juhla 8. Taistelu päivänkoitteessa 9. Jean ja Jan 10. Punaisia lumikukkia 11. Hänen tähtensä 12. Huhu etelästä 13. Punainen kauhu 14. Pitkä odotus 15. Miltei naisena 16. Syntymäpäiviä 17. Kieltäymys 18. Jan-veli 19. Uusi asiamies ja hänen poikansa 20. Suudelma ja sen seuraukset 21. Särkynyt sydän 22. Hänen lupauksensa 23. Jan palaa 24. Pelastettu 25. Jack Thornton 26. Kiusaus 27. Janin kertomus 28. Soittoa vielä kerran

1

Soittoa

-- Kuuntele, John -- minä kuulen soittoa -- --

Nämä sanat tulivat hiljaisena kuiskauksena naisen huulilta. Valkoinen, laiha käsi kohosi raukeasti hänen vuoteensa viereen polvistuneen miehen kasvoille, ja suuret tummat silmät, joiden edessä mies oli luonut oman katseensa maahan, välkähtivät hetkiseksi, kun hän taas huoaten kuiskasi:

-- John -- minä kuulen -- soittoa -- --

Miehen pää painui, kunnes se melkein lepäsi makaavan povella. Hän tunsi, kuinka naisen käsi värisi hänen poskeaan vasten, ja tässä kosketuksessa jokin ilmaisi John Cumminsille, että heidän kummankin elämä oli lopussa. Hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen voimakkaat hartiansa vavahtelivat.

-- Niin, se on ihanaa soittoa, Melisseni, hän mutisi hiljaa ja koetti tukahduttaa nyyhkytyksiään. -- Se on taivaiden ihanaa soittoa.

Käsi painautui lujemmin hänen poskeaan vasten.

-- Se ei ole taivaallista soittoa, John. Minä kuulen todellista -- oikeaa soittoa -- --

-- Se on taivaan soittoa, suloinen Melisseni! Avaanko oven, jotta voimme paremmin kuulla sen?

Käsi lipui alas poskelta. Cummins kohotti päänsä ja suoristi vitkaan voimakkaat hartiansa, katsellen samalla kalpeita kasvoja, joilta kuumeen hehku oli häipymäisillään, niin kuin hän olisi nähnyt pohjolan auringon heikon kajastuksen hiutuvan lumituiskun tieltä.

Hän ojensi pitkät, laihat käsivartensa kohti majan matalaa kattoa ja rukoili ensi kerran elämässään -- rukoili sitä Jumalaa, joka oli hänelle luonut tämän maailman lumineen ja jäineen ja äärettömine metsineen niin lähellä maailman äärtä, antanut hänelle tämän naisen, nyt ottaakseen hänet pois.

Kun hän taas katsoi naista, tämän silmät olivat auki, ja niiden syvyydestä loisti vielä suuren rakkauden raukea hehku. Hänen huulensakin vetosivat häneen vanhalla, suloisella tavallaan, joka aina merkitsi, että hänen pitäisi suudella niitä ja hyväillä hänen hiuksiaan ja yhä uudestaan sanoa hänelle, että hän oli kaunein koko maailmassa.

-- Melisseni!

Mies painoi kasvonsa hänen lähelleen ja tukahdutti nyyhkytyksensä hänen tuuheaan tukkaansa, naisen raukeasti kohottaessa kätensä ja kietoessa ne hänen kaulaansa. Hän kuuli, kuinka sairaan rinta huohotti, kuinka hän tapaili henkeä, kuuli hänen taas kuiskaavan:

-- Se -- on -- kansani soittoa!

-- Se on enkelien soittoa ylhäällä pilvissä, suloinen Melisseni! Se on meidän soittoamme. Minä avaan oven.

Sairaan käsivarret olivat vaipuneet alas hänen hartioiltaan. Hiljalleen antoi mies sormiensa solua hänen auki olevien hiustensa läpi ja silitti hänen kasvojaan lempeästi kuin olisi hyväillyt nukkuvan lapsen poskea.

Hänen mokkasiineihin verhotut jalkansa eivät päästäneet ääntäkään, kun hän astui yli pienen huoneen, joka oli heidän kotinaan. Ovipieleen hän pysähtyi kuuntelemaan; sitten hän avasi oven, ja valkoisen yön valovuo virtasi hänen ylitseen sisälle, hänen seisoessaan katsoen sinnepäin, missä revontulten kylmät, kalpeat liekit kimmeltelivät pohjoisnavan yllä. Pohjolan valon sähisevä, kaihoisa laulu tunki hänen korviinsa -- se oli laulua tästä syvästä, äärettömästä yksinäisyydestä, laulua, jonka nämä molemmat olivat oppineet tuntemaan taivaallisena soittona.

Lukuunottamatta tätä salaperäistä soittoa, ei ainoatakaan ääntä kuulunut. John Cummins ei havainnut pienintäkään eloa tai liikettä. Ja kuitenkin hän näki sellaisen merkkejä -- merkkejä, jotka saivat hänet pidättämään hengitystään ja pakottivat hänet ulos yöhön, jotta nainen ei olisi kuullut mitään.

Oli tunti yli puolenyön tässä aivan lähelle Barren Landsia pystytetyssä leirissä. Oli se hetki, jolloin sen asukkaat tavallisesti nukkuivat, mutta tänä yönä ei yksikään nukkunut. Noissa harvoissa mökeissä paloi tuli. Yhtiön varastohuone oli valaistu, ja toimitusmiehen konttori -- tämä erämaan miesten satama -- loisti yön pimeydessä kuin keltainen silmä. Leiri oli valveilla. Odotettiin. Kuunneltiin.

Kun Cummins avasi oven ja valo virtasi ulos, näkyivät mökkien ovet toinen toisensa perään avautuvan, ja tummien varjojen kaltaisina astuivat miehet toimitusmiehen konttorista, seisoen siinä odottamassa elämän tai kuoleman sanaa John Cumminsin huulilta. Omalla tavallaan lähettivät miehet, jotka elivät niin lähellä Jumalaa, tietämättään äänettöminä rukouksia kohti tähtikirkasta taivasta, pyytäen ettei maailman kauneinta heiltä otettaisi pois.

Kaksi kesää oli kulunut siitä, kun tämä nainen oli tullut Cumminsin elämään ja leirin elämään. Cummins -- joka oli punatukkainen, notkea kuin kissa, suuri kuin cree-heimon maan ikuiset vuoret ja yhtiön paras metsästäjä -- oli tuonut Melissen morsiamenaan. Seitsemäntoista yksinkertaista miestä oli lausunut hänet tervetulleeksi. He olivat kokoontuneet pienen majan ympärille, joka nyt oli valaistu, sanatonna ihaillen tätä naista, joka oli saapunut heidän luokseen, ja he olivat seisoneet lakit kädessä ja loistavin kasvoin ja katseet maahan luotuina noiden ihanien silmien edessä, jodia tarkastelivat heitä ja hymyilivät hänen puristaessaan heitä kädestä, toista toisensa jälkeen.

Ehkeivät useimmat ihmiset olisi pitäneet häntä kauniina; mutta täällä -- neljänsadan kilometrin takana kaikesta sivistyksestä -- hän oli kaunis. Mukee -- muuan puoli-cree -- ei ollut milloinkaan nähnyt valkoista naista, sillä toimitusmiehenkin vaimo oli puoli-chippeway; eikä kukaan toisistakaan mennyt useammin kuin noin kerran vuodessa suuren erämaan etelärajan yli.

Melissen hiukset olivat ruskeat ja pehmeät, ja niiden aurinkoinen loisto oli sellaista, mitä he olivat uneksineet, mutta eivät milloinkaan nähneet. Hänen silmänsä olivat siniset kuin varhaiset kevätkukat, joita puhkesi ensimmäisten tulvien jälkeen, ja hänen äänensä oli suloisinta sointua, mitä heidän korvansa olivat koskaan kuulleet. Näin ajattelivat nämä miehet, kun Cummins ensi kerran toi kotiin vaimonsa, eikä siinä ihanteessa, minkä jokainen heistä oli itselleen saanut, tapahtunut minkäänlaista muutosta. Viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta lisääntyi tämän kuvan korkea arvo, niin kuin Rafaelin tai van Dyckin taulut tekee jokainen kulunut vuosisata yhä arvokkaammiksi.

Nainen tuli luonnollisesti aikaa myöten enemmän ihmiseksi ja vähemmän enkeliksi, mutta tämä teki hänet vain paljoa todellisemmaksi ja salli heidän lähestyä häntä, puhua hänen kanssaan ja rakastaa häntä yhä sydämellisemmin, Kaikki vääryyden ajatus oli mahdoton, näiden miesten hellyys oli suurta, intohimotonta rakkautta ilman synnin häivääkään. Cummins ja hänen vaimonsa ottivat sen vastaan ja tekivät kaiken voitavansa vahvistaakseen sitä, eikä koko laajassa pohjolassa ollut onnellisempaa paria.

Nuori tyttö -- hän oli juuri neitoiän ylittänyt -- tottui helposti uuteen elämäänsä. Hän ei tehnyt mitään tavallisesta poikkeavaa, ei mitään muuta kuin mitä olisi tehnyt kuka tahansa Jumalaa ja kotiaan rakastamaan kasvatettu nainen. Vapaahetkinään hän alkoi opettaa ja ohjata leirin puolta tusinaa villiä pienokaista ja joka sunnuntai hän kertoi heille Raamatusta ihmeellisiä tarinoita. Hän huolehti sairaista, sillä se kuului hänen elämänsä puitteisiin. Kaikkialle seurasi häntä hänen iloinen hymynsä, hänen ystävällinen tervehdyksensä, ja ilostutti siten näiden hiljaisten pohjolan asukkaiden yksitoikkoista elämää.

Ja hän onnistui, ei olemalla toisenlainen kuin miljoonat muut hänen sukupuoleensa kuuluvat, vaan 40. ja 60. leveysasteen eron perusteella; häntä auttoi se näkemyksen erilaisuus, mikä erottaa toisistaan ne ihmiset, joiden täytyy elämän suuressa taistelussa luoda itselleen vajavainen siveyskäsitys ja ne luonnonlapset, jotka asuvat tuhansia kilometrejä maan napaa lähempänä.

Muutamaa päivää aikaisemmin oli pikku leirissä sattunut ihmeellinen tapaus. Uusi ihmisolento oli nähnyt päivänvalon Cumminsin majassa. Siitä hetkestä alkaen oli alkuasukkaiden äänettömään jumalointiin liittynyt jotakin voimakkaan juhlallista. Cumminsin vaimo äitinä! Nyt hän oli yksi heistä, erottamaton osa heidän olemustaan -- yhtä varmasti osa siitä, kuin navan yllä leimuavat revontulet, kuin lukemattomat tähdet, jotka eivät milloinkaan jättäneet yöllistä taivasta, kuin äärettömät metsät, syvät hanget!

Sitten tuli äkillinen käänne, ja kuoleman varjon mukanaan tuoma synkkyys laskeutui kuin paaripeite yli leirin, tukahdutti heidän elämänsä ja tuotti murhetta, jonka vertaista sikäläiset asukkaat eivät olleet milloinkaan kokeneet.

Nyt eivät he saaneet mitään tietoa Cumminsilta. Hetkisen hän seisoi ovensa ulkopuolella ja meni sitten taas sisälle, ja miehestä mieheen kulki kuiskauksena, että maailman ihanin olento vielä eli syvää elämäänsä uutisasutuksen laitimmaisessa pikku mökissä.

-- Sinä kuulet nyt taivaan soiton, Melisseni! mies kuiskasi ja polvistui taas hänen viereensä. -- Tänään on hyvin kaunis ilta!

-- Se ei ollut sitä! nainen toisti.

Hän yritti silittää miehen kasvoja, mutta Cummins ei nähnyt hänen ponnistuksiaan, käsi kun oli melkein hervoton. Hän ei ollenkaan nähnyt kalpenevaa loistoa, joka valaisi suuria, rakastavia silmiä, sillä hänen omansa olivat kyynelhunnun sumentamat.

-- Kuule soittoa! kuoleva huohotti. -- John, John, se -- on -- kansani -- soittoa!

Mies nousi ja käänsi kasvonsa avointa ovea kohti. Nyt hän kuuli sen! Tulivatko pyhät enkelit noutamaan hänen Melisseään? Puoliksi tukahdutetuin nyyhkytyksin hän nousi seisaalleen ja kurotti kätensä vastaanottamaan heitä. Hän ei milloinkaan ollut kuullut mitään sellaista -- ei milloinkaan sinä aikana, jonka hän oli viettänyt tässä äärettömässä erämaassa.

Hän astui ulos yöhön ja kulki askel askelelta lumessa, synkkää kuusimetsää kohti. Tukahdutetuin nyyhkytyksin ja kädet yhä ojolla hän meni tervehtimään rakkaan vaimonsa Jumalan sanansaattajia; Cummins kuului villiin, sivistymättömään maailmaan eikä ymmärtänyt tätä suloista soittoa, joka kuului synkän metsän syvyydestä.

-- Melisseni! Melisseni! hän voihki.

Varjojen keskeltä astui olento, ja olentoa seurasi soitto, suloinen, matalaääninen ja vieno. John Cummins pysähtyi ja katsahti taivasta kohti. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä.

Soitto taukosi, ja kun hän taas katsoi alas, oli olento aivan hänen edessään; se lähestyi hoippuvin askelin ja kalmankalpein, laihoin ja nälkäisin kasvoin. Ne olivat pojan kasvot.

-- Jotain syötävää -- minä soitta teille! hän kuuli, ja samalla olento horjahti ja kaatui melkein hänen syliinsä. Taas kuului raukea ääni -- Tämä olee Jan -- Jan Thoreau -- tämä hänen viulu! --

Naisen kalmankalpeat kasvot ja hänen suuret tuijottavat silmänsä tervehtivät heitä, kun he astuivat majaan. Kun mies taas polvistui hänen viereensä ja nosti hänen päänsä rintaansa vasten, kuoleva kuiskasi vielä kerran:

-- Se -- on -- kansani -- soittoa -- viulu!

John Cummins käänsi päätään.

-- Soita! hän huohotti.

-- Ah -- valkoinen enkeli olee sairas -- hyvin sairas, Jan mumisi ja kuljetti jousta kevyesti pitkin viulun kieliä.

Ja tämän suloisen soiton kaikuessa sulki John Cummins silmänsä, painoi naista rintaansa vasten ja kuunteli. Vasta avatessaan ne uudelleen ja tuntiessaan kummallista kylmyyttä poskessaan, hän tajusi, että hänen rakastettunsa sielu oli kaikonnut hänen luotaan Jan Thoreaun viulun vienojen sävelten soidessa --

2

Mukeen kertomus

Jan Thoreau soitti hiljaa viuluaan tuokion vielä sittenkin kun viimeinen heikko hengähdys oli kirvonnut naisen huulilta, John Cumminsin sydäntäsärkevä nyyhkytys sai hänet lopettamaan. Hellästi kuin olisi nainen vaipunut suloiseen uinahdukseen, josta pelkäsi herättävänsä hänet, mies irrotti kätensä ja laski vaimonsa pään pielukselle, ja tuijottavin, tummin silmin Jan painoi viuluaan ryysyiselle povelleen ja katseli Cumminsia, kun tämä silitteli kiiltäviä hiuksia ja kauan ja ahnaasti hän silmäili tyyniä, kalpeita kasvoja.

Cummins kääntyi häneen päin, ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa majan himmeässä valossa. Silloin Jan Thoreau ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän painoi viuluaan lujemmin itseään vasten ja kuiskasi:

-- Valkoinen enkeli olee poissa!

Cummins nousi paikaltaan hitaasti kuin äkkiä vanhentunut mies. Laahustavin askelin hän meni ovelle ja hoipersi yön kelmeään tähtivaloon.

Jan seurasi perässä; hänkin horjui -- sillä soitto oli vaatinut häneltä ponnistuksia, jotka olivat vieneet hänen viimeiset voimansa. Keskilattialle päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmistään loisti jylhä, kummallinen suru, hänen tuijottaessaan kuolleen kalpeita kasvoja -- kuolemassakin kauniita, niin kuin ne olivat olleet elämässä, ja kuvastaen vielä jotain elämän sävyisyyttä. Kerran maailmassa -- kauan, kauan sitten -- hän oli nähnyt sellaiset kasvot, joihin hän oli kiintynyt suurella, sydämellisellä rakkaudella.

Jokin veti häntä sille paikalle, missä John Cummins oli ollut polvillaan, ja hänkin polvistui ja tuijotti ahneesti ja kaihoten, kuten Cummins oli tehnyt. Hänen valtimonsa löi vain heikosti, seitsemänpäiväisen paastoamisen tuottama raukeus hämärsi hänen silmänsä, tietämättään hän vaipui vuoteelle, ja hänen laiha kätensä sattumalta kosketti silloin naisen pehmeitä, kauniita hiuksia. Häneltä pääsi tukahdutettu huudahdus, nopeana kuin salama hän kavahti jalkeille, ja ikään kuin vain yksi keino olisi tämän kosketuksen sovittanut, hän asetti viulunsa olkapäätään vasten ja soitti muutaman minuutin niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin kuolleen henki ja hän itse voinut kuulla sitä.

Cummins oli sysännyt oven kiinni jälkeensä; mutta miehet, jotka valvoivat, olivat kuitenkin nähneet, että se oli avattu. Ovi toisensa jälkeen avautui, keltaiset valojuovat kimmeltelivät kovaksi poljetulla lumella, ja varjomaisia hahmoja astui ulos kuulemaan, mitä tietoa hän oli heille tuomassa pikku majasta.

Lukuunottamatta näitä valonpilkahduksia ei ollut havaittavissa mitään liikettä, ei kuulunut mitään ääntä. Tummat varjot seisoivat hievahtamattomina. Vetokoiran kolkko ulvonta muuttui kimakaksi uikutukseksi, kun joku potkaisi sitä saadakseen sen vaikenemaan. Mukeen isä tukahdutti koleata yskäänsä paksuun karvalakkiinsa, pistäessään päänsä ulos metsän reunassa sijaitsevan majansa ovesta.

Parikymmentä silmää seurasi Cumminsia, kun hän astui lumelle, ja katsojien yksinkertaiset, uskolliset sydämet sykkivät hirveästä jännityksestä, hänen sanojaan odotettaessa.

Välillä tapahtuu, että kokonainen kansakunta ikään kuin lakkaa hengittämästä kuolevan päällikkönsä viimeisinä hetkinä, ja koettelemuksen mustat siivet laskeutuvat yli hänen kansansa ja käärivät sen kauheaan synkkyyteen ja vielä kauheampaan pelkoon; ja samalla tavoin -- sillä suurin kaikista murhenäytelmistä oli tullut heidän pieneen maailmaansa -- Cumminsin ystävät seisoivat nyt mykkinä surussaan ja odottivat ratkaisevaa sanaa. Ja kun sana vihdoin saapui ja kulki suusta suuhun, karkeista kasvoista toisiin, ovet sulkeutuivat taas ja valot sammutettiin yksi kerrallaan. Vain toimitusmiehen konttorista loisti keltainen silmä edelleenkin, samoin himmeä tuike pikku majasta, missä John Cummins oli polvillaan, värähtelevät kasvot lujasti painettuina kuolleen kasvoja vasten.

Kukaan ei välittänyt Jan Thoreausta, kun hän astui ovesta toimitusmiehen konttoriin. Hänen peurannahkatakkinsa oli risoina. Varpaat pistivät ulos hänen mokkasiineistaan. Kasvot olivat laihat ja kalpeat kuin kuolleen, ja niitä ympäröivä kankea, tumma tukka teki ne vieläkin valjummiksi. Silmät kimmeltelivät kuin jalokivet. Hän oli sortunut nälän mielettömyyteen.

Tuntia aikaisemmin oli kuolema kouristanut hänen kurkkuaan, kun hän oli nähnyt valoa pienestä leiristä. Sinä yönä hän olisi kuollut nietoksiin. Paksuun karhunnahkatakkiin käärittyä viulua hän puristi rintaansa vasten ja lysähti kuin rääsykasa lämpimän takan ääreen. Nälkäisinä, rukoillen harhailivat hänen silmänsä. Kerjäämiseen eivät nämä pohjolan voimakkaat, ylväät miehet ole tottuneet, eivätkä Janinkaan huulet kerjänneet. Hän heitti luotaan karhunnahan ja kuiskasi:

-- Jotain syötävää -- minä silloin tahtoo soittaa!

Hän alkoi soittaa ennen kuin vielä oli sanonutkaan tätä -- mutta vain hetkiseksi; sitten jousi putosi hänen kädestään ja pää vaipui rinnalle.

Puoliverisen kasvoissa oli jotain jylhää kauneutta, joka säteili Janinkin silmistä. Sekunniksi olivat nämä silmät kohdanneet toisensa veren äänen hurjassa tuntemuksessa; ja kun Janin pää vaipui alas ja viulu solui lattialle, Mukee nosti hänet vahvojen käsivarsiensa varaan ja kantoi hänet metsänreunassa olevaan majaansa.

Seuraavana päivänä ei Jania ottanut huomatakseen kukaan muu kuin Mukee. Hän sai ruokaa. Hänen jähmettynyt verensä lämpeni. Mitä enemmän elonvoimat palasivat, sitä selvemmin hän tunsi sen kolkkouden, joka oli tunkeutunut tähän elämän kosteikkoon keskelle erämaan sydäntä. Hän oli nähnyt naisen -- sekä elämässä että kuolemassa -- ja hänkin rakasti tätä ja suri häntä. Hän ei sanonut mitään; hän ei pyytänyt mitään; mutta miesten surullisista, jäykistä kasvoista hän näki, kuinka he olivat palvoneet poismennyttä. Hän näki sen niiden pienokaisten pelästyneistä silmistä, jotka olivat oppineet jumaloimaan Cumminsin vaimoa. Hän luki sen koirien veltosta hiljaisuudesta, kauheasta tyyneydestä, joka vallitsi hänen ympärillään.

Janin ei ollut vaikea ymmärtää sitä, sillä hänkin kunnioitti eräiden kalpeitten, suloisten kasvojen muistoa, kasvojen, jotka olivat hänen majassa näkemiensä kaltaiset. Hän tiesi, että tämä palvominen Lac Bainissa oli puhdasta palvomista, sillä suurten lumiaavikkojen kunnia oli hänenkin. Siinä oli hänen uskontonsa ja näiden toistenkin uskonto, jotka asuivat viidensadan kilometrin päässä tai kauempanakin mistään eteläisestä siirtolasta.

Tämä kunnia velvotti sellaiseen, mitä sivistys ei voinut ymmärtää -- vähitellen paleltumaan kuoliaaksi ja nääntymään nälkään ennemmin kuin varastamaan, kunnioittamaan kymmenettä käskyä yli kaiken. Se sisälsi, että täällä pohjolan kylmän taivaan alla olivat olot ja asiat sellaiset kuin Jumala oli aikonut ne olemaankin, ja että muutamat Hänen luoduista olennoistaan voivat elää rakkaudessa, mikä ei ollut omistamista eikä syntiä.

Vuosi sen jälkeen kun Cummins oli tuonut vaimonsa pohjolaan, tuli leiriin muuan mies Fort Churchillista Hudsoninlahden rannikolta. Hän oli englantilainen ja Hudsons Bay Companyn palveluksessa. Hän toi mukanaan jotain uutta, kuten nainenkin, vaikka se tässä tapauksessa oli elämänainesta, jota Cumminsin väki ei osannut ymmärtää.

Leirin miehistä oli siinä ensi hetkestä alkaen jotain murhenäytelmää mukana. Englantilaisesta sitä vastoin lupasi tulla vain sivukohtaus -- hetkellinen, liehakas seikkailu. Siinä esiintyi taas katsantokantojen erilaisuus -- maan keskuksen ja sen äären välinen ääretön ero.

Cummins oli poissa kuukauden -- hän oli seurannut metsästäjiä Barren Landsiin. Sellaisten tapausten sattuessa tuntui kotona olevista nainen perinnöltä, ja he huolehtivat hänestä kuin vanhemmat lapsestaan. Kuitenkaan ei tarkinkaan silmä olisi havainnut asian niin olevan.

Kun Cummins oli lähtenyt, edistyi murhenäytelmä suurin askelin loppuaan kohti. Englantilainen oli tottunut seurustelemaan naisten kanssa. Kuukausimääriä oli hän nyt elänyt kuin erakko. Cumminsin vaimo näytti hänestä kukkaselta, joka äkkiä oli tullut sulostuttamaan erämaan sietämätöntä yksitoikkoisuutta; ja käyttäen sivistyksen kaikkia keinoja ja juonia hän yritti saada puoleensa sen tuoksua.

Seuraavina päivinä ja viikkoina hän puhui paljon itsestään, tuvan takkavalkean lämmittäessä häntä, ja omista ajatuksistaan, ja näin hän teki, kun ei vielä ymmärtänyt tätä kansaa. Ja ikään kuin tietämättömänä, mitä sanottiin, nainen jatkoi puhdasta elämäänsä, karkottamatta tai rohkaisematta tulokasta, vaikka nainen aina kiusasikin häntä samalla sulollaan, jota hän lahjoitti kaikille yhtäläisesti.

Vielä siihen asti ei ollut mitään epäluuloa hänen sielussaan. Hän otti vastaan englantilaisen ystävyydenosoitukset, vaikka tämä olikin muukalainen hänen kansansa keskuudessa. Hän ei kuullut petollista äänensävyä, hän ei nähnyt mitään, mikä ennusti onnettomuutta. Ainoastaan leirin miehet kuulivat sen, näkivät ja ymmärsivät.

Kuin joukko uskollisia eläimiä olivat he valmiit hyökkäämään esiin, repimään rikki ja tappamaan hänet, joka uhkasi häväistä kaiken, mikä heille oli hyvää ja puhdasta ja kaunista, mutta äänettömässä uskollisuudessaan ja innostuksessaan he odottivat merkkiä naiselta. Hänen siniset silmänsä, hänen ystävälliset sanansa, kätensä liike olivat säätäneet lakia leirissä. Jos hän hymyili muukalaiselle ja puhui hänen kanssaan ja tunsi iloa siitä, oli se vain uusi laki, jonka hän oli antanut heidän kunnioitettavakseen. He pysyttelivät siis rauhallisina, välttivät englantilaista niin paljon kuin mahdollista ja olivat varuillaan -- alati varuillaan.

Eräänä päivänä tapahtui jotakin. Cumminsin vaimo tuli yhtiön varastohuoneeseen, ja lämmin puna syöksähti hänen poskilleen, hänen sinisilmänsä säkenöivät, kun hän näki muukalaisen seisovan siellä. Miehen punakat kasvot sävähtivät punaisemmiksi, ja hän loi katseensa maahan. Mennessään hänen ohitseen veti Cumminsin vaimo hameitaan koolle; ja pään asennossa oli jotain, mikä muistutti kuningatarta -- puolisoa ja naista kaikessa loistossaan. Tänä hetkenä oli hänessä kaikki, mitä pohjolassa kuului kunnian ja kauneuden käsitteisiin.

Illalla hiiviskeli puoliverinen pitkin metsänreunaa nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa Cumminsin pikku majassa. Mukeeta oli kerran ilves purrut luuhun asti, ja nainen oli pelastanut hänen kätensä. Siitä hetkestä alkaen tuosta kesyttömästä oli tullut hänen orjansa.

Muutaman minuutin hän seisoi kyyristyneenä ja tuijotti himmeään valojuovaan, joka loisti ikkunaverhon aukosta, naisen ikkunasta; ja hänen siinä seisoessaan tuli jotain hänen ja valon väliin. Tuvan seinässä hän näki hiipivän miehen varjon, ja hiljaa kuin revontulten kylmä kiilu hänen päänsä päällä, nopeasti kuin hirvi, hän kiiti metsästä ja tuli tuvan takaa esiin.

Varovaisena kuin ilves ja pää riipuksissa hän kyyristeli nurkalla. Englantilainen seisoi ja tirkisteli sisälle ikkunaverhon halkeamasta.

Mukeen mokkasiinit eivät synnyttäneet mitään ääntä. Hänen kätensä laskeutui muukalaisen käsivarrelle lempeästi kuin lapsen.

-- Tätä ei lueta täällä kunniaksi, hän kuiskasi. -- Tulkaa!

Sairaalloinen kalpeus levisi toisen miehen kasvoille, mutta Mukeen ääni oli lempeä ja levollinen, hänen kosketuksensa pehmeä kuin sametti, ja englantilainen lähti ikkunan luota hymyillen. Mukeen hampaat välkkyivät. Silloin toinen nauroi äänettömästi.

Yhtäkkiä Mukeessa tapahtui muutos. Hänen kätensä tarttuivat sivistyneen miehen paksuun, punaiseen kaulaan, ja sanaakaan hiiskumatta molemmat vaipuivat lumeen.

Seuraavana päivänä lähdettiin kuudella koiralla viemään yhtiölle Fort Churchilleen sanaa, että englantilainen oli kuollut lumeen -- mikä oli totta.

Tämän Mukee kertoi Janille, sillä heidän välillään vallitsi veriheimolaisuus. Se oli kuvaus elämästä, rakkaudesta ja puhtaudesta. Sydämensä syvyydessä Jan Thoreau kiitti yksinkertaisella tavallaan suurta Jumalaa, että hänen oli sallittu soittaa viuluaan naisen kuollessa.

3

Pikku Melisse

Cumminsin vaimo meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Paljain päin, kasvot auki riippuvien hiuksien ympäröiminä, huulet lujasti yhteen puristettuina, pidättääkseen suruaan, menivät leirin harvat miehet yksi erältään pikku majaan luomaan viimeisen silmäyksen hänen piirteisiinsä. Paitsi heidän hillittyjä askeleitaan ei kuulunut mitään muuta kuin nyyhkyttävää valitusta, joka tunki vanhan toimitusmies Williamsin parran läpi.