Part 9

Nyt sen vasta ukko itsekin huomasi, ja pian siihen kertyi muitakin avaamaan hurstista paitaa. Sieltä löytyi karvaisen rinnan kupeelta ruosteisten nuolensärmäin repimä haava, syvä ja sälöinen. Mutta vanhus ei vieläkään sitä tosiasiaksi arvannut. Ja sillaikaa kuin hänen haavaansa tukettiin, puhui hän lepokiveltään rohkaisevia lohdutuksen sanoja sureville, masentuneille erämiehille:

-- Älkää itkekö kaatuneita, sulo on sotahan kuolla. Raskaalta tuntuu kyllä vainajia nähdä, mutta se hinta meidän oli maksettava, jotta savolaiset kerrankin saataisiin älyämään, ettei heidän ole näille vesille pyrittävä. Nyt on erämaa taas meidän ja meillä se pysyy, jos vain huolellisesti apajoitamme varjelemme...

Mutta Ukon rohkea riemu ei muuhun eräväkeen tarttunut. Surevina suorittivat Hämeen miehet viimeiset tehtävänsä tällä taistelun anteella: korjasivat venheisiin haavoittuneet ja hautasivat vainajansa, -- kaatuneet viholliset he jättivät maan päälle makaamaan. Sitten he kiireisesti lähtivät soutamaan pois tästä kalman saaresta, jota he nyt Sotasaareksi sanoivat, soutamaan samoja salmia, joita savolaiset äsken olivat kulkeneet. Tuuli oli illaksi tyyntynyt, autiona siinsi taas kellervälehtoinen hiekkarantasaari suuren eräjärven keskessä, ja ensimmäinen kaarne laskeusi pian lennostaan tuolle hiljaiselle rannalle, jossa äsken oli soinut intohimojen mylvivä pyörre.

Etuvenheen perässä, vanhalla kunniapaikallaan, tahtoi Erä-ukko nytkin, voitosta palatessaan, istua, vaikka hän olikin verenvuodosta kalpea ja vaikka vihavoimaan ruvennut haava estikin häntä muuta kuin yhdellä kädellä perää pitämästä. Sairaaksi hän ei tahtonut heittäytyä, ei, suoraksi hän selkänsä oikaisi, kun hän siinä uupumusta tunsi, ja suorana hän venhekuntansa kotilahteen viiletti. Mutta ennenkuin rantaan ehdittiin, niin jopa putosi huopari hervonneesta kädestä, vilun väreet vanhusta puistattivat ja taluttamalla oli ukko vietävä saunaan, nahkaselle vuoteelleen.

Huolestuneina valvoivat monet väsyneet, murheiset Hämeen miehet tänä iltana rantanuotiolla. Jokohan sittenkin teki pillojaan viholaisen lemmonnuoli, mistä sitten apu saadaan, jos auttaja kaatuu? -- niin he toisiltaan kyselivät. Aamuyöstä kutsui ukko Laurin ja Suopellon luokseen. Nämä näkivät heti, että haavakuume oli yöllä yltynyt ja nopeasti myrkyttänyt vanhat veret; hämäräksi oli jo käynyt johtajavanhuksen silmän kiilto, ja heikentyneellä äänellä hän heille puhui. Mutta mieli oli vanhuksella terve.

-- Minun aikani on kypsi, sanoi hän, -- kostettu on sukuni surma, voitettu vainon mies, joudan pois. -- Hän kääntyi sitten pojanpoikansa puoleen ja virkkoi lempeästi: -- Kostoa neuvoin tuonoin sinullekin, kostoa ja vihaa, siihen olen kasvanut. Mutta sinulla on nousuaika edessäsi ... sitä olen yökauden ajatellut ... tuota eilistä muistellessani. Niin, ehkä olet, Sipi, oikeassa, ehkei tämä ainainen tora lopultakaan elätä. Punnitkaa itse, onko rauha parempi kuin sota; minä en voinut sopia, ehkä voitte te...

Hänen raukea silmänsä pysähtyi taas pitkäksi hetkeksi Lauriin. Ja hän jatkoi:

-- Katselen sinua, Lauri: sinussa on vartta, on mieltä, on miestä, erän kovat kestät, tapellakin osaat... Mutta ei ole sinussa sittenkään samaa sisua kuin oli isässäsi ja minussa. Toinen aika voi vaatia toista miestä. Sinun ajettavaksesi jää kerran meikäläisten asia; aja se heimosi onneksi, vaikkapa rauhan teitäkin. Mutta muista: niitä maita, jotka ovat ostetut heimosi verellä, niitä älä heimolta hinnatta heitä!

Niin hän puhui, ja taas valaisi nuortean auvon ilme hänen kasvonsa, joilta jo kuumeen hehkukin kelmeni. Vielä hän kuitenkin riemahtaen virkkoi:

-- Kostamatta en kuitenkaan katoa ... kostin jo itse!

Ja se ilon ilme jäi hänen kasvoilleen, kun hän siinä hiljaa, valittamatta, makasi ja aamun valetessa hiljaa kuoli. --

Muutamia päiviä myöhemmin souti hämäläinen erämatkue jo myödyttäviä vesiä kaukaisilta haukijärviltään etelää kohti. Myrskyisiksi kiihtyivät syystuulet suurilla selillä, ne repivät puut rannoilta lehdettömiksi, ne kaatoivat honkia palolla ja läikyttivät laineita lastissa olevain venheiden varpelaitojen ylitse. Mutta väsymättä kiskoivat kovettuneet kourat aluksia aallokon halki, ja kun virtavesille saavuttiin, niin levähtämättä laskettiin kohisevat kosket ja suvannoilla nostettiin lehtipurje avuksi.

Kotikyliin paloi näet mieli syksynpimeiltä saloilta. Kotimatkalle olivat hämäläiset -- vanhalle johtajalleen saunarantaan kummun luotuaan -- lähteneet heti kun haavoittuneet suinkin jaksoivat taivalta tehdä. Savolaisten pelko ei heitä siihen enää ajanut, nämä olivat näet sota-illan jälkeen kiireesti paenneet soittensa taa. Mutta avuttomiksi Hämeen erämiehet sittenkin itsensä tunsivat ja alakuloisiksi: paljon verta, monta uhria oli taas tämä kalaretki vaatinut, suru asui kotiinpäin soutavain miesten mielissä.

Mutta yhtä painoa he eivät vieläkään päässeet kulkemaan rintamaankyliinsä asti. Kun he saapuivat Venheheittoon, jossa tavallisuuden mukaan saaliista suurin osa kätkettiin rotkoihin, sieltä suksimiesten talvikelillä haettaviksi, niin huomattiin, että Tuirassa ei ole vielä miestä pitkien metsätaipaleiden poikki kotiinsa kävelemään. Muut haavoittuneet olivat jo kutakuinkin kostuneet, hänen reidessään oli vielä tuuranreikä auki, ja huonoksi se oli vienytkin verevän miehen. Sairasta ei tietysti voitu yksin salolle jättää, mutta pitempään ei erämatkue myöskään malttanut sinne jäädä. Siitä pulmasta kauan neuvoteltiin miesten kesken. Vihdoin virkahti Suopelto:

-- Jonkun on jäätävä Vilpun kanssa tänne, kunnes talvella täältä saaliit haetaan. Kuka jää Jämsän miehelle kumppaniksi?

Lauri oli jo aiemmin tarjoutunut jäämään henkensäpelastajan toveriksi salolle, mutta siitä tarjouksesta ei Vilppu huolinut; hän tiesi, että Lauria tarvittiin viemään suruviestiä Karmalaan ja hoitamaan Erä-ukon hänelle jättämiä tehtäviä. Poissa oli vanha leikkiluonto nyt veitikalta, siinä hän lepäsi avutonna lehtivuoteella Kihosjoen partaalla ja virkkoi katkerasti neuvottomina ääneti seisoville miehille:

-- Ei tarvitse jäädä kenenkään, jo joudan tästä yksin kuolemaan!

Mutta silloin kuului neuvottelevain miesten kehään arka naisääni, joka sivulta kuiskasi:

-- Minä jään.

Miehet kääntyivät katsomaan. Se oli Karmalan nuori Enni, joka oli sydäntään pidellen kuunnellut miesten puheita sen kulkijapojan kohtalosta, jota hän kenenkään tietämättä mielessään rakkaana piti. Ihmetellen huudahti Lauri:

-- Sinäkö, Enni, jättäytyisit salolle?

Punaisiksi olivat karahtaneet neitosen kasvot, kun kaikki olivat häntä katsomaan kääntyneet, -- hän ujosteli nyt havaitessaan, että oli näin yhtäkkiä salaiset tunteensa toisille ilmaissut. Mutta Tuiran Vilppu, joka oli maannut väsyneenä ja välinpitämättömänä, hän nyt kuin elpyen istualleen kimmahti, hänen raukea katseensa kirkastui ja vanhaan tapaansa hän taas iloiten virkkoi:

-- Jäisitkö Enni, jäisitkö todella toverikseni salolle talvikaudeksi, -- me kahden vain!

Nyt voitti tyttökin ujoutensa, ja rohkeana hän astui haavoitetun viereen:

-- Jäänpä vaikka moneksikin talveksi, -- etkö sitä arvannut?

-- Enpä uskaltanut, mutta nyt en joudakaan kuolemaan! Tule, jäädään tänne takamaille elämään, tänne sauna saakaamme! Nyt kyllä pian haavani paranee enkä ikävöi enää Jämsänjoelle!

Miehet katselivat iloisesti hymyillen tätä kohtausta autiolla jokirannalla, ja pian virkkoi Pilvenperä:

-- Taitaa olla lemmen liitto siinä tekeillä, perhekunnan alku takamaille, eipä sitä apua arvattukaan!

Mutta Suopelto puhui innostuen:

-- Se on oikein, koskapa yhteen kuulutte, niin perustakaa vain kotinne tänne takamaille. Me kyllä teille tänne jykevän pirtin rakennamme ja eväitä heitämme, ettei hätä heti heiluttele. Ja vaikkei ole pappia aviotanne vihkimään, niin yhtä pyhä se liittonne silti on, kun sen koko erämatkue vahvistaa, -- voittehan sitten joskus tulla papinkin luo, samalla kuin lapsenne ristitte, silloin on yksi tie ja kaksi asiaa.

Siinä oli Kihoskosken kupeella komea kuusikko ja sen rinteellä tiheä lehto, johon hyvästi saattoi saunan kätkeä, -- siihen eräjoukko kävi yhteisvoimin nuorelle väelle salopirttiä rakentamaan, ja parissa päivässä se oli jo valmis. Ensi tuli tehtiin uuden tuvan uuniin, sen valossa Leena-muori nuorikolle ensi taikinan vastasi ja hilpeät hääjuhlat siinä joukolla vietettiin.

Mutta erojuhlat samalla. Sillä seuraavana aamuna läksi hämäläisten erämatkue painumaan lounaisille metsäpoluille, jättäen kaksi nuorta ihmistä pitkän talven ajaksi yksinäiselle salolle, missä ei kymmenien peninkulmain kuuluvilla muuta ihmistä asunut. Mutta rohkeina jäävät lähteville hyvästinsä lausuivat, ja iloisina he sulkivat ovensa syysmärkään poistuneiden jälkeen, kätkeytyen niin kahden oman tupansa lämpimään.

Hetkeksi pysähtyi vielä erämatkue Kihoskosken harjulle katsomaan, kuinka Tuiran salopirtistä nouseva savu hienona hiveli syysmetsän märkiä latvoja, ja kyynel silmissään virkahti Leena-muori:

-- Ei ole niillä raukoilla mihin turvautua, jos tulee vieraaksi tauti tai korven kontio.

Mutta vakavana vastasi Sipi:

-- Toisiinsa turvautuvat. Rohkeutta siltä kysytään, joka noinikään salolle pirttinsä perustaa. Mutta niin ne ovat erämaat asutettavat, niin ne ovat asutetut ennenkin, ja ehkä on eletty onnellisempinakin silloin kuin nyt rintamailla!

Mutta syrjemmässä muista seisoi Karmalan Lauri ääneti katsellen tuota erämaan keskeltä hienosti kiemurtelevaa savua, ja kaihoten, kadehtien hän ajatteli ystävänsä onnea. Noin olisi hänkin tahtonut saada kerran mielittynsä keralla jäädä sydänmaan saunaan, kahden vain, syrjään ihmisten kiistoista ja kilvoituksista. Mutta se hänen hiljainen unelmansa, se oli kostoon särkynyt. --

Usein oli suru erämiesten matkassa kotosalle kulkenut ennenkin, mutta harvoin olivat suruviestit niin suuret olleet kuin tänä syksynä. Niitä kulki nyt joka kylään niiden matkueiden mukana, jotka rintamaan laidassa eri tahoille haaraantuivat.

Mutta raskain viesti oli Laurilla vietävänä, hänen yksin astellessaan lehtoa pitkin Karmalan lahteen. Etäältä vaarojen takaa kumahteli kuin haudasta kirkonkellojen soitto, -- oli lauantai, pyhäksi soitettiin, -- ja hän ajatteli, että saavat ne nyt pitempäänkin soida, kuolinkellot. Penikin käveli siinä vakavana hänen rinnallaan, ikäänkuin sekin tuntien raskaaksi sen viestin, joka heillä oli kotiin vietävänään.

Mutta kun Lauri kotipihalle saapui ja tarinaansa kertomaan kävi, niin tunsi hän mielessään kylmän puistatuksen. Kenenkään silmä ei siellä itkuun sulanut, harvan sanan sai hän vastauksekseen, -- tuntui melkein kuin se hänen tuomansa tuonenviesti jo olisi ollut tuvassa tunnettu. Ja niinpä hänelle emäntä jo ennen kuin Lauri suunsa avasi virkkoikin:

-- Taasko tappelitte, veriin miehiä menetitte, vaarinkin sinne jätitte. -- Niin, jo sen tiedän, nähnyt sen olen, nähnyt vihanvenheitä vierekkäin rannalla ja ruumiita olen nähnyt hautoihin laskettavan. Mutta missä on Enni, vihkimättä lapsen salolla naititte...

Lauri tiesi kyllä, että tuo sairaalloinen emäntä Mustanahon karsikossa usein loveen lankeili ja kaukaisia asioita katseli, -- olihan se ennakolta nähnyt senkin tappelun, johon häneltä mies ja lanko oli kaatunut, ja siitä asti se olikin noin kummaksi käynyt. Mutta kaameata oli Laurista sittenkin kertoa sanomiaan tuolle kylmälle tietäjälle, joka jo salatkin tunsi. Eikä lämpimämpi ollut sedänkään vastaus, kun Lauri tälle vaarin kuolemanviestiä kertoi. Tylysti Tuomas vain virkkoi:

-- Surmaansa kai se isä ikäloppuna läksikin sieltä savolaisten tappeluista hakemaan, eihän se malttanut lähtemättä olla. Sen siitä nyt taas näitte!

Laurilla hyyti sydäntä; nyt hän vasta oikein tunsi orpona liikkuvansa näillä setänsä pihoilla, joista äänetön kylmyys häntä vastaan huokui. Painostavalta hänestä oli siellä kyllä ennenkin tuntunut. Raskasmielisenä oli setä aina ahertanut siinä ilottomassa raadannassaan, ja kuin haamu oli tuo kärsivännäköinen emäntä siellä ennenkin liikkunut umpisuisena ja umpimielisenä. Mutta nuoresta erämiehestä tuntui sittenkin siltä, kuin joku erityinen, äänetön, salaa jäytävä suru ja entistä raskaampi apeus olisi nyt näillä kotituvilla asunut ja häntä vastaan lehahtanut. Se ikäänkuin puristi kokoon Laurinkin nuoren sydämen, hänet valtasi melkein pakko saada edes jonkun kanssa puhua, kertoa ja kuulla. Hetken tuvassa levättyään käveli hän senvuoksi ulos tanhualle, mistä kuului havukirveen yksitoikkoinen nakutus. Poika-Tuomas siellä pölkyn ääressä heilui ja häneltä Lauri kysyi:

-- Missä on Heino? -- Hän tahtoi toki saada tarinoida nuorimman orpanansa kanssa, joka ei mikään tuppisuu ollut.

Mutta Tuomas ei vastannut, nakutti vain ääneti poikki pieniä kuusenoksia. Vasta kun Lauri uudisti kysymyksensä, ärähti juro raataja melkein äkäisesti:

-- Heinoko... Karannut!

-- Mitä puhut, karannutko kotoaan, uteli Lauri hämmästyneenä. -- Miksi ja minne?

-- Maailmalle, minne lienee livistänyt, helpompia päiviä hakemaan kai!

Laurin täytyi hämmästyksensä kesken hymyillä, sillä hän tunsi noista sanoista niin hyvin isä-Tuomaan lyhyet puheenparret, jotka jo olivat hänen kuvaansakin syöpyneet.

Mutta vielä hän kysyi:

-- Milloin se lähti?

-- Tässä kesällä, yöllä livisti, jälkiään ei jättänyt...

Enempää ei Tuomas tiennyt kertoa. Mutta Lauri ymmärsi jo siitäkin tuon tuvassa vallitsevan mielialan, isännän ärtyisän äänen, emännän laihtuneen hahmon. On siis surua täälläkin, jäytävää surua ja soimuuta. Ja hän istahti hetkeksi tanhuan aidalle havumiehen viereen, katseli rantakedon yli järvelle, missä syysmyrsky vesiä myllersi ja vaahtopäisiksi särki aallonharjoja, ja hän ajatteli, että eipä ole oikeastaan ihmekään, jos Heino kotoaan karkasi. Sillä itsestäänkin hänestä tuntui, että hauskempi kuin täällä on sittenkin siellä syyssateisella salolla, -- ilman tovereitaan, joustaan ja Peniään, hänkin tänne menehtyisi!

Samassa hänen silmänsä sattuivat siihen aituuksen nurkkaan, missä Ukon Ennille kasvatiksi tuoma tevana vielä vankina kohotteli korkeata kaulaansa korkean aidan tasalle. Poissa on nyt Ennikin, Karmalan ainoa ilolintu; kesykki on yksin jätetty siihen, eikä hoitajaa ole enää odotettavissakaan. Lauri käveli aituuksen luo, purki veräjän ja astui taputtamaan arkaa hirvenvasaa, joka suurilla silmillään tätä outoa lempeyttä katseli. Mutta kun hirvi tuokion kuluttua aukinaisesta veräjästä astui nurmelle ja sieltä pitkin harppauksin loikkasi lehtoon päin, niin eipä Lauri sitä pidättämään käynyt, vaan ajatteli:

-- Mene vapauteesi, ilotontahan täällä on sinunkin!

VI. MAAILMALLE.

Niin, Karmalan nuorin poika, Heino, oli karannut isänsä kodista.

Eräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan lahdelle saapunut outoja kulkijoita. Ne olivat olleet kuljeskelevia teinejä.

Sauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä olivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta olivat pian tuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut heidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa miehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä vapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat Heinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja koukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet hänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen kirjaimia piirustaneet.

Ahmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut ja hänen sydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden oli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei sammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat Savon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista oloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä elämästä, olivat syöpyneet syvälle Heinon mieleen. Kun hän sitten aamusta iltaan raatoi isän kovan kurin alaisena halmeella ja heinärannassa, pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen mieleensä painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti hänen muistoihinsa aina väliin vanhan piispan mahtava olento kuin pilvien päällinen ilmestys. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä kehoittavia sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: "Kun tulet Turkuun..." Mutta kenellekään hän ei niistä mielikuvistaan saanut kertoa ja siksipä Heino, varsinkin erämiesten lähdettyä Pertunjuhlain jälkeen kalajärville, tunsikin Karmalassa entistä syvemmin ilottoman yksinäisyytensä.

Ehkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen mielestä, mutta nyt tulivat nuo kuljeskelevat teinit ja virittivät jutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä roikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana huulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa Heinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan tuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä kysäisi:

-- Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu olevan?

Mutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa päin kääntyi ja ärähti:

-- Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin väleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!

Mutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljon papin alkua, virkkoi siihen isännälle melkein kiivastuen:

-- Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?

-- Pappiko, sanoit, -- herra! huudahti isä.

-- Niin, miksei pappi tai ruunun mies, -- sitä tietä sinne kiivetään. Heinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.

Niin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän kuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punoittamaan, hänen leukansa väkätti vähän aikaa ja sitten tulivat sanat:

-- Jo olette te maailmankiertäjät tarpeeksi tässä talossa virkailleet, jo joudatte taipaleelle. Tämän talon poikia ei herroiksi opeteta eikä siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa, kun lienee minulla valta. Heino suorii viikatteineen heinänurmelle ja te laputatte matkoihinne, -- saatte uskoa jo sillä sanalla!

Todeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä vasten he läksivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään. Mutta veräjälle kantoi heille Marketta-emäntä vielä eväiksi salaa juuston ja leivän, -- jokaisesta teinialmusta oli kirkko luvannut jonkun päivän synninpäästön armeliaalle antajalle, sen tiesi hurskas emäntä.

Teinit läksivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut pystynyt karkoittamaan hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja ruvennut puukkonsa kärjellä tuoheen piirtelemään niitä samoja koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, -- sitä hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita opin tielle, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä kuljeskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta kykkimästä, karjaisi ankara mies lähemmäs astuen:

-- Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?

-- Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa pergamenttipalastaan.

-- Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!

Heino vastasi arasti:

-- Se on kirjoitusta, isä!

-- Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö liene niiden teinien kujeita, arvasinhan, vitsahousun koukeroita...!

Ja isä repäisi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi palat pensaaseen ja ärjäisi:

-- Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, -- mutta sen sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa ja mitä työ!

Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen hoki:

-- Se jo riittää, nyt tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!

Sitä mielessään hokien souti nuorukainen tänä iltana raskasta nuottavenhettä; hänen sydämensä ympärille ikäänkuin kasvoi umpinainen kuori, joka sitä nopeammin kovettui, kun isä tuontuostakin vielä hänen voimattomuuttaan ivasi:

-- Tuomas vetää hartiaväellä, hänen soutuaan nuotta tottelee, -- mutta katsopas tämän vätystäjän näykkimistä!

Koetti harvapuheinen äiti toki nuorimpaansa puolustaa:

-- Heino on heikompaa tekoa ja nuorempikin, vielä...

-- Ja laiskempi, murahti isä. -- Mutta tiedän minä rohdon sille taudille.

Mutta se uhkaus vain terästi Heinon sisua, se vain tuki hänen päätöstään.

Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan, hänessä painiskelivat pitkin yötä yhä mielen uhma ja kodin rakkaus. Äiti tuntui levottomasti nukkuvan; olipa kuin hän olisi aavistanut poikansa mietteet, ja kerran hän jo nousi, seisoi tuokion Heinon vuoteen vieressä ja viskasi raanun hänen peitokseen. Ja silloin horjahti pojan äskeinen, luja päätös. Mutta taas kuului isän kuorsaus uunilta, ikäänkuin toruvana sekin, ja silloin paatui jälleen nuori sydän. Niin hän taistellen makasi: ei ollut rauhaa nukkua, ei ollut tarmoa nousta.

Jo pilkisti päivä räppänän raosta ja valoi punaa päreorsille. Heino säpsähti: isä herää kohta, nousee, äskeinen päätös on mennyt, -- suoria vain vanhan kurin alle, ilman iloa, ilman armoa...!

Ei, vielä on aikaa, vielä nukkuu perhe, vielä voi hän tavata etelään päin kulkeneet teinit... Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja seisoi hetkisen neuvotonna pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys: poika juoksi aittaan, otti sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja laskeusi rantaan, jossa ukon hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili pajukossa. Sen hän potkaisi irti vesikiviltä...

Se oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan päivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään kääntyi. Tuoreen metsän tuoksu lehahti rannoilta, raitista oli hengittää aamuinen ilma, kevyttä oli soutu nyt, ei työlästä, niinkuin iltayöstä nuottavenheessä.

Heino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän souti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä, ja hän souti senvuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas autereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä korkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä selällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi läpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä miehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä silmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan, ennenkuin väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.