Part 8

Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta, jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe ja siitä kuului hiljainen huudahdus...

Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, -- vasta silloin kun muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi, ilmoittaen:

-- Siinä on vieras!

Käskemättä seisahtui nyt soutu toisissakin venheissä, ja kun ne hiljaa etumaisen tasalle lipuivat, jäivät kaikki sanattomina katsomaan edessä olevalle rannalle. Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolikymmentä kalavenhettä, ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.

Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida, ennenkuin uudelle lähtevät.

Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheissään. Vasta kotvasen kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehoittavan:

-- Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!

Mutta miesääni vastasi samalla:

-- Jo ne meidät ovat nähneet!

Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa ukkoa, hakien hänen katsettaan. Uuden, kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan. Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan keskustelun katkaisi ja vihaisesti virkkoi:

-- Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä pyörrällettäisiin. Eteenpäin!

Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he arvasivat nyt sen ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti vihollistensa lukumäärän. Ja ensimmäisenä Tuira laskuistaan tuloksena lausui:

-- Soudetaan kohti -- pidämme me noille puolemme!

Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä eivät soutajat tienneet. Mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti. Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää odottaneet.

Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet, -- siinä he silmästä silmään toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet, vaan sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipuna oli herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko iskettävä se tuhoisa kipuna?

Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan ukko karkealla äänellä, jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:

-- Taas lähditte Savon miehet hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö teillä ole järviä omilla takamaillanne?

Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin ukon, mutta kiihkoisampi, oli Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:

-- Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle soudatte.

Vastaus venheestä tuli viipymättä:

-- Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimmäiset saunat ja katiskat, nämä maat ovat meidän veromaitamme.

-- Näytäpäs, mistä veromaasi alkaa, -- suden ovat nämä maat mittaamat! Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat rintamaihin kuuluvat.

-- Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä kävimme, -- työnnyitte tänne sitten jäljestä kuin varkaat toisen halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.

Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:

-- Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole täällä näkynytkään.

Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:

-- Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä lähteneet, -- hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja hiiloksiksi jäävät vastakin, jollette sovinnolla näiltä rannoilta suoria.

-- Nähtäneen, kuka täältä ensiksi suoriaa!

Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt, kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa istuvat hämäläiset odottivat taas jännittyneinä ukon enempiä käskyjä.

Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin tasoitellakseen äskeistä kiivautta:

-- Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo erissä kulkee, mitä myöten Häme, -- vettä riittää vielä molemmille.

Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä, Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enimmin miellytti.

-- Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. -- Raja olisi käytävä takamaitten välille, sittenpä vasta kukin omansa tietäisi ja saisi rauhassa raataa ja pyytää. Ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.

Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen kuultiin siellä terävästi väittävän.

-- Joko pehmeni taikoja-rautio. Rajan me panemme siihen mihin soudamme ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!

Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:

-- Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.

Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi. Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli syntynyt aina, kun oli tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu. Mutta tuo ajatus, että piti määrätä rajankäynnillä varmoiksi molempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-iän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin alullekin pannut, yksi sen ajan rajapyykki -- Tähkäveden Naulasaaressa -- oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljon vastakaikua sai. Itse hän siitä rohkaistuna jatkoi:

-- Eihän yrittänyttä laiteta, -- saisihan asiasta miesten kesken puhua.

Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää ukkoa, joka viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut. Hyvästi he tiesivät, ettei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän luki sen inhon nytkin ukon tyytymättömistä katseista. Liian syvät olivat ne haavat, joita savolaiset olivat hänen pitkän ikänsä varrella hänen sydämeensä iskeneet; heidän kanssaan hän ei voinut sovitella koskaan. Hänen lyhyt oppinsahan oli aina ollut: vainolainen on kostettava, tungettelija on ajettava tiehensä! Sen Lauri tiesi, ja juuri sen vuoksi hän ihmetteli, että ukko niin kauan ääneti istui, lausumatta sitä repäisevää, ratkaisevaa sanaa, jota nuoret miehet häneltä odottivat ja joka oli tekevä lopun turhasta haastelusta.

-- En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään kystä syntyvän, -- uhmalla he nytkin tänne tulivat...

Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista, ja rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:

-- Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!

Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:

-- Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!

Mutta kaikkien ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:

-- Mutta kun lienee savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista puhuttavana, kun lienee heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.

Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, kun he sydän ahdistuksessa soutoteljoillaan istuivat ja tuskaisina odottivat, mihin tämä väittely päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä ja turhaan koetti Laurikin ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa, väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas ja huusi:

-- Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa selvittää. Jos lienee teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin soutakaa maihin -- puhutaan!

Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän antoi merkin soutajilleen ja samassa hänen venheensä aallokosta laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten valkamasta. Vielä viipyi salmella ukon venhe, ja sen liikkeitä ne toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja lausui elpyen:

-- No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!

Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla, jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta Suopelto, Pilvenperä ja muutamat muut sovinnon miehet nousivat ylemmäs törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.

Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan ja kysyi:

-- Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?

-- Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.

-- Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? -- Tällaisen kekäleen heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja jatkoi sitten itse: -- Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?

Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto virkahti melkein moittivasti:

-- Siitähän nyt juuri olisi sovittava.

Mutta silloin ukko kiivastui:

-- Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani -- minä sen pidän. Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!

Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:

-- Ehkä lähdet, jos lähetetään!

-- Ka, jompikumpi lähtenee!

Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet. Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili ivailijalle:

-- Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!

Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:

-- Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!

Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:

-- Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!

Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi: rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.

Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan. Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian määrätön hälinä.

Mutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut. Tuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen irti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla äänellä:

-- Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen! Mutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on pystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt eteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!

Mutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa rynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä välähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa tuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne kaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja rynnätessään huusivat Hämeen miehet:

-- Erä-ukkoa ampuivat, katalat!

-- Sitä varten ne meidät tänne hakivat!

Yksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut rauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia vastaan, karjuen:

-- Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!

Odottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet asettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen. Tulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja kirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti venheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan ukon riemahteleva yllytysääni:

-- Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille, mistä raja kulkee...!

Mutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona vesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu, leppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri oli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo kavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka laukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen mielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja tovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja pajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli Tarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa hän jo ennen oli käsirysyssä ollut, -- häntä tavoitti nälkäisenä Laurin isku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän nuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen rinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen. Kotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin nuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen... Mutta hän ei tahtonut kostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa suru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä ... ja juureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan. Laurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä lepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa otsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi rantaveden...

Läkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä huimasi, -- tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän kahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi törmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, -- hervonnut oli ottelussa polven jänne... Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen. Savolaiset juoksivat häntä kohti, -- mutta perille asti eivät ehtineet, se isku ei tullut...

Lauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja pysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan vesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä Tuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt vuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä itkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle näki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana riehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet Hämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi kehoittaa:

-- Venheille, Savon miehet, soutamaan!

Mutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi ilkkuen:

-- Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, -- älkääkä palatkokaan enää!

Mutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän kääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen noidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara ojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten valkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat hämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja yrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen tapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi kaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.

Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet, tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten rannasta loittonevain venheittensä perään...

Pakenevain kintereillä olivat Hämeen miehet voittonsa hurmaamina juosseet rantahiekalle asti ja survoivat sieltä vielä keihäitään pakoon ehättäviin venheisiin, joissa vallitsi sanomaton sekasorto ja joita johdotta jääneet savolaiset koettivat henkensä hinnalla vasta-aallokkoon soutaa. Mutta vesille eivät hämäläiset enää lähteneet pakenevia tavoittamaan, siksi uupuneita jo olivat hekin, siksi syrjässä olivat heidän omat venheensä. He vain riemulla tuota pakoa katsoivat ja aina väliin vielä nuolen lennättivät loittoneviin aluksiin.

Tässä miesjoukossa seisoi Laurikin, vielä taistelun huumaus korvissaan. Mutta hänen huuliltaan ei riemun huutoa lähtenyt. Erään venheen keulateljolle kyyristyneenä näki hän nuoren tytön, jota hän ei tuoksinan aikana ollut hetkeäkään muistanut. Nyt vasta palasivat muistot. Se ei itkenyt, tuo kalpea tyttö, ei ulissut toisten naisten tavoin eikä käsiään väännellyt, mutta sitä raskaammalta näytti hänen äänetön surunsa. Verkalleen käänsi hän päänsä venheestä rannalle päin ja hänen kauhua kertovat katseensa sattuivat Laurin tähystävään silmään. Vedetön, mutta valittava, murheen murtama, oli se jäähyväissilmäys, ja sellaiseksi se, kun venhe samassa salmesta kääntyi saaren taa, nuorukaisen sydämeen painui.

Jotakin särkynyttä tunsi Lauri rinnassaan, kun hän riemuavain toveriensa keskeltä taas saareen päin kääntyi. Mutta suruksipa muuttui siellä ahteella toistenkin riemu. Melkein joka talon miehiä makasi siellä vainajina taikka haavojaan valitellen. Hengettömänä lepäsi siellä Olkkolan isäntä, nuolenpää vieressään, viimeisiä henkäyksiään veti Voipalan nuori perijä, ja Koskipää oli kaatunut katajikkoon, johon hän vihollisen oli ajanut ja iskenyt. Surun sortamina seisoivat omaiset näiden jäykistyneiden ruumiiden luona, ja valitellen koettivat naiset nurmella lepääväin verihaavoja tukkia. Haavoitettunsa olivat viholliset toki saaneet mukaansa, mutta montapa makasi heitäkin kuolleina rinteellä.

Mutta sen hävityksen keskellä istui Karmalan vanhus, vielä tappara kädessään, kivellä Tarvaisen luisevan ruumiin vieressä, jonka kangistuneista suupielistä vielä tursui verensekainen vihan vaahto, ja onnellinen hymy kirkasti Erä-ukon partaiset kasvot. Mutta kalpealtapa hän sentään näytti itsekin ja voipuneelta, ja huolestuneena Lauri, rannasta hänen luokseen astuessaan, kysyi:

-- Miten on laitanne, ukko, onko haavanne tukottu?

-- Ei se mikään haava ole, nuolen naarmu vain, ei se tukkoja kaipaa, vastasi vanhus halveksuen.

-- Mutta katso, mekkosi on paksussa hurmeessa, vieläkin vuotaa verta!