Part 7

-- Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi Vilppukin. -- Mutta eikö liene lappalaiskota täällä lähellä, sillä lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, -- mitähän jos käytäisiin korvenpoikaa katsomassa?

-- Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.

-- Ei näy, palataan venheelle.

Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia, itäisempiä selkiä soudellen.

Liikkumatonna päilyi järvi, tuskin värettä sen pinnalla heilahti. Ainoastaan lokki, joka vesirajassa liiteli ja aina väliin siipensä kasteli, särki joskus tuon kirkkaan kalvon, josta heijastava kilo melkein sokaisi soutajain silmät. Auerta oli etäämpänä taivaanrannalla, ja sen hämärästä kuumottivat kaukaa itäisen rannan loivat harjut. Painostavan äänetöntä oli luonnossa kaikki, tuntui melkein helpotukselta, kun joskus kuului jostakin kaukaa edes kaakkurin surunvoittoinen valitushuuto.

Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen kävi selväpiirteisemmäksi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli aina epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta eipä ole heitä nyt kuulunut ... ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta takalistosta.

Mutta tuon uupumuksen keskellä vilkastui kuitenkin vähitellen perässä istuvan Laurin katse. Hän oli jo kauan tähystänyt erästä kallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka sen vuoksi selvemmin tarttui erämiehen terävään silmään. Pitkään aikaan hän ei puhunut mitään, mutta ei myöskään silmäänsä toisaalle kääntänyt. Vihdoin hän Vilpulle virkkoi:

-- Katsopas tuota kalliota, tuota lehdon laidassa olevaa töyrästä, on kuin siinä joku elävä liikkuisi.

Tuira pyörähti katsomaan.

-- En näe mitään. -- Mutta miten olikaan, sinne takertui hänenkin katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen, katsoi, vilkastui:

-- Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peurain isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli heiluttaa.

Kului pitkä hetki.

-- Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, -- soudetaanko lähemmäs katsomaan?

Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään ilmaisemaan, -- sehän on erämiesten ensimmäinen sääntö. Mutta sittenkin, -- uteliaisuus ja seikkailuhalu oli jo ehtinyt herätä nuorissa mielissä, ja se kävi niissä heti ylivoimaiseksi -- se on tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen kysymyksen ratkaisivat.

-- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi, soudetaan kohti! -- niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.

-- Anna huhkia siis!

Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa liikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmestyen päivänpaisteiselle törmälle.

-- Se on nainen, -- kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.

-- Vierasta väkeä on siis täällä, -- nyt kiireesti eräjoukkoa varoittamaan!

Tämä oli toki Tuirankin ensimmäinen ajatus, vaikka hän kyllä olikin lietomielinen hetken lapsi. Mutta kumma kyllä meloi Lauri pysähtymättä, arkailematta, edelleen ja taas rupesi Vilppukin soutamaan, pyörähtäen kuitenkin alinomaa katsomaan tuota utuista ilmiötä.

Se oli nainen, sinihelmainen, keltatukkainen, selvään sen jo näki, ja pian oli hänkin venheen keksinyt. Hän seisahtui työstään jyrkälle törmälle ja katseli liikahtamatta selälle. Tuiraa vieläkin epäilytti mennä kovin lähelle tuota rantaa, jossa nyt siis oli arveluttava asutus, ja hän nosti aironsa vedestä; mutta Lauri yhä huopasi rannemmas, toverin ymmärtämättä, mikä outo yty hänet oli vallannut. Eipä tiennyt Tuira, että Lauri jo kaukaa oli ollut erottavinaan vartalon ja liikkeet, jotka hän entuudestaan tunsi, ja että hän noin arvelematta huopasi siksi, että hän tahtoi varmasti nähdä, oliko rannalta katselija todella se, joksi se hänen silmäänsä kaukaa kuvastui, vai oliko tämä hänen oman mielikuvituksensa kepposia.

Se se oli, -- Savilahden impi. Silmiä varjostavan käden alta tunsi Lauri jo varmasti nuo ruskahtavat, pehmeät lapsenkasvot, joita reunusti ohrankeltainen hius. Eikä hän aprikoinut, miten tyttö oli tänne ilmestynyt, ei ajatellut, ettei se tietysti yksin ollut tällä autiolla rannalla, yhä vain lähemmäs hän huopaili. Mutta jo virkahti Tuira:

-- Älä melo, -- mertaan joudutaan!

-- Maltahan, ei ole vielä vaaraa, -- tunnen tuon tytön, vastasi Lauri verkalleen.

-- Tunnet! -- velhonnut lienee sinut veden neito!

-- Ei ole veden väkeä, Savilahdesta hän on kotoisin.

-- Siis savotar sittenkin, savijoukko on täällä!

Tyttö seisoi liikahtamatta kalliolla ja sulavana hänen nuortea vartalonsa kuvastui vesakon vihantaa taustaa vastaan. Pianpa silloin Tuirankin epäilykset voitti uteliaisuus ja kisailunhalu ja hän antoi kepeän haapion soljua vanhalla vauhdillaan ihan kallion reunaan asti, jonka siimekseen se pian peittyi. Siinä he nyt toisiaan vastakkain katsoivat, eikä kotvaan aikaan sanaakaan vaihdettu venheen ja rannan välillä. Tyttö se kuitenkin ensimmäisenä virkkoi:

-- Mistä soudatte, Hämeen miehet?

-- Täällähän me on kesäkausi soudeltu, vastasi Tuira. -- Mutta mitä väkeä olet sinä?

Tyttö naurahti, Lauriin katsoi:

-- Etkö tunne enää?

-- Tunnenpa soljenvaihtajan Savilahden rannalta. Mutta...

-- Mutta mitä, -- peloittaako?

-- Enpä olisi suonut sinua täällä näkeväni, -- milloin tulitte?

-- Vasta eilen valmistui sauna, ensi kylpyyn haen nyt vastoja. Vai et olisi suonut minua näkeväsi!

-- En täällä, -- tulitte hämäläisten vanhoille erävesille, täällä ei sovinto säily.

-- Miksei säily, onhan täällä vettä useammillekin!

Siihen tytön kysymykseen eivät Hämeen miehet vastaamaan käyneet, ne asiat eivät naisille kuuluneet. Ja keveämmäksi käänsikin heti Vilppu-veitikka keskustelun:

-- Tule venheeseen, tyttö, tuttujasi tapaamaan!

Tyttö nauroi.

-- Veisitte ehkä väkisin mukaanne!

-- Tokkopa pahoin vikiseisit?

-- Tulkaapas koettamaan, nouskaa törmälle!

Laurin veret olivat ruvenneet kuumenemaan, hän meloi venheensä kallioon kiinni ja tarttui sen halkeamassa kasvavaan rantakoivuun, virkkaen:

-- Jospa tulisin, huudonko päästäisit, tyttö, vai pakoonko juoksisit, -- niin, mikä olikaan nimesi?

-- Anja.

-- Vai suostuisitko sulhasiin, tulisitko Hämeeseen emännäksi?

Tyttö punastui, peräytyi vähän, ja viskaisi ylpeästi niskaansa taapäin. Hän oli ihana siinä kalliolla seistessään, posket hohteissaan, käsi puuskassa, lehtikerppu kainalossa. Hetkeksi hän näytti suutahtaneen, mutta suli taas leikkisäksi, vastaten:

-- Ei tulla sillä tavoin, ei lähde tämä tyttö karkaamalla sulhasille, eikä ryöstämälläkään!

-- Mutta miten?

-- Käy, kysy Savilahdesta, jos tietää tahdot!

Vilppu oli sen keskustelun ajan seisonut keulateljolla ja kummissaan kuunnellut toisten outoa lemmenkiistaa. Ja hänen lieto mielensä oli siinä heti vainunnut seikkailun tilaisuutta, -- tässähän voisi savolaisille kepposet tehdä! Tämä oli juuri sitä, jota hän rakasti ja jota hän jo eräretkellä oli kaivannutkin, -- tuossa tuokiossa syttyi hänen herkässä mielessään rohkea tuuma! Enempiä miettimättä hän tarrasi kiinni rantakoivun runkoon, viskautui voimakkaalla nykäyksellä kallion alimmalle särmälle ja kapusi siitä kuin orava tytön luo törmälle.

-- Nyt tulet kuitenkin hämäläisten haapioon, -- huudahti hän kiivetessään ja yritti tyttöä syliinsä koppaamaan.

Mutta Anja oli kohta nähnyt soutomiehen liikkeen ja arvannut hänen aikeensa. Notkeana kuin kärppä pyörähti hän kalliolta alas lehdon puolelle, heitti sieltä vielä helakan naurun taakseen, ja hupeni kuin metsänpiika vehmaaseen vesakkoon. Tuira kahmaisi tyhjää käsivarteensa, suuttui, loikkasi tytön jäljestä lehtoon, mutta otusta ei ollut enää kuuluvissakaan. Ja seuraavassa tuokiossa törähti jo koivikosta, lahden partaalta, tuohitorven kimeä ääni, -- tyttö varoitti sieltä omaisiaan.

Turhiin oli huvennut Tuiran hurja tuuma kaapata kassapää savolaisten rannalta ja viedä se saaliinaan toverilleen kainaloiseksi kanaksi. Tyhjänä hän lehdosta palasi ja laskeusi nolona kalliolta venheeseen, jossa Lauri yhä liikahtamatta seisoi ja moittien palaavaa toveriaan katseli:

-- Tuhmasti teit nyt, Tuira, taitamaton oli ryöstöyrityksesi.

Ei käynyt Vilppu tekoaan puolustamaan, airoihin hän vain rivakasti asettui, veteli voimakkaasti pois selälle ja viittasi Laurille, että tämä viilettäisi lähimmän niemen taa, josta ei haapio savolaisten lahteen näy, jos he torvenäänen kuultuaan lähtisivät nuorukaisia takaa-ajamaan. Ääneti he soutivat. Vasta niemen kärjen sivuutettuaan pysähtyivät he rantapehkojen lomitse katsomaan taakseen. Ei näkynyt venhettä tulevaksi. Mutta siihen kallionkielekkeelle, josta Tuira äsken oli koettanut sinihelmaisen tytön haapioonsa siepata, siihen ilmestyi kohta laihaluinen, harvapartainen äijä, jonka Lauri heti tunsi Savilahden Tarvaisen isännäksi, ja hänen perästään pari muutakin miestä. Siinä he seisoivat hetkisen, näkyivät keskustelevan vilkkain liikkein, mutta kotvan kuluttua he painuivat takaisin lehtoon samoja jälkiä kuin tyttö äsken.

Lauri siirtyi nyt airoihin, soutamaan kaukaista kotirantaa kohti, ja hän vetelikin niin hartiaväellä, että hauraan haapion laidat notkuivat ja piukkivat pihlajaiset airot. Vakava oli hän katseiltaan. Olihan tällä heidän soudullaan tapahtunut jotakin ratkaisevaa, toteutunut oli juuri se, jota hämäläiset kevätkauden olivat varoneet: vihollinen tavattiin näiltä samoilta vesiltä, ja sille nuorukaiset nyt olivat itsensä ilmaisseet. Pyynnin rauha oli nyt poissa, taas oli soudettava sotavesiä... Mutta vielä olivat Laurin mietteet vakavat muistakin syistä: Savilahden leppymätön vainomies on täällä, koston tilaisuus on auennut, miehen tehtävät ovat edessä... Mutta täällä on myöskin tyttö Savilahden rannalta. Ristiriitaisina, sekavina risteilivät taas tunteet nuoren miehen povessa ja hänen oli vaikea itselleen selittää, mikä tunne oli voimakkain.

Kotvanen oli soudettu, kun Tuira huovatessaan puhui:

-- No, nyt sitä ehkä saadaan näillä järvillä tapellakin, savolaiset tulivat sittenkin tarjolle!

Niin, siihen sitä kai nyt on varustauduttava, ajatteli Lauri, palautellen muistoihinsa ne pyhät päätökset, jotka hän eriin kulkiessaan oli tehnyt, kun kuuli kuvaukset isänsä kuolemasta näillä vesillä. Mutta se ajatus ei ollut enää puhdas, ei iloinen ... eikä hän toverinsa puheeseen mitään vastannut. Mutta Tuiran Vilppu jatkoi, ikäänkuin äskeistä varomattomuuttaan nyt puolustellen:

-- Olisivat ne meidät kuitenkin keksineet, kun kerran täällä ovat, jos eivät tänään, niin huomenna. Saattoipa olla hyväkin, että me savakoista selon otimme ennenkuin he meistä. Nythän tiedämme minkä teemme.

Lauri myönsi mietteissään toverinsa tosia puhuvan, vaikka hän juuri äsken vielä oli nuhdellut, kun Tuira pakotti tytön torveensa turvautumaan ja savolaisten huomion herättämään. Mutta kun Lauri yhä ääneti souti, heittäysi Tuira jo hilpeäksi:

-- Vai etkö olisi suonut minun tyttöä säikäyttävän? Mistä minä tiesin sinulla niin tosia lemmenkisoja olevan savottarien kanssa! Kun sinun kuhertavan kuulin ja tyttö vieressä viserteli, arvelin, että mitäs tässä pitkistä puheista, otetaan neito mukaan, koska siinä turhia kainostelee, -- niinhän ne ennen vanhaankin hämäläiset tekivät ja hyviä emäntiä saivat. Ja niistä sitten tapeltiin...

Lauri souti edelleen äänettömänä omissa mietteissään. Tuira sai aina vain yksin olla äänessä, ja hän kysyi nyt suoraan:

-- Olisit kai tytön ottanut, jos hänet venheeseen olisin saanut?

Lauri katseli sivulleen lehteviä rantoja, joiden ohi haapio liukui, ja vastasi nyt harvakseen:

-- En tiedä mitä olisin tehnyt -- tuskin olisin häntä Saunarantaan tuonut... Tarvaisen tyttäriä se on, vainolaisen perhettä. Näin hänet tuonoin Savilahdessa, kun piispaa kyyditsin, puhuttelin kerran ... en tiennyt, mikä hän oli ... ja minusta tuntui, että mieluisempaa impeä en osaisi kainaloisekseni löytää, -- en sitä kiellä. Mutta ne ovat turhia ne kuvittelut. Hänen isänsähän isäni tappoi, sitä pesuutta ukkoja koko eräväkemme eniten vihaa, sukuni surmanheimoa hän on, ja kostamatta ovat vielä sen heimon viimeiset kolttoset. Ei ole tässä aika lemmenhoureita hautoa! Kostoon minua haastaa isäni surma, kostoa olen vannonut koko suvulle -- ja sitähän sille lupasit sinäkin...

-- Niin lupasin, ja nyt onkin koston aika käsissä.

-- Nyt olkoon! -- Lauri huudahti sen melkein kiljaisten, mutta samalla oli surua hänen äänessään, kun hän matalammin jatkoi:

-- Säpäleiksi särkykööt siis kaikki hempeät mietteet, kunis on kostettu isäni kumpu. Ja siksi olkoon meidän keskeinen koko tuo kallioniemen tarina, sehän ei kuulu kotisaunan väelle...

Lauri kiskoi oikein olan takaa, ikäänkuin ajaakseen airoihin sen mielensä kiusan, joka hänen mietteitään velloi, ja vaahdoten halkoi haapion keula selkävesiä. Mutta hän ei saanut sillä tasaantumaan niitä voimia, jotka hänen sisässään kamppailivat, ja hänen äänensä kähisi katkerana, kun hän tuokion kuluttua tiuskaisi:

-- Sukuni kirotko vai velhojen luotteet minut lienevät ajaneet jo kahdesti tuon naisen pariin! Mutta pois hänet mielestäni kitken ja kostettu pitää olla oma sukuni, ennenkuin hänet kolmannen kerran näen! --

Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät, sillä olipa kuin satua se, mitä heillä oli tältä retkeltään kerrottavana, -- eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he tiesivät. Ukko tuli ensimmäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän viipymistään, -- eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet. Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja, urahti ukko:

-- Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!

Silloin se oli heti tosi tunnustettava.

-- Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan rannalla.

Lauri ei, kumma kyllä, kertonut sitä sillä kiireellä, jota asian merkitys edellytti, ja siksi ukko vielä epäilevänä kysyi:

-- Mitä olette tavanneet ja missä?

Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle, jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta ukko tiukkasi aivan ankarasti:

-- Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?

-- Järven itärannalla.

-- Kertokaa!

Tuira viskeli ääneti haapiosta saaliitaan rannalle ja kävi sitten siitä vettä äyskäröimään, -- hän antoi Laurin kertoa juttunsa mitä myöten halusi. Ja Lauri kertoikin tarkalleen koko heidän retkensä, kertoi, kuinka he kallioniemen ohi soutaessaan näkivät vastoja taittavan naisen, -- sen lahden pohjassa oli nähtävästi savolaisten sauna.

-- Jospa lie ollut lappalainen, epäili ukko vieläkin.

-- Savotar oli, puvusta hänet tunsimme ja puheestakin ymmärsimme...

Erä-ukko vilkastui, mutta miehistä toiset säpsähtäen huudahtivat:

-- Puheesta, -- puhuttelitteko vainolaisen akkaa? Olisitte väistäneet katalaa!

Lauri keskeytti kertomuksensa, kun hän Tuiran hymyilevän näki, ja lisäsi lyhyesti:

-- Hän keksi venheemme jo kaukaa. Ja pois soutaessamme näimme miehiäkin samalla törmällä. -- Ja hän lisäsi vielä vakavana ukkonsa puoleen kääntyen: -- Yksi niistä oli Suursavon Tarvainen!

-- Sen jo arvasin, virkahti Suopelto, joka jo hänkin oli rantaan ehtinyt uutisia kuulemaan. -- He uhkasivat tulla, syyskalalle tulivatkin!

Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri pyynniltään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin. Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:

-- Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja lähtee soutamaan kotiin päin!

Miehet hymähtivät ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:

-- Eihän vielä niin kiirettä ... tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!

Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen parroittuneita kasvojaan. Olipa niinkuin hän juuri tätä uutista olisi odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.

Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he kokoontuivat kaikki ukon ympärille, johon olivat tottuneet turvautumaan, -- hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä. Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savakot pois, Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja virkkoi sitten:

-- Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.

Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus levotonta joukkoaan tyynnyttäen:

-- Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki nukkumaan, -- sittenpähän nähdään, mihin täällä ryhdytään! --

Mutta seuraavana iltana eivät olleet tiedustajat vielä palanneet, ja yöksi jäi silloin nuotio palamaan pihlajan alle hämäläisten pihalle. Sen ääressä valvoi vakavia miehiä, odottaen malttamattomina tiedustajain paluuta, valvoi vielä, kun syyskesän aamu kylmänä ja kelmeänä valkeni. Vakavana nousi vihdoin päivän rusko itäisen vaaran takaa ja kirkasti ensiksi lahden läntisen rinteen ylimmät lehdot, jotka näyttivät palavan punaisena tulena. Mutta kylmää oli se tuli, ja lahden peittävä usva tuntui sen valossa sitä paksummalta, jäätyneeltä, -- melkein puistatti valvoneita miehiä. Vasta kun päivänsäteet lahteen ulottuivat ja vähitellen ajoivat sieltä sakeat, itsepäiset, hitaat sumupilvet pakosalle, vasta silloin tuntui elämän lehahdusta luonnossa, vasta silloin kuului myös selältä airojen loisketta. Ja silloin nousivat miehet nuotion äärestä vastaanottamaan yökunnista palaavia tovereitaan.

Nämä kertoivat päiväkauden kuljeskelleensa louhikossa savolaisten kotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja mäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden rinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi sauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta miehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja naisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa oli puolikymmentä miestä, eikö liene urkkimasta palannut. Hyvin varoskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa sammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, -- niin kertoivat vakoojat.

-- He tietävät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti innoissaan, -- odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!

-- Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on matkassa, -- vastaili Pilvenperä päätään punoen.

Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat erämiehet ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvonjuonteita, ymmärtääkseen, mitä mietteitä hänessä liikkui, -- hän ne kyllä aavisti, mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein kuin ainakin puhui johtaja vanhus verkalleen:

-- Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän takamaillemme taas lähteneet, -- jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä jo keväällä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei takamaita jätetä, -- sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan, syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.

Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin kaikkien puolesta Suopelto kysyi:

-- Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, -- sydämikköjä he ovat, vaikka olisivat harvalukuisempiakin.

Niin, siihenpä juuri olisi Laurikin tahtonut vastauksen kuulla. Ja kun hän huomasi vanhuksen sitä vältellen kiertävän, niin hän jo yskän älysi. Kaikki tiesivät useimpain vastustavan tahallista verityöhön käymistä, mutta pitkän kostonsa aietta ei ukko silti tahtonut uhrata. Sen Lauri nyt oivalsi, kun vanhus vastasi:

-- Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon silloin Tarvainen, jos tahtoo! Huolellisesti on kesän saaliit kätkettävä, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat valvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin olemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.

-- Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto vielä epäilevänä.

-- Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaat savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.

Ukko pääsi siihen, mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien mieli. Saaliit kätkettiin nyt salommas, venheisiin varattiin aseet ja eväät ja joukolla vesille lähdettiin. Ja turvan tunne voitti siten taas vähitellen huolestuneetkin retkeläiset. Mutta entistä rauhan elämätä ei ollut enää erämiesten elämä takamailla. Milloin vain metsästäjä kuuli oksan risahtavan tai otuksen loikkaavan kaukana näreikössä, silloin oli hänen aina kyyristyttävä varomaan vaanivaa vihollista. Kalamiesten oli joka salmen suussa pälyttävä eteen ja taakse ja kummallekin kupeelle, eikä ollut yöunella koskaan täyttä lepoaan. Kukapa sen tiesi, milloin kyyryselkä kyttä nukkuvain nuotiota kiersi. Mutta pyyntiä sittenkin jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja painuneet takaisin omille järvilleen, -- niin jo naisia lohdutettiin. Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin rauhoitti ja rohkaisi.

-- Pian se koittaa Leenankin päivä, niin vakuutti Suopellon emäntä ilolla matkueelleen.

Eikä sitä voinut Erä-ukkokaan kieltää, vaikka hän vielä tavallisesti vastasi:

-- Vielä ei puhuta kotiinlähdöstä mitään, tänä vuonna viivytään erissä niin kauan kuin vain syyspyyntiä kestää.

Hänellä oli se tuntu, että vielä sitä sittenkin jotain tapahtuu, ennenkuin "Leenan päivä" koittaa, ja hän tiesi toistenkin aina vain vaistomaisesti sitä tapausta odottavan, -- muutamain toivovan, toisten varovan.

Ja se, mitä hän odotti, se tapahtuikin.