Part 6

-- Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhunkeihäs oli sedälläsi kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti...

Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:

-- Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen mennä saaliinensa tiehensä, mutta heidät näkyi vallanneen petomainen murhainto. Miesjoukolla he keräytyivät setäsi ja isäsi ympärille, kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan piteli, vaikka hän nähtävästi jo haavoitettu olikin. Muistat isäsi, mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän horjahti...

Ukon ääni, joka taas oli sitä mukaa kovemmaksi paisunut, kuta enemmän hän kertoessaan innostui, sortui nyt käheäksi. Hänen kasvojensa lihakset olivat jähmettyneet koviksi jäntereiksi, hän puri leveitä leukojaan vastakkain, niin että narskuivat vanhat hampaat, hän oli kamala nähdä, kun hän hetkeksi taapäin seuralaisiinsa kääntyi. Mutta olipa taas entistä enemmän terästä hänen äänessään, kun hän tuokion kuluttua kertomustaan jatkoi:

-- Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta kapsahtanut minua ennen veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdimme, survasi vihamies keihäänsä haavoitetun rintaan -- ja kääntyi samalla pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkaisi ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään... Minä tempasin aseen jonkun kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat jo kupeillani ja miehiä viittasin perästäni rientämään...

Melkein juoksuun oli ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka taas rämähti särkyneeltä. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen olivat ehtineet:

-- Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jäljen se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli nostettu. Mutta kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, -- miehen mukana asekin kuopattiin.

Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysäistäkseen:

-- Entä äitini ... niinhän olette kertonut, että hän joutui samaan hautaan?

-- Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta jatkamaan. -- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi ja aamulla hän oli vainaja. Lieneekö vainolainen häntä niin pahasti potkassut, vai sattuiko tuo kamala näky ja puolison kuolema häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, -- ei! Kaikki kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun, joka iältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, -- ei se ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi haavoitettua rintaa ... ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut ehtiä apuun...

Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt ukko salotietä eteenpäin. Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.

Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykki hänen suonensa ja koston muikeat myrkyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.

-- Ukko, sanokaa -- niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, -- sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä ajoitte takaa?

Hiljaisella äänellä ukkokin vastasi:

-- Tapasimmehan osan heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa haavoittuneet ja haavat viivyttivät heidän pakoaan. Pari heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta...

-- Mutta?

-- Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, -- niin en olisi minä koskaan tehnyt.

Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:

-- Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se Savilahden Tarvainen?

Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:

-- Oli.

-- Sama, joka isäni kuoliaaksi survaisi?

-- Sama.

-- Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?

-- Niin lienee ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen soljen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?

Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:

-- Tallessa on.

-- Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, -- nyt sen ymmärrät jo sinäkin, että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun, jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt on meille uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee siitä suvulle vastata. -- Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä, kuinka raskas se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.

Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin ukko, olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä suuren tehtävän.

Mutta Laurin niissä mietteissä luoviessa puhui ukko vielä, ikäänkuin noita koston mietteitä yhä säestäen:

-- Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti kuljettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta. Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat, joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljonkin verta ja miesten surmaa.

Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa mielessä jo syttyneen tiesi.

Mutta tuo kipuna, jonka Erä-ukko näin sytytti kasvattipoikansa mieleen, viritti tulta monen muunkin nuoren miehen rintaan, niiden, jotka olivat ehdättäneet jonon päähän Erä-ukon kertomuksia kuulemaan. He polkivat tunnin tuntinsa perästä aavoja suomaita, jotka kävivät sitä vetisemmiksi, kuta kauemmas pohjoiseen ehdittiin, ja heidän mielessään kävi vähitellen kirkkaaksi tajunta siitä, että he eivät kulkeneetkaan nyt vain pyyntiretkelle, mutta myöskin kostoretkelle. Ja kun miehet vihdoin illan suussa väsyneinä retkahtivat kosteille havuille yönuotion ääreen, silloin tunsi Lauri, jonka silmästä sakeat mietteet karkoittivat unen, käden, joka hänen kouraansa puristi. Hän kohosi ryntäilleen konttinsa päälle, joka hänellä päänalaisenaan oli, katsoi vierustoveriaan: Se oli Tuira, Jämsän erämiesten verevä veitikka, joka hänkin posket pohteissa istualleen nousi ja hiljaa kuiskasi:

-- Lauri, me kostamme isäsi! Leimuamaan oli näet ukon taipaletarina saanut Tuiran Vilpunkin herkästi syttyvän sydämen ja hänellä oli tarve jo tuoreeltaan ilmaista se intonsa toverilleen, jonka rinnassa hän tiesi saman tulen palavan. Ja hän lisäsi:

-- Tuntea saakoon vielä tänä suvena Tarvaisen joukko, jos se eriin tulee, että viha elää Hämeen miehissä. Tuohon käteen!

-- Niin, Tuira, me kostamme.

Herkkämielinen toveri nukahti samassa siihen päätökseensä. Mutta Laurin mielessä risteilivät kirjavat kuvat, jotka nopeina toisiaan ajoivat. Ja yhtäkkiä välähti silloin muita kirkkaammaksi uusi kuva, joka, mistä lieneekin mieleen tullut, hetkiseksi karkoitti siimekseen kaikki Laurin suuret aikeet ja suunnitelmat. Se oli törmällä seisova tyttö, joka punanauhaa kutriinsa sitoi...

Lauri säpsähti. Kuinka pääsi tuo melto muisto juuri nyt himmentämään hänen mieheviä mietteitään...? Tarvaisen tyttö, verivihollisen sikiö, joka hänet hetkeksi oli hempeillä silmillään lumonnut, -- pois mokoma muisto! Tuo tytön isähän se juuri teurasti haavoitetun miehen ja aseettoman naisenkin surmasi, äidin armaan, ja syöksi koko suvun pitkään suruun, -- juuri siihen mieheen, siihen sukuun, oli Laurin koottava vihansa armottomin kosto! Kosto hänelle, kosto koko heimolle, -- ei armon ajatusta kenellekään!

Niin päätteli nuotion luona lepäävä nuorukainen ja se päätös oli luja ja pyhä. Mutta vielä ennenkuin pehmeäsiipinen unetar oli ehtinyt hänen luomensa kokonaan ummistaa, loihti se hänen hallavalle taivaalle tähystäväin silmiensä eteen taaskin uusia, liiteleviä, nopeasti vaihtuvia kuvia: Mustapintaisia miehiä, jotka ikenet irvissä puremaan työntyivät ja joita hän henkensä hinnalla luotaan hosui, niinkuin kerran hosui kontiota, joka Mustanahon laidassa oli talon hiehoa ahdistellut. Mutta näitäkin mielikuvia ylempänä liiteli yhä, kaikista kielloista huolimatta, ilkamoiva immyt, joka kädellään viittoi ja kuiski:

-- Tule, koeta!

Ja siihen mielikuvaan hän lopultakin nukahti.

Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaisiin peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille ja niihin nyt pyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.

Venheet olivat lujat ja hankavat, soutajat piipivoja. Soudettiin päivä ja soudettiin toinen, ohi soudettiin monen tunnetun verkkomatalan ja nuotta-apajan, ja vaikka Iisveden aavoja viiletettäessä monen soutajan silmä kaihoillen katseli tuttuja saunarantoja ja vanhoja kaskiaukeita, niin ohi niidenkin huopasi Erä-ukko, joka etumaisen venheen perässä istui ja väylät selvitti autioiden saarien lomitse.

Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös Nilakan päähän ja erään lahden suulla seisautti ukko selällä venheensä ja viittasi melalla lahdenpohjaan, missä petäjäin siimeksessä helotti sievoinen nurmikkoranta:

-- Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat saunat vieressä.

Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystyyn jääneet, sen jälkeen olivat savolaiset käyneet nekin polttamassa.

Mutta ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan soutuaan ja virkkoi:

-- Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa, nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.

Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän etempänä vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt venheet laski.

Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen ukko venheestä astui ja virkkoi:

-- Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.

-- Mutta ei tässä muuten ole paljon sateelta suojaa, virkkoi vähän pisteliäästi Suopellon Leena, katsellen törmällä kasvavaa katajaista ryteikköä. Hän olisi tahtonut pysähtyä lähemmäs vanhoille, valmiille saunoille eikä malttanut nyt olla sitä tyytymättömyyttään ilmipurkamatta.

-- Ei, muori kulta, vastasi ukko leikkisästi. -- Mutta ne saadaan, saadaan!

Mutta nuori väki oli uuteen majarantaan ihastunut ja joku liuhuparta sieltä jo huudahti:

-- Heti nyt pojat rantakalan pyyntiin!

-- Hei, verkkoja kastelemaan! intoili toinen, purkaen jo kontistaan talvella kudottuja verkkoja.

Mutta ukko pysähdytti vinhalla kädenliikkeellä heidän ennenaikaisen innostuksensa, urahtaen:

-- Ei, pojat, verkkoihin ei saa koskea, pyyntipaikkoihin ei vielä kajota! Näillä rannoilla asuvat vielä vainolaisten vihat, he täällä viimeksi ovat rähjänneet; lehdot ovat lumotut, vedet ovat pilatut. Ensiksi on karkoitettava kateen kirot!

Uteliaana odotti erämiesten nuori väki saadakseen nähdä noita haltijain lepyttäjäisiä. Kotona, rintamaan laidassa, jossa valta jo oli papeilla ja uskovaisilla, ei niitä enää monesti toimitettu. Mutta Erä-ukko ei hätäillyt. Vasta kun konteista pala oli haukattu uudella kalarannalla, rupesi hän antamaan määräyksiään.

Kahden venheen tuli ensi töiksi lähteä soutamaan järven rantoja, toisen itään, toisen länteen, tutkimaan, oliko vainolaisista vaaraa. Vanhoille, kokeneille erämiehille, Suopellon Sipille ja Rapalan Kaapolle, se tehtävä uskottiin, ja heille naiset soutajiksi lähtivät.

-- Pelutkaa joka lahden perukka, joka salmi soutakaa! varoitti Erä-ukko, -- sillä vasta silloin tiedetään, voidaanko täällä rauhassa pyytämään ruveta.

Mutta nuorten miesten tuli lähteä pienissä parvissa jousineen ja koirineen metsään, katselemaan Mielikin maita, ja joka ryhmään lähti mukaan vanhempi metsänkävijä, joka tunsi pyyntimiehen luvut ja tiesi, miten riistan oikullinen haltija on suositeltava.

-- Eri kulmilta te metsä kiertäkää, Olkkola ja Voipala ja Raskula ja Pohjola ja Koskipää. Ja muistakaa, Tapiota ei taivuteta kovalla äänellä, vaan sievällä kululla, kauniisti pyytäen...

Mutta Erä-ukko itse jäi Pilvenperän, taitavan kalamiehen, kanssa uudelle valkamalle puhdistamaan pyydyksiä ja pyyntivesiä, niinkuin vaati erämiesten peritty tapa.

Kaikki läksivät iloiten tehtäviinsä ja reippaana sieppasi Laurikin luupäisen jousensa metsämiehiin yhtyäkseen. Mutta hänet isoisä pysähdytti, virkkaen:

-- Sinä jää tähän, jonkun ne täytyy pyyntiluvutkin oppia, kun me vanhat edestä kaadumme.

Ja kohta seisoi pihlajan juurella ainoastaan kaksi vanhusta ja liuhupartainen nuorukainen, joka loi kateellisia katseita metsään painuvain pyyntimiesten jälkeen. Mutta pitkään ei Karmalan ukko vitkastellut käydessään käsiksi pyhiin tehtäviinsä. Nuotan hän nurmelle oikaisi, verkot viritti vesileppiin, rysät rannalle sovitti ja itse souti hän mutkan lahdelle, jonne heitti puisen kalankuvan, -- niin hän Veteistä lepytteli ja sulatteli vihan kiroja, ankaralla äänellä hokien:

Lähde nyt hiisi hiihtämähän, Painainen pakenemahan, Veden lempo lentämähän...

Lauri katseli kummissaan ukkojen temppuja, katseli tarkoin, näkisikö todella pahasuisen Ikiturson taikojen pakosta nousevan vedestä ja lentämään lähtevän. Mutta Vesihiiden manattuaan pitkällä loitsulla vastaisilta apajoiltaan sulattivat vaarit sanansa lempeämmiksi ja kauniisti pyyteli Pilvenperä:

Ve'en Ahti ruohorinta, Satahauan hallitsija, Anna meille antimesi, Vetisen pihan väkeä...

-- Kuunteletko tarkasti, kysyi Erä-ukko rantaan soutaessaan Laurilta, jonka silmästä hän ehkä luki epäilyksen itua. -- Loitsuun täytyy antautua ehyeltään, vasta silloin se tehoo.

Mutta kun pyydyksiä käytiin puhdistamaan, niin jo tarvittiin Laurinkin apua. Vaari löysi pian katajikosta mitä haki, -- muurahaispesän, ja sen läpi pyydykset lapettiin kuin vedestä, karistettiin sitten puhtaiksi ja haudottiin hetkinen vielä nuotion savussa. Se oli hidasta työtä, mutta kun se oli tehty ja viisikanta viilletty nuotan uuteen perälautaan, silloin olivatkin verkot valmiit kasteltaviksi lepytetyissä vesissä, silloin käytiin hakemaan kevätkalaa. Saunalahdelle verkot laskettiin, eikä raskasta nuottaa ollut kolmen miehen helppo saada veteen potketuksi eikä sieltä nostetuksi, mutta tulihan kuitenkin se yksi apaja vedetyksi, satalauta kastelluksi. Illan suussa jo verkotkin koettiin, ja jo oli Laurinkin into herännyt. Sillä antava oli veden haltija, runsas rantakala kannettiin törmälle patoihin pantavaksi, juhla-ateriaksi erämiehille, joita jo kohta odotettiin retkiltään palaaviksi. Iltaan oli näet jo ehditty, päivän pyörä läheni lahden läntistä, korkeavaaraista rinnettä ja lehdon linnut lopettelivat viserryksiään yöoksilleen hankkiutuen.

Aimo tuli loimusi kalapatain alla, joihin ukot vielä varistivat pihapihlajasta muutamia lehtiä, ja tyytyväisinä vanhat arpojat niiden ääressä lepäilivät, varmassa uskossa, että he nyt tehokkailla taioillaan olivat hankkineet eräjoukolleen hyvän pyyntionnen.

Jo palasivat metsämiehet retkiltään ja pian venheetkin rantaan laskivat. Ja hyviä viestejä ne toivat tullessaan. Ei näkynyt savua kaukaisillakaan rannoilla, ei ollut venheen keula mistään taittanut kaislikoita, ei missään näkynyt verestä nuotionpohjaa eikä ruotokasaa. Viljalti saalista olivat taas metsämiehet tavanneet, suopeaksi oli keksitty metsän hippa, havuhattu. He toivat jo tullessaan koppeloita ja teiriä ensi päiväin eväiksi ja tiesivät jo salot, missä asui peura, ja savikkorannat, joissa pesi majava.

Keitto nostettiin tulelta, nälkäisinä kertyivät miehet sen ympärille. Mutta ensiksi ammensi kuitenkin Erä-ukko rasvaista rokkaa kauhallisen pieneen tuohiseen, jonka hän rannasta työnsi veden varaan kellumaan. Ja eräjoukon katsellessa, kuinka siellä aalto keinutti haurasta astiaa, luki vanhus vielä viimeisen lukunsa:

Veden kultainen kuningas, Veden ukko, vaahtoparta, Tule, syö kevätkaloa...

Nyt oli haltija lepytetty, vihan luotteet olivat lumotut, ja hilpeästi virkahti johtaja, itse lusikan vyöltään sivaltaen:

-- Nyt miehet mekin syömään kevätkaloja! Huomenna saunoja salvamaan!

Melkein juhlallisen hartaasti se järven ensi saalis nautittiin, niinkuin kirkossa pyhä leipä, -- tämäpä olikin kalamiesten sakramentti. Harvakseen puhuttiin, hiljaa puhuttiin siitä, mihin ensi katiskat oli rakennettava ja mistä löytyvät lähimmät apajat. Rauhallisesti istuttiin vielä illallisen jälkeenkin hetkinen rantapenkereellä, vaikka päivä jo oli painunut läntisten vuorten taa. Lämmin oli poutapäivän ilta, leppoisan vihannat olivat rannat, rauhaa tuntui henkivän luonto, eikä eränkävijäin mieleen tällä hetkellä johtunut, että näillä samoilla rannoilla niin usein olivat riehuneet vihan kirot ja veriset kiistat. Jos olivat ennen riehuneetkin, nyt oli ainakin näille rannoille loihdittu lempeä haltija, suopeus ja onni!

Niin heistä tuntui. Mutta siinä istuessaan he näkivät, kuinka korvesta päin lahden suulle yhtäkkiä liiteli mustasiipinen kokko, joka hetkisen ilmassa yhdessä kohden siipiään lepatti ja sitten vasamana iski alas tyynipintaisen järven rantaan, niin että vesi laajalti porskui. Mahtoi iskeä ruohokossa lepäävää haukea, päättelivät rannalta katsojat. Mutta eipä se nousekaan sieltä heti ... taisi olla ukkohauki, jonka selkään se kyntensä upotti. Niinpä oli... Siellä riehui vedessä tuima taistelu, kokko koetti kohota siipiensä varaan, iski nokallaan, ja pieksi vettä niin, että höyhenet pölähtivät laajalle sen kupeilta. Vesi porisi, kun sitä hauki pyrstöllään takoi, pyrkien syvemmälle, vetääkseen sinne iskijänsäkin...

Vihdoin kokko verkalleen kohosi vesirajasta ja liiteli läheistä vuorenrinnettä kohden, kohosi sinne ilman saalista, kynsiään räpytellen ja vaivalloisesti siipiään lekuttaen, ja katosi yöharmaan vaaran taa.

V. ERÄMAAN TAISTELU.

Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukia, jotka kuivuivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja -- kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan nahkoja -- piiloaittaansa korven laitaan. Tehonneet olivat ukkojen loitsut, riistaa riitti sekä järvessä että salolla, vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.

Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja noustiin maihin oudoissakin salmissa, -- eipä ollut vainolaista kuulunut eikä enää sinä suvena paljon odotettavissakaan.

Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he, katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat vasta maihin järven pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä pyyntimaita he nousivat tutkimaan, -- Tuiran Vilppu, tuo levoton sielu, joka aina uutta haikaili, hän se tänne Laurinkin vietteli, vaikka jo iltapäivä oli käsissä, kun he perille ehtivät.

Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa. Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä etäältä katsoen siltä, kuin olisi suonlaita heilahdellut, kun siinä porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen, aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystyyn heristivät peurat päänsä ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkisen vain kuului sieltä vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.

Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen, lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä innostanut.

-- Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi Lauri.