Part 5

Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta, aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat vihan juuret, syvältä ne olisi kitkettävä! Huoahtaen hän vastasi:

-- Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! -- Mutta huomatessaan Heinon siinä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen saattajanaan oli runnelluksi tullut:

-- Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajankaan. Mikä olikaan nimesi?

-- Heino.

-- Heino, -- ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin nimeksi, eikö niin?

Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa huomasi hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:

-- Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa, kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.

Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet ja piispakin hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas heille jäähyväisiksi lausui:

-- Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!

Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka äärillä he eivät tunteneet matkaansa turvalliseksi. Niin, syvällä, syvällä asuu heimoviha! --

Vasta pitkän matkaa saloa ratsastettuaan asettuivat hämäläiset saattomiehet illan hämärässä käyden peräkkäin ajamaan metsän kapeita karjapolkuja pitkin.

Viimeisenä joukossa ratsasti tällä kertaa Karmalan miehevä Lauri. Matalat olivat toisten ratsastajain mielet ja ilottomat heidän mietteensä, -- hänen mielessään sitävastoin vain risteilivät tällä erämaantaipaleella valoisat kuvat, jotka karkoittivat kaikki kaunan ja tappelun muistot. Ja niistä liehuvista mietteistä muodostui pian yksi ainoa kirkas kuva, joka painui sitä selväpiirteisemmäksi hänen mieleensä, kuta kauemmin hän sitä muistoissaan hiveli. Se oli kuva keltatukkaisen immen, joka seisoi törmällä ja helakasti nauroi. Ratsastaessaan siinä varjoisia metsäpolkuja pitkin pujotti hän nyt mekkonsa rinnukseen sen pienen hopeasoljen, jota hän siihen asti oli kouransa silmässä pitänyt, eikä hän luullut kenenkään sitä huomaavan. Mutta hänen edellään ratsastava toveri älysikin hänen mekostaan hopeasoljen ja kysäisi:

-- Vaihdoitko savolaisilta itsellesi uuden soljen?

-- Vaihdoin.

-- Katsoppas vain, taitaa olla hopeainen. Annoitko mitä väliä?

-- En, kädestä käteen vain, vastasi Lauri verkalleen.

Mutta itsekseen hänen teki mielensä lisätä: Eipä tiedä, ehkä annoin, ehkä otinkin jotakin väliä.

IV. KALAJÄRVILLE.

Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan asti, vilvoittaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä kuusten lomitse nopeasti astuivat. Mutta laaksoissa ei latvakaan heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.

Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse näihin esteisiin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä auttanut jonon viimeistenkään jäljemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt jalka taikka raskaalta tuntunut taakka hartioilla; ei varsinkaan tällä louhisella Matokankaalla, jossa kerrottiin kolmen tangon pituisen erämaan käärmeen nielaisevan kitaansa yksinäisen erämiehen kuin itikan, vieläpä suksineen, sompineenkin. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli lepytetty erämaan haltia.

Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti könttinsä viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle kalliolle; toiset, sitä mukaa kuin perille joutuivat, tekivät samoin. He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa. Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa sidottuina oli useammilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät, että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat; ja nahkaiset olivat heillä kapeat kaatiotkin, jotka ruojukenkäin pulteilla olivat tiukasti pohkeille sidotut. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.

Tämä hämäläisten erämatkue oli nyt kulussa kalajärville suuremmalla joukolla kuin moniin vuosiin. Se oli jo näinikään saloa astunut muutaman päivätaipaleen ja läheni nyt vanhojen takamaittensa ensimmäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.

Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin -- siksi riippui miehen vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio -- ja naiset kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu, nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti tuossa monipäisessä joukossa.

-- Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Venheheittoon, niin virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä taipaleet kulkenut.

-- Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.

Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet. Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut. Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin kesät erissä viipyä.

-- Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään, iloitsi Leena-muori edelleen.

Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä kesänä jäädäkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti, missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kuljettu. Ja Pilvenperän vanha, vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:

-- Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!

-- Niin, no mitä vitkasteltaisiin?

Taas miehet toisiinsa katsoivat. Oli kai nyt jo parasta ilmaista koko eräjoukolle se kotona keväällä tehty, mutta miesten kesken salassa pidetty päätös, jolla oli omat tarkoituksensa, -- niin arveli Karmalan kookas Erä-ukko, jonon johtomies, joka siinä padan ääressä ääneti linnunluuta nakersi. Ja hän virkahti nyt rauhallisesti:

-- Ei, akat, ei tänä kesänä Venheheitossa verkkoja kastella, sieltä on meillä vielä pitkä soutu edessä.

Äänettömästi se tieto erämatkueessa vastaanotettiin. Taisipa siitä useimmilla jo ollakin aavistus, mutta nuorten miesten mielissä se ilmoitus sittenkin riemua herätti. He nyt vain ikäänkuin odottivat lähempiä tietoja niistä aikeista, joiden pääsisällön ukko näin oli ilmaissut. Mutta levotonna kysyi Leena:

-- Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan. Lienevätköhän siellä apajat sen antavampia?

Ukko rykäisi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä kitkettävä. Siksi hän rykäisi ja vastasi:

-- Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä pohjoisemmilla haukivesillä.

Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:

-- Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut suotuisampi kuin näillä lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä -- muukaan onni.

Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimmahtaen hän vastasi:

-- Kyllä täällä kalaonnesta vastataan ja juuri nyt on meidän huolta pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. -- Hän viskasi jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi: -- Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset riistasta välitä, kun se on haettava, vasta silloin, kun sitä ei enää aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä majavia sieltä -- eikä pian lähempääkään!

Ukon puhetta kuunteli innostuneena koko miehinen joukko, joka sen ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi, kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin selitti nyt päättäväisenä:

-- Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät, vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätä riittäisikin. Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja suojeltava heidänkin oikeuttaan.

Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautunein iloisin mielin:

-- Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, että Maanselkä vastaan töksähtää!

Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:

-- Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa tappelemaan käydä.

Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle, kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut. Tyttö virkahti sen ikäänkuin ilkamoiden, mutta tuntuipa vähän värähtävää levottomuuttakin hänen äänestään, -- kuvaukset Savilahden kirkolla tapahtuneesta tappelusta olivat häntä niinkuin monta muutakin taas säikähdyttäneet. Ja ehkäpä värähti nuoren neidon äänessä pelkoa siitäkin, että tuo kaukainen retki voisi tuottaa vaaran jollekin, joka oli hänen mielelleen erikoisesti rakas.

Mutta heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi ääneensä Tiuran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:

-- Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste tule.

-- Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen nyt, veriset apajat se nyt Nilakasta vetää! -- Niin säesti Ilvesmäen sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. -- Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella saadaan!

Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä ja tanakkavartinen Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:

-- Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.

Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin pudistelemaan päätään.

-- Ei ne pysy, siihen älä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.

Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti hän vain:

-- Siellä perilläpähän se nähtäneen, ovatko savimiehet siellä, vai eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin siellä olla!

Se oli kuin päätöslauselma ja siihen katkesi keskustelu Jumalanmäellä. Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen tukahdutettu huokaus, kertoen siitä tuskasta ja niistä kärsimyksistä, joita äidit ja puolisot niin usein ja niin syvästi olivat saaneet tuntea noiden miehiä syöväin erämaakahakkain johdosta.

-- Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!

Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:

-- Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa se vielä kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat on loppuun saatava. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt, kun savolaiset näkevät, että me emme omastamme hellitä...

Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin entiset Lapinkorven riidat, siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja kysäisi:

-- Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne ovat meidän?

-- Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut, innostui hän pian kertomaan: -- Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Missä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme, ja nöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty... Kerran sitten osui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, -- mikä heidät lieneekin tänne opastanut! Ja sen kerran perästä ne ovat tänne useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset ovat arkailleet ja veltostuneet.

-- Sinä muistat siis, ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi kerran takamaillemme tulivat?

-- Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat! Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, -- luulimme näet tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä ... niin, silloin me nähtiin ensi kerran savolaiset.

-- Hyökkäsivätkö yöllä?

-- Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet, ja kun oli menty maata, syöksyivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia, haavoitettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, -- suurta matkuetta ei meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme polttivat...

-- Entä te?

-- Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen rintamaa. Emme älynneet aluksi, mistä niitä sellaisia raatelevia eläjiä oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille -- ja jo loimusivat tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!

Sen kiitoksensa ukko singautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä lisäsi:

-- Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta nuo ensi tiensä he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takana, yksinäistä jousimiestä metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet -- siihen ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä tavanneet. Toisilta ovat he silponeet jäsenet ja syöttäneet ne koirillaan, -- raaka, raaka on niillä luonto!

Siihen ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja vihasta pingoittuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:

-- Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin meidän talon väki sinne järville jäi?

Mutta Karmalan ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:

-- Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja -- taipaleelle!

Mielellään olisivat miehet siinä syönnin päälle vielä hetkisen levänneet, kernaasti olisivat ukon kertomuksiakin kuunnelleet. Mutta ei auttanut, kankein jäsenin siitä täytyi pystyyn kavuta ja taas taakkain alle paneutua; pitkiä ettoneita ei ukko koskaan suonut eräjoukolleen. Tuokion kuluttua tuo pitkä jono olikin taas liikkeellä, uutta laaksoa myöten kiemurtelemassa uudelle kankaalle ja siitä alas suonlaitaan, aina vain kauemmas pohjoiseen. Pian oli leiripaikka tyhjä, tulet sammutetut ja ainoastaan koirat siellä vielä hetkisen jyrsivät niille heitettyjä luita ja lähtivät sitten nekin kiireen vilkkaa oikaisemaan miesten jäljille kostean notkon läpi. Sieltä eräkulkueelle tuontuostakin haukuntaa kuului, kun pystykorvat juostessaan olivat yhyttäneet jäniksen taikka hongan latvassa kyyhöttävän mustan metson, jolle ohimennessään äkäisesti ärähtivät.

Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta kun oli pari kangasta kuljettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taempana nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella, matalalla äänellä:

-- Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi -- isäsi, setäsi ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä paljon muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on näinä vuosina lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on näet mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun.

Ukko käveli hetken ääneti, tarkkasi vanhoja tiemerkkejä ja survoi keihäänvarrellaan suosammalta. Sitä tehdessään vilkaisi hän tuontuostakin pojanpoikaansa, joka leveärintaisena ja rotevana hänen jäljessään astui, vilkaisi hellin ja samalla ylpein mielin. Tästä pojasta oli hän kasvattanut seuralaistaan erämiehenä, hänessä hän toivoi hämäläisten vanhojen sukumuistojen elävän ja elpyvän, tuohon voimakkaaseen vesaan hän tahtoi valaa vanhan tammen mehua, istuttaa miehuutensa avut, rohkeuden ja raudan ja sukunsa perinnäisen koston.

Verkalleen alkoi hän kertoa, aluksi katkonaisesti, joskus pysähtyen muistoissaan, mutta sitten taas pian vilkastuen, kiihtyen, ääntään koventaen, niin että Laurin jäljestä kulkijatkin toistensa kintereille kiirehtivät ukon tarinaa paremmin kuullakseen, vaikka hän luuli yksin pojanpojalleen puhuvansa.

-- Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kuljettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, -- ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.

Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäisi synkästi, ennenkuin jatkoi:

-- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme karkoitettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti. Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen hylkäsivät...

-- Hänkö vainolaiset saunallenne toi ja yölläkö taas? -- kysyi Lauri jännittyneenä.

-- Ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken havaitsivat otolliseksi ryöstölleen; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin varkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat ja selkäänsä sälyttivät, -- aikoivat kai niine hyvineen livistää tiehensä. Mutta eivät ehtineet, -- kunpa olisivat ehtineetkin!

-- Miksi niin?

-- Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän ilveksenajajat palasivat salolta, -- heitä oli puolikymmentä miestä, isäsi ja setäsi niiden joukossa, -- kun törmällä yhdyttivät oudolla asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa, eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat keihäisiinsä ja tappelu syntyi... Me kalamiehet kuulimme majarannasta tuohitorven töräyksen, -- se oli sovittu hätämerkki -- ja arvasimme, että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista lähti, avuksi koetimme ehättää, ja ensimmäisenä meidän venhe lahden suulle saapuikin.

Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään korpikuusia kohti, ikäänkuin osoittaakseen, miten hän venheensä perästä suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.