Part 32

Vartia Olavintornissa löi puoltayötä, ja kohta sen jälkeen aukeni ovi asesaliin, ja siitä astui sisään kalpea mies. Juopottelijat säikähtivät; vanha taika näet tiesi, että puoliyön hetkellä usein vitsahousu ilmestyy juomaseuraan. Mutta ei se tulija ollut nyt manalan miehiä, se oli linnan pappi, joka saapui hämmästyneen näköisenä kertomaan, että linnan kirkossa olivat ihmeitä tekevän Jumalanäidin silmät yhtäkkiä käyneet vettymään. Sekä aateliset että aatelittomat hyökkäsivät linnankirkkoon sitä ihmettä näkemään, ja katso: kosteat olivat Pyhän Neitsyen silmät ja kasvot... Hän oli taas ihmeensä näyttänyt, merkkinsä antanut, niinkuin hän, linnan suojelushenki, sen suurten onnentapausten edellä oli ennenkin tehnyt. Eipä kukaan joutanut epäilemään, oliko ehkä liehakoiva linnanpappi itse tuohon kosteuteen syypää, ei -- kyynel oli pyhimyksen kuvalta valahtanut! -- ja innostuneet juhlavieraat kävivät, rintansa ristittyään, linnanherralle ääneensä onnea toivottamaan:

-- Jumalanäitikin on puolellasi, marski!

-- Hän tahtoo siunata retkesi!

Mutta kun oli kirkossa käyty, jatkettiin juominkeja taas ja perusteellisesti niitä jatkettiinkin totuttuun tapaan. Juoda piti, kunnes uuvuttiin, eikä ollut linnanpalvelijoille outoa, että he saivat kantaa kaatuneita sekä aatelisia että aatelittomia viereiseen huoneeseen, johon heitä kuin rankoja lattialle pinottiin. Pöydänisännän oli pysyttävä selvänä, ja hänen asiansa oli vain katsoa, että juotavata riitti, niin kauan kuin vielä viimeisiäkin pystyssä kesti pöytäin ääressä.

Mutta miesten juodessa ja juopuessa nousi Kaarlo Knuutinpoika hiljaa kunniatuolistaan ja käveli ulos juomahuoneista, joista naiset jo aikaisemmin olivat poistuneet. Hän nousi vilvoittelemaan kuumentunutta päätään Olavintornin laelle. Aamu sarasti silloin jo kelmeänä, valaisten verkalleen vielä hämärän peitossa olevia selkiä ja laidattomia metsiä. Sinne ulapalle päin marski taaskin katseensa loi. Mutta hänestä tuntui, että väyliä peittävä jää ei ollut enää yhtä valkoista kuin eilen, siellä etäällä salmien takana, siellä näytti hänestä jotakin liikkuvan, ikäänkuin olisi jääpeitto siellä hiljaa keinunut. Pyörryttikö kuuma espanjanviini noin hänen kokenutta päätään, vai ... vai oliko todella ihme tapahtunut, oliko Pyhä Nikolaus, merenkulkijain suojelushenki, tosiaankin kuullut hänen kiihkeän rukouksensa ja käynyt murtamaan selkien jääpeitettä auki yhtenä yönä...?

Melkein vavisten kääntyi hän vartian puoleen ja kysyi:

-- Mikä liikehtii tuolla etäällä Uuraan selällä, näetkö?

-- Näenpä kyllä, jäät siellä liikkuvat. Eilisestä puoleltapäivin on puhaltanut navakka lounainen ja se näkyy jo saaneen rikki merijäät; se ahtaa niitä nyt kaakkoista rantaa kohti.

-- Mutta siitähän pian meriliike aukenee?

-- Jos tätä tuulta kestää, voi väylä aueta muutamassa päivässä...

Olipa todellakin suopea Nikolaus hänen avukseen rientänyt, ajatteli marski kiitollisessa mielessään. Meri aukenee, laivasto pääsee kyntämään Suomenlahden ja Itämeren selkiä aina Tukholman linnan alle... Ja päivänruskoinen tulevaisuus kirkastuneissa silmissään laskeusi marski taas alas tuosta hänelle rakkaaksi käyneestä, uljaasta tornista, josta hän niin usein pitkinä iltoina oli erämaan luontoa katsellut. Hän kiirehti nyt makuuhuoneeseensa lepäämään huomisten töiden varalta.

Silloin oli vastaus lähetettävä sekä neuvostolle että Eerikki Akselinpojalle, sen kutsukirjeen kirjoittajalle, vastaus varma ja lyhyt:

-- Minä tulen!

Eihän se Pyhä Nikolaus ihan yhtenä yönä eikä päivänä hävittänyt pois jäitä Viipurin väylältä, mutta ne päivät, jotka vielä kuluivat siihen, kunnes meriliike pääsi alkamaan, tarvittiin hyvinkin laivojen siistimiseen, miehistön varustamiseen, eväiden ja aseiden hankkimiseen. Kiire oli ... voudit ajoivat kuin sukkulat linnan ja kaupungin väliä; kiire oli, yötä päivää istuivat vaatteenneulojat työpöydillään; kiire oli lähiseudun aatelisilla ja rälssimiehillä, jotka näinä päivinä riensivät Viipuriin marskin retkelle mukaan päästäkseen, kiire oli porvareillakin, jotka marskin sotajoukolle sen tarpeita hankkivat ja tiesivät tältä isännältä hyvän tilin saavansa. Ne suomalaiset talonpojat, jotka maakäräjiltä olivat Viipuriin jääneet, seuratakseen marskia hänen Tukholman-matkalleen, katselivat ihmetellen tätä joka taholla kiehuvaa toimeliaisuutta, ja milteipä jo matkakuume heihinkin tarttui. Kasvinveljeään ei Lauri näinä päivinä ehtinyt paljoa näkemäänkään; ainoastaan ohimennen Heino kerran portista ratsastaessaan hänelle suhkaisemaan ehti:

-- Laivoilla tavataan ja sitten Tukholmassa!

-- Tuletko mukaan sinäkin, -- kuka linnanvoudiksi jää?

-- Saa Degen-ukko palata kaupungista linnaan, minä tahdon olla kuninkaanvaalissa mukana minäkin.

Jopa joutui lähdön päiväkin; se oli toukokuun seitsemäs päivä. Jäät olivat pois väylältä, ainoastaan sirpaleisia telejä uiskenteli vielä satamassa, jossa laivat täydellä miehistöllä ankkurissa vain odottivat merkkiä nostaakseen purjeensa. Päivä paahtoi suvisen kuumasti, mutta suven tulosta ei rannoilla vielä paljoa tiedetty, sillä sateeton ja kuiva oli ollut kevät, routa piili vielä maassa, ja se oli kevään myöhästyttänyt. Siellä sataman rannalla oli aamusta asti liikuskellut uteliasta joukkoa, odotellen linnasta soivaa merkkiä ja Kaarlo Knuutinpojan lähtöä laivoihinsa. Puolenpäivän aikaan vihdoin jymähtikin sieltä Krister-vainajan järein tykki, purjeita ruvettiin nostamaan mastoihin, ja samassa marski uljaan ritariseurueen saattamana ratsastikin linnanportista ulos sillalle. Ritarit olivat pukeutuneet haarniskoihinsa ja kypäreihinsä ja kantoivat keihäitä pystyssä kuin sotaan lähteäkseen, -- eivätpä he tienneetkään, ennenkuin matkan määrä oli saavutettu, päättyisikö se retki verettä.

Taas oli Viipurin rantakatu lehdeksillä ja lipuilla juhla-asuun puettu, taas olivat suljetut saksojen rihkamakojut, taas keräysivät porvarit naisineen ja lapsineen satamalaiturille, nyt suositulle linnanherralle jäähyväisiä huutamaan. Kannattipa heidän hänelle kiitokset lausuakin, sillä tuntuvasti oli kaupunki noina rauhan vuosina hänen hallintonsa johdolla kehittynyt, ja porvareilla oli ollut taattu tuki, keneen turvautua sekä ahnaasti kilpailevia hansalaisia että myöskin kotoisia, kiskovia herroja ja vouteja vastaan. Mutta he eivät sittenkään toivottaneet häntä takaisin tulevaksi, sillä he tiesivät, että hän nyt oli menossa suurempiin tehtäviin. Ja ne taajat joukot, jotka rantakadun täyttivät, huusivat senvuoksi hänelle, kun hän ohi ratsasti:

-- Tervennä lähde!

-- Lähde kuninkaaksi!

Ja kun pormestarit ja raatiherrat häntä laiturin reunalla kumarrellen hyvästelivät, lausuivat he:

-- Onni matkoillesi, jalo marski, muista laupeudella Viipurin kaupunkia!

-- Sitä muistan, vakuutti lähtevä ylimys, -- luja on välillämme ystävyyden side.

Siunaten lausuivat Viipurin hengenmiehetkin lähtevälle marskille jäähyväiset. Sillä anteliaasti hän oli kirkkoa ja luostareitakin auttanut; nytkin, juuri ennen lähtöään, hän oli lahjoittanut omistamansa Naistenkaivon tilan Viipurin mustilleveljille, jotka siitä syystä saattokulussa olivat saapuneet rantaan häntä kiittämään.

-- Pyhä Dominicus siunaa tiesi, -- niin toivottivat he hänelle.

Kaipauksella hyvästelivät yksin kaupungin naisetkin Kaarlo Knuutinpoikaa: iloiset olivat ne vuodet olleet, joina hän oli Viipurissa hovia pitänyt ja heidän kaikkien lemmikkinsä ollut. Nytkin riitti häneltä heille leikkisä sana, kun hän laiturilla vielä viimeisiä jäähyväisiä heitti, sittenkun hänen puolisonsa ja perheensä jo olivat laivaan soutaneet. Mutta syrjemmässä toisista hienopukuisista naisista seisoi siellä kalpea immyt, jonka silmät kertoivat pohjatonta surua ja joka ujosti lähtevälle ojenteli pientä vuokkosvihkoa. Häneen sattuivat marskin katseet juuri, kun hän oli venheeseen nousemassa, -- se oli sama impi, joka kukkivana punaposkena oli häntä tervehtinyt, kun hän kuusi vuotta sitten laivastaan tälle samalle laiturille astui, ja jonka hän silloin oli koholle nostanut, suudellakseen noita vereviä poskia... Värähtivätpä vähän uljaan ylimyksen kasvot, kun hän nuo silmät nyt noin surevina näki, hän oivalsi yhtäkkiä unhottaneensa jotakin, laiminlyöneensä ritarivelvollisuuden, -- hän ritareista ensimmäinen! Ja hän astui vielä viime hetkessä kalpean neitosen luo, virkkoen:

-- Kaarina, kukkasi anna...!

Neito ojensi hänelle ääneti vihkosensa.

-- Ja kätesi jäähyväisiksi!

Kaikki laiturillaolijat tunsivat, että hellä lemmensuhde oli monet vuodet vallinnut tämän neitosen, Kaarina Degenin, ja marskin välillä, jotka, paitsi pidoissa ja tanssiaisissa, liiankin usein olivat toisensa tavanneet linnan voutirakennuksessa, Kaarinan sisaren luona, joka oli alivoudin, Henrikki Tuomaanpojan, puoliso. Useimmat myös tiesivät, ettei tämä lemmensuhde ollut seurauksittaan mennyt ja että kukoistavan immen kasvot olivat kalpeiksi käyneet siitä, että hän isänsä talossa Viipurissa oli salaa hoidellut Kaarlo Knuutinpojan lasta. Viime vuosina oli tämä väli marskin puolelta kylmennyt, -- hän oli huikentelevainen lemmenasioissaan, -- ja neitonen oli yhä kuihtunut siitä, että hän yksin unhotettuna oli suremaan jäänyt. Nyt sen marski muisti...

Hän tempasi surevan neidon käden ja seisoi siinä tuokion melkein neuvotonna. Neidon saattajana oli rantaan tullut hänen serkkunsa, Martti Degen-vainajan poika, nuori Euergisle, jonka Kaarlo tiesi kauniiseen orpanaansa syvästi mieltyneeksi. Hänen puoleensa marski nyt kääntyi ja virkkoi:

-- Sinähän olet uneksinut saavasi puolisoksesi tämän kauniin immen ... eikö totta? Tahdotko nyt pyyhkiä surun kyyneleet Kaarina-serkkusi silmästä?

Nuori mies, vasta poikavuosista päässyt, hämmästyi korkean herran kehoitusta ja sopersi hiljaa:

-- Tahtoisin kernaasti, jos Kaarina tahtoo. Mutta me olemme orpanukset.

-- Ei siitä hätää, vastasi marski reippaasti, -- sen asian järjestän minä piispan avulla. -- No, Kaarina?

Tyttö ei vastannut mitään, entistään kalpeampana hän siinä seisoi, katse kiinteästi maahan luotuna. Mutta marski jatkoi:

-- Se on siis sovittu, ojentakaa toisillenne kätenne. Myötäjäisistänne minä pidän huolen ja ne tulevat olemaan hyvät. Se on sovittu, -- onnea! Ja hyvästi!

Vuokkokimppu kädessään hyppäsi marski venheeseen ja souti laivaansa, jonka ankkurivitjoja samassa ruvettiin ylös kelaamaan. Mutta koko rantayleisö hurrasi hurmaantuneena, heilutti lakkejaan ja liinasiaan ja huusi:

-- Tervennä lähde, onni retkillesi!

-- Lähde kuninkaaksi, Kaarlo!

Aina vain sama lauhkea lounainen, joka oli puhdistanut Kaarlo Knuutinpojalle Viipurin väylät ja ajanut jäät Uuraan salmesta, teki yhä pyhän Nikolauksen puolesta palvelusta marskin kauniille laivastolle, kun tämä jännitetyin purjein luovi Suomenlahden aukeille, hukuttaen pian korkean Olavintorninkin peränsä taa hämärtyvälle rannikolle. Sama suojeluspyhä kuljetti edelleenkin taitavasti ja hellävaroen yli keväiseltään rauhallisesti aaltoilevan meren nuo paksukeulat laivat, joista kirkkaisiin kevätiltoihin kajahti rautarohkealla mielellä purjehtivan asejoukon reipas laulu.

Kun uljas laivasto viikkoa myöhemmin laski Tukholman ulkosaaristoon, oli sitä vastassa jo pääkaupungista laivoilla saapuneita ylimyksiä ja ritareita, Kaarlo Knuutinpojan kannattajia, jotka olivat rientäneet häntä kiirehtimään ja rohkaisemaan. He toivat hänelle viestit Kalmarin luostarin hurskaalta abbedissalta, joka jo ennen kuninkaan kuolemaa oli näyssä nähnyt Kaarlo Knuutinpojan kruunajaisten tapahtuvan ennen ensimmäisen vuosipuoliskon päättymistä. He kertoivat, millä jännityksellä Ruotsin kansa häntä nyt odotti maassa valitsevan, kiusallisen epävarmuuden tilan lopettajaksi. Mutta marski pysyi levollisena ja leikkisänä tämän touhun keskellä, eikä sitä janoa, joka hänen sydäntään poltti, kukaan nähnyt, -- hän retkeili siinä kuin huvimatkalla taikka niinkuin se, joka on asiastaan varma. Ja niin laski laivasto eräänä päivänä Tukholman linnan edustaiselle selälle.

Oli juuri Pyhän Ruumiin juhlapäivä. Kansaa kuljeskeli ulkosalla rannoilla lepopäiväänsä viettäen. Koko kevään oli Ruotsissa niinkuin Suomessakin vallinnut tuskastuttava kuivuus, joka oli estänyt toukoja oraalle nousemasta ja hidastuttanut kaiken kasvullisuuden. Kirkoissakin oli sadetta rukoiltu, mutta sitä ei ollut tullut; routa pysyi vielä maassa täällä lännen lämpimämmillä rannikoillakin, vaikka pinnan jo poltti paahtava päivä. Koko luonto janosi sadetta. Ja nyt samalla hetkellä, jolloin Kaarlo marskin laivaston valkopurjeet vilahtivat Tukholman satamaan ja odottava kansa kiirehti sen tuloa tervehtimään, juuri nyt rupesivat taivaalle kertyneet pilvet pudottamaan maahan pehmeitä vesiään. Ja kun laivasto linnan alle laski, olivat nuo pisarat jo kasvaneet viehkeäksi lämpöiseksi, virkistäväksi sateeksi, joka kuin taikavoimalla nuorensi kuivuutta kärsivän luonnon, nosti pystyyn peltojen nuutuneet idut ja kuin kevätlehdon vastaksilla huuhteli puhtaaksi metsän, johon sitten yhtenä yönä puhkesi kirkkaanvihanta hiirenkorva.

Rantaäyräillä odottava väki antoi kesäsateen valella hartioitaan ja nautti siitä kaivatusta kasteesta. Se keräytyi sataman varrelle saapuneen laivaston komeutta ihailemaan, ja sieltä kajahtivat sen tervehdyshuudot:

-- Maan isä on tullut, onnen tuo hän mukanaan. Kristofferin aikana oli meillä petäjäaika, nyt alkaa taas vilja-aika! Terve, Kaarlo, tuttavamme vanha!

Ja kun Pyhän Ruumiin kiltan jäsenet kulkivat saattokulussa Tukholman kaduilla, pysähtyivät hekin pyhimyslippaineen kevätsateessa rantalaiturille ja tervehtivät ankkuriin laskevaa laivastoa huutaen:

-- Terve Jumalan valittu!

Kohta marskin Tukholmaan saavuttua kiirehtivät hänen ystävänsä panemaan alulle ne valtaneuvoston neuvottelut, joita häntä odotellen oli lykätty viikosta toiseen, ja lyhyiksi ne nyt supistuivatkin. Maaperä oli itsestään muokkautunut Suomesta tulevalle ylimykselle pehmeämmäksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan; hänen oli vain ojennettava kätensä ja siihen rohkeasti tempaistava heiluva valtikka. Tanskalaisliiton ystäville, marskia vastustavalle Oxenstjernan suvulle, oli näet asema käynyt aivan mahdottomaksi. Sen uskollisimpia kannattajiakin siirtyi nyt Kaarlo Knuutinpojan puolelle, niinpian kuin tämä oli ratsastanut Tukholman torille ja tervehtinyt hurraavaa kansaa. Oxenstjernat ymmärsivät vetäytyä syrjään luopuen ulkomaisista kuningasehdokkaistaan, ja valtiopäivät kutsuttiin viipymättä koolle kotimaista miestä kuninkaaksi valitsemaan. Se vaali oli näet herrainpäivillä tapahtuva, ja vaikka vielä oli niitäkin kadehtijoita, jotka epäilivät kenelle äänensä antaisivat niin jo tiesi jokainen mies ja nainen Ruotsissa, miten se vaali oli päättyvä.

Sen ajan toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, jolloin valtiopäiviä valmisteltiin ja jolloin Kaarlo Knuutinpoika jo kävi käsiksi valtioasiain hoitoon, viipyi hänen uljas laivastonsa taistelukuntoisena Tukholman selällä, antamassa pontta asiain menolle, ja siinä laivastossa kuninkaan vaaliin saapuneet suomalaiset herrat ja talonpojat sijoitettiin kansalaistensa luo kaupunkiin. Olipa korven miehilläkin nyt aikaa katsella tätä valtakunnan sydäntä, josta Suomeakin hallittiin, sen kauniita kirkkoja, sen vilkasliikkeistä elämää ja ennen kaikkea tuota "Stockholman linnaa", jossa heille saapuneet sekä mieluiset että raskaat määräykset aina oli päivätty. Pitkäksi heille ehkä sittenkin olisi aika käynyt, ellei heitä suomalaisten aatelisten ohessa olisi kutsuttu Suomen talonpoikaista rahvasta näillä valtiopäivillä edustamaan, -- muita edustajiahan sieltä ei ajan lyhyyden vuoksi ollut ehtinyt saapua, vaikka Suomen rahvaalla jo olikin nimenomainen oikeus kuninkaanvaaliin. Paljoa eivät umpisuomalaiset talonpojat keskusteluista ymmärtäneet, mutta sen he tiesivät ja sen he aina kotonakin ylpeinä saattoivat kertoa, että mukana olivat olleet hekin Suomen marskia valtakunnan hallitsijaksi huutamassa.

Vaali tapahtui eräänä kesäkuun poutapäivänä pyhän Gertrudin kiltan suuressa tuvassa, joka oli herroja täysi. Valitsijamiehiä oli valittu 70, mutta ainoastaan 9 heistä antoi äänensä unioonipuolueen edustajille, muut kaikki Kaarlo Knuutinpojalle ja nuo harvat vastaäänet hukkuivat siihen voimakkaaseen huutoon, jolla kansa Kaarlo Knuutinpojan kuninkaakseen kutsui. Riemulla se vaalin tulos vastaanotettiin ja iloisin toivein siirtyivät valtiopäivät heti vaalin jälkeen läheiseen Suurkirkkoon, jonne saattokulussa seurasivat sydänkorven talonpojatkin. Ja sydän heillä sykähti, kun he siellä näkivät, miten, heti sen jälkeen kuin "Te Deum laudamus" oli voimakkaasti laulettu, heidän nuorekas, suosittu marskinsa, jalona ja kauniit kasvot rauhallisina, astui valtiopäiväin eteen pääkuorin luo ja polvistui siihen ristiinnaulitun kuva kädessään. Eikä vavahtanut hänen voimakas äänensä, kun hän siinä Jumalan temppelissä varmana hallitsijavalansa saneli ja laskien Karjalassa taotun miekkansa ristin juurelle lupasi puolustaa oikeutta ja vainota vääryyttä ja suojella niitä, joita väkevämmät sortavat... Suomeksikin luki uusi kuningas Suomen talonpojille sen valansa, ja heistä tuntui, että näin ei voi elävän Jumalan edessä puhtain mielin vannoa kukaan muu kuin heidän oma marskinsa... Eivätkä he hartaudessaan uskoneet vilppiä olevan siinäkään, kun Suurkirkon täyteinen aatelisia ja aatelittomia sormet pystyssä yhtä pyhästi vannoi uskollisuutta uudelle hallitsijalleen ja lupasi häntä hengellään ja verellään puolustaa.

Vakavana astui sitten äsken valittu kuningas kirkosta ja käveli linnaan, torin laitaan, jossa odottava kansanmeri häntä riemulla tervehti. Kun Kaarlo Knuutinpoika seisoi siinä linnan rappusilla, josta Oxenstjernat juuri kuljettivat tavaroitaan pois, ja hänen ruskea tukkansa hulmusi tuulessa ja aurinko kirkasti hänen voimakaspiirteiset kasvonsa, silloin täytti Suomen talonpoikain mielen niin voimakas riemu, etteivät he uskoneet äsken valitun hallitsijankaan tuntevan sitä hetkeä suuremmaksi onnensa hetkeksi kuin miksi he tunsivat.

Vaali oli lopussa, kuningas oli vetäytynyt linnan suojiin, ja meluava kansa kapakkoihinsa juhlapäivää juhlajuomingeilla viettämään. Silloin tuntui suomalaisista erämaan talonpojista, että he olivat tehtävänsä täällä täyttäneet, ja heidät valtasi halu päästä jo palaamaan kotiin Suomeen, köyhille kaskiahoilleen, -- kauan oli heitä sinne jo vetänyt ikävä ja viivästyneet kesätyöt. Eräs raumalainen laiva teki seuraavana aamuna lähtöä Turkuun, ja siihen he mukaan mielivät pyrkiä. Mutta heidän oli kuitenkin ensiksi saatava kalliit rajakirjansa allekirjoitettuina käsiinsä, ja he läksivät sitä varten hakemaan alivouti Henrikki Tuomaanpoikaa, jolla ne kirjat olivat ja jonka piti auttaa heitä pääsemään äskenvalitun maanisän puheille. Kauan kyseltyään löysivätkin he vihdoin Heinon linnan maakerroksesta, palvelijain puolipimeästä arkituvasta. Hän istui siellä vähän nyrpeän näköisenä toisista syrjässä katsellen, kuinka korupukuiset hovipalvelijat siellä keikailivat ja vain olantakaisesti kohtelivat Suomesta tuotua entisen marskin kirjuria. Hänelle he nyt kuuden miehen voimalla asiansa esittivät.

-- Hä, nytkö jo rajakirjoja tahdotte? huudahti Heino. -- Ettekö tiedä, että täältä vielä huomenna matkustetaan Mooran kedolle ja Upsalaan, jossa vasta kuninkaan kruunu nostetaan hallitsijaksi valitun päähän. Ettekö tule kruunajaisjuhliin?

-- Jo riittää meille näitä juhlia, vastasi Lauri. -- Kuningas on valittu, meidän tekee jo mielemme palata kotiin. Huomenna pääsisi laivalla lähtemään Suomeen.

-- Pääsisikö huomenna...?

Miettiväksi jo Heinokin kävi. Viipurin linnan hilpeä ja toimekas vouti oli nyt huonolla tuulella. Siellä hän oli ollut marskin uskottu mies, toinen mies linnanherrasta, kuten hän itse oli kehunut, kaikkialla välttämätön. Mutta täällä! Täällä hän oli vain muiden suurempain jaloissa, joiden tieltä hänet oli linnanpalvelijain arvoluokkaan syrjäytetty, eikä täällä hänestä kukaan välittänyt. Pieni linnanvouti oli tässä uudessa kuninkuuden loistossa kokonaan unhotettu, toiset nyt hyörivät hänen isäntänsä ympärillä. Siitä oli synkistynyt Heinon mieli, joka oli kuvitellut itselleenkin jotain sirua herransa loistosta.

-- Vai pääsisi huomenna, toisti hän verkalleen miettiväisenä. -- Hyvä, koetetaan siis pyrkiä kuninkaan puheille, mahtaisikohan tuo vielä aueta tie.

-- Olisikohan marski niin ylpistynyt, ettei meitä enää puheilleen laskisi, epäili Lauri.

-- Siellä ovat nyt monet herrat vastassa, ennenkuin kuninkaan puheille päästään. Mutta tulkaa! --

Kaarlo Knuutinpoika oli juuri palannut työhuoneeseensa pitkästä neuvostonistunnosta, jossa samat ylimysherrat, jotka aamulla olivat hänelle uskollisuusvalan vannoneet, nyt jo iltapäivällä olivat rakennelleet vaikeuksia uudelle hallitsijalle, asetelleet ehtoja uskollisuudelleen ja tinkineet itselleen yksityishyvityksiä siitä, että he vertaisensa miehen kuninkaakseen tunnustivat. Sapekas arkkipiispa, joka oli koettanut saada kuninkaan vaalin toistaiseksi lykätyksi, oli uhmaillen ja uhkaillen ratsastanut koko Tukholmasta pois piispanlinnaansa. Se oli ollut kaikki taas sitä vanhaa juonittelua, ja Kaarlon katseessa oli nyt, riemupäivänsä huumauksen hetkellä, jolloin kansan ilonhuudot vielä kadulta hänen korviinsa kaikuivat, surumielinen pettymyksen ilme. Hän katseli liikahtamatta pöydällä edessään olevia vallan ulkonaisia merkkejä, kruunua, valtikkaa ja valtaomenaa, jotka huomenna kruunajaisissa oli hänelle annettava, ja hän virkahti hiljaa:

-- Ehkä olisi minun ollut viisainta hyljätä nämä korut.

-- Sitä mietin paljon tänne Turusta purjehtiessani, virkkoi siihen hänen vieressään istuva vanha Maunu-piispa, joka hänkin marskin kutsusta oli näihin juhliin saapunut nuorta ystäväänsä hänen kunnianhetkellään tukemaan. -- Mutta minä tiesin, että tuon kultapäähineen loistoa on mahdoton vastustaa sen, joka sen päähänsä nostaa voi. Ja ehkä on sittenkin parempi näin, ajattelin, ehkä taittuu nopeammin kateen kärki, kun kerran kansa on itselleen kuninkaan huutanut ja valtikan hänen käteensä antanut.

Turun vanha piispa oli jo näinä päivinä saanut nähdä, kuinka karvas oli ylimysherroissa kateensappi. Vielä muutamia päiviä sitten olivat nuo herrat rakennelleet salaliittoakin Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan, tarkoituksena vielä viime hetkellä raivata heidän vihaamansa ylimys syrjään ... olivatpa koettaneet houkutella vanhaa piispaakin vehkeihinsä mukaan. Mutta Maunu oli marskille heidän aikeensa paljastanut, ja Kaarlo oli taas kerran heidän verkkonsa repäissyt rikki. Mutta siitäkin oli vanha piispa tajunnut, kuinka tosiaankin kateenmujeilla sekoitettu oli vastavalitun kuninkaan ilonmalja, ja hän jatkoi melkein säälien:

-- Niin, Kaarlo, vallan kukka ei ole vailla okaitaan, sen tiedät jo ennestään. Tarvitset tarkoin kaiken sen voiman, maltin ja tarmon, minkä olet näinä välivuosina Suomessa koonnut ja säästänyt, säilyäksesi ehyenä noiden juonien keskellä. Ylvästelemättä kanna kruunuasi, muista, että Tarpeian kallio oli lähellä Kapitoliumia!

Kaarlo ei vastannut. Mutta ikkunan luota, meluavan kansan iloja ihailemasta, astui nyt esiin toinen Kaarlo Knuutinpojan luotettu nuoruudenystävä, Eerikki Akselinpoika Tott, jonka tuima katse näinä välivuosina oli vielä entisestään terästynyt. Hän huudahti.

-- Ylvästelemättä, mutta lujuudella! Rautakouria tarvitsevat nämä juonittelevat herrat, niiden puristamina he kiltisti rivissä astuvat. Mutta jos heille hetkeksikään pehmeäksi herkeät, silloin viskautuvat he sinun ylitsesi. Voimaa ennen kaikkea!

-- Voimaa kyllä, matki piispa, -- mutta myös kylmää harkintaa. Fortiter in re, suaviter in modo!

Vastavalittu hallitsija heilautti syrjään väljän, purppuranvärisen vaippansa, johon hän jo kuninkuutensa merkiksi oli pukeutunut, nousi pöydän äärestä ja lausui:

-- Kansalle olen luvannut sen eturintaan käydä, luvannut sen sekä Suomessa että täällä, sitä en pettää voi; minun on astuttava eteenpäin, oli tiellä okaita tai kukkia! Ja eteenpäin astunkin varmasti, -- onhan minulla tukenani sekä voimaa että malttia, kun te, ystäväni, rinnallani pysytte: sinä, Eerikki, asettani hoitaen, ja sinä Maunu-piispa järkeäni jäähdyttäen.

Karski soturi taputti hyväksyvästi ystäväänsä olalle. Mutta vanha piispa vastasi surumielisesti: