Part 31

-- Ne ovat nyt Olavintornin pohjalla, kertoi Heino, -- mutta autioina ne ovat enimmäkseen marskin aikana olleet.

Linnanpihalla löivät aatelisten vieraiden asepalvelijat painia. Pihan reunamille oli nyt rakennettu oikeat katsomot, joista marskin vieraineen talvisin oli tapana katsella huovien hurjia asetansseja ja hyppyjä palavain nuotioiden yli taikka nuorten ritaripoikain esteratsastuksia.

Painijain ohi nousivat nyt kävelijät kolmisin takaisin Olavintorniin, sen vaakunasaliin, mistä Krister-herra ennen tulikuuman, nokisen takkansa äärestä tiuski asiamiehilleen. Mutta eivät todella tunteneet erämiehet sitä enää entisekseen, -- tuo kolakka huone oli heistä nyt niin valoisa ja suuri. Kirkas lasi oli näet nyt noiden korkealla katonrajassa olevain ikkuna-aukkojen peittona, joita ennen peitti vain juoksulauta tai öljytty kangas, ja valtoinaan pääsi nyt keväinen päivä valaisemaan noita kuvallisilla kangasverhoilla peitettyjä seiniä.

-- Onpas siinä komeutta, virkahti Lauri, viitaten siihen peräseinään, josta kerran Krister-vainajan vaakunakilpi oli Pääsiäisyönä pudota romahtanut. Sukukuvien kupeille oli äsken näet marskin varuspuvut ja asekokoelmat ryhmitetty ja riippui siinä asenaulassa marskin miekkakin, jota linnanherra ei näinä rauhaisina aikoina vyöllään kantanut.

Siinä heidän katsellessaan juolahti äkkiä Heinon muistoon tarinan katkelma, jonka hän kerran Turun linnassa oli sattumalta kuullut ... tarina marskin miekan taiasta. Hän paljasti sen huotrasta. Mutta myöskin talonpojat olivat marskin miekkaa katselemaan lähestyneet ja Savon miehen silmä oli heti terävästi tarttunut niihin merkkeihin, jotka miekan kamaraan oli taottu. Ja yhtäkkiä hän innostuen virkkoi:

-- Siinä ovat kamarassa karjalaisen velhon merkit!

Hämmästyneenä katsahti häneen Heino ja lausui:

-- Niin, se on karjalaisen raution takoma. Mutta mistä sen sinä tiesit?

-- Minussa on sepänvikaa minussakin, rautio oli isänikin ja hän oli Karjalasta kotoisin. Noita merkkejä olen paljon nähnyt, sellaisilla oli seppien siellä ennen tapana takomansa loihtia ja karaista.

-- Ja mitä nuo koukerot tuossa sitten merkitsevät? kysyi Heino, vaivoin hilliten uteliaisuuttaan.

-- Siinä on vain yksi merkki, vastasi Paavo, tarkalleen kamaraa katsellen. -- Se on suku-urhon merkki, päällikön...

-- Kuninkaan! Onko tämä siis ollut jonkun ruhtinaan miekka?

-- Jos lie vain siksi aiottu. Miksi niin? -- Huvikseni vain kyselen...

Heino jäi pitkäksi kotvaksi siihen paikkaan seisomaan, marskin puoleksi paljastettu miekka kädessään. Hänen teki mielensä rientää suoraa päätä marskille kertomaan tuosta sydänmaanmiehen selityksestä, mutta samassa täytyi hänen kiireesti ripustaa miekka naulaan takaisin. Asehuoneesta näet kuului juoksua ja hälinää, ja nuori asepalvelija ilmestyi ovelle ilmoittamaan:

-- Marski kutsuu voutia puheilleen.

Miehet siirtyivät asesaliin, missä niin aateliset kuin talonpojatkin nyt pienissä parvissa supattelivat. Tärkeitä uutisia oli airut tuonut mukanaan, se jo tunnettiin, mutta mitä nuo hänen tuomansa suuret kirjeet olivat sisältäneet, sitä ei vielä kukaan tiennyt. Pitkin harppauksin kiirehti Heino yläkerrokseen linnanherran kutsua noudattamaan ja kuulemaan noita kaukaisia viestejä.

Korkeaselkäiseen nojatuoliinsa vaipuneena istui siellä Kaarlo Knuutinpoika yksin, suuri sinettikirje edessään pöydällä, toinen pienempi kirje levällään polvella. Hän näytti siinä liikkumatta lepäävän niinkuin puolinukuksissaan. Mutta hänen kasvonsa eivät olleet nukkujan kasvot, ne väreilivät päinvastoin erinomaista eloisuutta, kuvastaen miehen sisässä vaihtelevia mielialoja, ja hänen katseissaan, jotka ikäänkuin hyväillen hivelivät polvella olevaa kirjettä, oli oudon terävä loiste. Heinon astuttua huoneeseen kohahti marski nojatuolistaan ja virkkoi vilkkaasti:

-- Onko mitattu jäitten paksuutta? Milloin voimme laivoilla merelle päästä?

Heino oli luullut asian koskevan aivan toisia kysymyksiä ja vastasi melkein pettyneenä:

-- Lujat ovat vielä jäät, ei ole tullut sadetta koko kevännä, ja talvi oli kova. Kuluu ainakin viikko, toista, ennenkuin laivaliike aukenee Viipuriin.

-- Viikko, toista! Se on kokonainen iankaikkisuus hetkellä, jolloin meidän pitäisi heti, tuossa paikassa, päästä aukeille vesille! -- Maltitonna käveli marski lattian poikki, nousi ikkunakohokkeelle ja silmäili ulos päivänpaisteiselle lahdelle, joka vielä valkoisena kimalteli tiukassa lumi- ja jääpeitteessään. Ja kuin itsekseen hän siinä puhui: -- Ensi kerranpa tunnen nyt tämän Viipurin linnan vankilakseni, karkoituspaikakseni, johon mies on sidottu käsistään ja jaloistaan -- jääkahleilla!

Heino kuunteli ääneti tuota marskille outoa kärsimättömyydenpurkausta, jonka hän arvasi johtuvan äsken saapuneista kirjeistä, mutta hän ei uskaltanut tyydyttää uteliaisuuttaan kysymällä, mitä viestejä airut oli tuonut. Mutta tuokion kuluttua kääntyi marski voutinsa puoleen virkahtaen tyynesti:

-- Lähetä heti kaikki, jotka linnasta joutavat, korjaamaan koko laivasto purjehduskuntoon. Mutta malta... Se ei riitä sellaisenaan, meidän täytyy saada mukaamme tuhat miestä ja hevosta.

-- Kyllä Viipurista laivoja saamme, virkahti Heino rohkaisevasti.

-- Niin, välimme ovat hyvät porvariston kanssa. Käske appesi, pormestarin, hankkia meille pari kaunista laivaa lisäksi, -- vaakunani on perään maalattava. Tykit sijoitetaan laivoihin.

-- Entä miehistö, saako se uudet asepuvut, -- purjehditaanko itään vai länteen?

Näin koetti Heino kautta rantain päästä marskin aikeiden perille. Joka kevät oli Kaarlo Knuutinpojan tapana tehdä laivastollaan retki Suomenlahdelle, milloin kurittamaan Eerikki Pommerilaisen merirosvoja, milloin Inkerin rannalle jäähdyttämään Novgorodin härnäävää esiintymistä, milloin taas Rääveliin tervehtimään kalparitarien suurmestaria tai Raaseporiin vierailemaan juron setänsä luo. Kun itään purjehdittiin, silloin kelpasi miehistölle kotoinen arkipuku, mutta läntisille retkille pukeuduttiin komeaan juhla-asuun.

-- Uudet, uljaat puvut, huudahti marski vastaukseksi. -- Parhaat aseet, kiiltävimmät varustukset! Sillä länteen nyt purjehditaan, kauas sinne suureen, kaivattuun länteen, jossa on miehen toiminnan ja maineen paikka, -- siellä nyt miehen kuntoa kysytään!

Heinokin sävähti innostuksiinsa isännän lauseista, vaikkei hän vielä matkan varsinaista aihetta tarkemmin tuntenutkaan, ja hän kääntyi jo lähteäkseen toimittamaan hänelle annettuja tehtäviä. Mutta marski pidätti hänet:

-- Vielä asia. Valmista nopein ratsumies viemään vastaviestiä Tukholmaan. Hänen tulee matkustaa Turun kautta ja viedä kirje myöskin sinne, piispalle. Ja nyt lautakunnan luo, minä seuraan mukana.

He laskeusivat kapeita kiertoportaita marskin työhuoneesta suoraan vaakunasaliin, sieltä asehalliin mennäkseen. Mutta kun marski kulki salin poikki kiinnitti hän nyt silmänsä miekkaansa, -- se oli hänestä vähän oudossa asennossa. Ja hän pysähtyi äkkiä, otti sen kiireisellä liikkeellä naulasta ja kiinnitti sen vyölleen. Sen tehtyään paljasti hän miekkansa puolitiehen, aivan niinkuin Heino äsken oli tehnyt, ja hän kääntyi äkkiä ikkunaan katsomaan, oliko se sieltä tuleva päivänsäde, joka nyt noin kirkasti tummuneen teräkseen, vai läksikö se hohde itse kylmästä raudasta ... puhuiko taas Tord Rörikinpojan miekka...?

Mutta Heinolla sykähti sydän samanverran kuin hänen isännälläänkin. Hän ei voinut enää olla marskille kertomatta sitä miekan salamerkkien selitystä, jonka hän äsken oli Savon mieheltä kuullut. Hän lausui hiukan arasti:

-- Äsken kertoi minulle eräs sydänmaan talonpoika noiden merkkien merkityksen.

Ja kun marski loi häneen kysyvän, ankaran katseen, lisäsi Heino:

-- He tahtoivat katsella linnanherran aseita, silloin hän nuo merkit näki.

Edelleen pysyi marskin katse läpitunkevana. Mutta hänen sydämessään piilevän taikauskon idättämä uteliaisuus voitti pian moittivan ankaruuden, ja hän astui askeleen lähemmäs voutiaan kysyen:

-- Mitä luuli salon mies noiden koristeiden merkitsevän?

-- Se on vanha karjalaispäällikköjen merkki, sanoi hän...

-- Ja se tietää mitä?

-- Kuningasta!

Taas loi marski terävän silmäyksen voutiinsa, ikäänkuin tutkiakseen, mikä oli totta hänen sanoissaan, mikä palvelijasielun imartelua. Mutta hän ei löytänyt vilppiä Heinon avonaisesta katseesta.

Marski seisoi vielä hetkisen puoleksi paljastettua miekkaansa katsellen. Oli kuin olisi rohkeata riemua kaikuva sävel soinut hänen sydämessään ja hän puheli hiljaa:

-- Ehkäpä. Mutta omituista... Tord Rörikinpojan miekka on juuri Suomen sydänkorvessa karaistu!

Mutta samassa hän ikäänkuin väkinäisellä liikkeellä katkaisi sen lumouksen, johon päivän säde ja salomiehen ennustus olivat tuokioksi hänen mielensä vaivuttaneet, pudotti aseen huotraansa, kiinnitti soljen tiukempaan ja virkkoi:

-- Ase kelpaa siihen, mihin sitä käyttävä käsi kykenee, niin sen tulkitsi Eerikki-ystäväni. Nyt pian nähdään, mihin se kykenee. Tule!

Kylmänä ja rauhallisen näköisenä astui marski asesaliin, istahti selkätuoliinsa pöydän päähän ja silmäili tyynesti tuota kokoontunutta rahvasta, joka niin syvässä äänettömyydessä odotti vastausta kysymyksiinsä: "Mitä on tapahtunut, mitä on tulossa?" ettei hiiskahdustakaan kuulunut suuressa holvatussa huoneessa. Yksin marskin ääni siellä kajahti, kun hän taas puhumaan kävi:

-- Olemme nyt lopettaneet maakuntakäräjäin tärkeimmän asian; toiset, pienemmät kysymykset lykätäänkin toisiin aikoihin. Meitä vaativat valtakunnan asiat nyt matkalle Ruotsiin.

Ja saman hiljaisuuden vallitessa jatkoi hän vähän terävämmällä äänensävyllä:

-- Maasta on kuningas kuollut, siitä kertoi äsken saapunut viesti.

Se sana laukaisi tuon odottavan jännityksen, se sai aatelisherrat hypähtämään istuimiltaan, ja talonpoikain joukosta kuului kohta hillittyjä huudahduksia:

-- Kuningas kuollut!

-- Maa on siis hallitsijatta!

Mutta marski jatkoi -- kylmänä, tyynenä, talttuneena -- puhettaan:

-- Valtaneuvokset kokoontuvat pian Tukholmassa maan hallituksesta päättämään, ja meitä on kutsuttu niihin neuvotteluihin. Siksi saatte te nyt palata kotiinne. Joko on lautakunta allekirjoittanut erämaan rajakirjan?

Heino kiirehti vastaamaan:

-- Jo. Puuttuu vain teidän nimikirjoituksenne, marski.

-- Siispä sen piirrän.

Ja hän veti pergamentit luokseen ja tarttui hanhensulkaan. Mutta äkkiä hän pysäytti kätensä, uusi mielijohde oli hänen aivoihinsa iskenyt. Hän lausui:

-- En allekirjoita rajakirjaa täällä, teen sen vasta Tukholmassa, -- se tehoo siten paremmin.

Lautakunta ei ymmärtänyt, miksi marski tämän suurella vaivalla laaditun rajakirjan vahvistamisen lykkäsi näin epämääräiseen tulevaisuuteen, ja aatelisetkin arvelivat tuota hänen päätöstään joksikin oikuksi. Mutta marski lisäsi:

-- Sekä Savon että Hämeen miehet valitsevat nyt edustajansa, kolme kukin, jotka seuraavat meitä Tukholmaan ja sieltä palatessaan tuovat rajakirjat mukanaan. Siellä ehkä nyt Suomen talonpoikiakin tarvitaan. -- Ja Heinon puoleen kääntyen käski hän: -- Ota rajakirjat mukaasi Tukholmaan, vouti, vaadin ne sinulta siellä sillä hetkellä, jonka sopivaksi näen.

Eikä ollut suuressa asesalissa kuin yksi mies, joka Kaarlo Knuutinpojan ajatusten lentoa tällä hetkellä saattoi seurata ja joka arvasi hänen tällä lykkäyksellä tarkoittavan: "Viipurin linnanherrana en enää näitä asiakirjoja allekirjoita, sen teen pian kuninkaana, -- silloin ne tehoovat paremmin!" Sillä värettäkään siitä, mitä hänen sydämessään liikkui ja liekitsi, ei marski näkyville laskenut, ei pikaisinkaan kasvojenilme eikä käden malttamaton liike ilmaissut sitä intohimon ja kunnianjanon polttoa, joka häntä kalvoi, kun hän siinä toimituksen päätyttyä rauhallisesti tarinoi aatelisherrain kanssa. Heino yksin juoksujensa lomitse syrjäsilmällä seurasi marskin askeleita, kun tämä tuon tuostakin astui asesalin ikkunasta silmäilemään ulos jäisille selille taikka kun hän kutsutti saksalaisen kyökkimestarinsa puheilleen ja hänelle komensi:

-- Nyt kanna kellarista esiin viinilekkerit vanhimmat ja parhaat, niitä ei sinun enää säästää tarvitse, sinä itara kellarikarhu!

-- Vanhimmat reiniläisetkö nyt talonpoikaispitoihin? kuului mestari moittien ja vastustellen väittävän. Mutta marski taputti häntä olalle ja vakuutti:

-- Sekä reiniläiset että espanjalaiset, -- lyö vain tapit auki minun vastuullani. Nyt vietetään jymyjuhlat, kuuletko mestari, ehkä viimeisen kerran Viipurissa!

Hetken kuluttua hyökkäsikin jo valkopukuinen kyökkipäällikkö palvelijalaumoineen sisään kattamaan pöydät herroille vaakunasaliin ja talonpojille, kaupungin porvareille ja linnaväelle suureen asesaliin. Ja melkein kärsivän näköisenä kantoi kellarikarhu molempain huoneiden nurkkiin nuo juhlalliset, kauan säästetyt tynnyrit; hän olisi tahtonut säästää niitä vieläkin, mutta linnanherraa täytyi totella.

Surulla ei siten Kaarlo Knuutinpojan linnassa valmistauduttu kuninkaan kuolinviestiä viettämään. Jäykät olivat olleet koko ajan tuon vieraan, sanapattoisen kuninkaan, Kristoffer Baijerilaisen ja Kaarlo-marskin välit, joka viimemainittu oli hallinnut "Viipurilaista valtakuntaansa" tuosta Juutinmaalla majailevasta kuninkaasta aivan välittämättä. Suomen aatelisto, jopa kansakin, oli myös tiennyt mahdollisimman vähän nyt manalle menneestä hallitsijastaan, joka ei ollut koskaan Suomessa käynyt, ja jonka he vain tunsivat itaraksi herraksi, joka vaati itselleen hyvittäjäiset jokaisesta myöntämästään läänityksestä. Suomalaisille oli heidän suosittu marskinsa ollut varsinainen hallitusmies, -- hänenhän olisi pitänyt olla kuninkaanakin!

Mielenkiinnolla keräytyivät maakäräjäin loputtua Suomen aateliset, jotka osaksi näiden käräjäin johdosta olivat Viipuriin saapuneet, osaksi siellä muutenkin asemiehinä majailivat, nyt marskin ympärille tarkempia valtakunnanuutisia kuulemaan. Kärkkäimpiä kyselemään oli hänen nuori orpanansa Tord Bonde, Raaseporin äkäisen herran uljasmielinen poika, ja hänen vävynsä Eerikki Eerikinpoika Gyllenstjerna, jonka häitä marskin tyttären kanssa oli pari vuotta sitten komeasti Bonden ruotsalaisilla tiloilla vietetty. Nämä molemmat ylhäiset ritarit pitivät asuntoa marskin hovissa ja tiesivät kohtalonsa riippuvan hänen kohtalostaan. Heille marski nyt kertoi, että Kristoffer-kuningas oli kuollut jo talvella, vaikka kelirikon vuoksi siitä sanoma Viipuriin nyt vasta keväällä kerkesi. Tanskalaisliiton ystävät Ruotsissa -- nuo Kaarlolle vihamieliset ylimykset, jotka tämän liiton avulla itse tahtoivat maan ohjaksissa pysyä -- olivat silloin talvella Jönköpingissä asettaneet väliaikaisen haalituksen Ruotsiin, s.o. he olivat itse tuon hallituksen muodostaneet.

-- Siis Pentti ja Niilo Oxenstjerna? kysyi innoissaan marskin nuori orpana.

-- Ja Juho Pentinpoika, äskenvalittu arkkipiispa, Krister Vaasan tyttärenpoika, kolmantena, tietäähän sen! Mutta he eivät nyt nähtävästi tunne maata lujaksi jalkojensa alla, muuten he eivät olisi minua Tukholmaan kutsuneet. Heillä ei ole kansan kannatusta.

-- Jota heillä ei ole ollut koskaan, täydensi nuori Eerikki Eerikinpoika. -- He siis todella kutsuvat sinut nyt Ruotsiin?

-- Lyhyesti, virallisesti kutsuvat valtaneuvoston kokoukseen, jossa maan hallituksesta päätetään. Nämä uniooniherrat tarvitsisivat tietysti taas ulkomaisen nimikuninkaan, saadakseen itse vallan loistossa kylpeä, mutta eivät ehkä nyt keksi sellaista eivätkä uskalla enää omin päin kauemmin hallita. Maa huojuu, kansa on levoton...

-- Ja sinä lähdet heille nyt ulkomaista nimikuningasta ehdottamaan, veisteli Eerikki, joka tunsi appensa kiukun noita kavaloita herroja kohtaan ja myöskin tiesi, kuinka hartaasti maa jo kaipasi omaa, kotoista kuningasta.

Marski hymähti. Hän ei vielä aatelisherroille käynyt kertomaan sen toisen kirjeen sisällöstä, jonka hän oli saanut, eikä ilmaisemaan heille aikeitaan. Salassa täytyi toistaiseksi palaa sen kärsimättömyyden kipunan, jonka hänen vanhan asetoverinsa Eerikki Akselinpojan yksityiskirje, jossa tämä kutsui marskia äkkiliikkeellä ratkaisemaan vaappuvat kysymykset, oli hänessä ilmiliekkiin sytyttänyt! Mutta ne Suomen aatelisista, jotka olivat olojen kehitystä viime vuosina seuranneet, aavistivat kyllä, mihin suuntaan marskin mietteet kävivät, ja he tiesivät, että Ruotsin kruunu oli nyt kypsä kotimaisen, rohkean miehen päähänsä nostaa.

Mutta linnan loistopukuinen ovinihti leväytti jo vaakunasalin kaksoisovet auki ja julisti:

-- Hänen pyhyytensä, dominikaanien guardiaani saapuu...

Kutsuvieraat kaupungista rupesivat nyt toinen toisensa perästä saapumaan marskin pitoihin: kaupungin pormestarit tummanpunaisissa, kalliista Englannin verasta valmistetuissa virkavaipoissaan, hengelliset herrat, mustat ja harmajat, kaupungin saksalaisten porvarien edustajat kiiltävissä damastipuvuissaan ja heidän naisensa pitkissä, ruumiinmukaisissa, selästä tiukkaan napitetuissa laahushameissa, joita jo juhlahuoneisiin kertyneet köyhemmät aatelisrouvat kateellisina katselivat. Saapuipa sieltä kaupungin mustakyntinen "muistikirjan pitäjäkin" ja nukkavieru koulumestari, -- alivouti oli, isäntänsä mielialan älyten, tänään laittanut laajalle kutsut. Marski ja hänen ylhäinen rouvansa ottivat vaakunasalissa vieraat vastaan ja osoittivat heille kullekin paikkansa.

Kaarina-rouva, joka aikansa ankaroita ylimystapoja tarkalleen noudatti, oli näet paikat juhlapöydässä jo etukäteen määrännyt. Vaakunasaliin, jossa olivat paksuimmat pöytähopeat ja jykevimmät haarakynttiläjalustat, sijoitettiin aatelisherrat perheineen sukunsa iän ja arvon mukaan: Tavastit ja Djeknit ja Kurjet lähimmäs isännän korkeaselkäistä kultatuolia, alemmas Ronkaiset, Illet, Karpalaiset ja Bitzit. Mutta nuo aatelissuvut kilpailivat aina arvosta keskenään, ja sen vuoksi oli kekseliäs Kaarina-rouva sinne tänne pistänyt aatelisten väliin hengen miehen, kirkkoherran tai priorin, tai punaisen pormestarin. Syrjemmäs, samaan saliin, oli katettu pienempi pöytä nuorelle, naimattomalle väelle, asepalvelijoille ja aatelisneidoille, ja sinne oli hän isännäksi asettanut Tord-ritarin, -- Kaarina-rouva tahtoi karvaan kokemuksen opettamana, pitää oman, nuoruutta ja kauneutta liiaksi ihannoivan miehensä niin kaukana kuin mahdollista tuosta nuorten neitosten kehästä. -- Asesaliin olivat pöydät katetut porvariston edustajille, talonpojille ja linnaväelle. Ne pöydät olivat pitkät, ja vaikkeivät niissä maljakot olleetkaan samaa hopeaa kuin vaakunasalissa, eivätkä kannut yhtä hohtavat, niin samat olivat nyt sielläkin nuo runsaat ruoat ja yhtä vahvaa oli se vanha viini, jota marski tänään oli käskenyt säästämättä tynnyreistä laskea.

Hanakasti maljoihin käytiin, ja pian hellitti etelän mehu suomalaisenkin kankean kielenkannan. Ja se ajatus, joka nyt kuninkaan kuolinviestin saavuttua päiväkauden oli kaikkien mieliä jännittänyt, mutta joka ei vielä ollut kenenkään kielelle kerinnyt, sekin pääsi nyt sanoiksi pukeutumaan ja voimakkaasti ilmoille purkautumaan.

Marski oli aterian ajan istunut vaakunasalin pöydän päässä, iloisena isäntänä vierailleen seuraa pitäen. Mutta hän muisti toisetkin vieraansa, tempasi pöydältä hopeisen juomasarvensa ja meni juomaan asesalissakin aterioivain menestykseksi. Ja talonpoikain pöytään hän hetkeksi istahtikin ja Heino, joka tässä huoneessa isäntänä istui, kuuli hänen Pouta-Paavoa puhuttelevan ja kyselevän karjalaisista taikatavoista ja näki myöskin marskin kilistävän maljaa hänen kasvinveljensä, Juuritaipaleen Laurin kanssa, jota hän kutsui hämäläisten johtomiehenä Tukholman retkelle häntä seuraamaan. Silloin kuului yhtäkkiä talonpoikain pöydästä karkea ääni, joka huusi:

-- Terve kuninkaaksemme, Kaarlo marski!

Se oli Pouta-Paavo, joka niin lämmenneenä huusi. Mutta tähän yksinäiseen huutoon yhtyi kohta asesalin pöytäkunnasta monikymmenkertainen ääni:

-- Terve kuninkaaksi sinä, talonpoikain ystävä!

-- Kaarlo Knuutinpojan me kuninkaaksemme huudamme!

Ja se huuto siirtyi asesalista vaakunasaliinkin, kaikilta kulmilta se nyt kajahti. Aatelisetkin, jotka olivat kateellisia ja riitaisia keskenään, kunnioittivat kuitenkin kaikki Kaarlo Knuutinpoikaa itseään ylempänä, entisenä valtionhoitajana. Iltakauden he olivat tuosta toiveestaan keskenään supatelleet, vaikkei itse sanaa ollut kukaan huuliltaan ääneensä saanut. Kerrankin saattoivat sekä talonpojat että aateliset nyt yhteen ääneen innostua:

-- Eläköön kuningas, Kaarlo kuningas!

Silmät paloivat nyt partasuumiehillä, jotka kauan olivat kaivanneet kotoista kuningasta maahan --ja kukapa se voisi olla, ellei Kaarlo Knuutinpoika! posket hehkuivat parrattomilla asemiehillä, jotka maljojaan korkealle kohottivat. Ja tuo huuto ja huumaus kiskaisi itsensä marskinkin hetkeksi huimaavaan pyörteeseensä, -- hän kuuli noista äänekkäistä verkaviittain ja sarkatakkien riveistä, kuuli rumpujenräminän ja huilujensoiton keskeltä tuon yhden ainoan, kauan kaihoamansa huudon: "Eläköön kuningas!" Se oli hänestä onnen ja maineen ja tulevaisten voittojen huumausta, hänen teki mieli edes hetkeksi antautua hervotonna noiden suuruusunelmainsa ihanaan pyörteeseen.

Liikahtamatta hän lattialla seisoi, hopeasarvi kädessään, tuon melun keskellä. Vasta kun hänen vävynsä tuli häntä siihen kädestä onnittelemaan, vasta silloin hän ikäänkuin havahtui ja jyrkällä kädenliikkeellä vaati äänettömyyttä. Tuokion kuluttua hän puhui vakavasti, yleisen hiljaisuuden vallitessa:

-- Te huudatte esille sydämienne vilpitöntä toivoa, hyvät herrat ja Suomen miehet, sen näen ja uskon, ja uskollisuuteenne aina luotan. Mutta täällä ei ole paikka huutaa kuningasta, se tapahtuu toisaalla ja tapahtuu sen mukaan, mitä maan onnen harkitaan vaativan. Siitä neuvosto Tukholmassa pian neuvottelee ja herrainpäivät valitsevat sitten kuninkaan ja siihen me kaikki alistumme. Meitäkin on nyt Suomesta kutsuttu maan pääkaupunkiin näistä vakavista asioista neuvottelemaan, -- tulkaa sinne, Suomen ritarit ja talonpojat, siellä huutakaa...! Minä tunnen teidän mielenne laadun, ja tietäkää te, että sitä luottamusta, jonka minuun panette, sitä en petä; valmis olen leikkiin käymään, jos tarvitaan, ja teihin suomalaisiin silloin parhaan toivoni rakennan, sillä minä tiedän, että te olette sanoissanne sitkeitä ja uskossanne lujia. Yhteinen on nyt asiamme: me tahdomme Jumalan avulla karkoittaa vieraan ikeen valtakunnasta ja masentaa sen kätyrit, -- jos tarvitaan, niin taistelkaamme sen suuren asiamme puolesta yhdessä! Ja sillä voimalla, minkä teidän kaikkien innostus meille antaa, on yrityksemme onnistuva. Mutta huutakaamme ajallamme, ensin toimikaamme.

Näin puhui marski ja hänen nuortea, mehevä, kirkas äänensä kantoi hänen sanansa laajojen salien joka soppeen. Sillä kaunopuheisuudellaan, josta hän oli kuulu, oli hän jo ennenkin monet voitot voittanut, ja hiiskahtamatta jäi Suomen rahvas nytkin hänen rohkaisevia neuvojaan tottelemaan. Mutta katkaistakseen sen liian juhlallisen tunnelman, jonka hänen sanansa olivat synnyttäneet, muutti hän taas äänensä leikkisäksi, kohotti hopeasarvensa ja lausui:

-- Yhteisten ponnistustemme menestykseksi siis juokaamme! Nyt iloitaan tämä haihtuva keväinen yö, kiertäkööt tiheämmin maljat, tyhjentykööt useammin! Hei, huilut soimaan taas ja leikarit laulamaan. Huomenna käydään käsiksi vakaviin asioihin, ja me tiedämme silloin kaikki, että me toisiimme luottaen olemme lujia!

Taas täyttivät edeskäyvät maljat ja haarikat ja marskin käskyä totellen istuivat vieraat paikoilleen juhlia jatkamaan. Harppuniekat ammattilaulajat kutsuttiin sisään ja he lauloivat vuoroin sankaritarinan, vuoroin purevan pilkkapätkän, houkutellen kuulijain tunteet milloin kyyneleinä, milloin nauruna esille. Miehet humaltuivat, yleinen hurma soi valoisissa saleissa. Mutta huovien huoneessa vaati kuumennut liikavoima miehiä pian ottosille käymään, ja joskus temmelsi siellä koko tuvantäysi yhtenä humuna.