Part 30

Aivan säikähtyneinä jähmettyivät nyt häävieraat tuota muuten harvapuheisen emännän outoa puhetta kuuntelemaan, -- hän olikin, tuo laiha, vanhahko nainen, melkein kaamean näköinen, seisoessaan siinä vapisevana, mutta uhkaavan näköisenä uuden pirtin kynnyksellä. Hänen silmänsä, joita kiersivät mustat renkaat, paloivat kuumaa tulta, jota ei katsoa kestänyt. Melkein säikähtyneenä nyt Heinokin, äitiään rauhoitellen, hänen viereensä astui ja virkkoi:

-- Miksi kiivastut äiti, mitä tarkoitat?

Mutta kalpea nainen ei häntä enää katsonutkaan, hänen hiilostavat silmänsä tähtäsivät ulos syksyiseen luontoon ja matalaksi painui nyt äsken riehuva ääni, kun hän outoa puhettaan jatkoi:

-- Tuskalla sinut synnytin ja henkeni hädässä olen retkilläsi puolestasi taistellut, ettet poikkeaisi siltä radalta, jonka sinulle ja sinun suvullesi olen valinnut. Etkö näe noita tappelevia joukkoja, joita erottaa ääretön erämaa, -- ken kerran on toiseen joukkoon käynyt, hän ei enää saa toiseen palata. Toisen tie käy poljettuja polkuja pitkin, ylhäällä päivänpaisteessa. Rosoinen ja kivikko on toisen tie, nälkää, kylmää ja kyyneleitä on sen raskaan raadannan varrella. Tätä on meidän talonpoikain kuljettava, mutta tuo paisteinen rinne, herrojen kuja, -- etkö ymmärrä siellä pysyä, sinä ja sukusi! Mitä välität meidän matalain iloista, mitäpä meidän voimattomain vihoista, -- ota miekkasi ja mene...!

Kimeäksi oli kiihoittunut heikon naisen ääni, se oli lopuksi kirmaisten kiljahdellut, ja nyt se yhtäkkiä katkesi niinkuin liiaksi pingoitettu kanteleen kieli, joka tuokion vielä valittaa, ennenkuin vaikenee. Vielä värähtivät Marketta-emännän verettömät huulet, kun hän kaatui kokoon kynnyksen eteen pihalle, jossa suonenvedon vavahdukset hänen jäseniään nykkivät.

Säikähtyneet häävieraat olivat loitommas vetäytyneet, ja siellä he nyt ristivät silmiään, sillaikaa kun Heino ja Klemetti-isä kävivät pyörtynyttä auttamaan. Ja kammoksuen he ikäänkuin taikoja luotaan hosuivat ja toisilleen kuiskailivat:

-- Loveen lankesi taas Karmalan emäntä!

-- Vitsahousun valtoihin vaipui! Se kuuluu loveen langenneen usein kotonaankin Mustanahon karsikossa.

-- Siellähän se on oppinut nuo oudot taikansa, joista hän nytkin puhui, häijyjen henkien avulla!

-- Auta Jeesus ja Maaria...!

Mutta hölmistynyttä hääjoukkoa rauhoittaen virkkoi vanha harmaaveli, nostaen kaatuneen emännän kynnyksen edestä:

-- Hän on sairas, rukoilkaamme hänen sielunsa puolesta!

Ja ääneensä latinaista rukousta sanellen kantoi hän tuon hennon naisen kuin lapsen käsivarsillaan mäelle Anjan uuteen aittaan, jonka lattialle Enni nahkaisista vuoteen laittoi, ja sinne jäi munkki yksin potilaan ääreen polvistumaan.

Ei tullut hääjoukolle lähtöä uudistalosta vielä sinä sunnuntaina. Päivä oli siinä hälinässä jo iltapuolelle kulunut, eivätkä hämäläiset voineet sairasta emäntää salolle jättää. Pelon valtaamina supattelivat nyt vieraat hiljaa pirtissä ja pihalla, kertoen toisilleen sekä Karmalan emännän että muiden ihmeellisistä loveenlankeemisista, kertoivat juttuja ukoista ja akoista, jotka olivat itsensä herjalle heittäneet ja kaukaisia asioita ennustelleet, sotia ja ruttoja, -- juttuja toistaan kamalampia. Niillä he herkät mielensä vieläkin aremmiksi säikyttivät, niin että veret kasvoilta pakenivat.

Illan suussa palasi harmaavaippainen munkki aitasta häärahvaan luo kertomaan, että Marketta-emännän taudinkohtaus oli ohi, hän oli jo tuntoihinsa herännyt, rukouksiinsa heittäytynyt ja pyhää ehtoollista pyytänyt. Hän on hurskas nainen, herja henki ei hänen suunsa kautta puhunut, vaan Pyhä Neitsyt, jota hän ikänsä on palvellut. Niin vakuutti munkki ja kehoitti häärahvasta hiljaa makuulleen käymään.

Mutta Heinon silmää uni karttoi. Isä Klemetin jäljessä käveli hän nyt aittaan sairaan äitinsä luo. Hän olisi tahtonut tarkemmin kysyä, mitä äiti, jonka pohjattoman hellyyden poikaansa kohtaan hän tunsi, oikein oli noilla oudoilla sanoillaan tarkoittanut.

-- Äiti, mitä olet hiljaisissa mielikuvissasi minusta nähnyt? kysyi hän kuiskaten vuoteen ääreen astuttuaan.

-- Älä kysele, kielteli Klemetti-isä, -- äidilläsi on jo rauha.

Tyyni ja nöyrä niinkuin ennen vanhaan olikin nyt Marketan katse, ja kädet olivat hänellä kuin rukouksessa rinnalla. Hän näytti siinä vain hartaasti kuuntelevan, kuinka munkki hänen viereensä polvistuneena luki rukouksen toisensa perästä ja sitä tehdessään hiljaa kalisti rukousnauhaansa. Mutta raskaasti kohoili jo riutunut rinta, ja se rauha, joka hänen kasvoilleen oli laskeutunut, näytti niitä jo jäykistävän. Pilveen laskevan auringon rusko loi läntiselle taivaanrannalle vain kapean, hohtavan viivan, ja sitä kohden oli sairaan sammuva katse aitan oviaukon läpi kiintynyt Ja sinne se vähitellen ikäänkuin hämärtyi, raukeni ja sammui. Vihkiöljyllään voiteli munkki kuolevan kasvot, ja kun hän sen oli tehnyt ja vuoteen äärestä siirtyi, silloin Heino näki, että siinä nahkasilla makasikin hänen äitinsä jo vainajana, -- Heino oli häneltä vielä ikäänkuin odottanut kysymykseensä vastausta! Mutta munkki painoi vainajan pitkäripsiset luomet syviin kuoppiinsa sammuneille silmille, teki ristinmerkin otsalle ja rinnalle, tarttui Heinon käteen ja talutti hänet, aitanoven suljettuaan, mäeltä alas pirttiin, elävien joukkoon.

Aamun ensi valkeamalla hankkiutui vihdoinkin Laurin tuvalla kauan vieraillut häärahvas lähtemään Juuritaipaleesta, jossa kalma käynnillään lopulta oli katkaissut pitkän ilonpidon. Vakavana ja paljain päin seisoi se keltaisen vesakon laidassa katsellen, kuinka männikkömäeltä vainajan ruumista alas kannettiin, kuinka se nostettiin vitsaksista kiireellä kyhätyille paareille ja siihen valkealla palttinalla peitettiin. Kotikirkolle, siunattuun maahan, oli näet Karmalan emäntä haudattavaksi vietävä, ja paareja kantamaan kävivät nyt nuo vakaiset Tuomaat, isä ja poika, -- heidän osansa oli aina kuormia kantaa, missä vain kulkivatkin. Mutta saattueen etupäähän asettui kulkemaan avopäinen munkki, joka ristiä korkealla kädessään kantoi, -- hän palasi nyt Sysikorpeen vainajaa hautaan saattamaan.

Pirtin kulmalla lausuivat jäljellejäävät näin hautasaattueena poistuvalle hämäläisjoukolle jäähyväisensä. Siinä seisoi nyt Heinokin peitettyjä paareja katsellen, ja tuokion kimalteli kostea pisara hänen silmäkulmassaan. Mutta tuokion vain. Isänsä käsiäkään hän ei nyt jäähyväisiksi puristanut, ne olivat paareissa kiinni, kylmästi he vain toisilleen päätään nyökkäsivät, ikäänkuin molemmat ymmärtäen, että ne eiliset puheet olivat olleet vain hetken mielialan puheita. Ja kun surusaatto oli länteen päin varjoisalle notkotielle painunut, silloin juoksi Heino kiireellä tupaan ja sitaisi taas leveän miekkavyönsä uumenilleen ja nosti vaskitetun kypärän päähänsä.

Varreltaan ylväänä ja kannussaappaitaan kilautellen astui Heino siten taas Kaarlo Knuutinpojan asemiehenä pihalle ja kävi reippaasti kasvinveljelleen jäähyväisiä sanomaan.

-- Et tainnut tosissasi ajatellakaan sitä pirtinpaikkaa näiden järvien lahdilta, virkkoi hänelle Lauri hiukan pisteliäästi.

-- Leikkiä laskin, eihän olisi minusta tänne myyrästäjäksi. -- Niin Heino nyt orpanalleen vastasi. Eilen se hänelle ei ollut leikkiä ollut. Mutta se eilinen metsän lumous ja kotikorven ikävä, jonka kanteleen säveleet hänessä olivat melkein ylivoimaiseksi virittäneet, oli nyt katkennut, katkennut samana hetkenä, jona äiti velhopuheensa lopettaen pihalle kaatui, ja nyt aamunraikkaassa valaistuksessa hänestä koko tuo eilinen mieliala näytti miltei naurettavalta. Miksi jäisi hän tänne salolle talonpoikain pikkuhuoliin uppoamaan, toisaallahan oli hänen maailmansa, ja sen houkutukset häntä taas kutsuvat! Ja hän lisäsi Laurille:

-- Pois kuoli äitikin, jonka vuoksi tänne ikävöin, taitaa olla minulle tarpeeksi pirtinpaikkaa Viipurin linnassa!

-- Sinne siis menet ja jäät?

-- Sinne. Muokkaa sinä täällä korven rantaa, minä muokkaan siellä maailman rantaa, johon kerta olen viskattu.

-- Äitisi neuvoako tottelet? kysäisi vielä Lauri, siihen eiliseen ennustukseen viitaten.

-- Houreissaanhan puhui muoriparka, -- vastasi Heino vähän punastuen -- sairashan tuo oli jo tullessaankin. Mutta siellä kaukana on nyt kuitenkin minun kaskeni, -- ja kasurini on tässä!

Hän heilautti hyvästiksi kepeästi miekkansa huotraa ja harppasi samalla kankaalle, jonne savolaisten joukko jo edeltä oli astunut ja jossa se juuri hupeni louhisen harjun taa.

Tuokion seisoi Lauri vielä pirttinsä kulmalla kuunnellen viimeisten vieraittensa askeleiden kopajavan kankaalla ja häviävän sammaleiseen notkoon. Sitten astui hän tupaan, jossa Anja vieraiden jäljiltä asetteli uuden kotinsa harvoja tavaroita paikoilleen. Pöydän luo oli pysähtynyt nuori emäntä, -- siihen oli Juvan Poutaselta jäänyt kantele, jolla hän eilen oli koko hääjoukon mieleen niin syvän korven tunnon soittanut, ja sitä nyt Anja katseli.

-- Unehtuikohan kantele ukolta, virkahti Anja Laurille, kun tämä tupaan astui, -- pitäisiköhän se vielä hänelle jäljestä juoksuttaa?

-- Taisipa hän tahallaan sen jättää meille kotoiseksi soitoksi, vastasi Lauri mietteissään.

Ja Anja antoi sen jäädä siihen pöydän kulmalle. Hän näppäili hiljaa sen kieliä, kosketteli niitä ikäänkuin arasti kerran ja toisen, tavoitellen sitä surumielistä, humajavaa, valittavaa, mutta samalla lohduttavaa säveltä, jota Pouta-Paavo eilen soitteli, uudelleen ja uudelleen toistaen samaa lyhyttä säejaksoa, samaa surua ja samaa lohdutusta. Ja sitä näppäillessään hyräili hän itsekseen:

Lepy lehto, kostu korpi... anna rauha rahvahalle, salon pirtille sovinto.

Mutta Lauri laski silloin pehmoisesti kämmenensä kanteleen kielille, tarttui Anjan käteen ja virkkoi:

-- Nyt työhön, arki on alkanut. Soiton me säästämme tänne pirttiimme, sen pyhäiseksi iloksi.

-- Niinpä kyllä, tuossa kirveesi, minä otan kassaran!

Ja he kävelivät rinnakkain ahon laitaan, kaatamaan sinne syksyn ruskeankeltaista vesakkoa uudistalonsa ensimmäiseksi kaskeksi, ensi kevännä sen siinä viertääkseen ja raivatakseen siitä ensimmäisen viljelyksen Vahvajärven rannalle.

XVIII. TERVE, KUNINGAS!

Viipurin linnassa pidettiin huhtikuun loppupäivänä 1448 maakuntakäräjät, joissa taas kerran sovitettiin ja ratkaistiin Hämeen ja Savon väestön välisiä riitoja erämaista ja uudelleen vahvistettiin noiden Sisä-Suomen molempain heimojen takamaiden rajat. Sen vuoksi liikuskeli nyt Torkkelin vanhassa linnassa lukuisasti talonpoikia sekä Hämeen että Savon puolelta, sitä varten oli sinne aatelisia ja rälssimiehiä joukoittain saapunut vierailemaan Kaarlo Knuutinpojan iloisessa hovissa, sitä varten piti linnan uuteen loistoon somistetussa asesalissa nyt kaksitoistamiehinen lautakunta, johon kuului puoleksi talonpoikia, puoleksi rälssimiehiä, juhlallista istuntoaan suuren tammipöydän ympärillä, muun rahvaan sitä seinänvierustoilta kuunnellessa.

Pöydän päässä istui Kaarlo-marski itse puheenjohtajana ja ratkaisi, molemminpuoliset väitteet kuunneltuaan, lautakunnan avulla kaikki yksityiskohdat varmasti ja selvästi. Jo olikin tuo pitkä rajakirja kohta kohdaltaan tarkastettu, ja marski kysyi nyt juhlallisesti kokoontuneelta rahvaalta:

-- Onko kaikilla nyt tieto siitä, miten tämän rajan tulee kulkea?

-- On, vastasi yksiäänisesti koko huoneentäyteinen väkeä.

-- Esittäköön valituksensa nyt vielä se, kenellä valittamista on, sittemmin se on myöhää.

Ei kuulunut ääntäkään suuressa huoneessa. Ja marski kääntyi nyt hänen kirjurinaan toimivan linnan alavoudin puoleen, virkahtaen:

-- Henrikki Tuomaanpoika, lue vielä kertaan rahvaalle tämä rajakirja, nyt siihen ei enää saa jäädä mitään epäselvää eikä hataraa.

Hataraksi oli näet monin paikoin vielä jäänyt sen edellisen rajankäynnin tulos, jota Olavi Niilonpoika Tavast oli johtanut, se oli nyt lähes kuuden vuoden perästä ollut parsittava ja korjattava. Jo tuolta kesäiseltä rajankäyntiretkeltä olivat sekä savolaiset että hämäläiset tyytymättöminä palanneet, ja kun sitten maakäräjät oli pidetty Hollolassa rajakirjan vahvistamista varten, väittivät molempain heimojen edustajat käytyä rajaa vääräksi, -- se ei ollut tarkka, eikä sitä kesäretkellä tarkaksi saakaan, sanoivat he. Ja käytäntö oli pian todistanut, että näissä väitteissä oli perää. Jo ensimmäisinä kesinä, kun molemmilta puolin oli sulassa sovinnossa uudella vauhdilla takamaille pyyntiin riennetty, oli heti riitoja syntynyt pyyntimiesten välillä. Ja niiden kesken, jotka nyt asettuivat vakinaisiksi uudisasukkaiksi takamaille, kesti noita riitoja ja rettelöitä, suuttumusta ja katkeruutta, alituiseen. Kumman olivat apajat ja kaskirinteet selillä ja saloilla, joissa pyykkipatsaita oli harvassa? Siitä tingattiin, ja itse patsaista väitti milloin hämäläinen, että se oli tuotu hänen oravimailleen, milloin taas savolainen, että se häneltä vei kalaisen kosken. Koetettiinhan siinä sovitellakin, mutta jo syntyi eräänä syksynä muutamassa riitasalmessa verinen kahakka, -- vanhoihin tappelutemppuihin oli siten ollut lopulta turvauduttava, suru ja sydäntyminen oli suuri molemmin puolin.

Mutta silloin oli hiihtänyt miehiä sekä Sysikorvesta että Savilahdesta Vahvajärvelle, Laurin uudispirtille, huolestuneina neuvottelemaan, miten tuo tuho olisi korjattava. Auliisti oli Lauri katkaissut talviset loukkuretkensä ja hirvenajonsa ja ruvennut riiteleväin heimojen sovintomieheksi. Hän oli parin erämiehen seuraamana taas käynyt Kaarlo Knuutinpojan pakinoilla, joka oli määrännyt uuden rajantarkastuksen talvella, suksikelillä, tapahtuvaksi. Ja kuusi Pohjanmaan miestä oli sen johdosta uudelleen hiihtänyt tuon pitkän korpitaipaleen ja oikaissut ja tarkemmaksi määrännyt rajan. Tämän rajantarkastuksen tulokset ne olivat nyt vahvistettavina niillä maakuntakäräjillä, jotka marski huhtikuun lopulle 1448 oli kutsunut kokoon Viipuriin ja joita linnan asesalissa nyt parhaillaan pidettiin.

Linnan alivouti Henrikki Tuomaanpoika -- Karmalan Heino -- luki nyt harvakseen äsken lopullisesti valmistuneen, uuden rajakirjan, ja hänen vaijettuaan virkkoi taas marski:

-- Tämä raja siis nyt kestää ikuisiksi ajoiksi. Nyt sen lautamiehet allekirjoittavat, ja silloin onkin tämä tärkeä toimitus päättynyt.

Kirjuri levitti pöydälle kankeat pergamenttilaatat, ja lautakunnan jäsenet kävivät nyt toinen toisensa perästä siihen piirustamaan puumerkkinsä. Eivätpä näet rälssimiehistäkään monet osanneet nimeään kirjoittaa, ja talonpoikaiset miehet raaputtivat kankeasti niitä samoja merkkejään, joita he kotona puukolla viilsivät poronvasainsa korviin ja verkkopulikkoihinsa. Marski Kaarlo Knuutinpojan piti viimeisenä kirjoittaa nimensä molemmille heimoille annettaviin rajakirjakappaleisiin, -- toimituksen jälkeen oli hän sitten vieraanvaraisena isäntänä kutsunut sekä lautakunnan että yleisen rahvaan juhla-aterialle linnaansa.

Mutta se toimitus ei päässytkään vielä päättymään. Juuri kun Juuritaipaleen Lauri seisoi orpanansa vieressä pöydän luona piirtääkseen puumerkkinsä rajakirjaan, lennähti asesalin ulko-ovi auki, ja sisään työntyi rymyllä ja huohottaen matkapuvussa oleva, kovasta ratsastamisesta hiestynyt airut, joka kiirehti suoraan pöydän päähän marskin eteen, teki syvän kumarruksen ja lausui:

-- Jalosukuiselle marskille ja valtaneuvokselle, Viipurin linnanherralle Kaarlo Knuutinpoika Bondelle viestejä valtaneuvostolta Tukholmasta.

Niin sanoen kaivoi hän syvältä poveltaan suuren, nelitaitteisen kirjeen, joka oli rihmasilla lujasti sidottu, -- rihmain päät oli vahvoilla vahasineteillä lukittu.

-- Tulet suoraan Turusta, niinkö? -- kysyi marski, aavistaen heti tämän viestin tuovan tapahtumille uuden käänteen.

-- Niin, ja Turkuun olen tullut Tukholmasta vuoroin jäitse, vuoroin venheellä. Minulla oli käsky kiirehtiä minkä voin, mutta kelirikko on minua paljon viivyttänyt.

-- Hyvä, tule sisään kertomaan suulliset tietosi. Odottakoon lautakunta täällä, palaan kun joudun.

Niin sanoen kiirehti marski yksityishuoneistoonsa linnan ylempään kerrokseen, joka Olavintornissa nyt oli aivan uuteen asuun laitettu ja asuinhuoneiksi komeasti sisustettu.

Lautakunta ja käräjärahvas jäi ällistyneenä suureen asesaliin, jossa toimitus näin yhtäkkiä oli keskeytynyt.

Siellä nyt juttusille käytiin. Lauri, "Vahvajärven lautamies", joka nykyisin oli hämäläisten ensimmäinen luottamusmies, jäi puumerkkinsä piirustettuaan pöydän päähän tarinoimaan Heinon kanssa, -- vähän olivatkin orpanukset ehtineet näinä toimituspäivinä toisiaan tavata: Heino kyseli kotipuolen kuulumisia ja Lauri kertoi. Hän oli jo kertonut, että hänellä jo kolme poikaa pallerehti Juuritaipaleen pirtin permannolla Anjan valppaassa hoidossa. Mutta halmemaat eivät yhtä nopeasti ottaneet lisääntyäkseen uudistalon ympärille, isäntää pyrki luonto edelleen enemmän vetämään pyydysmaille kuin kaskelle. Sama oli juttu Kihosvirran partaalla, missä Tuiran Vilpulla nyt oli uusi, uljas pirttinsä, jota eivät enää savolaisetkaan ahdistelleet, he kun itse olivat sitä rakentamassakin olleet. Vilpusta oli tullut kova lohimies, kertoi Lauri, Kihoskosken antimia hän sekä söi että möi, mutta usein he Laurin kanssa myöskin erissä toisensa tapasivat ja ajoivat yhdessä päivän, pari ilvestä tai hirveä tai kiersivät talvella kontion pesäänsä.

-- Entäpä Karmalassa, miten siellä eletään? -- niin uteli Heino syntymäkotinsa oloja.

-- Ennallaan, yksitoikkoisesti, vakavasti. Tuomas-veljesi otti heti äitisi kuoltua taloon emännän, ja pieniä Tuomaita olen jo nähnyt siellä pyllerehtävän. Setä raataa yhä itseään säästämättä pitkät rupeamat, mutta ränstymään hän on käynyt siitä pitäen, kun isännyyden käsistään heitti.

Heino kyseli yhä lisiä kuulumisia.

-- Muistakinko? Pappi juo ennallaan kuumaa olutta, jota hän sanoo terveytensä vaativan, mutta yhä miedompana sitä nyt jo hänelle hänen emännöitsijänsä antaa. Ilvesmäki haastoi toissa syksynä savolaisten kanssa tappelua takamailla ja menetti toisen silmänsä. Ja Suopellossa, niin, siellä vietettiin viime jouluna suuret hautajaiset, Sipi sieltä maahan kannettiin.

-- Vai jo kannettiin, mikä tappoi terhakan miehen?

-- Tervennä hän vielä viime kesänä Leenansa kanssa takamailla kävi, mutta sieltä palattuaan rupesi hän potemaan. Sanovat kannuskäden lappalaisen, jonka hän oli erissä tavannut, häneen noidannuolen ampuneen.

-- Ja nyt olet sinä siellä yksin Hämeen pohjoisten erämiesten johtaja, virkahti Heino hiukan ivallisesti kasvinveljelleen.

-- En tiedä, mikä olen, -- minullehan nuo asioitaan ovat ajettaviksi uskoneet, siksipä tännekin nyt tulin. Mutta parempi on, että minuun savolaisetkin luottavat; pikkuriitoja olen siellä siten usein saanut sovitetuksi.

-- Niin, sinullahan on savakko emäntänä. Mutta hänen arpiotsa veljensä, joka minulta kerran hampaan katkaisi, malttaako hänkin sovinnossa pysyä?

-- Pysyy, kun ei riitaa haasteta. Eikä ole Ohto tullut itsekään sitä haastamaan, Anjan vuoksipa ei iljenne. Mutta harvoin me langokset olemme yhteen yhtyneet, hirvenajossakin teen kierroksen välttääkseni hänen riistamaitaan, sillä vanha luontonsa Ohdolla yhä on.

-- Ja sinusta tuli siis sovinnontekijä, virkkoi Heino lopuksi naureskellen, nousten istuimeltaan ja heittäen hanhensulkansa pöydälle. -- Ukko sinusta aina ennusti sodan urosta.

-- Olen minä sotinutkin, mutta hänpä itse minut rauhan teille neuvoi.

-- Taisi se sittenkin olla enemmän Anjan ansiota, hän vei sinulta sotaluonnon silloin kerran, kun rantakivillä minun ikeniäni kuivattiin, kyllä sen muistan... Mutta tule, käydään marskia odotellessa linnaa katselemaan, tämähän on sinullekin vanha tuttu talo!

-- Vietinhän minä yhden talvikauden täällä Krister Niilonpojan vieraana. Siitä on nyt ummelleen kuusi vuotta siitä keväästä, jolloin me Sipin kanssa vihdoin pääsimme täältä salolle palaamaan.

-- Kuusi vuotta, niin on siitä, kun Kaarlo-marski Viipuriin tuli. Mutta etpä tunne enää linnaa entisekseen niiltä ajoilta, sen takaan!

He kävelivät, sydänkorven talonpoika ja hieno linnanherra, rinnan ulos asesalista ja laskeusivat linnanpihalle.

Kuusi vuotta oli kulunut, -- se näkyikin Laurista; hän oli niiltä ajoilta paljon miehistynyt jos metsistynytkin. Sakeana peitti nyt vaaleanpunainen parta hänen leukansa ja kasvonsa aina ahavan ruskeiksi polttamia poskipäitä myöten, hänen jäsenensä olivat patvineet ja kovettuneet korven kovassa työssä, ja silloisen nuorukaisen hakeva katse oli muuttunut vakavaksi ja tutkivaksi -- se oli metsämiehen katse, joka terävänä tunkee läpi lehdikkojen ja kuloheinän, osatakseen vasaman varmasti otukseen. Mutta solakka hän oli vielä pitkältä varreltaan niinkuin nuorempanakin, ja päänsä hän pystyssä kantoi kuin suku-uros ainakin, -- hänessä oli nyt vielä entistä enemmän ukkovainajansa vartta ja näköä. Pieneltä ja hintelolta hänen rinnallaan Heino näytti, ojennellessaan siinä istumisesta uupuneita, hentoja jäseniään, joita Flanderin verasta neulotut ruumiinmukaiset ihokkaat kuin valettuina peittivät. Ehkä olivat hänen kasvonsa sentään entistään kalvakammat, hän kun linnan alivoutina oleskeli enimmäkseen siellä muurien sisällä ja väisti kevätahavan, ehkä hän tuntui käytökseltäänkin entistään hiotummalta, -- vanhat ratsusaappaansakin hän oli näet vaihtanut polvihousuihin ja solkikenkiin, ja vanhan huovinmiekan sijalla heilui nyt hänen helmikoristeiselta vyöltään lyhyt tikari.

Heino näytti pihalle, Olavintornin kupeelle, rakennettua suurta, uutta kivirakennusta.

-- Siinä on nyt tilaa useammille sadoille linnanmiehille kuin ennen Kristerin aikuisissa, ahtaissa puupirteissä. Mutta tuossa pienemmässä talossa ovat meidän, voutien ja kirjurien, perheasunnot.

-- Niin, perhettähän sitä on jo sinullakin, virkahti siihen Lauri, -- vaikka en ole vielä eukkoasi nähnytkään.

-- Tänään näet hänet marskin pidoissa, miesten neuvotteluissa ei ole tapa linnanrouvain liikkua.

Heino pani pienen painon "rouva" sanaan, sillä eipä hän olisi suonut, että Lauri muitten kuullen olisi jalosukuisen herra Björn Degenin tytärtä hänen "eukokseen" maininnut. Mutta sitä eroa ei salon mies oivaltanut, joskin hän tiesi, että hänen kasvinveljensä tuon naimiskaupan kautta oli siirtynyt paljon ylemmäs niihin herraspiireihin, joihin hän jo viraltaankin kuului. Kaikestahan näkyi, että Heino jo oli täällä linnassa mahtimies ja marskin erityisessä suosiossa, -- siihen viitaten Lauri heidän edelleen astellessaan virkahti:

-- Etpä taitaisi enää vaihtaa tätä taloa mökinpaikkaan Vahvajärven rannalta?

-- En enää...

Olavintornin suvenpuoleisella seinämällä, jossa Kristerin aikaan oli ollut rykelmä puisia huoneröttelöitä, muokkasivat linnanrengit parastaikaa maata marskin uudessa linnanpuistossa, irroittaen talvipeitteitä niiden ulkomaisten puiden ja pensaiden ympäriltä, joita Kaarlo oli puistikkoonsa tuottanut ja istuttanut. Mutta keskellä puutarhaa oli kiviseinämillä ympäröity lammikko, jossa uiskenteli punaselkäisiä kaloja, jommoisia Lauri ei ollut koskaan verkoillaan Suomen järvistä saanut.

-- Taitaapa olla tekemällä siihen lampi tehty ja kalatkin...

-- Ei ne ole tekemällä tehtyjä, ne ovat ulkomaan rotua, oikaisi Heino naurahtaen.

-- Paljon täällä on ulkomaanrotuista, elävää jos elotontakin, vastasi Lauri, katsellen kytkyessä vinkuvia hoikkajalkaisia metsäkoiria ja puistoon pystytettyjä koristepatsaita. -- Eikä ne huvit vähiä maksa!

-- Meidän marski ei varoja säästä. Katsopas tuotakin laivastoa, ja yhä uusia rakennetaan! -- Hän viittasi sisäsatamaan, josta kohosi kokonainen mastometsä. Siihen oli Kaarlo Knuutinpojan laivasto, hänen ilonsa ja ylpeytensä, talveksi koottu. Se oli siinä vielä vahvasti jäätyneenä, mutta jo kiipeili siellä miehiä aluksia tervaamassa ja köysiä korjaamassa pian alkavaa purjehduskautta varten.

Ulkomuurin reunaa he nyt astuivat ja Lauri näytti Heinolle sekä sen äyrään, josta Vilppu kerran aaltoihin loikkasi, että sen portinpielen, mistä he savolaisten kanssa yhdessä olivat katselleet Krister-äijän lähtöä viimeiselle merimatkalleen. Mutta kun he siitä taas pihalle laskeusivat, tapasivat orpanukset siellä Juvan Poutasen, Laurin toverin vankila-ajoilta, joka muuatta muurinkolkkaa tyystin tarkasteli.

-- Haen tästä sitä entistä asuntoamme, virkkoi Paavo saapuville serkuksille, -- eikö täällä Viipurissa enää tyrmiä tarvitakaan?