Part 27

Oli taas laskettava saaren rantaan kuuntelemaan molempain riitapuolien väitteitä. Mutta tällä kertaapa ei neuvotteluissa päästy yli eikä ympäri. Savolaisetkaan eivät tahtoneet hellittää näistä kalaisista vesistä, näitä virtoja myöten oli heidän välttämätön kulkea suuremmille pyyntijärvilleen. Ja kun lautamiehet tunnustivat hämäläisten oikeudet vanhemmiksi, niin uhkasivat savolaiset päistikkaa soutaa kotiinsa ja palata takaisin toisilla vehkeillä pyyntipaikkojaan puolustamaan...!

Neuvottomina seisoivat rajankävijät saaren korkeimmalla harjulla, katsellen ympäröiviä maisemia, ja he koettivat turhaan saada kiisteleviä sopimaan. Siinä tingittiin päivä iltaan asti, mutta yhtä hellitämättömiä olivat molemmat heimot; äänekäs tora kaikui vain yli aution selän, eivätkä sovinnon puhujat saaneet enää sananvuoroakaan. Silloin, illan suussa, suuttui vihdoin Olavi-ritarikin, joka muutoin aina oli milloin leikkisällä, milloin vakavalla sanalla saanut sekasolmun avatuksi, suuttui ja huusi kuumenneille kiistelijöille:

-- Tämä tora jo minulle riittää. Olen parhaani koettanut teille rajaa saadakseni, -- nyt palaan minä tästä paikasta takaisin ja jätän rajankäynnin sikseen. Sopikaa sitten miten tahdotte! Aamulla käännetään meidän venhe tästä Ilottomasta salmesta etelään päin, jääkää tänne sitten vaikka tappelemaan!

Mutta eipä edes se uhka saanut kiihtyneitä erämiehiä peräytymään. Savolaisten puolelta vastattiin heti suuttuneelle ritarille:

-- Kääntyvät tästä vedet itäänkin, sinne soudamme me!

Mutta hämäläiset heille ilkkuivat:

-- Menkää! -- me pidämme eräjärvemme omin väkimme, niin me olemme pitäneet ne ennenkin! -- Ja kiihkoisimmat heistä jo intoilivat, että annetaankos savolaisille vähän kyydin apuakin sinne itään päin...

Olavi-ritari oli mennyt telttaansa, joka oli pystytetty saaren etelärannalle, ja äkämystyneinä, synkkähahmoisina seisoivat eri heimojen erämiehet parvittain pienen lahden äyräällä, jonka eri puolille he olivat venheensä vetäneet, heitellen vastakkain vihaisia katseita kapean veden yli. He tunsivat kyllä kaikki mielessään, että hullusti nyt kävi, hukkaan meni kesä, hukkaan hyvä yritys, mutta kovettunut luonto ei sittenkään peräytymään taipunut. Päivä laskeusi pilviin, kylmiltä kuultivat taas nuo äsken vielä kirkkaat vedet, ja korkeat, metsäiset rannat loivat niihin kolakan varjon, kertoen, mistä tämä järvi oli Kylmän nimensä saanut.

Karmalan Lauri, joka ääneti istui ylempänä törmällä, vihojaan purkavain heimolaistensa sivulla, näki silloin Tuiran Vilpun toimekkaana astuvan ritarin teltan luota hämäläisten valkamaan. Turhaan oli Lauri koettanut käyttää vaikutustaan rauhoittaakseen kiihtyneitä miehiä. Ennen ne toki olivat häntäkin kuunnelleet, ja raja-asiamiehenä ja johtajasuvun perijänä olikin hänellä ollut heimolaisiinsa melkoinen vaikutus, mutta nyt olivat liiaksi kiihtyneinä miehet, niihin ei vaikuta nyt kukaan, sen hän tiesi. Ja siksi hän huusi Vilpullekin tämän ohi astuessa:

-- Älä yritäkään taivuttaa Hämeen miehiä peräytymään, he siitä vain ärtyvät!

Vilppu pysähtyi Laurin eteen ja katsoi häntä pitkään, melkein moittivasti:

-- Entä sinä -- tiedätkö, mitä tämä rajankäynnin raukeaminen merkitsee? Tietysti rupeavat eri heimojen erämiehet nyt entistä vihaisemmin taas takamailla kahakoimaan, anastaakseen väkisin ne vedet, joita ei jaetuiksi saatu. Naapurisovusta ei välitä kukaan, ennenkuin taas kaikki kalasaunat molemmilta puolin on poltettu ja tappeluissa kaatuneet pyyntimiehet kuopattu. Sitä se merkitsee! Entä sinunkin kihlasi...?

-- Mitäpä minusta, kun on tässä kysymys heimon vanhoista oikeuksista...

Lauri oli kyllä selvillä siitä, että hänenkin oma onnensa oli katketa rapsahtava siihen toraan, joka taas oli syttymään päässyt. Hän oli tätä rajankäyntiä ilolla odottanut, sen päätyttyä hän oli vasta pääsevä siihen kotoiseen rauhaansa, jota hän niin hartaasti ikävöi. Reippaalla, toivokkaalla mielellä oli hän pirttinsä Juuritaipaleessa valmiiksi salvanut, mutta paljon oli siellä vielä keskeneräistä ja aloittamatontakin, ja siksi oli hän niin haikeasti odotellut sitä päivää, jolloin rajankäynti päähän asti saataisiin ja hän pääsisi Tarvaisen tyttären uuden pirttinsä lämmittäjäksi hakemaan. Ja nyt... Tarvaisen tyttären! Kaikki näytti lohkeavan pirstaleiksi!

Ne Laurin alakuloiset mietteet oivalsi Vilppu hyvin, vaikkei tämä niistä mitään virkkanut, ja häntä säälitti jo ystävänsä kova onni.

-- Olen minäkin ... ja näet, tuossa Sipi juuri vielä haastattaa oman kylänsä järkevimpiä isäntiä; siinä on Rapala ja Olkkola ja Nuolenmaa ... näet, kuinka ne hänelle vain nauravat! Se on turhaa, he lähtevät aamulla rajankäynnistä pois!

Vilppu katseli rannassa pohteissaan hääriviä miehiä ja oivalsi pian Laurin oikeassa olevan. Mutta hänen levoton mielikuvituksensa teki sittenkin ankaraa työtä. Hän oli ennen ollut eräretkilläkin innokkaimpia tappelumiehiä, vieras oli hänelle sovinnonhierojan virka, mutta nyt hän tahtoi kuitenkin koettaa, eikö hän voisi sittenkin tehdä kotikansalleen sitä palvelusta, jolle se ei tällä hetkellä itse osannut arvoa antaa, -- ja samalla nimenomaan vanhalle erätoverilleen. Tuokion kuluttua hän jo virkahti Laurille, kääntyen takaisin telttaan päin:

-- Annahan olla, eiköhän tästä sittenkin saada retkeä eteenpäin solumaan!

Hän meni Olavi-herran puheille. Tämä oli jo todella lopen suuttuneena talonpoikain riitoihin antanut miehilleen käskyn aamulla kääntää keulan etelään päin, mutta hän kuunteli nyt kuitenkin vielä, mitä tuolla iloisella asemiehellä, johon hän matkan varrella oli oppinut mieltymään, oli hänelle ehdotettavana. Ja Vilpun ehdotus huvitti heti hilpeää ritaria: hän muutti kuin muuttikin äskeisen päätöksensä. Ratkaisevimmin lie siihen kuitenkin vaikuttanut asian tyynempi harkinta, -- Olavi-ritari muisti, kuinka tärkeänä tehtävänä Kaarlo Knuutinpoika hänelle tämän rajankäynnin oli uskonut. Mutta sukkelan asemiehen suunnitelman mukaan hän päätti yllättää kiistankuumat talonpojat.

Aikaisin olivat kaikki venekunnat aamulla jalkeilla, lähteäkseen kotimatkalle keskenjääneeltä rajankäynniltä. Mutta muita ennen oli tänä aamuna kuitenkin johtajavenhe vesillä; siinä istui jo Olavi-herra matkavalmiina, kun Savon ja Hämeen miehet vasta nouseskelivat sammuneiden nuotioittensa äärestä. Aamu oli pilvinen, taivaalta oli maata vasten laskeutunut tahmea talma, ja sumun läpi näkivät talonpojat, miten johtajavenhe vesille laski. Mutta sieltä selältä, sumun keskeltä, kuului Olavi-ritari maissa vielä viipyville venhekunnille julistavan:

-- Me jatkamme rajankäyntiä, koska sen hallitus on tehtäväksemme antanut. Seuratkoon meitä kuka tahtoo, palatkoon ken haluaa. Mutta tuossa näette tämän saaren harjulla rajapatsaan, ja siitä kulkee raja edelleen keskeltä selkää pohjoiseen, jonne nyt lähdetään uutta patsasta pystyttämään. Hän seisoi venheensä perässä ja viittasi kädellään korkeaan kivikumpuun, joka sumun läpi saaren harjulta kuulsi, -- sen olivat nihdit Vilpun johdolla siihen yöllä rakentaneet. Varmalla äänellä ritari sitten komensi:

-- Eteenpäin!

Ja johtajavenhe läksi soljumaan sumukkoon. Ällistyneinä katselivat talonpojat, niin savolaiset kuin hämäläiset, sen loittonemista, katselivat tuota valmista, korkeaa kivikumpua ja katselivat taas toisiaan. Mutta vain hetken he niin ääneti seisoivat. Venhekunta toisensa perästä rupesi jo vesille joutumaan, kiirehtiäkseen johtajavenheen perään, ja jo laski niistä viimeinenkin Ilottomasta salmesta selälle. Synkästi kiroillen varsinkin hämäläiset tätä taivalta soutivat, ja päätään punoen he katselivat jäljelle jäävää kivikumpua, jonka he käsittivät omalle, vanhalle takamaalleen pystytetyksi. Mutta se asia oli jo ratkaistu, eivätkä he uskaltaneet rajankäynnistä poiskaan jäädä, sillä he pelkäsivät etujensa ja oikeuksiensa silloin vielä pahemmin joutuvan kärsimään.

Onnistunut oli Vilpun yllätysneuvo. Ja kun päivä oli salmivesiä taas pohjoiseen päin soudettu ja kun illalla yövyttiin vesistön ylempään päähän, johon nihdit kävivät uutta rajakiveä pystyttämään, silloin ei kukaan enää riitaa haastanut, -- se oli silloin jo myöhää!

Kankaita katkaisten ja virtoja sauvoen saavuttiin siitä Iisveden laajoille selille. Siinä oli vettä jakaa niin Hämeen kuin Savonkin puolelle, ja riittävästi jäi riistamaita ja kalahautoja kuitenkin molemmille, -- siksi sujui siellä soutu nopeammin. Mutta myrtyneitä olivat yhä erämiesten mielet, ja kun ehdittiin kalaisen Nilakan niskaan, niin jo rupesi taas sekä vanha viha että veres ärtymys ilmoille pursuamaan. Nämä olivat juuri niitä kaukaisia kala-apajoita, joista enimmät erämaankahakat olivat aiheutuneet ja jonne useimmat urhokkaat erätaistelijat olivat heimovihan uhreina uupuneet. Raskaat muistot nousivat siellä soutajia vastaan, katkerat vainon muistot, jotka valoivat uutta sappea jo ruvettuneisiin haavoihin ja taas jäähdyttivät sovinnon mielen ja rauhanhalun.

Karvasta polttoa tunsi Laurikin rinnassaan, kun hän oikean hangan puolella soutaessaan katseli noita sivulle jääviä, karuilta näyttäviä Nilakan rantoja. Nehän olivat hänellekin niin suruntutut nuo rannat, että hänestä melkein tuntui, kuin olisivat tänne kaatuneiden erämiesten haamut viittoilleet hänelle sieltä etäältä ruskahtavain rantaleppäin takaa ja ankarapiirteisin kasvoin nuhdelleet häntä siitä, että pojasta oli polvi pehmennyt. Nuo vainajathan olivat ensimmäisen Lapinkiertäjän oikeudella omikseen ottaneet nämä järvet ja rannat ja jättäneet ne perinnöksi pojilleen ja poikainsa pojille. Ja nämä pojat ne nyt täällä soutivat savolaisten rinnalla, tinkien näille pois niitä apajoita ja hirvisaloja, joita puolustaen isät olivat kaatuneet!

Tuosta kallioniemen takaa aukeni se lahti -- selvästi sen Lauri vielä tunsi --, jonka ahteella hänen isänsä oli yksin ja haavoittuneena, kalasaunan seinään nojaten, taistellut tunnottoman vainolaisen murhanhimoa vastaan ja jonne hän lopulta oli kaatunut. Tuossa juuri näkyi se ryteikköranta, jota hänen äitivainajansa oli sydämensä äärettömässä tuskassa kahlannut, turhaan koettaen miehelleen avuksi kerjetä. Ja kun siitä edelleen puolen rupeamaa tuttuja vesiä soudettiin, silloin jo kuumotti luoteen kaukaisesta hämärästä sekin rannikko, jonka eräässä poukamassa hän itse oli hämäläisten erämatkueen mukana kärsinyt kaiken sen tuskan ja surun, jonka savolaiset heille olivat tuottaneet, ja jonne ukko-vainaja, hämäläisten kuulu johtaja, oli petollisen savolaisnuolen sortamana turpeen alle kuopattu. Siitä ohi soutaessaan näki Lauri kuin ilmielävänä edessään ukkonsa tarmoa, voimaa ja oikeutettua vihaa uhkuvat kasvot, näki ne säkenöivinä ja punoittavina kuin silloin, jolloin Erä-ukko Sotasaaren rannalla kohotti kirveensä ja huusi: "Hei, Hämeen pojat, tällaista rauhaako te suvaitsette?"... Siinä oli voimaa, siinä isäin vihassa, se ei tuntenut sääliä, ei armoa, ei tinkimistä! Ja nyt...!

Lauri koetti muistella ukkoaan toisenlaisenakin, sellaisena, jommoisena hän lehtivuoteella kuumeessaan makasi ja kehoitti vihansa perijää hakemaan rauhaa vainolaisten kanssa... Sitähän neuvoa oli Lauri totellut. Mutta tuo edellinen mielikuva oli voimakkaampi, se himmensi jälkimmäisen ja tuntui nuhtelevan: "Olinko sellainen voimani päivinä, tahallaan minut väärin ymmärsit, Lauri. Käskinhän sinun ennen kaikkea puolustamaan hämäläisten oikeutta, luovuttamatta pois mitään siitä, minkä omaksemme tiedämme. Mutta sinä; ... vainolaisen suosiota olet hakenut, hänen ativoihinsa olet nöyränä pyrkinyt ... savottaren silmäkulmain koreutta vain olet ajatellut, et heimosi oikeutta..."

Noiden muistorannan autereisesta hämärästä lähteväin, nopeasti vaihtuvain mielialojensa vallassa ja viskelemänä souteli Lauri tunnin toisensa perästä. Väliin kuumensi häpeän puna hänen poskensa, väliin hän alakuloiseen välinpitämättömyyteen vaipui; joskus täytyi toisten soutajain häntä soimata, kun hän liikoja kiirehtien venäjäksi veteli, joskus taas hänen käsivartensa melkein hervottomina liikahtelivat. Oliko hän siis todella lemmenunelmainsa takia uhrannut miehen tehtävät ja isien luottamuksen, eikö se asia ollutkaan yhteinen, jonka vuoksi hän oli herroja kumartamassa kulkenut? -- siitä hän sydämessään nyt hiljaisia käräjiä kävi. Mutta miten hän siinä käräjöikin ja vastakkain punnitsi vanhain vainovesien synnyttämiä mielikuviaan, jäljelle jäivät vallanpaikasta taistelemaan aina vain hänen ukkonsa loistavat silmät, kun tämä Hämeen miehiä taisteluun kehoitti, ja Anjan iloinen hymy, kun tyttö kallioniemen kärjeltä katseli haapiossa soutavia tuttaviansa...

Menneitä sotamuistoja koski tällä taipaleella keskustelu Laurin venheessä niinkuin kaikissa muissakin venheissä, jotka nyt Nilakan selkiä soutivat. Nämä vedet oli Erä-ukko nimenomaan Hämeen omiksi julistanut, niiden puolustamiseksi oli paljon verta vuodatettu, -- nyt halkaistiin nämäkin kalaiset vedet kahtia. Siitä kasvoi taas katkeruus, vanha viha iskostui mieliin. Ja kun lautamiehet laskivat Hengenmäen alle tai Armosaaren rantaan, johon Olavin nihdit kävivät rajapatsasta rakentamaan, eivät erämiehet enää viitsineet maihin noustakaan riitelemään, venheistään he vain karsain silmin muljottivat sitä toimitusta sekä toisiaan. Kumealla äänellä kuultiin silloin tanakan Pilvenperänkin venheestään virkahtavan:

-- Nurin käy tämä rajankäynti, meiltä menevät ikivanhat takamaat!

-- Tässä tingittiin alusta liiaksi, parempi olisi ollut Ilottomasta palata ja vaikka tapella, niin vakuutti Ilvesmäkikin kiukuissaan.

Lauri tunsi ne moitteet syytöksiksi häntäkin vastaan ja verestetyt muistot virittivät hänessäkin nyt heimoushengen taas uuteen voimaan, -- hänkin olisi taas tällä hetkellä ollut valmis tappelemaan heimonsa oikeuksien puolesta.

Näissä mietteissä edelleen soudettiin tuttuja selkiä. Muutaman salmen suussa kiintyivät Laurin silmät hirvipariin, joka niemen kärjestä oli lähtenyt laajanlaisen selän yli uimaan. Rauhallisesti huopaili emähirvi edellä, poikahirvi sen vanavedessä pulikoi. Mutta kun ne yhtäkkiä huomasivat sivulta tulevat venheet, toisen toisensa perästä, silloin taittui nopeasti pystypäiltä matkan suunta; emä läksi uimaan lähintä rantaa kohden sellaista vauhtia, että aalto kahtia halkesi sen rinnan edestä, ja poikanen ponnisti hurjasti perästä, toisinaan aivan koholleen vedestä kimmahtaen.

Sitä katsellen ja selin keulaan soutaen ei Lauri tullut huomanneeksi, että nyt olikin ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät läksivät johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Sivulleen katsahtaen hän nyt yhtäkkiä tunsi saaret ja salmet, muisti ne ilmikirkkaasti. Hän nousi koholleen katsomaan: Siinä oli keulan edessä Sotisaari, jonka hiekkarannalla oli riehunut se lyhyt mutta verinen taistelu, joka molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi Tavastin venhe oli jo laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka mukaan siis tuo hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle jäänyt. Yhtenä jonona välähtivät silloin Laurin mieleen sotasyksyn kirjavat muistot ... juuri tuo apajahan oli syynä ollut väittelyyn ja toraan, oliko hämäläisten nyt sekin uhrattava...? Voimakkaalla äänellä hän yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:

-- Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.

Hyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli savolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt karkea ääni:

-- Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän luut lepäävät.

-- Mutta mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä, mutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. -- Kalliin hinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.

Mutta Savon mies -- se oli Tarvaisen Ohto -- ei salannut enää kiukkuaan, kipakasti hän ärjäisi:

-- Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren laelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole...!

Tämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä, jotka olivat olleet mukana Sotasaaren taistelussa, paljon sitä Karmalan ukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä samassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, -- ja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia. Käskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut riidan syytä, mutta joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea maihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.

-- Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä halkaistaan kahtia tämäkin toran saari! -- niin virkkoi hän leikkisästi.

Mutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta sähähti heti kiivas vastaväite:

-- Ei, sitä saarta ei jaeta!

-- Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!

Ja aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin silmin nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä toisistaan, mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta valkamasta toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin singahtelemaan, ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät toisiaan ärsytellen, -- se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta kiukkua.

-- Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta lähteä, -- miten lähtenevät nyt!

-- Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, -- nyt ollaankin taas tasaväkisiä!

-- Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.

-- Mistä?

Tuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian kipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja jolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän nyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä uudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:

-- Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla vieläkin otsassasi poikenluoma...

Nyt riehui Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi tantereella ja huusi:

-- Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun kamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä tantereeseen jääköön.

Lauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto taisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana vaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion ... ja loi kysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.

Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:

-- Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot...

Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan --, yleinen rysy molempain heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran samalla sotasaarella.

Mutta silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä -- siitä, mihin Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu -- jyrähtävä ääni, joka käskevästi huusi:

-- Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette. Asettukaa, nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!

Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies, joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten keskelle ja virkkoi lauhkeammin:

-- Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, -- vaikkei ole siellä rajoistakaan tietoa.

Ikäänkuin helpotuksen tuntein äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille, ja jo kohta Sipi kysäisi:

-- Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi? -- Täällä on sovinto hidas syntymään!

Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti tyyntynyt, mutta jonka keskeltä hän yhä vieläkin vihaisia katseita näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden tulistuneiden eriheimoisten ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin ja tasaisemmille tanterille.

-- Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.

-- Kertokaa, kertokaa, kehoittivat sekä savolaiset että hämäläiset, joista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja he istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.

Tämä seisoi vielä tuokion miettiväisenä, katsellen salmelle, jossa suvituuli kepeästi laineita keinutti --, vielähän oli iltaa kappale jäljellä! Muutamat erämiehistä olivat lähteneet kaislikon rintaan verkkoja laskemaan iltakeittoa varten ja palailivat sieltä nyt rantaan. Halliparta odotti, kunnes miehet olivat rantaan meloneet, ja virkkoi sitten:

-- Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, mutta kerronpahan siitä tässä illan kuluksi vähän, sillaikaa kuin varraskalat verkkoihin kertyvät...

Hän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi silmiin pyrkivät mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten savutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:

-- Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen laskevat, -- siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran maaksi. Ylempänä virtojen latvoilla ovat meidän takamaamme ja haukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä sydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä ja nuottarannoista, -- niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki takamaaolonne paljon onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne riitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa. Meidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras -- ja vie kaikki!

-- Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan, eikö se Pohjanmaa olekaan tätä meidän samaa maata?

-- Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Novgorodin ruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille, ja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo ruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään kalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan karjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla murteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat muka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä lähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin, ryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja lapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa...

Halliparta-vanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei ollut aikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin asejoukoin Pohjanmaan rantakyliin, ainoastaan heidän jokavuotisista temmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta koko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen ympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas Halliparta jatkoikin:

-- Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjää, kuten kai olette kuulleet, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän kupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen vuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus vähän myöhemmin keväillä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä aina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme. Riitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia myöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan, -- siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä syntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä, iiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi kiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille haukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja rakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.