Part 23

Mutta Kristerin käsky oli ehdoton. Hän seisoi hetkisen hirsituleen tuijottaen ja pyörähti sitten äkkiä poikansa puoleen, käyden tätä tarkasti silmiin katsomaan... Kuusi kuukautta oli hän sanonut, seitsemän, mutta hän epäili sitä itsekin, ja hän tahtoi tutkia, epäilikö poikakin... Niin, epäilystä oli nuoren Juhanankin silmässä, ja siitä ukko taas tuliseksi ärtyi.

-- Epäilykselle ei saa antaa tilaa, huusi hän, rautaisina meidän täytyy seistä... Ei, Kaarlo kuomaseni, tähän Viipurin linnaan sinun kompastua täytyy! Luulet korkeallekin lentäväsi, mutta muista, Tarpeian kallio oli ennenkin aivan lähellä Kapitooliumia, -- ja se kallio olen nyt minä!

Degen palasi annettua käskyä toimittamasta, ja hänelle nyt linnanherra kumealla äänellä puhui:

-- Mitä muita tarpeettomia suita meillä vielä on linnassa, niistä kaikista on eroon päästävä!

-- On linnassa kahdeksan vankia, vastasi vouti, -- mutta niitä voimme piirityksen aikanakin työhön käyttää.

-- Ei, niihin ei ole piiritysaikana luottamista, ne on poistettava.

-- Laskemmeko heidät siis menemään! kysyi vouti.

-- Menemään! -- viipottaako päätäsi, vouti, vangitko menemään, suoraan vihollisten puolelle!

-- Mitenkä siis?

-- Mitenkä, -- onhan meillä hirsipuu!

Kavahtaen vetäytyi jäykkä linnanvouti, jolla kumminkin oli kansan kesken "kovasydämen" nimi, hän kun arkailematta aina täytti herransa kovimmatkin käskyt, nyt askeleen taapäin. Eikä hän kotvaan aikaan mitään puhunut. Krister näki hänenkin epäilevän ja kivahti:

-- No, mitä viivyt?

Vakavana astui silloin tasatuumainen vouti herransa eteen ja virkkoi:

-- Vankien joukossa on karanneita huoveja ja rääveliläisiä pettureita, -- heidät hirtettäköön! Mutta siellä on neljä sydänmaan talonpoikaa, jotka ovat vain tulleet valittamaan taloudellisista huolistaan...

Krister katkaisi kiivaasti voudin sanat:

-- He ovat Bonden kätyreitä, heillä on kyllä hyvä halu karata marskin luo, mutta he eivät pääse... -- Ja kun vanha vouti yhä seisoi liikahtamatta paikoillaan, jatkoi Krister, hilliten vielä sen kiukun, joka hänen silmästään jo leimahti, kääntyneenä Juhana-poikansa puoleen:

-- Vanhuuttaan rupesi Björn-Karhu meltomieliseksi, käy sinä Juhana ja toimita tuo asia!

Mutta nuori ritari, joka allapäin oli isänsä käskyä kuunnellut, nosti nyt surumielisenä päänsä ja vastasi:

-- En voi, isä. Tunnen talonpojat, he eivät ole hirsipuuta ansainneet.

-- Mitä tämä on...?

Hetkisen muljottivat Krister Niilonpojan silmät liikkumattomina, ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan ymmärtänyt, että hänen, Krister Niilonpojan, käskyjä vastustettiin Viipurin linnassa. Mutta vähitellen kohosivat veret hänen päähänsä, ne tuntuivat puristavan umpeen hänen kurkkunsa, joten häneltä melkein karjahtamalla lähti ääni:

-- Tottelemattomuutta, kapinanhenkeäkö tällä hetkellä linnanherraa vastaan! Vai niin, sanojani ei enää totella, eikö minulla ole enää käskijävaltaa Viipurin linnassa...? Mutta minä näytän että on, -- heitukka, kutsu teloittaja tänne!

Mutta ovella seisovan soturin kääntyessä verkalleen ja haluttomasti saamaansa käskyä viemään astui nuori Juhana isänsä luo ja vielä pysähtyi ovinihtikin kuulemaan, kun ritari puhui:

-- Isä, älä jännitä jousta liiaksi, älä anna käskyä, joka ehkä vastaasi nostaa sen tyytymättömyyden hengen, jota jo on linnassa olemassa...

-- Uhkailetko?

Ankara herra tunsi, että hänen poikansa puhui totta, että tyytymättömyyden kipinä minä hetkenä tahansa saattoi linnassa liekkiin leimahtaa. Mutta hän julmistui nyt pojalleen juuri sitä enemmän, kun hän ei tuota tahtonut todeksi myöntää. Hän vaati, niinkuin aina ennenkin, että häntä, ja yksin häntä, oli toteltava, käskipä hän mitä tahansa. Ituunsa hän nyt senvuoksi tahtoi uppiniskaisuuden tappaa ja osoittaa linnalle, ettei hän armahda omaa poikaansakaan, jos tämä häntä vastustaa...

Vanha ritari sivalsi miekan huotrastaan ja kohotti kiiltävän aseensa, sen niskoittelevaan poikaansa survaistakseen. Jo hän oli iskemäisillään, kun hän vielä kerran katsahti nuoren Juhanan kasvoihin: niistä olivat poistuneet heleät veret, ne olivat kalpeat, surumieliset, mutta ne eivät anteeksi pyytäneet. Silloin katkesi hänen oma katseensa, jännittynyt käsivarsi hervahti ... hän tapaili henkeä, veri oli taas tunkeutunut päähän. Ja yhtäkkiä tapasi ukon taas hänen vanha kohtauksensa, koristen rupesi rinta rykimään, vanhus peräytyi ja lutistui kuin vyyhti takaisin nojatuoliinsa, miekan pudotessa kilajavalla valituksella alas permantoon.

Degen-vouti ja Juhana kiirehtivät linnanherraa tukemaan, että hengitys kulkemaan pääsisi, ja lähettivät heti ovinihdin suoneniskijää hakemaan, mutta se oli jo myöhäistä. Äkillinen yskänkohtaus, joka ei nyt ollutkaan päässyt rinnasta esille, sulki hengen... Ukko aukoi suutaan, koetti päätään kohottaa, mutta tuokion kuluttua hänen päänsä retkahtikin hervotonna alas nojatuolin reunapuuta vastaan.

Krister Niilonpoika oli kuollut. Neuvottomina, hätääntyneinä seisoivat hänen poikansa ja Degen-vouti jäykistyvän ruumiin vieressä, kun hetken kuluttua suoneniskijä ja Niilo Kristerinpoika ja muuta linnanväkeä vaakunasaliin riensi.

Krister Niilonpoika on kuollut, -- se sanoma levisi samalla hetkellä yli koko linnan ja sen työmaiden, synnyttäen kaikkialla hämmästystä, säpsähdystä, huolta. Kysymyksiä se viesti viritti monenlaisia, mutta surua tai kaipausta ei missään, -- helpotuksen huokaus vain pääsi kaikkien rinnasta. Vahti, joka kuuritornin portilla seisoi, katsoi sanantuojaa tutkivasti, iski sitten silmää ja vihelsi tuokion kuluttua hilpeän sävelen, jommoista ei vuosikausiin oltu Torkkelin linnassa kuultu. Ja hän kertoi sen uutisen ilosanomana kaikille, jotka portista kulkivat. Mielistä ikäänkuin laukesi pitkäaikainen jännitys ja putosi raskas painajainen. Mitä nyt oli tuleva, sitä ei kukaan kysynyt, sillä tulipa mitä tahansa, poissa oli kaikissa tapauksissa se synkkä varjo, jonka ärtyisän äijän olemus oli ympäristöönsä heittänyt!

Hetken kuluttua soivat kuolinkellot sekä linnan että kaupungin kirkoissa, ja alttarien ääressä luettiin yksivakaisia sielumessuja. Mutta kadunnurkissa ja tiskipöytäin ylitse puristivat porvarit toistensa kättä, virkkoen:

-- Kuule, miten kilkkavat kellot!

-- Eivät kilka kuin surunkellot. Mutta rauha hänen levottomalle hengelleen!

Ja kun maalaiset viimeisiä talvikelin jätteitä myöten ajoivat Karjaportista ulos, niin he tullin takana sivalsivat virkkuaan vitsalla ja hihkaisivat metsänrinnassa.

Mutta Viipurin linnan sisäpihalla, tallin luona, seisoivat lapiot kädessään Kristerin talonpoikaisvangit, luoden katvepaikoilta pois jääiljankoa, ja vain harvakseen, hiljaisella äänellä he sanan vaihtoivat. Mutta kun Tapani tuli tallista, asettui hän kahareisin lapiomiesten eteen seisoman ja sanoi:

-- Jos linnanherra vielä näihin aikoihin eläisi, niin olisi teidän kaikkien niska muuatta tuumaa pitempi.

Tapani oli näet jo kuullut ovinihdiltä syyn vaakunasalissa tapahtuneeseen riitaan ja ukon kiihtymykseen, ja kertoi siitä nyt vangeille, joiden selkäpiitä kylmät väreet karmivat.

-- Mutta tulipa toinen tuomari väliin, virkkoi vakavana Pouta-Paavo. Ja Sipi lisäsi:

-- Niin, se oli Jumalan tuomio!

Ja tämä Sipin sana kulki tallista tupaan ja tuvasta turulle ja kaikkien mielissä se uskovan vastakaiun löysi. Jumalanäiti se näin rankaisi julmurin syntisen aikeen; olihan Pyhä Neitsyt jo pääsiäisyönä Krister-herraa uhmailustaan varottanut, mutta tämä ei ollut sitä totellut. Ja Viipurin linnakirkon Maaria-neitsyen puisen veistokuvan ihmeitätekevään voimaan uskoi kansa siitä päivästä pitäen entistään kiinteämmin. --

Seuraavana aamuna -- se päivä oli viimeinen huhtikuuta -- keskustelivat Viipurin linnan pihalla Kristerin vangit työnsä lomassa siitä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä. Yhdessä oli vältetty kuoleman vaara, yhdessä he nyt aikoivat joko pakoon luikkia, -- ja se olikin jo varsin helppoa, -- tai odottaa Kaarlo Knuutinpojan tuloa Viipuriin. Kumpi oli tehtävä? Silloin ratsasti pihaan täyttä neliä eräs Kristerin huoveja ja huusi viskautuessaan alas vaahtoavan hevosensa selästä:

-- Eerikki Akselinpojan joukot ovat neljän tunnin matkan päässä Viipurista, ennen iltaa ne ovat täällä.

Ja hän kiirehti viemään sitä viestiä linnan huoneisiin, joissa Krister-vainajan pojat juuri voudin kanssa neuvottelua pitivät. Hetken kuluttua laskeusivat nämät ritarit kaikki kolme Olavintornista alas ja vanhan linnanvoudin Björn Degenin ratsua käytiin kiireesti satuloimaan, -- viisi ratsumiestä komensi hän mukaansa. Hän aikoi -- niin tiesi jo linnanväki -- ratsastaa Eerikki Akselinpoikaa vastaan ilmoittamaan, että Krister Niilonpoika Vaasa on kuollut ja että hänen poikansa aikovat, kuninkaan määräystä totellen, pyhän Valpurin päivänä luovuttaa Viipurin linnan Kaarlo Knuutinpoika Bondelle.

-- Huomiseen viipyköön Eerikki-ritari, silloin hän vastarinnatta saa linnan avaimet, silloin olemme me jo täältä poissa, -- niin virkkoi lähtevälle voudille vakavana synkkämielinen Niilo Kristerinpoika.

-- Se on siis varma päätöksenne, -- isänne ei olisi siihen koskaan suostunut, muistutti melkein varoittaen Degen-herra, vaikka hän kyllä nähtävästi oli asiallisesti samaa mieltä.

-- Sen tiedämme, -- hänellä oli vanha valtakirja tähän linnaan, hän puolusti ikimuistoista oikeuttaan. Mutta meille ei ole tätä linnaa läänitetty, siksi emme tahdo uhmalla taisteluun käydä.

Niin virkahti hiukan alakuloisena Niilo-ritari, mutta hänen nuorempi veljensä lisäsi reippaasti ja päättäväisesti:

-- Ja me lähdemmekin kaipauksetta tästä linnasta, Degen, nuoruutemme täällä ei ole ollut iloinen. Onneksi meille on meri näin aikaisin auennut, me purjehdimme pois iloisempiin maihin!

Sanaa puhumatta viskausi silloin vanha vouti satulaan, puristi sieltä vielä nuorukaisten kättä, ja ratsasti pois miehineen. Talonpoikaisvangit näkivät linnan huovien toisilleen iloisesti silmää iskevän, ja heillä itsellään oli samalla päätöksensä valmis: he odottavat Viipurissa vielä marskin tuloa, hän saapuu sinne kohta.

Kävellessään myöhemmin päivällä kuuriportin luo näkivät he Krister Niilonpojan suurta purjelaivaa kiinnitettävän kaupunkiin vievän sillan varrelle, portin luo. Ja samaan aikaan rupesivat linnan miehet siihen kantamaan Krister Niilonpojalle kuuluvia tavaroita, arkkuja, aseita, muonaa ja vaatteita. Sillalle ja salmen rannalle keräytyi tiheä joukko uteliaita kaupunkilaisia sitä lähtötouhua katsomaan ja linnan joutoväki seisoskeli vartiotornin jalustalla ja sen viereisellä muurilla ääneti seuraten tuota miehistön äänetöntä toimitusta.

Niin kului päivä iltaan ja yhä lastasivat linnan huovit laivaan Krister-vainajan tavaroita, -- paljon niitä olikin kertynyt kahdenkymmenen vuoden aikana. Ilta oli harmaja ja hämärä, melkein syksyisen kolkko. Pilvinen taivas kuvastui tummaan veteen, jossa vielä mustuneita jäätelejä kuin aaveita uiskenteli ja jonka kylmiä laineita merituuli läikytti. Silloin kuului sillalle linnasta päin hienoista hyminää, ja kaikki muurilla olijat kääntyivät sinne pihalle katselemaan. Sieltä kannettiin itseään linnanherraa nyt pois Olavintornista, ja avopäin pysähtyivät pihallaolijat kaikki saattueen reunalle, kun se verkalleen laskeusi portille päin.

Etumaisena astui joukko harmaavelimunkkeja, vaipan huppu pään ja kasvojen yli vedettynä. He kävelivät hitaasti, kaksi miestä rivissä, kantaen käsissään pitkiä vahakynttilöitä, joiden liekit tuulessa lepattivat, ja surunvoittoista, yksitoikkoista, talttunutta hautavirttä he astuessaan hyräilivät. Heidän jäljessään kulkivat Kristerin vanhimmat vartijanihdit, kantaen hänen suurta, raskasta, tammista vaakunakilpeään, hänen ritarihaarniskaansa, kypäriänsä ja miekkaansa. Mutta linnanpappi, joka lähinnä arkkua kulki, heilutti suitsutusastiaansa verkalleen, surunvoittoisesti, ikäänkuin kaihoten ja kainostellen. Itse arkkua kantoivat huovit, jotka olivat miekkansa vyöltään riisuneet, ja arkun perässä astuivat sitten rinnakkain, paljainpäin, vainajan pojat, katseet maahan luotuina, sekä heidän huntupeittoiset naisensa, -- useampia ei...

Kenenkään silmässä ei kyyneltä näkynyt eikä hiiskahdustakaan kuulunut monisataisesta ihmisjoukosta, kun arkkua pohjoisesta linnanportista ulos sillalle kannettiin. Vasta kun se oli laivaan nostettu ja huovit sen siellä hautaliinoilla laskivat syvään ruumaan, vasta silloin kuului hiljainen kuiske kansan joukosta. Siellä virkettiin:

-- Siinä menee nyt mahtava Krister Niilonpoika, -- päivän noustessa nostetaan jo purjeet!

-- Hänet kuulutaan vietävän Vaasa-suvun hautakammioon Tukholmaan.

-- Rauha hänen hengelleen!

Rauhaa vainajan levottomalle hengelle munkitkin vielä laivan kannella hiljaa hyräilivät, ja lepattava liekki heidän vahakynttilöistään kuvastui alas tummiin vesiin, jossa sitä aalto särki ja velloi. Mutta pian ruuman luukut suljettiin, tulet sammuivat, ja väkijoukko sillalta läksi verkalleen painumaan kaupunkiin päin.

Tämän väkijoukon mukana kävelivät kaupunkiin nyt Krister-vainajan talonpoikaisvangitkin, jotka tuota hiljaista surutoimitusta olivat kuuritornin viereiseltä muurilta katselleet. Kukaan ei heitä enää pidättänyt, vahtisoturikin oli heille kättä pistänyt ja sanonut: menkää! He kävelivät Hepo-Kaaperin vieressä taas hänen tupaansa suola-aittain luo odottamaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jonka tiedettiin viikon perästä laivastollaan saapuvan Viipuriin. Ja siinä sillalla astellessaan virkahti Savon mies silloin vielä vakavana vakavalle Hämeen miehelle:

-- Eipä tainnut ylväs Krister-herra koskaan uskoa, että hänelle tällä tavalla tulisi lähtö Viipurin linnasta.

-- Eipä tainnut, vastasi hämäläinen. -- Toista ukko tarkoitti uhmaillessaan, että elävänä hän ei lähde koskaan linnastaan ja ettei hän koskaan sitä toiselle jätä.

Vieressä kulkeva Kaaperi lisäsi:

-- Se oli nyt Jumalan tuomio!

XIV. KAARLO KNUUTINPOIKA SAAPUU VIIPURIIN.

Olavintornissa vahtina kulkeva vartia oudosteli eräänä toukokuun aamuna omia silmiään, katsellessaan linnan alla ja ympärillä leveneviä selkiä ja hienosti vihannoivia metsämaita. Hänestä eivät nuo selät olleet koskaan olleet niin suuret kuin nyt, hänestä oli nyt tornista katsoen joka taholla entistään paljon enemmän, paljon laajemmalta metsiä ja mäkiä, -- näkihän hän tuolta salojen takaa järvensilmiä ja kunnaita, joita hän ei ollut koskaan ennen huomannut. Mistä ne olivat sinne tulleet, sitä ei vartia ymmärtänyt, sillä hän ei tullut ajatelleeksi, että tuo raikas toukokuun aamu oli niin harvinaisen kirkas ja tuo keväinen ilma niin läpikuultava, että se kantoi katseen tavallista kauemmas.

-- Hoi vartia, eikö sinulla ole jo asiaa puhaltaa torveesi? kuului yhtäkkiä miehevä ääni kysyvän linnan alemmalta parvekkeelta.

-- Ei, ei näy vielä mereltä purjeita, huusi vartia vastaan, merelle silmäillen.

Ne purjeet olisivat nyt kyllä kaukaakin näkyneet, jos niitä siellä vain olisi ollut. Vartialla oli näinä päivinä erityisenä tehtävänä tarkastaa, milloin marski Kaarlo Knuutinpojan laivasto, joka oli Turusta matkalla, saapuu Viipurin edustalle, jotta linnassa ja kaupungissa ajoissa tiedetään vastaanottajaiset valmistaa. Ja tuo mies, joka häneltä sitä taas kyseli, se oli ritari Eerikki Akselinpoika Tott, marskin ystävä ja hänen maaväkensä päällikkö, joka jo toista viikkoa oli Viipurin linnassa majaillut ja nyt kärsimätönnä sinne herraansa odotteli.

Pyhän Valpurin päivänä oli Tott, sopimuksen mukaisesti, marssinut joukkoineen Viipurin linnaan, jonka avaimet vanha Degen-vouti häntä vastaan sillalle toi, -- täyspurjeinen laiva oli silloin juuri kuljettanut entistä linnanherra-vainajaa ulos Uuraan salmesta. Samana päivänä oli Eerikki-ritari kiinnittänyt Kaarlo Knuutinpojan vaakunan vahtitornin portin päälle ja kiirehtinyt panemaan linnaa auttavaan kuntoon isäntänsä ja hänen perheensä varalle.

Laivasto viipyi -- tuulet olivat nyt keväällä huonot Suomenlahdella -- ja siksi Olavintornin vartian niin monesti päivässä täytyi huutaa alas utelevalle ritarille: Ei näy vielä purjeita.

Mutta liian kauaksi unehtui Olavintornin vahti sittenkin tänä aamuna silmäilemään noita mantereen puoleiselta taivaanrannalta siintäviä kaukaisia, uusia vesiä, -- kun hän sieltä vihdoin taas kääntyi merelle päin, niin jo tulikin hänelle kiire vaskitorveensa tarttua. Sillä siinäpä oli salmen suussa pullea, valkoinen raakapurje ... oli toinen ja kolmas, ne kasvoivat siihen nopeasti ikäänkuin merestä...

Vilkkaan liikkeen synnytti se törähdys heti niin hyvin linnan pihoilla ja silloilla kuin sen viereisessä kaupungissakin. Eerikki-ritari oli samassa tuokiossa jalkeilla, jaellen joka taholle käskyjään, ja hetken perästä jo vallitorneihin ja muurinkulmauksiin juhlalippuja pystytettiin, tallipihalla suittiin kiiltäviksi ratsuja ja siltakaiteelle levitettiin punaisia raanuja. Ritari itse kiirehti jo kaupungin puolelle, jonne laivain piti laskea, mutta vielä sinne lähtiessään muistutti hän huoveilleen:

-- Kun laivat laskevat satamaan, silloin te laukaiskaa peräkkäin kaikki nuo tuliluikut, jotka Krister-herra on linnaan Kaarlo Knuutinpojan vastaanottajaisiksi hankkinut, -- juuri hänelle niiden pitääkin nyt komeasti soida!

Kaupungissakin olivat pormestarit ja raatiherrat kovassa puuhassa pukeakseen punaisilla veroilla ja vihreillä vesoilla juhla-asuun sen rantakadun, jota myöten uuden linnanherran tuli saareensa ajaa. Hansa-saksojen rannalla olevat rihkamakaupat suljettiin, ja kirjavissa, helakanvärisissä, ihonmukaisissa pukimissaan ja suippokärkisissä kengissään kerääntyivät porvarit perheineen rantalaiturille, saapuvia aluksia odottamaan. Siihen kertyivät vähitellen kaikki Viipurin asukkaat, ylhäiset ja alhaiset, saksalaiset ja suomalaiset, kertyivätpä sinne kaikki kaupungissa olevat majamiehetkin -- koko ranta oli pian kirjavanaan uteliasta väkeä.

Jo paukahtivat Kristerin tykit linnan valleilta, ja ankkuriin laskeneista laivoista läksivät nopeat venheet rantaan soutamaan. Ensimmäisenä saapui korkeasta johtajalaivasta marski itse perheineen laiturille, jonka reunalla kaupungin vanha pormestari, tummanpunaiseen virkaviittaansa ja neliskulmaiseen laakalakkiinsa pukeutuneena, hänelle saksankielisen tervehdyspuheen saneli. Siellä kilpailivat molempain luostarien päälliköt, mustain pitkänkalvakka priori ja harmajain paksunpullea guardiaani, sorvaillessaan latinalaisia tervehdyssanoja uudelle linnanherralle, joka samalla kielellä ja yhtä sorvatulla kohteliaisuudella heille vastasi. Mutta sysäten syrjään hengen miehet tunkeusi pian laiturin reunalle vanha linnanvouti Björn Degen, joka oli liian hartaasti Krister Niilonpoikaa palvellut ja senvuoksi hiukan levotonna vanhan linnanväen puolesta riensi uudelta herralta suopeata suosiota anomaan.

-- Vanhat unhotetaan ja uutta aikaa ajatellaan nyt eteenpäin Viipurin linnassa! vastasi marski voudille, häntä ystävällisesti taputtaen. Ja kun hän näki voutivanhuksen takana hänen nuoren, kukoistavan tyttären punastuneena ja lapsekkaan iloisena polviaan notkistavan, niin jo valtasi marskin vallaton hilpeys. Hän nosti tuossa tuokiossa voimakkailla käsivarsillaan koholle tuon hennon immen ja suuteli kaikkien nähden hänen kukkivia poskiaan, virkkaen vilpittömällä, sydämestä lähtevällä ilolla:

-- Näin minä Viipuriani tervehdin!

Silloin kävi hurmaantunut huumaus koko väkijoukon läpi. Ja vaikka ehkä laiturin monet muut hienohelmat kadehtivat pienen Kaarinan onnea, niin yhtyivät hekin kaikki siihen yleiseen, iloiseen, välittömään riemuhuutoon, joka nyt koko rannalta marskia vastaan kajahti.

Jo ensi näkemällään oli komea, leikkisä marski siten kaikkien viipurilaisten sydämet valloittanut. Liian yksitoikkoisen harmajaa ja synkänvakavaa olikin ollut nyt päättynyt aika Viipurissa Krister Niilonpojan ankaran komennon alla. Sen ajan nuoriso ei varsinkaan ollut tiennyt mitään niistä iloista, jotka sen iälle luonnostaan kuuluvat, naisia linnassa tuskin oli huomattu ollenkaan, he olivat siellä saaneet kuin häkissä kalveta käsitöittensä ääressä. Sen raskaan lumouksen taittoi marski heti, ja siksi hehkui nyt toivokkaana, innokkaana häntä vastaanottamaan saapuneiden nuorten ritarien mieli, siksi kukki uuden toivon puna nyt nuorten neitosten poskilla.

Mutta ylempää rannasta, ratsujen luota, jossa Eerikki Akselinpoika turhaan oli odottanut marskia satulaan nousemaan, pujottelihe hän vihdoin malttamattomana porvarien ja aatelisten hääriväin joukkojen lävitse laiturille, iski ystäväänsä olalle ja huudahti:

-- Terve, Kaarlo, karjalaiseen valtakuntaasi, sitä ei meidän edes valloittaakaan tarvinnut!

-- Tiedän, Eerikki, sivuutimme Kristerin ruumisarkun merellä.

-- Kerrankin ymmärsi ukko väistyä oikeaan aikaan ja lopullisesti. Ja sinun retkiäsi seuraa aina onni! Uusi linnasi odottaa sinua -- tule, nouse satulaan!

Uljaan näköinen oli marski ratsastaessaan nyt kiiltokypäräisen seurueensa keskellä, päätään pitempänä kaikkia muita, linnaan päin. Merituuli ja kevätahava oli ruskeaksi paahtanut nuo hienopiirteiset kasvot, jotka hän yleisölle paljasti nostaessaan tervehdykseksi sulkareunaista hattuaan, -- hän näytti tosiaankin nuoruuden ja miehevyyden perikuvalta. Mutta uljas oli hänen seurueensakin. Aivan hämmästyneinä katselivat etenkin sydänmaan talonpojat, jotka hekin olivat Hepo-Kaaperin tuvasta rientäneet ulos uutta linnanherraa tervehtimään, tuota moninaista komeutta: loistavia kilpiä ja värikkäitä viirinauhoja, liehuvia lippuja ja tuulessa heiluvia töyhtöjä.

He olivat, yhdessä kaikki Savon ja Hämeen talonpoikaislähettiläät, asettuneet juhlasaattuetta katsomaan sillan korvaan sille törmälle, josta Lauri ja Sipi ensi kerran olivat Viipurin linnaa ihmetelleet. Harvakseen he siinä sanasen vaihtoivat, torvien pauhu esti heitä pitempään puhumasta. Mutta kun saattueen pää soittajineen oli jo ehtinyt sillalle, jossa linnan rummut saapuvia tervehtivät ja jossa linnan pappi tarjosi Kaarlo Knuutinpojalle suolaa ja leipää, silloin viittasi yhtäkkiä Lauri sormellaan kahta saattueessa rinnakkain ajavaa ratsumiestä ja huudahti:

-- Katso, Sipi, katso sinäkin, eikö ole tuo laitimmainen ratsumies minun kasvinveljeni, Karmalan entinen Heino? Ja hänen vieressään ajaja, katso...!

Vanha talonpoika varjosti silmiänsä kämmenellään, ja todeksi hän sen näki. Siinä ratsasti Karmalan hento Heino-poika remseänä rotevampain ratsumiesten joukossa, taputellen rauhoittavasti kämmenellään hevostaan, joka näytti hiukan arastelevan siltapalkkien pauketta.

-- On kautta pyhän Yrjänän, ja hänen rinnallaan ajaja ei ole kukaan muu kuin Tuiran Vilppu, ilmielävänä kuin minä tässä. Katso, jo Vilppu meidät keksiikin, katso, jo suu hymyyn kääntyy ... nyt hän Heinoa reidestä nykäisee...!

-- Mutta pyöriipä, pyöriipä Heinon silmä, hän ei nähtävästi ymmärrä, miten me täällä olemme. Mutta Vilppu näkyy ymmärtävän, se hirtehinen arvaa meidän tänne kiikkiin jääneen, katsos, miten hän melkein ilkkuen meille silmää iskee, se veitikka!

Saattue kulki ohi, ja sanattomina jäivät nyt Sysikorven miehet siihen vastakkain ihmettelemään, miten nuo heidän molemmat seikkailevat tuttavansa, joiden kohtalosta he omain vastoinkäymistensä ohessa olivat usein huolestuneina keskustelleet, nyt tuossa ajoivat Kaarlo Knuutinpojan komeassa juhlasaattueessa, hänen asemiehinään. Missä he olivat toisensa löytäneet, mitä olikaan siellä maailman rannalla tapahtunut, sillaikaa kuin korven miehet talvikauden olivat raataneet Viipurin linnan varustustöissä? Olihan Heino-parkaa odottava kohtalo hänen malttamattoman kolttosensa jälkeen Turun tuomiokirkossa ollut hyvinkin uhkaava. Ja Vilpun oli Lauri itse yösateessa viime syksynä soutanut kurjassa tilassa vieraaseen laivaan, -- miten olivat he pälkähästään pelastuneet ja taas kunnian kukkuloille kiivenneet?