Part 18

-- Silloin, kun on mielessäni kypsynyt joku rohkea päätös, silloin voin miekastani nähdä, onnistuuko se... Kun nuorena hurjapäisenä päätin yhtyä kapinoiviin talonpoikiin ja keräsin aseväkeä ympärilleni Eerikki Pommerilaista vastaan, silloin ensi kerran näin noiden juovain kirkastuvan. Ja kun minun täytyi nousta entistä asetoveriani Eerikki Pukea vastaan, joka kapinaa hieroi, ja kukistaa hänet, silloin näin, että niin oli tehtävä. Kunpa vain ymmärtäisin nuo salaperäiset merkit! Niissä on jokin ennustus, kertoi Tord-vanhus --, mutta kukaan ei ole osannut niitä selittää.

-- Omien mielikuviesi hohteen olet tainnut innossasi nähdä tuosta teräksestä, kun jotakin tuumaa olet kauan hautonut, virkahti Eerikki Akselinpoika. -- Minun miekkani puhuu myöskin, mutta se puhua välkähtää vain silloin, kun sen käsken, mutta silloin se puraiseekin puhuessaan.

-- Purra voi silti tämäkin teräs, vastasi siihen Kaarlo, taas miekkansa seinään sovittaen. -- Sen tiedät, mutta sitäkin varten on sen karaissut suomalainen rautio-noita. -- Mutta kuka siellä?

Marski oli naulan luota kääntyessään nähnyt nuoren asemiehen seisovan ovella. Se oli piispan väkeä, Henrikki Tuomaanpoika, miehistyneenä, ruskettuneena, leuoiltaankin jo parroittuneena. Hän oli jo kotvan ajan seisonut ovella ritarien puhellessa, ja nyt hän syvälle kumartaen virkkoi:

-- Hänen korkeutensa Turun piispa tervehtää ja käskee ilmoittaa saapumisestaan.

Marski silmäili terävästi kumartavaa nuorukaista, ikäänkuin tutkiakseen, oliko tämä asiaankuulumaton hänen perhesalaisuutensa perille päässyt. Mutta värähtämättömin ilmein seisoi Heino ovenpielessä, kun teräväkatseinen ylimys hänen ohitseen astui ja kutsui sisähuoneesta puolisoaan vierasta tervehtimään.

Kaarlo Knuutinpoika Bonde oli näihin aikoihin, vaikka oli mies vasta kolmenkymmenen korvissa, jo toista kertaa naimisissa. Ensimmäisen puolisonsa kuoltua oli hän Tukholmassa valtionhoitaja-aikoinaan nainut Kaarina Kaarlontytär Gumsehufvudin, joka nyt toimekkaana emäntänä Turun linnassa hyöri. Sydämellisen ystävällisesti tämä vastaanotti vanhan piispan, joka hengästyneenä holvirappusista nousi, ja saatteli hänet kunniasijalle nojatuoliin istumaan.

Mutta piispa kiinnitti tutkivasti, vaikka samalla miltei isällisen hellästi, katseensa marskiin, jonka kasvojen piirteistä hän koetti tämän mielialoja lukea. Hän oli marskin kehitystä tämän lapsuudesta asti opettajana ja neuvonantajana seurannut, tiesi hänen onnensa nyt laskeutuneen aallonpohjalle ja tunsi hänen vihamiestensä jatkuvat vehkeet ja juonet, ja hän koetti nyt tutkia, miten nuori ylimys nämä vastoinkäymisensä kesti. Maunu tunsi nuoren ystävänsä suuret lahjat, mutta myöskin hänen rajattoman kunnianhimonsa; itse hän oli marskia aikoinaan vallan huipulta väistymään neuvonut, jotta tämä sitä varmemmin taas kerran pääsisi harjalle nousemaan, ja häntä nyt vain huoletti se, ettei arvostaan arka ylimys ärsytettynä malttamatonta askelta astuisi.

-- Noo, kysyi hän harvakseen, -- tulevatko huonot uutiset tällä kertaa idästä, Viipurista, vaiko lännestä, Tukholmasta?

-- Mistä tiedät, isä, uutiset huonoiksi?

-- Ymmärsin sen viestistäsi, näen sen katseestasi.

-- Niin, ehkä niitä voisi yhtähyvin sanoa hyviksikin uutisiksi, virkahti marski miettiväisenä. Mutta hänen sotaisa ystävänsä kiirehti lisäämään:

-- Hyviä ne ovat, yksinomaan hyviä. Nyt saadaan taas pitkistä ajoista haarniskaan pukeutua ja hiukan heilauttaa pikku Kristofferin kultaista tuolia.

Mutta vanha piispa puisteli päätään:

-- Sellaisia uutisia en sanoisi hyviksi. Mutta kertokaa, -- viestit tulevat siis uudelta kuninkaalta?

-- Niin, vaikka ehkä kylläkin välillisesti Viipurista.

Ja marski kertoi vanhukselle äsken saamansa kuninkaallisen haastekirjelmän sisällön ja siirtyi sitten siihen kysymykseen, miten hänen piti tuohon haasteeseen vastata. Pitikö hänen vastata kirjeellä, jossa hän selvin ja jyrkin sanoin osoittaa kuninkaan vaatimukset ristiriitaisiksi juhlallisesti solmitun sopimuksen kanssa, vai oliko hänen oltava mitään selitystä antamatta, nostettava laivaston ankkurit ja purjehdittava aseväellä haasteeseen vastaamaan.

Piispavanhus istui kauan suureen nojatuoliinsa vaipuneena. Sitten hän lausui:

-- Eerikki-ritari tahtoisi heti nostaa purjeet ja huutaa: "quos ego!" -- eikö niin? Mutta sinä itse, Kaarlo, mietit, olisiko edellinen vaihtopuoli ehkä viisaampi. Arvasinhan! Muistelepas, Eerikki, kaimaasi, pommerilaista kuningasta. Äidiltään hän peri kolme kruunua; mahtavampaa hallitsijaa ei ole pohjola tuntenut. Mutta hän luotti liiaksi ulkonaiseen mahtiinsa, hän ylvästyi -- ja kaatui. Kaatui niin syvälle, että hän nyt Gotlannista käsin rosvoilee omain entisten alamaistensa kyliä, -- hän uhmasi, ja hänet hylkäsi Jumala.

-- Mutta kehuuhan hän, niinkuin koko vitalijoukko, olevansa Jumalan ystävä, joskin ihmisten vihollinen, viisasteli Tott-ritari.

-- Se on herjausta, hän on juuri esimerkki siitä uhmasta, jonka Jumalakin hylkää, virkkoi vanha piispa ankarana. Sitten hän kääntyi taas marskin puoleen, puhuen: -- Palatakseni sinun asiaasi, ovat minusta molemmat tuumat hyviä, mutta ei kumpainenkaan riitä yksin. Kirjoita ensin, purjehdi sitten. Rohkea rokan syö, se on totta, mutta vasta jos hän taitavasti sitä tapailee.

Marski ymmärsi piispan tarkoituksen: Kaikki muodollisuudet on täytettävä, mutta kun siten oikeutettu vaatimus on tehty, niin sitä on voimalla tuettava. Vanha piispa näkyi hetkeksi mietteisiinsä vaipuneen ja rupesi sitten verkalleen puhumaan:

-- Mutta minusta tuntuu, ettei sinua pahin vastus sittenkään uhkaa sieltä, kuninkaan taholta...

-- Vaan mistä?

-- Juuret ovat toisaalla, eivätkä ne lakkaa alituiseen uusia juonenvesoja työntämästä. Vanha kettu Viipurissa tapailee lakkaamatta "hanhenpojan" kaulaa.

-- Tiedätkö siitä taas jotakin uutta, isä? kysyi Kaarlo jännittyneenä. -- Juoniiko Krister vielä yhdessä Pommerilaisen kanssa?

-- Se on typeryyttä, jos hän sen tekee. Mutta sinun kimppuusi hän pyrkii mitä tietä tahansa, sen varmasti tiedän. Minulla oli juuri äsken vieraita Viipurista, kun venheesi saapui, niiden vuoksi vähän viivästyinkin. Krister-herra koettaa nykyisin houkutella Suomen aatelisiakin vaatimaan, ettei tätä maata yhdelle miehelle -- sinulle -- läänitettäisi, koska siten näillä rajamailla muka hallituksen voima heikkenee valtakunnan vihollisia vastaan, ja että kuningas siis pidättäisi täällä linnat itselleen...

Marskin vilkkaasta silmästä välähti terävä salama, hän oivalsi tuossa tuokiossa koko juonen:

-- Siis säestystä samaan virteen, joka jo herrojen haastekirjasta soi. Vai pitäisi Suomen aatelistenkin sotkeutua siihen vyyhteen, -- kyllä tunnen kömpelöt sormet! Hän on siis kääntynyt sinunkin puoleesi, isä?

-- Minä en sano mitään muuta, kuin että pidä silmällä vanhaa kettua, jos mielit täällä valtasi säilyttää. Krister kuvaa sinut villitsijäksi, joka tahtoo nostaa talonpojat isäntiään vastaan, -- se on nykyisin Suomessa arka kysymys, varsinkin sen jälkeen kun sinun avullasi äsken veroja on alennettu ja pappienkin kymmenyksiä kavennettu...

-- Ahaa, hän on siis todella kysynyt sinunkin kannatustasi pimeille hankkeilleen!

Jo olivat nousseet tummat veret nuoren ylimyksen lujapiirteisille kasvoille. Hänen oli vaikea suuttumustaan hillitä, ja kärsimätönnä hän odotti piispalta tarkempia tietoja. Mutta tämä vastasi vältellen:

-- Älä kiivastu, kettua ei tapaa ärtyneen karhun käpälä. Krister-herran lähettiläitä on käynyt täälläkin Turussa, se on totta -- ei, älä riemastu! -- he ovat jo poissa, kehoitin heitä kiirehtimään, ennenkuin sinut suuttumaan saavat. Ja ymmärrä toki: ukko taistelee pro aris et focis. Viipuri on hänellekin rakas, hän on hallinnut siellä kohta kaksikymmentä vuotta. Neuvoni on: tarmolla, mutta kiivastelematta, tulee sinun katkaista hänen lankansa, niinkuin olet tehnyt ennenkin. Muista sekä itään että länteen: Fortiter in re, suaviter in modo!

Maunu käytti usein keskustellessaan marskin kanssa latinankieltä, jota viimemainittukin puhui kuin paras piispa, vaikka hänen uransa olikin toisaalle suuntautunut.

-- Mutta kuinka pitkälle, quousque tandem, minulla pitää sitä malttia riittää!

Eerikki Akselinpoika mitteli jo siltaa sotaisin askelin ja murisi, että mitä tässä vitkastellaan, miksei jo satulaan nousta ja ajeta Viipuriin. Ja itsensä marskin oli yhä työläämpi hillitä mieltään. Hän oivalsi selvästi, kuinka arkaan paikkaan tuo vanha juonenpunoja nyt oli tahtonut iskunsa tähdätä. Suomen aatelistosta oli suurin ja vaikuttavin osa heimolaisuuden siteillä Maunu-piispaan kiinnitetty ja hänen neuvoistaan riippuvainen. Vielä eli piispan veljiä kolme, niiden joukossa vanha valtaneuvos ja Hauhon tuomari Niilo Tavast, jota Suomen aatelisto Nestorinaan kunnioitti, ja hänen pojistaan oli varsinkin Olavi Niilonpojalla, joka oli liukas ja liikkuva ritari, suuri vaikutus ympäristöönsä. Ristiinkäyvien naimisten kautta olivat tähän laajaan sukuun moninkertaisesti punoutuneet Djeknin, Särkilahden, Finken ja Illen suvut, vieläpä sattuivat Kirveen, Kurjen ja Svärdin suvutkin siihen etäämpää monella tavalla, ja Ståhlarmit ja Footangelit polveutuivat myös Tavastien vanhemmista haaroista. Kaikki nämä aateliset, jotka ylpeinä lukeutuivat piispan heimolaisiksi, tunnustivat hänen johtavan vaikutuksensa ja tottelivat hänen neuvojaan. Tämän vaikutuksen oli siis kavala Vaasa-herra koettanut kääntää Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan, masentaakseen hänet sitä varmemmin maata matalammas. Ukko oli tosin laskenut väärin, sen marski heti oivalsi, sillä piispa oli hänen vilpitön, isällinen ystävänsä. Mutta jo tuo katala yritys osoitti marskille, kuinka laajalta juonenlangat kulkevat.

-- Tässä on isku iskettävä itse verkon virittäjään, lausui hän vieläkin kuohuksissaan.

-- Niin, toimi tarmolla, mutta harkitse ensin...

Maunu-piispan terveet neuvot ne taas voitolle pääsivät, kun siinä jälleen rauhallisemmin keskusteltiin ensi tehtävistä. Paljastaakseen Kristerin hankkeet päätti Kaarlo lähettää Olavi Niilonpojan käymään Suomen aatelisten puheilla ja sitten Viipurissa asti, viemässä marskin terveiset, että ellei Krister mielisuosiolla ja enempää vikuroimatta luovuta Viipuria Kaarlolle, tulee viimemainittu aseväellä omansa ottamaan. Mutta Tukholmaan purjehtimaan päätti marski viipymättä, vielä samana päivänä, päästää vitjojaan jo repivän "Merikarhun", viemään kuninkaalle marskin kirjallisen vastauksen, jossa hän myöskin lupasi tulla mieskohtaisesti haasteeseen vastaamaan, joskin aikaa ja tapaa ilmaisematta. Mutta jo muutamia päiviä myöhemmin aikoi hän itse koko laivastollaan ja Turun linnan miehistö mukanaan seurata sananviejälaivaa Ruotsiin, -- ajakseen asiansa sillä ponnella ja väellä, että herrat uskoivat hänellä kyntensä vielä tallessa olevan. Ja sillaikaa kun nyt juhla-ateria syötiin Turun linnassa, lennähtivät jo käskyt oikealle ja vasemmalle valmistamaan näiden päätösten toimeenpanoa.

Aamiaisen jälkeen oli marskin tavallinen aika ottaa vastaan anojia ja asiamiehiä, jotka heti sen jälkeen, kun hän oli Turkuun asettunut, olivat tottuneet hänen puoleensa kääntymään, -- harvoin hän avutta tai hyvättä neuvotta asiamiehen luotaan laski. Siellä oli nytkin asesalissa useampia odottamassa, ja vaikka marskin mieli tällä hetkellä oli levottomana toisaalle kiintynyt, laski hän niitä nytkin puheilleen.

Sieltä tuli Porvoon saariston kalastajia valittamaan sitä hävitystä, minkä heille tekivät vitaliveljesten ryöstölaivat, joita lakkaamatta Suomenlahdella risteili ja jotka vielä saivat suojaa Raseporin linnassa. Tämän linnan herra, juro ja itsepäinen mies, joka ei mistään esivallasta välittänyt, vaan yhä mertarosvoilevaa Eerikki Pommerilaista kannatti, oli marskin setä, ja Kaarlo lupasi käyttää kaiken vaikutuksensa setäänsä, että tämä toki alustalaisiaan suojelisi. Toinen asiamiesryhmä oli lähetystö Rauman porvareita, jotka tulivat pyytämään kaupunginoikeuksia uudelle yhteiskunnalleen. Kaarlo tunsi jo ennakolta heidän asiansa, jonka hän oli harkinnut oikeaksi, ja hän myönsi Raumalle samat purjehdus- ja kauppaoikeudet kuin oli Turulla. Ja tyytyväisinä palasivat nämäkin asiamiehet kotipuoleensa kehumaan marskin hallintoa.

-- Onko vieläkin asiamiehiä? kysyi marski näiden poistuttua vähän kärsimättömänä, sillä hänen mielensä paloi toisiin tehtäviin. Ovihuovi ilmoitti, että vielä pyrki eräs lähetystö Sisä-Suomesta marskin puheille. Silloin nousi Eerikki-ritari, joka tuskastuneena odotti marskia päättämään Tukholmaan otettavasta miehistöstä, ja huudahti:

-- Nyt ei enää ole aikaa talonpoikain ruikutuksia kuunnella, tulkoot syksyllä!

Mutta vanha piispa oli käynyt uteliaaksi ja kyseli ovihuovilta talonpoikain asiaa. Ja kun tämä kertoi talonpoikain puhuneen joistakin takamaariidoista, niin huudahti piispa marskille:

-- Ei, näitä asiamiehiä älä lähetä pois heitä kuulematta, heidän asiansa vaatii kaiken huomiosi. Minä olen heille itse luvannut, että juuri sinä tahdot ja voit korjata sen laajapohjaisen pahan, johon heidän valituksensa perustuu.

Marski tunsi jo osaksi entuudestaankin tämän erämaakysymyksen, josta piispa hänelle nyt lyhyesti kertoi. Jo lapsuudessaan Viipurissa oli hän noista korven kahakoista kuullut puhuttavan, ja valtionhoitajana hän oli käsitellyt talonpoikain valituksia samasta asiasta, vaikka se muitten huolien vuoksi sitten oli siellä siimekseen häipynyt. Heti hän nyt oivalsi, minkä suosion tämän kysymyksen selvittäminen taas saattoi hänelle talonpoikain keskuudessa tuottaa. Ja kun sydänmaan lähettiläät kohta hänen eteensä tuotiin, tervehti hän heitä sillä rohkaisevalla, ystävällisellä tavallaan, jolla hän aina heti talonpoikain sydämet ja luottamuksen voitti.

Heitä oli kolme miestä: Suopellon vakava Sipi, Karmalan nuori Lauri, joka kuuluisan eräsukunsa edustajana oli korvenlaitalaisten luottamusmieheksi nyt päässyt, ja kolmantena Sysikorven kirkkoherra, joka oli laatinut Hämeen talonpoikain valituskirjan ja sen vuoksi asiamieheksi oli valittu, vaikkei hän muuten kansan erityisessä suosiossa ollutkaan.

Turpeana kasvoiltaan astui kirkkoherra kiiltäväksi kuluneessa kauhtanassaan ensiksi talonpoikain asiata ylhäiselle ylimykselle selvittämään. Mutta hengen mies kompasteli ja tankkasi, ja vasta lähti jutusta selvä tulemaan, kun Suopelto ääneen kävi ja kertoi heimonsa kärsimyksistä sen vaikeassa taistelussa takamaittensa puolesta ja siitä taloudellisesta hädästä, johon erämaanriita oli rintamaat saattanut. Hän kertoi tarkemmin ne viimeiset taistelut, joihin miehiä oli paljo sortunut, lapsia uudispirtteihin poltettu ja kaikki pyyntineuvot menetetty, ja kuvasi, mikä etu siitä ruunullekin olisi, jos nuo laajat, riistarikkaat salot rauhallisesti asutetuiksi saataisiin, jos rajankäynnin kautta lopetettaisiin heimosota.

Marski, joka itse oli kuulu kaunopuhuja koko Pohjoismaissa, kuunteli ihaillen oppimattoman talonpojan korutonta, mutta voimakasta puhetta ja lämpeni sitä kuunnellessaan. Nyt hän vasta tuli oikein oivaltamaan tämän liian kauan laiminlyödyn erämaa-kysymyksen kantavuuden. Karkean talonpojan puhuessa hänelle selvisi, että se ei ollut elinasia ainoastaan laajalle Sisä-Suomelle, vaan että sillä asialla oli suurempi yleinen merkitys, kuin nuo kovia kärsineet talonpojat aavistivatkaan. Sillä kysymys siitä, mihin asti Ruotsin valtakunnan alue ulottui noilla Suomen asumattomilla erämailla, ja mihin asti noissa tuntemattomissa sydänmaissa novgorodilaisten vaikutus päättyi, oli varsin epäselväksi jäänyt. Avosilmäinen valtiomies aavisti, että sen kysymyksen lopullinen ratkaisu kerran tulisi riippumaan siitä, miltä taholta ja milloin nuo kaukaiset erämaat asutettiin. Ja kun Suopelto oli sanottavansa lopettanut ja ojensi marskille hämäläisten valituskirjan, tarttui ylhäinen herra ojennettuun talonpojan kouraan ja virkkoi:

-- Tuossa on käteni, minä en jätä tätä teidän asiaanne, ennenkuin Lapinkorvessa on selvä raja käyty savolaisten ja hämäläisten erämaiden välille. Ja vaikka minun nyt juuri on lyhyeksi ajaksi lähdettävä matkalle Ruotsiin, niin panemme asian alulle jo heti.

Talonpojat kiittivät marskia hänen lupauksestaan ja kiitollisina he vilhuivat piispankin puoleen, jonka arvasivat heidän asiansa puolesta puhuneen. Mutta marskin mielessä näkyi äkkiä jokin uusi mielle syntyneen, ja hän kysäisi talonpojilta:

-- Entä savolaiset, haluavatko hekin rajankäyntiä?

-- He ovat vihollisiamme, emme heistä paljon tiedä, mutta ainakin toiset heistä sitä toivovat, vastasi Suopelto.

-- Mutta he kuuluvat Viipurin linnalääniin, ja siellä on vielä linnanherrana Krister Niilonpoika. Hänellekin on teidän valitus tehtävä siitä, että hän sallii alustalaisensa tulla teidän alueellenne ryöstämään ja polttamaan, hänenkin on taholtaan ryhdyttävä tätä vyyhteä selvittämään. Hänen puheillaan on teidän ensiksi käytävä.

-- Meidänkö lähdettävä Viipuriin asti? lausui pappi epäillen. -- Viipurin Kristeriä sanotaan vihaiseksi herraksi.

-- Niinkö sanotaan? naureskeli marski. -- Mutta minun vastuullani voitte sinne huoletta mennä, silloinpahan nähdään, puuttuuko hän asiaan vai onko meidän se hoidettava yksin. Mutta muistakaa, teillä on minun sanani, tulkaa vain luokseni, kääntykööt asiat miten hyvänsä. -- Päivän, parin perästä saatte hakea täältä suojeluskirjan, ja sitten vain onnea matkalle Viipuriin.

Talonpoikain lähetystö läksi marskin luota hyvin toivein. Mutta moittien kysyi marskilta vanha piispa:

-- Miksi lähetit miehet tuon tylyn pirttikarhun luo?

Kaarlo hymähti:

-- Onhan se asian oikea meno. Mutta sitäpaitsi: minua huvittaa kuulla ukon kiukusta, kun hän minun lähettäminäni saa nämä valittajat niskaansa.

Mutta vanha piispa oli taas vakavaksi käynyt ja huoahti:

-- Molemmilta puolin, maan kummaltakin kulmalta, siis aina vain ärsytystä, pistoksia, vahingoniloa, niin pikkuasioissa kuin suurissa, -- viha liekitsee Viipurin ja Turun välillä! Kuinka kauan sitä on jatkuva?

Piispan näin puhuessa oli Kaarlokin vakavaksi käynyt. Hän oli seisonut hetkisen ikkunasyvennyksessä, seisonut mietteisiinsä vaipuneena, mutta nyt hän astui sieltä esiin tuimana kauniilta kasvoiltaan ja virkkoi lujasti:

-- Niin kauan, isä, kunnes toinen meistä on masennettu, Krister Vaasa taikka minä! Siihen kärjistyy asema. Ja ehkä vielä pitempäänkin. Mutta, veli Eerikki, nyt on meidän juuri huolta pidettävä siitä, että tässä taistelussa emme masennu me!

Oli puolipäivämessun aika, ja piispa käveli tavoilleen uskollisena rukousta pitämään linnan kirkkoon, jonne toisetkin häntä seurasivat. Mutta astuessaan makuuhuoneensa ohitse ei marski malttanutkaan olla sinne sisään poikkeamatta; hänellä oli ikäänkuin aavistus, että nyt puhuu jo Tord Rörikinpojan miekka. Ja katso: eivätkö hohtaneetkin nyt selväpiirteisinä nuo salaperäiset viisikannat, jotka satavuotias karjalainen sata vuotta sitten oli siihen säilän lappeelle taikoen takonut... Ei, ei se voinut olla himmeän sarvi-ikkunan läpi kuumottava päivänsäde, joka nyt kirkasti tuota mustunutta rautaa, ei, se puhui taas, tuo pureva teräs...!

Säihkyvin mielin marski messuun riensi, vaikkei hän siellä nyt vanhan piispan leppeitä sanoja paljon kuulemaan joutanut. Hän kertasi siellä nyt itsekseen uhmailevin mielin noita karvaita sanoja kuninkaan kirjeestä... Vai niin, ettei "Turun eikä Viipurin linnoja voida enää ruunulta pois antaa" ... vai ei voida! Vai ei voida nyt muuta kuin juonitella! Mutta sinun, hoikkaluisen baijerilaisen, olisi ehkä kuitenkin hyvä valojasi vähän pitempään muistella, sillä niiden purkaminen voi käydä sinulle liian kalliiksi! Sinä olet toki liian hento Kaarlo Knuutinpoikaa kukistamaan, vaikka nyt kruunua päässäsi kannatkin...!

Humajavan messun sävelistä oli Kaarlo Knuutinpoika taas kuulevinaan sen hurmaavan huudon kaikua, josta hänen toverinsa äsken oli tornissa muistuttanut ja joka kerran oli kajahtanut häntä vastaan Tukholman rantatorin väkijoukosta. Hän muisti sen hyvin, kovinkin hyvin. "Terve kuninkaaksemme, Kaarlo Knuutinpoika!", niin oli huutanut tuo hurmaantunut kansa. Ja hän muisti, kuinka vaikea hänen oli ollut hillitä mieltään, säilyäkseen alistumatta noiden huutojen houkutukseen. Mutta taas tällä hetkellä, piispan kirkkomessua kuunnellessaan, Kaarlo itsekseen rukoili ja hoki:

"Kuningas Kristoffer, älä liiaksi ärsytä minua, etkö näe, että sinä siten lietsot sitä vaarallista kipunaa, joka sydäntäni polttaa ja jota hillitsemään minun täytyy koko kylmäverisyyteni käyttää! Ole huoletta vielä, toistaiseksi se kipuna ei syttymään pääse! Juuri oman onneni, oman kunnianhimoni vuoksi minä en nyt puhalla liekkiin sitä kapinan soihtua, jonka kyllä puhaltaa voisin ... siitä syttyisi ehkä omakin rovioni! Mutta muista, Kristoffer, ainoastaan toistaiseksi tuon kipunan kätken, eikä se sammumaan pääse. Kerran se leimahtaa, eikä sen voimaa silloin voi vastustaa kukaan, en itse eivätkä muut, ennenkuin koristaa näitä kiharoitani Ruotsin kruunu ja tämä kourani valtikkaa puristaa... Mutta ei vielä ... taltu, tulinen polttoni, taltu vielä...!"

Sillä välin kuin Turun linnassa seuraavina päivinä suurella touhulla varustettiin laivastoa ja miehistöä vesille lähtemään, viipyivät Sisä-Hämeen lähettiläät Turussa toimitellen asioitaan ja katsellen Suomen pääkaupunkia. He olivat jo saaneet marskilta turvakirjeen Krister Vaasalle Viipuriin vietäväksi ja varustautuivat hekin taas taipaleelle lähtemään. Kaupungilla liikkuessaan olivat he kaikkialla huomanneet sitä heille vierasta kiihkoa, joka nyt ihmisten mielet täytti, jakaen heidät kannattamaan toista taikka toista niistä mahtavista ylimyksistä, jotka nyt Suomen eri kulmilla isännöivät ja vallasta taistelivat. Useimmat oli Kaarlo Knuutinpoika reippaalla, kansanomaisella käytöksellään puoleensa hurmannut, mutta olipa niitäkin, jotka hänen menestystään epäilivät ja tahtoivat ajoissa kallistua tarmostaan tunnetun Krister Niilonpojan puolelle. Marskin tähti oli nyt laskemassa, eikä ollut takeita, jaksoiko hän enää siitä kohota... Tuntui, kuin olisi alemmissakin porvaripiireissä käynyt kiihoitusta häntä vastaan, vaikkei se voinut särkeä hänen nauttimaansa suurta suosiota.

Sysikorven miesten toverina ja oppaana kulki näinä päivinä kaupungilla Heinokin, joka sitä varten oli Kuusistosta, piispalta, vapauden saanut. Hänellä oli vielä teiniaikansa ylemmässä katedraalikoulussa kesken, mutta kesäajat niinkuin muutkin loma-aikansa vietti hän nykyisin piispan asemiehenä Kuusistossa, kuuluen jo vakinaisesti piispanlinnan väkeen. Hän nyt korven miehille näytteli Turun merkillisyyksiä, sen kivikartanoita ja luostareita ja sen ulkomaan verkaan puettuja kauppasaksoja, joiden silkillä reunustettu viitta yksin maksoi kokonaisen nahkakiihtelyksen, jommoisen kokoon saadakseen erämies sai viikkokausia saloa polkea. Hän myös heille hetken valtiollisista kiistoista kertoi, ollen sydäntään myöten uljaan Kaarlo Knuutinpojan innokas kannattaja.

Eräänä päivänä opasti nuori asemies kaukaiset vieraansa pyhän Gertrudin kiltan kellariin, joka oli tuomiokirkon lähellä olevan kiltan kivitalon maakerroksessa, ja siellä hän korven miehille tarjosi haarikan vahvaa Lyypekin olutta, -- haarikan ja toisen, itse vielä useamman kallistaen. Maailman taipaleella oli hän näet jo oluenkin maun oppinut ja omistanut kaikki kapakkatavat. Ja siellä kellarissa hän nyt maalaisystävilleen äänekkäästi kuvasi, kuinka hyvällä tolalla heidän erämaa-asiansa oli, kun sen mahtava marski oli käsiinsä ottanut.

-- Häneltä onnistuu kaikki, mihin hän vain ryhtyy, niin kehui Heino tietäväisenä. -- Vaikeudet hänen tieltään itsestään väistyvät, kuin kerran Punaisen meren aallot Mooseksen kansan edestä!

Lämmeten hänen kuvauksiaan kuuntelivat maalaiset, joiden karkean luonnon myös vähitellen sulatti väkevä juoma. Mutta sivulta, paksun kivipylvään kupeelta, kuului silloin, ikäänkuin vastauksena Heinon kehumiseen, ilkahtava ääni:

-- Kun eivät vain ne aallot sittenkin pään yli valahtaisi!

-- Hä?