Part 17

Mutta kun miehet siinä uudismökissä päivän tuiskusta levättyään ja illallisen syötyään makuulleen hankkiusivat lämpöisen pirtin permannolle, silloin kuului yhtäkkiä rymyä pihalta; vielä yksi mies kuului sauvansa kinokseen iskevän ja kolisten pimeässä eteisessä oven kääkkää hakevan. Mikähän lie matkamies...? Tuli oli liedestä jo sammunut, ainoastaan päre paloi seinänraossa, valuttaen pitkää karstaansa ja valaisten hämärästi nokisen tuvan. Jo työntyi pirttiin lumenpeittoinen mies, seisoi siinä ovella karistellen jääpuikkoja harvasta parrastaan ja turkinkauluksestaan... Makaavat miehet katsoivat tunteakseen tuota kumaraa kulkijaa mutta katveesta, uunin kupeelta, ponnahti kuin ammuttuna makuusijaltaan pikku-Tuomas ja syöksyi tulijaa vastaan:

-- Isä, te pääsitte pakoon!

Silloin tunsivat toisetkin Karmalan juron raatajan, joka verkalleen kehitteli villavyötään lumisen turkkinsa ympäriltä ja siristi tuohuksen valoa. He huudahtivat:

-- Ilmi elävänä siinä on huovien vanki. Millä ihmeellä pääsit heidän kynsistään, miten Turun hirsinuorilta säästyit?

Mutta Tuomaalla ei ollut kiirettä vastata noihin moniin, pirtin eri seinämiltä sateleviin kysymyksiin. Vasta harvakseen ja melkein vältellen hän puhui:

-- Huimasti hiihdin tavatakseni teidät vielä tältä puolen Päijänteen, -- tapasinpahan!

-- Mutta miten sinä hiihtämään pääsit?

-- Eivät näkyneet huovit huolivan minusta. Mukaansa kyllä jo ottivat, mutta ensi syöttöpaikassa he köydet ranteestani hellittivät ja sanoivat: mene!

-- Etkä sinä vitkastellut! Mutta sanoivatko huovit, kenen käskystä he sinut irti laskivat?

-- Piispan käskystä, sanoivat. -- Oli kuin Tuomas-äijä tuon kysymyksen takaa olisi vainunnut muutakin ajatusta, kuin minkä se sisälsi, jotakin epäilystä, jota hän itsekin oli hiihtäessään hautonut. Hän katsoi terävästi kysyjää ja virkkoi: -- Miksi niin?

-- Ilman vain. Ehkäpä jo ennättivät huomata, että et sinä Tuomas mikään johtomies ollutkaan etkä tuumain keksijä!

Hilpeään nauruun hellitti se pila makaavat matkamiehet, eikä Tuomaskaan näkynyt sitä pistosta pahakseen panevan. Ja Suopellon Sipi virkkoi taas kotvasen kuluttua:

-- Eiköhän lie sittenkin Heino-poikasi ansiota tämä vapautesi, vaikka hänet niin kylmästi kirosit. Se poika näkyi olevan hyvissä väleissä piispan kanssa.

Suuttumusta, miltei kauhua näkyi se sana yhtäkkiä ajavan Tuomaan luiseville kasvoille, hänen silmänsä seisahtuivat ikäänkuin tuijottamaan, eikä hän kotvaan aikaan mitään virkkanut. Käheästi hän sitten lausui:

-- Niinkö luulet, Sipi...? Olisiko sittenkin se vekara puolestani puhunut...? Oma poikanihan tuo on ... synkästi hänet kirosin ... kovin kuohahti silloin sappeni, kun hänet huovien joukossa näin...

Eikä Tuomas näyttänyt siitä mietteestään pääsevänkään irti, vaikka toiset jo sen puheen jättivät. Oli kuin jokin jäytävä vaiva olisi hänen mieltään kalvanut, jokin pistävä tunne, jota hän ei kuitenkaan katumiseksi myöntänyt. Ja kauan aikaa päreen karstaa katseltuaan virkkoi hän vielä itsekseen:

-- Heimostaan pois herkesi poika ... suotta hän sinne Mustanahon maille enää pyrkiköön, siellä on talonpojan työpaikka, ei herran! Kestäköön kironi!

Toiset eivät hänen tuumiinsa enää puuttuneet, he nukkuivat jo mies toisensa perästä turkkipeittojensa alle. Ja niillä puheilla kävi Karmalan Tuomas jäätyneitä eväitään aukomaan. Mutta tuo jäytävä tunne ei palaa pureskellessakaan hänestä poistunut, ja vielä makuulleen laskeuduttuaan uunin kupeelle, onnellisen Tuomas-poikansa viereen, ja katsellessaan, kuinka päretulen sammuttua vielä viimeinen karsta kuin tuskissaan kiemurrellen hiillosti, hän itsekseen huoahtaen hoki:

-- Olisiko sittenkin se vekara...? Poikanihan se on, oman perheeni peruja!

X. MARSKI KAARLO KNUUTINPOIKA TURUSSA.

Turun linnan korkeimman tornin laella seisoi eräänä kirkkaana kesäisenä aamuna kaksi nuorta aatelisherraa katsellen Ruissalon vihantain lehtirantain ohitse merelle päin, jossa tasainen suvituuli keinutti loivia laineita. He tähystivät Kuusiston väylältä tulevia venheitä. Venheitä sieltä saapuikin, purjeessa ja soutaen, mutta sitä alusta, jota he odottivat, ei kuulunut.

Jo siirtyikin toinen herroista sataman puolelle, katselemaan sitä uljasta laivastoa, joka siellä ankkurissa kellui: toistakymmentä pyöreäkaarista, pyhimyskeulaista alusta, joiden mastonnokkiin nostetuista viireistä kuulti keltainen ruuhi, -- Bonde-suvun vaakuna. Rannassa, laivojen kohdalla, kuhisi vilkasta liikettä: sieltä kajahti korkeilta telakkapuilta kirveiden kalke vastapäiselle rannalle, häiriten aamukäen kukuntaa; siellä soutelivat merimiehet edestakaisin laivain ja laiturin väliä, ja kimakkaääniset kaupustelijat tyrkyttivät heille rannalta tavaroitaan. Yhteen laivaan oli jo alempi raakapurje nostettu, se odotti vain lupaa nostaa ankkurinsa, pyyhkäistäkseen väljille vesille.

-- Kärsimätönnä nykkii "Merikarhu" vitjojaan, virkkoi nuorista miehistä toinen, joka hajalla säärin seisoi tornin keskeltä kohoavaan viiritankoon nojautuneena ja kalisteli leveästä hopeavyöstään riippuvaa miekanhuotraansa kiviseen permantoon. Hän oli karski soturi, ei aivan roteva varreltaan, mutta katseiltaan tuima ja liikkeiltään terävä. Ruskea parta törrötti hänen leuoiltaan karkeana kuin sänki pellosta, ja kädellään hän sitä vielä usein levitteli, joten se hänen muotonsa hurjaksi teki. -- Hänen tietäväisyytensä näkyy käyneen verkkaiseksi liikkeiltään. Johan hänen olisi pitänyt moneen kertaan Kuusistosta tänne ehtiä.

-- Hänen tietäväisyydellään on monet raudat tulessa, eikä hän aavista, kuinka hauskat uutiset häntä täällä odottavat. -- Niin vastasi taas toinen herra, rintavarustuksen reunalla seisova kookas uros, heilutellen kädessään olevaa pergamenttikääröä, jonka hän aina toisinaan kehitti auki, silmäillen siinä olevia rivejä. Nuori hän vielä oli, ryhti oli jalo, jäsenet kauniin sopusuhtaiset, mutta hänen sileiksi ajetuilla, lempeänavonaisilla kasvoillaan, jotka hän puhuessaan käänsi toverinsa puoleen, näkyivät jo pitkän kokemuksen tarmojuovat, ja silmistä loisti terävä äly. Upeasti oli hän puettu: väljän, pitkän verkalevätin liepeet, jotka olivat nahkasilla reunustetut, hulmusivat tuulessa, ja levätin alta pilkistävästä silkkikuteisesta, sinervästä ihotakista hohtelivat hopeaiset nyplät; yksin kengistäkin kimaltelivat hopeasoljet hänen kävellessään. Päässä oli hänellä leveävanteinen lierihattu, jonka valkoinen sulka korkealla liehui ja joka puoleksi varjosti nuo vilkaspiirteiset kasvot, joiden ilmeet mielialojen mukaan nopeasti vaihtelivat.

Se mies oli Kaarlo Knuutinpoika Bonde, Ruotsin marski ja äskeinen valtionhoitaja, sen ylimyksistä ylin ja sen kansan suosikki. Äsken oli hänet kohtalon vallaton laine syössyt pois siitä suuresta vallasta ja vaikutuksesta, joka hänellä nuoruudestaan huolimatta jo vuosikausia oli maassaan ollut. Hän oli nyt melkein kuin maanpakoon karkoitettu syntymäseutunsa, Suomen, syrjäiselle rannalle, muiden jakaessa sen vallan ja arvot, jotka vielä äsken olivat hänellä olleet. Mutta eipä ollut mies silti masennuksissaan, rohkeana säteili nytkin hänen kirkas katseensa, kun hän tuokion kuluttua lisäsi:

-- Mutta saisi hän jo tulla. Viipymättä pitäisi pikkuisen Kristoffer-kuomani saada se vastaus kirjeeseensä, jonka hän ansaitsee, -- hän ja hänen juonivat apurinsa.

Mutta hänen toverinsa liikahti levottomasti viiripatsaan varassa ja tuuhensi taas kämmenellään tuimia viiksiään. Tämä sotainen ritari oli Kaarlomarskin ystävä ja toveri Tukholman loistoajoilta, Eerikki Akselinpoika Tott, ylhäistä aatelisperua, joka kerran Eerikki-kuninkaan hovipoikana oli kotimaastaan, Tanskasta, Ruotsiin tullut, mutta herransa kukistuttua olikin jäänyt sinne kansallisen valtionhoitajan ystäväksi ja intohimoiseksi kannattajaksi. Hän oli nyt, marskin menetettyä valtansa, seurannut tätä Suomeenkin, uskollisena toverina ja hänen sotaväkensä päällikkönä. Tämä intohimoinen mies se nyt, ilmipurkaen pitkän kärsimättömyytensä, puhumaan kävi:

-- Minua kiukuttaa tämä asemamme naurettavaisuus, sillä itse olemme siihen syypäät. Itse sinä talutit tuon pienen saksalaisen, jolle kansa vihelsi ja nauroi, alttarin eteen kruunattavaksi, sinä hänelle kuninkaan vaalissa äänesi annoit ja hänestä kuninkaan teit. Ja nyt...! Ei, se oli tuhmuutta! Jos olisimme viime kesänä päättävällä liikkeellä silpaisseet vehjeherrain verkot poikki ja pistäneet lukkojen taa sekä Krister-enot että Jöns-piispat, niin me emme nyt olisi tällä kolkolla rannalla, vaan katselisimme rauhallisesti Tukholman linnasta Mälarinjärven hymyileviä vesiä. Me olisimme puhtaasti voineet luottaa sotaväkeemme, ja kansa olisi sinua tervehtinyt yhtä suurella kiitollisuudella, kuin se Kristofferia tervehti ivalla ja vihalla. Näethän, kuinka nämä jäykät suomalaisetkin innostuneina uskollisuudessaan sinua kannattavat, -- niiden avulla voimme vieläkin tehdä jotakin tehokkaampaa kuin kirjoittaa purevan kirjeen!

-- Mitä esimerkiksi? kysäisi marski.

-- Esimerkiksi ajaa petollisen Kristofferin sinne, mistä hän on tullut. Muistatko, kuinka kerran, herrain pahimmoilleen juoniessa vastaasi, lähdimme ratsastamaan Tukholman rantatorille? Monta ei ollut ratsumiestä mukanamme, mutta kun sinä kypärän päästäsi nostit ja kansaa tervehdit, niin yhtenä äänekkäänä merenä huusi koko tori, koko kaupunki, koko maa ... muistatko, mitä se huusi?

Hehkumaan olivat käyneet nuoren marskin kasvot ystävän puhuessa, hän näytti hyvinkin hyvästi nuo tervehdyshuudot muistavan. Mutta hän pakotti itsensä rauhalliseksi ja kylmäksi ja vastasi:

-- Ei, Eerikki, kansan huudoissa ei ole vielä kaikki, niitä ei ollut meidän lupa liian paljon kuunnella. Luulen kyllä, että viime kesänä olisimme voineet lyödä rikki hääriväin herrain juonet, ehkäpä vielä tähänkin kesään mennessä, mutta ajan oloon emme. Liian suuri on tuo kadehtivain ylimysten joukko, joka ei suvaitse, että sen vertaisista yksi kohoo paljon ylemmäs muita. Olin jo kauan oivaltanut, että tämä keikahdus oli välttämätön, ja vanha ystäväni Maunu Tavast sen minulle sitovasti selitti, -- siksi talutin itse pienen Kristofferin Upsalan tuomiokirkkoon. Enkä sitä kadu, -- jousta en tahtonut jännittää liiaksi, en virittää itseni vuoksi uutta kansalaissotaa, joka varmasti olisi syttynyt.

-- Et sitä voi välttää kuitenkaan, jos et aikone kokonaan heittäytyä kateellisten vihollistesi armoille, virkahti Eerikki-ritari melkein halveksuen.

-- En, sitä en aio, mutta minä voin odottaa hetkeäni. Katsastetaan, kuinka pitkälle vehkeilijät saavat ohjatuksi uuden kuninkaan valapattouden tiellä, kuinka kiusaavaksi he ajavat taas muukalaisvallan. Jos silloin kansan tahto ja maan etu vaatii, että minä taas ohjaksiin tartun, niin en arkaile levittää leveää rintaani taas kaikkien sala-ampujain juonille. Silloin voimme iskeäkin ja syvälle, jos tarvitaan. Mutta nyt pidetään vain pihdeissä herrojen peukaloita. Ja sillä välin lepään mielelläni tässä maassa, jossa olen syntynyt ja kasvanut ja jossa parhaat ystäväni ovat. Sinusta tämä maa voi olla kolkko ja karu, minulle se on rakas. Hyvin täällä viihdyn.

-- Vaikkapa uneliaassa toimettomuudessakin!

-- Ei, tehtävää meillä on täällä kyllin; ehkä saat sinäkin taas pian pienen seikkailun, niin tyynnyt ja tyydyt!

Vasta muutamia kuukausia oli Kaarlo Knuutinpoika nyt viipynyt Turun linnassa, jonka hän entuudestaan hyvin tunsi. Siellä oli näet hänen isänsä, valtioneuvos Knut Bonde, ollut linnanherrana silloin -- vuonna 1409 -- kun Kaarlo syntyi. Siellä oli häneltä isä kuollutkin, -- hänen vasta viisivuotiaana ollessa, mutta äiti, joka oli ylhäistä Sparren sukua, oli uusiin naimisiin mentyään muuttanut Ruotsiin. Nuori Kaarlo oli senjälkeen elänyt monet lapsuuden vuodet isoisänsä jäykän, sotaisen Tord Bonden ankaran kurin alla Viipurissa ja silloin perinpohjin tutustunut ja mieltynyt tähän maahan, jonne hän nyt taas vallasta syöstynä oli joutunut. Tällä väliajalla oli nuoren Kaarlon ura ollut loistava. Tuskin oli hän hilpeänä nuorukaisena palannut Ruotsiin monivuotiselta ulkomaanmatkaltaan, jonka varrella hän oli opiskellut ritaritapoja ylimysten hoveissa ja tieteitä Leipzigin yliopistossa, kun hän siellä joutui niiden valtiollisten tapausten pyörteeseen, jotka siihen aikaan maata velloivat, ja sai pian osalleen tehtäviä ja velvollisuuksia, jotka oikeastaan olisivat kuuluneet paljon kypsemmälle iälle kuin hänen silloisille vuosilleen. Hän oli nähnyt kansansa epätoivoisena kärsivän Eerikki Pommerilaisen taitamattoman hallinnon ja tanskalaisten voutien kynsissä ja hän oli silloin, ylhäisen sukunsa edustajana, liittynyt siihen kansalliseen vapausliikkeeseen, jonka johtajaksi Taalainmaan talonpojat olivat saaneet jalon ritarin, Engelbrekt Engelbrektinpojan.

Kaivaten muisteli nyt Kaarlo Knuutinpoika noita ensi innostuksensa ja saavutustensa kauniita aikoja, jolloin tanskalaiset maasta karkoitettiin. Mutta ajan virran nopeat laineet viskasivat pian nuoren ritarin erilleen entisistä kapinaliittolaisistaan. Jo Eerikki-kuninkaan hallituksen aikana tuli hänestä valtakunnan marski, ja Eerikin kruunun suistuttua oli hänet 28-vuotiaana valittu valtionhoitajaksi, hallituksen esimieheksi, -- kuninkaan nimi vain puuttui. Mutta sitä mukaa kuin kansan suosio marskia kohtaan kasvoi, kasvoi myös toisten ylimysten kateus ja viha. Ja taas oli laine läikähtänyt. -- Kaarlo oli nyt maanpakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli läänityksekseen pidättänyt. Eikä hän ollut vielä monta kuukautta tuon vallan juurelta ollut poissa, kun Ruotsista jo tuli sanomia, että kateen ja koston käsi pyrki riistämään häneltä nekin vallan tähteet, jotka hän itselleen oli syrjäytyessään säilyttänyt.

-- Selvästi tuntuvat kiukkuisen Krister-enosi likaiset sormet noiden uusien juonien takaa, virkkoi hetkisen vaitiolon jälkeen Eerikki-ritari, jonka mietteet olivat seuranneet ystävän ajatuksenjuoksua, sillä niin hyvin he toistensa tuumat tunsivat. -- Se ukko kantaa kostoa sinua vastaan hautaansa asti aina siitä päivästä saakka, jolloin me hänen joulunviettonsa keskeytimme, -- hän punoo vehkeitään Viipurista, ja taitava hän onkin punomaan.

-- Sen tiedän, vastasi marski. -- Hän on sukulaiseni, isäkseni häntä olen sanonut ja hän minua pojakseen, mutta pahempaa verivihollista minulla ei ole. Hän on jo tänä kevännä, heti senjälkeen kuin me Tukholmasta lähdimme, käynyt laivoillaan Viipurista pienen baijerilaisen puheilla, houkutellakseen kuninkaan rikkomaan sanansa, -- sen tiedän. Ja siinä on ukko onnistunut ja luulee kai minut jo lopen masentaneensa. Mutta maltapas, enorähjä, ehkä käymme me pian Viipurissa tervehtimässä sinun vihaisuuttasi, jahka ensin olemme opettaneet kuninkaan sanassaan pysymään! Mutta taitavasti, -- taidokkaasti hekin verkkonsa kutovat!

Nuori marski tiesi hyvin, että hänen vastustajistaan kiihkein oli vanha valtiodrotsetti Krister Niilonpoika Vaasa, kunnianhimoinen ja sydämikkö mies, joka ei koskaan voinut unohtaa sitä, että hänen nuori sukulaisensa, tuo "Saksassa koulutettu hanhenpoika", kuten hänen oli tapana sanoa, oli hänen edellään kohonnut asteelta toiselle, valtaneuvokseksi, marskiksi, valtionhoitajaksi. Sen kiukkunsa kiihoittamana oli hän muiden ylhäisaatelisten -- ennen kaikkia piispa Jöns Oxenstjernan -- avulla pitkin matkaa vehkeillyt Kaarloa vastaan. Mutta hänen juonensa eivät olleet onnistuneet, kerran toisensa perästä oli Kaarlo ne ripeällä liikkeellä katkaissut, niinkuin silloin toissa jouluna, jolloin Krister-herra Ruotsissa valmisteli salaliittoa valtionhoitajaa vastaan. Kaarlo sai asiasta vihiä, pani huovinsa juuri Pyhän Nuutin päivänä vangitsemaan Kristerin hänen vuoteeltaan Refvelstan kartanosta ja sulki hänet tyrmään joulujuhlia lopettelemaan. Silloin oli Kristerin täytynyt nöyrtyä syvälle, luopua kaikista suurista läänityksistään ja vetäytyä Viipurin linnaan, jonka Kaarlo hänelle tyyssijaksi jätti, -- mutta ainoastaan toistaiseksi senkin.

Sen jälkeen kun Kaarlo, valtionhoitajan virasta luovuttuaan, oli lähtenyt Suomeen, yritti Krister nyt lopullisesti hänet kukistaa, -- siihen tähtäsi se toimenpide, jonka johdosta marski nyt oli vanhan ystävänsä, Maunu-piispan, neuvottelemaan kutsunut. Kaarlo oli uudelta kuninkaalta pidättänyt läänityksekseen koko Suomen, siinä joukossa Viipurin linnankin, joka vielä toistaiseksi oli Krister Niilonpojan hallussa. Ainoastaan sillä ehdolla oli hän vallan käsistään jättänyt ja kuningas oli sen lisäksi kirjallisesti ja valallisesti vakuuttanut, ettei uusi hallitus, s.o. Kaarlon viholliset siinä, enää jälestäkäsin saaneet vaatia valtionhoitajaa tilille hänen hallituksestaan. Nämä ehdot kuningas tinkimättä pitikin niin kauan kuin marski Tukholmassa viipyi ja kansansuosiollaan aina uhkasi hänen asemaansa. Mutta heti, kun marski oli etäämmällä, rupesi hänen vihollistensa vaikutus kuninkaaseen tuntumaan. Krister-äijä ei tahtonut luopua Viipurista. Kaarlo-marski kysyi kuninkaalta, miksi hänen läänityksensä viipyy. Vastaus tuli -- se kirje oli marskilla juuri kädessään, -- mutta se sisälsi Kaarlolle haasteen tulla vastaamaan erinäisiin syytöksiin, joita hänen hallitustaan vastaan nyt kuitenkin oli tehty. Ja sen sijaan, että kuningas lupauksensa mukaan olisi käskenyt Kristerin luovuttaa Kaarlolle Viipurin linnan, vaati hän nyt pelkäämäänsä marskia luopumaan sekä Viipurin että Turunkin linnoista. Kylläpä Kaarlo ne sormenjäljet tunsi!

Tämä valapattoinen menettely oli marskin mielen kuohuksiin nostanut, vaikka hän sen kuohun saattoi kätkeä kylmän kuoren alle. Mutta tuittupäinen Eerikki-ritari ei sitä voinut. Hän oli takertunut Kaarlon äskeisiin viimeisiin sanoihin ja pureskeli niitä kauan hampaissaan. Vihdoin hän virkahti:

-- Taitavasti, sanot sinä, -- minusta tuntuu, että sinä liialla taitavuudellasi herkeät pehmeäksi. Täällä sinä hiot pergamenttikääröä kourassasi ja odotat piispasi neuvoja, -- hiiteen pergamentit, hiiteen piispat, ainoastaan rohkea, tarmokas toiminta tepsii noihin viekasteleviin herroihin ja heidän nukkekuninkaaseensa, senhän jo tiedät. Tässä ei tarvita korkeasanaisia vastauskirjelmiä ollenkaan, -- kypärä päähäsi, laivoihin viisisataa miestä, niin meidän sopii ilmestyä vastaamaan pikku Kristofferille ja kysymään: Pidätkö valasi, saksalainen, vai nostatanko taas Ruotsin rahvaan aseisiin -- Suomessa on jo asema selvä --!

Kaarlo Knuutinpoika naurahti, -- se oli hänen itsensä rakentama tuo vastaussuunnitelma, johon Eerikki Akselinpoika nyt oli niin innostunut. Mutta hän vastasi:

-- Kyllä tiedän, mikä tuohon juonijoukkoon pystyy. Kuningas ei tahdo asettaa takeita hengestäni, kun minut luokseen kutsuu, -- ne takeet asetan siis itse. Mutta voimakeinoja on taidolla käytettävä, ne eivät kahdesti tehoo.

-- Mitä epäilet? Kuninkaan haastekirjehän on ilmeinen nöyryytyksen uhkaus. Meillä ei ole niinollen muuta keinoa kuin näyttää, onko meillä kyntemme jäljellä. Jos on, niin herrat nöyrtyvät, jos ei, silloin tartu rukousnauhaasi! Mutta väkemme on valmis, se on hyvin harjoitettu, -- jos minä tässä määräisin, olisin jo matkalla ajamaan petollisen baijerilaisen pois koko maasta!

-- Ei niin kiirettä, Eerikki, aikamme ei ole vielä kypsä. Mutta siinä olet oikeassa: kyntemme täytyy taas baijerilaisen nähdä, muuten hän ei tottele! -- Mutta katsopas tuonne salmen suuhun, eikö sieltä kolmihanka souda?

-- Siinä tulee tietäjäsi, vastasi Eerikki-ritari, katsellen lähenevää venhettä, jonka keulan edessä vesi vaahtona kohisi. -- Neuvottele nyt hänen kanssaan, mutta älä toimia unohda!

-- Ole huoletta, veli, pahemmin kirvelee kuninkaan petollisuus minun rintaani kuin sinun, vaikkei minun ole tapana riehahtaa eikä toisaalta raskasmielisyyteenkään vaipua. -- Tule, nyt laskeudumme linnan suojiin.

Jyrkkiä kiviportaita laskeutuivat miehet linnan asuinkerrokseen. Tornin alemmalle parvelle pysähtyivät he kuitenkin vielä tuokioksi katsomaan sitä vilkasta elämää, joka nyt Turun linnassa kuhisi. Muutamia linnan osia korjattiin, ja rakennustyöläisiä kiipeili siellä kuin muurahaisia keollaan, kantaen kiviä ja savea. Linnan pihalta helähti huovien ääniä, ja sieltä vilahteli töissään hääriväin naistenkin helakoita pukuja. Ja laskusillan palkit tömähtelivät alituiseen, kun siitä linnanportin läpi asemiehiä tuli ja meni.

Toisenlaista oli elämä nyt Turun linnassa kuin vanhan, itaran Hannu Kröpelinin aikaan, joka oli päästänyt linnan rappeutumaan, -- toisenlaisessa kunnossa olivat jo sen asuinhuoneetkin, jotka marski omalla kustannuksellaan oli korjauttanut, peitättäen seinäverhoilla saviset muurit ja valkaisten nokiset katot ja holvikaaret. Laskeutuessaan asesaliin juttelikin Kaarlo leikkisästi toverilleen:

-- Kerrotaan Hannu-ukon kuolleen siitä harmista, kun satakuntalaisten kapinan jälkeen piispan kehoituksesta kansalta liian raskaita veroja huojennettiin. Hannu keräsi itselleen verorahoja rautaiseen arkkuun, raskimatta käyttää äyriäkään linnan korjaamiseen ja kiduttaen linnuettaankin täällä puolinälässä. Sen arkkunsa hän aikoi viedä mukaansa Tanskaan, jonne vielä uhkasi palata. Mutta eipä ehtinyt ... tänne kuoli ukko, tänne hänen arkkunsa jäi!

-- Sinun hyväksesi!

-- Minkä saita haalii, sitä piru vaanii. Mutta me emme leiviskäämme kätke arkkuihin, joiden aarteille vieraat nauravat. Mikä tulee, se saa mennä, iloisesti on taas elettävä Turun linnassa, elettävä niin, että täällä vieraatkin viihtyvät!

-- Näkyypä se jo varustuksista, että täällä nyt rahoja pyörimään pannaan, virkahti Eerikki, viitaten asesalin koristekaarisiin kynttiläkruunuihin ja silkkipatjoilla peitettyihin penkkeihin.

-- Enkä kuitenkaan pane Turun linnaa kuntoon muuta kuin väliaikaisesti, vastasi marski. -- Sillä Viipurin linnaan minä asettua tahdon, siellä ovat nuoruuteni parhaat muistot, siellä suuren Novgorodin naapurissa on vaikutusalaa toimivalle miehelle, -- sieltä täytyy Krister-äijän poikineen kauniisti siirtyä, jos ei hyvällä niin pakolla!

He kävelivät linnan huoneiden läpi, joissa vilisi palvelijoita, seuranaisia ja kirjureita, suureen ruokasaliin päin, johon marski oli käskenyt saapuvalle vieraalleen aamiaispöydän kattaa. Mutta sinne kävellessään poikkesi marski vielä makuuhuoneeseensa, jossa hänen korkea, kattopäällinen vuoteensa oli kuin omapäinen rakennus rakennuksen sisällä. Sen vieressä seinällä riippui miekka, ja tämän luo marski käveli, vetäen verkalleen terän huotrasta.

-- Mikä tuo taikatemppusi on? kysäisi uteliaana Eerikki-ritari, -- olen nähnyt sinun sen jo ennen tekevän.

-- Niin, minä olenkin vähän taikauskoinen, vastasi marski hymähtäen. -- Tämä miekkani on Tord Rörikinpojan perintöä, -- muistat isoisäni, sotakarhun, -- ja se osaa puhua.

-- Miekkasi puhua -- no, mitä se siis haastaa? kysäisi ritari ivallisesti.

-- Se ei puhu aina, vaan joskus. Tahdotko kuulla sen tarinan, monelle sitä en ole kertonut.

-- Anna tulla vain!

-- Kerran oli Tord-ritari Viipurista sotaretkellä novgorodilaisia vastaan Laatokan takaisilla mailla. Hän joutui saarroksiin, eksyi joukostaan ja yöpyi haavoitettuna muutamaan karjalaiseen sysimajaan. Tord-herra oli taikojamies, ja niin oli sysimökin ukkokin; he vaihtoivat siinä ritarin lepäillessä taitojaan ja tietojaan ja heistä tuli hyvät tutut, -- hyvin palkitsi isoisäni sydänmaan raution vierasvaraisuuden. Hän oli jättänyt katkenneen miekkansa raution mökkiin -- näet, terä onkin tavallista lyhyempi, -- ja kerran sitten toi seppä sen hänelle Viipuriin takaisin. Mutta hän oli sen silloin uudelleen pajassaan karaissut, takonut sen taikaluvuin, ja tähän miekan kamaraan hän oli piirtänyt nuo kummat kuviot...

-- Näytä, siinä on kuin kuu ja tähdet...

-- Mitä lienevät ne merkit, sitä ei Tord-isä minulle koskaan selittänyt. Mutta hän kertoi, että nuo tummaan teräkseen piirretyt hämärät merkit joskus itsekseen käyvät selväpiirteisiksi, ikäänkuin hohtamaan. Ja sen olen nähnyt minäkin, -- silloin puhuu Tord Rörikinpojan miekka. Mutta se puhuu valitettavasti vain niin harvoin.

-- Milloin se on sinulle puhunut?