Part 15

Miesjoukoissa kulkiessaan oli Lauri huomannut, että niissä liikkui kolmenkinlaista mieltä. Muutamat murjottivat synkkinä hioen sivakoitaan hankeen ja supattivat keskenään, että taitaa olla parasta lähteä tästä hiihtämään kotiin ... pilassahan retki kuitenkin on, hitto jääköön tänne huovien surmaksi! Mutta terävästi ivailivat näitä akkamiehiä toiset, sydäntyneemmät, ja Lauri kuuli heidän katkerin sanoin pistelevän:

-- Heitetään vain koko yritys näin miehuuttomasti kesken, kyllä siitä voudit yhä julmemmiksi yltyvät!

-- Ja miksi tieltä pyörrettäisiin? Antaa piispan kulkea heitukkoineen valtateitä myöten, hiihdetään me poikkimaisin voutien kartanoihin ja Turkuun asti.

-- Turkuun, Turkuun! -- niin kuului vaativa huuto monelta taholta, ja kärsimättöminä nuoret miehet keihäitään pyörittelivät.

Mutta vanhemmat ilvesturkkiset isäntämiehet olivat kokoontuneet vielä eri parvena kirkon edustalle seisoskelemaan. Sinne yhä useampi epäilijä yhtyi, ja siinä joukossa se Suopeltokin näkyi parhaiten viihtyvän. Siellä puhuttiin:

-- Turvassa voimme odottaa piispan tuloa, se ukko kyllä sanansa pitää. Hänelle saatamme vapaasti huolemme kertoa ja puhua suut puhtaiksi. -- Vähäväkisiä olemme yksin linnan huoveja vastaan käymään. Mutta jos ei piispasta tuntuisi apua tulevan, niin onpa meillä vielä aika suksillekin nousta. -- Onpa aika sitten, kun olemme täällä huovien satimessa! -- niin pisteli Vilppu, sen joukon ohi astellessaan. -- Silloin kyllä herrat tietävät, minkä meille tekevät.

-- Ei ole meidän pakko mennä saarrokseen, pysytään loitommalla. Mutta katsotaan, -- talonpoikain puolta se on piispa ennenkin pitänyt.

Se suuri kunnioitus, joka kansan kesken vallitsi vanhaa Maunu-piispaa kohtaan, ja luja luottamus hänen oikeamielisyyteensä näytti lopultakin tuovan ratkaisun kiisteleväin miesten parviin. Useimmat kallistuivat ilvesturkkisten tuumaa kannattamaan, ja jo saapui Suopelto sysikorpelaistenkin majataloon selittämään, että siinä on järjen tuuma, sitä on nyt toteltava. Mutta Vilppu ja toiset johtajamiehet olivat sillä välin, nähdessään joukkonsa taipuvan tuohon piispan temppuun ja siten aikovan uhrata herrojen vihoille heidät, niinkuin satakuntalaiset Taavettinsa, tämän varalta jo syrjemmässä keränneet hurjaluontoisimmat miehet ympärilleen ja hiihtivät nyt ylpeinä esiin kirkonmäen alle, julistaen ilkkuvina ja raudanrohkeina yhä neuvotteleville parville:

-- Tässä lähtee miesjoukko tutkimaan herrain pesiä, niinkuin päätetty oli, tulkoon mukaan, kuka uskaltaa!

Ja miehiä, joiden mielissä ylinnä loiski kiukku ja katkeruus, jotka kerrankin halusivat kiusata kiusaajiaan ja kostaa kärsimyksensä, niitä yhtyi useampiakin lähteväin joukkoon. Laurikin seisoi siinä suksillaan ja katseli tuota hurjistunutta parvea. Häntä toinen käsi kielsi siihen yhtymästä: Suopellon tuuman hän viisaimmaksi tunnusti ja hän ymmärsi sen surun, jonka näki vakavain miesten silmissä. Mutta toinen käsi häntä käski: hän oli nuori mies itsekin, kuumiksi olivat hänenkin verensä kiihtyneet... Hän näki tuossa juurevan setänsäkin seisovan innokkaimpana lähteväin joukossa, näki halveksivan moitteen Vilpun silmässä, -- ja hän tyrkkäsi yhtäkkiä voimakkaalla sauvansysäyksellä suksensa soljumaan lähteväin ladulle ja laski jo seuraavassa tuokiossa sen mukana kirkkorinnettä alas Pyhäjärven jäälle.

Vilppu johti joukkonsa metsien poikki suoraan Pirkkalaan päin, jonka voudintalossa hän, miehiään innostaakseen, ensi yön aikoi vierailla. Laukon kartanon, josta Kurki-herra poikineen oli Turkuun paennut ja jonka jo talonpojat olivat ryöstäneet, hän jätti sivulle ja laski Pirunvuoren jyrkiltä rinteiltä alas Sotkan virralle ja siitä poikkimaisin Nokian koskea kohden, jonka niskassa vihatun voudin talo sijaitsi. Ei ajatellut tämä joukko, joka tammikuun pakkasessa pyrynä hiihti halki huurteisten metsäin ja poikki lumisten aavain, enää oikeuksiensa puolustamista eikä esivallan apua. Särkynyt oli yhteinen suunnitelma, pilattu retken alkuperäinen aie; mutta tuo joukko tahtoi kuitenkin tyydyttää pettyneet intohimonsa, kostaa, riehua, ryöstää...

Illalla keihäsniekat Nokialle ehtivät ja kävivät rymyllä taloksi. Vouti oli paennut, naisia oli enimmäkseen vain talossa ja heidät ajoivat hurjistuneet talonpojat kiireellä käskyjään täyttämään. Ruokia piti kantaa pöytään, mitä parasta talossa oli, siihen piti kantaa talon väkevintä olutta, tervastuli piti liedelle sytyttää, ja uhman ilo mielessään kävivät vero-orjat kerrankin verottajan varoja maistelemaan. Kopeina he komentelivat, ja tiheään kierteli haarikka janoisessa joukossa. Ja uhmaavana luisti siellä tarina.

-- Liian usein ovatkin voudit meillä isäntinä, nyt ollaan kerran mekin isäntiä voudin talossa. Hei, akat, tuokaa koko tynnyri tupaan, -- nyt ei olla enää köyhiä eikä kurjia! -- Niin intoili ensimmäinen, jonka päässä kihahti voimakas humala! Ja Vilppu yhä rohkaisi joukkoaan:

-- Eikä me köyhiksi enää ruvetakaan. Hiiteen me ajamme voudit ja herrat koko maakunnasta, pois huovit ja heitukat! Mihinkäs me niitä tarvitsemme, vouteja taikka veroja! Syömme itse, minkä saamme metsästä taikka maasta, syökööt herratkin omiaan!

Ja eräs vanha erämies puhui sydänmaan oloihin innostuneena:

-- Ei ole meillä erämaissa vouteja eikä pappeja, ei piispoja eikä kuninkaitakaan, ja hyvin tullaan ilmankin toimeen; itse käräjämme käymme ja saaliit jaamme, -- miksei tultaisi ilman niitä toimeen rintamaillakin. Mikä hyöty meillä on ruunun ja kirkon herroista, ei muuta kuin aina vain maksamista, veroa!

Jo herkesi Tuira naurusuulle ja virkkoi:

-- Ja jos kuninkaan tarvitsemme, niin valitsemme sen itse.

Leikki pystyi hyvin huumautuneisiin miehiin. He jatkoivat:

-- Itse valitsemme, ja sille jos veron maksamme, silloinpa tiedämme kelle se tulee. Mutta kenen me tästä nyt kuninkaaksemme panemme?

-- Tuiran Vilpun, hän yhä johtajamme olkoon!

Mutta silloin taas Vilppu kävi vakavampana puhumaan:

-- Olkoon sijansa pilallakin! Mutta sen sanon vakavissani, että kun me nyt päivää pari kolme olemme retkeä tehneet, silloin yhtyvät kyllä meihin nekin arat, jotka nyt Vesilahdella herrain huoveja odottavat, ja miehet tulevat mukaamme koko laajasta Hämeen maasta. Eikä ne ole Satakunnan miehetkään vielä vihojaan sulattaneet, vaikka jo kotiin hiihtivät, suksilleen pääsevät vielä hekin. Silloin ei ole Turun herroilla muu neuvona, kuin pakene pois takaisin Turunlinnan muurien turviin ja pysy siellä. Mutta talonpojat ovat silloin heistä irti ja irti me pysymmekin, omien keihäittemme varassa. -- Akka, anna tappisi tiheämmin vuotaa!

Myöhään yöhön istuivat hämäläiset hiihtäjät voudin väljässä tuvassa, rohkeista tuumistaan tarinoiden. Vilkkaiksi kuumenivat verkkaiset veret, vetreiksi sulivat jäykät mielet. Muutamat vetäysivät vihdoin raheille nukkumaan, levätäkseen uusia retkiä varten. Mutta toiset jatkoivat juominkeja huolehtimatta huomisesta päivästä.

Silloin, puolenyön aikaan, rupesi kosken kohinan sekaan kuulumaan kavioiden kopsetta ulkoa jäätyneeltä tieltä. Siitä eivät ensiksi välittäneet huumautuneet talonpojat. Mutta jo erotti Vilppu naisten supatusta eteisestä, kuuli heidän kuiskivan, että "jo ratsumiehet tulevat". Silloin ponnahti hän kuin ammuttu vasama pystyyn pöydän äärestä ja juoksi kohona ulos, synkästi karjaisten:

-- Joko ne herjat huoveille sanan veivät!

Ja kotvasen kuluttua ryntäsi hän takaisin tupaan, huutaen hengästyneenä joukolleen:

-- Ylös, miehet, ja suksille! Huovit ajavat taloon...! Ulos, muuten ollaan merrassa!

-- Huovit...!

Hölmistyneinä nousivat puolijuopuneet talonpojat olutpöydän äärestä ja toiset kömpivät unisina makuultaan pystyyn hakemaan turkkejaan ja tuuriaan, -- he eivät tätä uutta hälinää heti ymmärtäneet ja valittelivat, että tyhjentämättä jäi viimeinen kipollinen. Mutta tuskin olivat he ulos ehtineet hakemaan suksiaan pimeältä kinokselta, kun jo parikymmentä ratsumiestä pihalle karahti ja huutaen talonpojilta tien sulki. Siinä oli ritari Jaakko Illen komentama osasto Hannu Kröpelinin linnanhuoveja, joka pääjoukon kulkiessa valtatietä Vesilähteen oli saanut sanan talonpoikaisjoukon yöpymisestä Nokialle. Ja tuo nuori, roteva ritari se nyt siinä kiroili ja komensi:

-- Pysykää alallanne, moukat, muuten teiltä listimme päät. Nyt on asia Vesilähteen takaisin!

Hetkeksi talonpojat liikkumattomiksi pysähtyivät ja vastakkain seisoivat nyt huovit ja talonpojat ääneti pimeällä pihalla. Pakkanen oli yön kuluessa purevaksi kiihtynyt, se puistatti lämpöisestä tulleita miehiä, joiden päässä vielä oluthuurut kohisivat, eivätkä he tienneet, pitikö siinä totella vai tapella. Mutta Vilppu, joka muutamain miesten kanssa ensiksi oli suksilleen ehtinyt, lähti painumaan kosken rantaa ylöspäin, kehoittaen:

-- Tänne päin, miehet, huonot huoveja totelkoot!

Mutta pitkälle ei sitä tietä paettu. Koski siinä mutkan viskaa, taas oli vastassa kuohuva vesi ja takana huovien parvi. Keihäineen kääntyivät silloin rysänpohjaan ajetut talonpojat huoveja vastaan ja siinä iljangolla, kohisevan veden partaalla, syntyi pian mökä ja melu. Kun Lauri, joka toisten jäljestä vasta pirtistä pääsi, ehti törmälle, näki hän siellä vedenrajassa huovihevosten kompastuvan jäätiköllä ja miesten suksiltaan kaatuvan. Mutta lyhyeen sitä tappelua kesti. Nopeasti tarttuivat huovit vielä vastusteleviin talonpoikiin, sitoivat heidät satuloihinsa kiinni ja lähtivät tuomaan pihalle, jonne talonpojista useimmat olivat jääneet, kahakkapaikalle ehtimättäkään.

-- Joko nyt lähdette piispan pakinoille, ilkkui Ille-herra, lähtien edellä ratsastamaan Vesilahden tielle.

Siihen oli päättynyt Hämeen miesten lyhyt unelma voitokkaasta hiihtoretkestä herrojen Turkuun. Kuulakka oli pakkasyö, jonka keskessä nuo äsken vielä niin rohkeat miehet nyt huovien saattamina surullista taivalta tekivät. Kylmiä valoja välkkyi selkeiseltä taivaanlaelta, joka ikäänkuin tuntui laskeutuvan lähemmäs lumista maata. Jää vonkui kiristävän pakkasen pihdeissä, kun tuo äänetön saattue laskeusi järvelle, jonka rannat upposivat harmajaan hämärään. Kuin kuolleeksi kangistunut oli luonto, ainoastaan sukset vaikeroivat pakkaslumessa, ja teräviltä kaikuivat jäästä raudoitettujen kavioiden iskut.

Raskasta se taival oli nyt hiihtää Hämeen miesten, jotka päivällä kepeästi kuin lentäen olivat oikaisseet yli lumisten aavain. Eikä ainoastaan pakkaslumi suksissa hangotellut, eikä yksin yökylmä henkeä salvannut, -- mieli oli miehillä sitäkin raskaampi, katkenneet olivat kaikki paranevan elämisen toiveet. Kankeana liikkui Laurinkin jalka mäystimessä, hänen hiihtäessään siinä nyt keihäättömäin talonpoikain keskellä. Tuolla asteli edellä kalvosimistaan huovin satulaan kytkettynä hänen hilpeä ystävänsä, Tuira, retken suosittu johtaja, siinä nyki hänen setänsä, Karmalan Tuomas, entistä kumarampana kahlettaan, siinä olivat nyt huovinkytkyessä myöskin Kangasalan ja Lempäälän rohkeimmat hiihtäjät. Muu joukko nuoritta hiihti, mutta huovien huurteiset hevoset teutaroivat heidän ympärillään, edessä ja takana, ja tallasivat heidän suksilleen.

Väsynyt välinpitämättömyys oli vallannut Laurin mielen. Ei hän aprikoinut, mikä oli oleva retkikunnan kohtalo tuon lyhyen hiihdon jälkeen, ei hän harkinnut, mitenkähän oli päättyvä se päivä, jonka ensimmäinen väre idän kaukaisesta hämärästä virisi, tuskin hän huomasikaan, kun tie jäältä taas mantereelle kääntyi ja kävi mutkittelemaan rinnettä myöten ylöspäin Vesilahden kirkolle, -- hän muisti nyt selvästi vain setänsä katkeran vastauksen Suopellon Sipille, kun Päijännettä hiihdettiin: Yksi menneen kaikki!

Vasta kun kirkkomäeltä välähtivät esiin nuotiotulet, silloin hän ikäänkuin havahtui: hänestä näytti siellä nyt kaikki niin kokonaan toiselta kuin päivällä. Ei näkynyt nyt talonpoikain suksirivejä eikä keihäskasoja kinoksessa, vaan oudot hevoset siellä purra narskuttivat heinää kummallisten kuomurekien kupeella, ja hevosten luona liikkui outoja miehiä, miekat vyöllä ja kannukset saappaissa... Sitä pysähtyi Lauri ihmeissään katsomaan, sillävälin kuin sekä toiset hiihtäjät että ratsastavat vartijat hänen sivuitseen riensivät, -- kaiketi tupiin kiirehtivät pakkasesta --, ja pian huomasi hän yksin seisovansa aamuhämärällä tiellä. Päivällä tänne Vesilahdelle jääneitä miehiä ei näkynyt missään, nuo oudot liikkujat olivat siis kaikki huoveja... Etäämpänä vesakon rinnassa näki hän parin hiihtäjän painuvan aika hujua metsään ja hän oli liikkeistä tuntevinaan heidät tovereikseen Nokian matkalta, -- Lauri survaisi jo suksiaan seuratakseen noita pakenevia pois koko näiltä tulilta.

Mutta hän pysähtyi vielä. Hän näki yksinäisen jalkamiehen saapuvan tietä myöten, kulkeakseen hänen ohitseen pappilaan päin. Se oli kyllä vieraan pukimissa sekin, väljä kaulusvaippa hartiollaan, mutta Laurista tuntui, että tuota hinteloa miestä hän kyllä uskaltaa puhutella. Ja hän kysäisi ohikulkijalta:

-- Minne ovat täältä Hämeen miehet lähteneet?

Vieras pysähtyi, ei vastannut, vaan katseli siinä aamuhämärässä Lauria pitkään, katseli ikäänkuin tunteakseen. Ja hän virkkoi:

-- Etkö sinä ole Karmalan Lauri?

Ja samalla hän ojensi Laurille kätensä tervehdykseksi. Lauri tunsi äänen, katsoi vierasta kasvoihin ja huudahti:

-- Miten olet täällä sinä, -- Heino!

IX. PIISPA RAUHANTUOMARINA.

Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeästi johtanut jo yli kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksensä tieltä. Heti kun pakenevat virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun kertomaan siitä vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat olivat kohta joulun jäljestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja aatelisten kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon, neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin, oli tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla ajanut sen näin epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa, sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat tutkittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, -- niin selitti herroille vanha piispa. Ja hänen mielessään oli heti, kun tuhoviestit olivat tulleet, syntynyt rohkea tuuma koettaa henkilökohtaisen arvonsa vaikutuksella, sanan voimalla ja ilman aseväen apua asettaa tuo korkealle kuohahtanut kansanlaine, joka ilmeisesti oli hyökyä siitä suuresta kansanliikkeestä, mikä äsken meren toisella puolen oli tapahtunut.

Maunu-piispa oli sen vuoksi ilmoittanut kostonjanoisille aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia ratsumiehiä hyökätäkseen niskoittelevain alustalaistensa kimppuun, että hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin ryhtymästä, ennenkuin hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen ja ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra, joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän, oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli Maunu-piispan arvo ja vaikutus kuitenkin aatelistenkin joukossa että he, vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, -- piispa seurueineen lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia vastaan ja aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi häntä kuin saattoväki, totellen hänen käskyjään.

Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestä päin ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi pettää voinut, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset, herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä. Mutta Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa mahdilla hän oli jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta hiihtäjiltä eivätkä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, mutta olipa hän heti eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että rauhan sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen kylään odottamaan huomisaamua, joksi piispa oli sen puheilleen kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen olon.

Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutuulia odotteli Vesilahden pappilassa, Hän oli tapansa mukaan ani varhain noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkoitetussa nojatuolissa mietteisiinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin, kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas hallituskeskus... Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla, oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio, jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi käsi... Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta pohjoisesta piispanvaltakunnasta oli taittunut, särkynyt Nevajoen veriseen tappeluun jo puolitoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi tällä aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, voisi hänkin nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa niin, että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa tyytyväisemmäksi kuin nyt...

-- Vanitas vanitatum...! -- Näin huoahtaen keskeytti piispa ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:

-- Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?

-- Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.

-- Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet yönsä viettäneet mäen takaisessa kylässä, vieläkö siellä on rauha mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.

Piispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehekseen ja kirjurikseen, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli mieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi tämä hänelle:

-- Käy ilmoittamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka pitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän valituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän valjettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.

Mutta ennenkuin Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä ovelta, ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra, ja hänen perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri, joukkonsa edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt verekseltään piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä ryöstömatkasta ja kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut ajaa koskeen koko kapinajoukon, kehui hän, mutta piispan käskyä totellen oli hän tuonut sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki rangaistuksensa saatava. Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä talonpoikain ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden tarpeellisuutta, säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen kuuntelemaan, kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin, miekkaansa kalistellen kävi piispalle selittämään:

-- Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo sovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he ovat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksiaan tässä taas ruvettaisiin kuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa ratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille neuvottelua kylliksi, ja siihen loppuu väleen kapina!

Ei ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä hajalla reisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipikallokkaissa. Mutta hän olisi silti tahtonut veriin masentaa nuo talonpojat, jotka kapinansa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa veronottoa, ja joiden puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi toisten aatelisherrain vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan. Polttaneet olivat talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan laamannilta Henrikki Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt kiihkomielisenä tämäkin muuten kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja sivistystä saanut mies. Maskun kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen oli täytynyt yösydännä lähteä pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän kantoi siitä nyt koston kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita Hannu Pietarinpojan, Lepaan herran, joka keikarimies tällä sotaisella retkelläkin komeili Flanderin verassa ja hohtavissa hopeasoljissa; samoin Hartikka Garpin, jonka pullealle varrelle miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja monien muiden. Mutta tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran kintereillä nuori 18-vuotias Klaus Kurki, joka oli pukeutunut rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä hänen hennolla vartalollaan väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan Jaakko Kurjen, kanssa oli hänen täytynyt suinpäin Laukon kartanosta paeta kymmeniä peninkulmia kuohumistilassa olevan maakunnan halki Turkuun, jonne isä nyt oli sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus oli palannut muka alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen iltamyöhällä ratsastanut Laukkoon, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona, ja hänen intohimoiset silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän Hannu-herran puheen rohkaisemana intoili:

-- Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä vaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!

Ja rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen kääntyen:

-- Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia polttaa ja ryöstää, muutoin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus esivaltaa kohtaan.

Mutta vanha piispa pysyi tyynenä tämän kannuksiaan kalistavan aatelisjoukon keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä rauhoitellen:

-- Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. -- Ja Jaakko-herran puoleen kääntyen kysyi piispa: -- Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?

-- Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria riittänyt, vastasi Ille.

-- Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.

Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain säestämänä:

-- Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, -- niin tehtäköön nytkin!

Mutta piispavanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraa vaan linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja uudisti rauhallisesti:

-- Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot sen myöskin tehdä. -- Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. --