Part 13

-- Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, -- enempää ei saa vouti enää periä.

-- Niin, käykää taloksi! -- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä Tuomaasta. Vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset, kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle Päijänteen talonpoikainkin puolesta, -- ne ovat siis tehonneet ... onpa se toki herrallakin herra, turvattomallakin Jumala!

Siitä päivästi tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitassa oli, vieläpä pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin. Ja iloisena teki tuo muuten raskasmielinen emäntä työtä käskettyä, häneltäkin näkyi nyt kerran luonto vähän lauhkeammaksi sulaneen. Ei tiennyt isäntä, että tuo luvattu verohelpotus ei ollut sitä keventymistä aiheuttanut, eipä aavistanut, ettei hänen emäntänsä uskonut vieraittensa olevan ihan niitä, joiksi he itsensä sanoivat. Toinen vieraista oli vain ometan ovella salaa emännän kouraan pistänyt pienen tuohikäärön ja suihkaissut hänen korvaansa lyhyet terveiset, ja niistä se oli ilo nyt tullut umpimielisen naisen raskaaseen katseeseen, niiden palkaksi hän nyt piirakkaat paistoi ja vieraille vierrettä kantoi.

Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu mieli, hän raatoi nyt iloisesti ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään, -- ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan; ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle antaneet kirjan, jota on voudinkin toteltava... Ei uskonut naapurin isäntä, Suopellon Sipi, silmiään, kun hän nyt eräänä päivänä Karmalaan tuli ja näki siellä vilkkaat miehet, jotka puheliaina vastaan astuivat. Hän oli huolet mielessään tullut puhumaan siitä taloudellisesta hädästä, johon tuo viimeinen halla taas oli koko seutukunnan painanut, tullut neuvottelemaan, että vieläköhän olisi lähdettävä syyspyyntiin kalajärville, sillä hän ei ymmärtänyt, miten nyt muuten talven yli päästään. Mutta siitä hädästä ei Karmalan Tuomas tiennyt mitään, reippaana hän naapuriaankin rohkaisi, kertoen hänelle vieraittensa käynnistä ja veronhuojennuksesta.

-- Ihmeellisiä taikureita ne vieraat ovat olleet! tuumaili Suopelto, nähdessään emännänkin nyt entistä ketterämpänä sillalla liikkuvan. Mutta hän ei ruotumiehenä tahtonut paljastaa tietämättömyyttään eikä ruvennut senvuoksi epäilemäänkään. Mutta Tuomas pirteänä tiukkasi:

-- Mitä taikureita, oikeahan heillä oli asia, onhan se toki vielä maassa hallitus! --

Viikkokausi, toista, niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin, leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo ensimmäiset aumat riiheen. Paljoahan siitä ei tullut puhdasta viljaa, mutta tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet, ja poika ajoi juuri halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivumaan, sillaikaa kuin isä tuon edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville, jotta jo illaksi valmistuisi makea uudispuuro, -- pitkään olikin näet kalaruoilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:

-- Voudin venhe laski rantaan!

-- Kenen, kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.

-- Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.

Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet, sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja läksivät suoraan suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Mutta Tuomaspa ei hätääntynyt.

-- Nytpä tulkoot, virkkoi hän. -- Nytpä tiedämme, minkä verran heille veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.

Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui ja tapansa mukaan ärjymään kävi:

-- Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.

-- Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jota hän povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin vaatimasta.

-- Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, mörähti vouti. -- Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto, sen tiennet.

Mutta Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:

-- Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.

-- Meilläkö oikeus ottaa...?

-- Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, älä yritäkään meitä säikyttää. -- Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja voudinrengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään, hän tiukemmin virkkoi: -- Älä koske siihen hevoseen, ne eivät enää olekaan teidän retusteltavinanne!

-- Hä, eivätkö ole...!

Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäisi luokin längistä ja viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:

-- Niskoittelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!

Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:

-- Älä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin! Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, mutta emme kahmaloakaan enempää kuin kulttikirjassa sanotaan.

Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:

-- Missä kirjassa?

-- Tässä! -- Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen paloiksi repäistessään ja karjaisi nyt täydeltä kurkulta:

-- Siinä kuittisi -- kulkurien kujeita! Suori aitalle kaivamaan esiin jyväsi ja voisi, mutta niskoittelemisestasi saatkin nyt maksaa kaksinkertaisen veron, jotta vastakin muistat, mitä meillä on oikeus ottaa. -- Ja rengeilleen hän virkkoi: -- Siinähän on täysi jyväsäkki, kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!

Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhoilta muistoiltaan ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin kalliiseen säkkiinsä, jossa oli perheen ensimmäinen uudisvilja, sen ainoa puhdas leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:

-- Sitä säkkiä ei liikuteta. Revit ruununmiesten verokuitin, siitä vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä talosta, niinkuin ennen, siitä minä...

Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevän talonpojan hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen riihimekko. Ja sillä välin pauhasi kiukustunut veronkantaja:

-- Irti minä pölytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka, niin ruumeniksi survokaa sen luut! -- Ja nyt aitalle nahkoja ja haukia hakemaan ja mitan täytyy tulla täyteen!

Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän katseli vain tylsästi, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan, oli hänellä vain yksi tunne: hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa... Hänen sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo poika-Tuomastakin peloitti.

-- Ne pieksivät minut omalla pihallani, -- niin puhui hän harvakseen, -- se löyly ei minusta enää lähde!

Eikä se uusi lieska kyrmyniskaisen Tuomaan silmästä enää sammunutkaan. Hänen raskas luontonsa oli nyt heilahtanut saranoiltaan pois, eikä hän tahtomallakaan sitä enää tasapainoon saanut. Monta kertaa hän tapasi nyt tämän päivän jälkeen itsensä työnsä äärestä joutilaana seisomasta ja uhman mietteitä hautomasta, -- hän, joka ei ennen koskaan sallinut poikainsakaan työn keskestä miettimään jäädä! Ja kun Suopellon Sipi ja muut miehet, joilta vouti niinikään taas armottomasti oli veroja ryöstänyt, hänelle kertoivat, että nuo veronhelpottajat olivat todella olleetkin kujeilevia teinejä, jotka jostakin aatelistalosta olivat saaneet vaateapuna vanhan ritariviitan ja sulkahatun ja jotka talonpoikain mieliksi olivat syrjäkylillä monessa paikassa sen saman juttunsa jutelleet, niin ei hän heitä ollenkaan uskonut. Hän piti siitä asiasta oman päänsä eikä siitä ensinkään keskustelemaan antautunut. Mutta kun miesten kesken muuten väiteltiin liioista veroista, jotka Turun itara linnanherra Hannu Kröpelin oli moninkertaisiksi nostanut, ja joita vouti vielä tunnottomasti lisäili, niin silloin ei Karmalan Tuomaskaan enää niinkuin ennen tuppisuuna miesten piirissä istunut, vaan laski kiihkeänä ilmoille koko patoutuneen katkeruutensa ja puhui harvakseen, mutta voimakkaasti:

-- Mikä tulee tästä lopuksi? Pusket kivikkoahoa koko miehuutesi voimalla, raadat kuin henkesi kaupalla kesät ja talvet ja tappelet hallan ja kontion kanssa. Mutta sittenkin: tyhjä on aittasi, syö perheinesi petäjätä, vouti vie kaikki! Kenelle raadat, kenen puolesta pusket!

Ja kylän miehet myönsivät hänen ilmeisiä tosia vaikeroivan. Jo nyt syksystä olivat petäjähuhmaret käynnissä kaikissa taloissa, eikä kukaan tiennyt, miten talven yli päästään. Tuskamielellä säesti Suopellon Sipikin Tuomaan valitusta, virkkaen:

-- Kuolema on edessä täällä rintamailla, nälkä tuo taudit mukanaan, ruttokin on ruvennut taas liikkumaan. Mutta minkäs teet? Valitat, ei sinua kukaan kuuntele, väistät verottajaa, se perii verosi toisilta, ja kaikilla on sama hätä! Ei ole armoa missään...

Tällainen oli mieliala hallaöiden ja voudinretkien jälkeen pitkin koko Hämeen pohjoisen rintamaan asutusta. Eivätpä tienneet ne nuoret teinit, jotka kujeillessaan olivat sydänmaan talonpojille väläytelleet toiveita veronhelpotuksesta, kuinka äärettömän tulenarkaan kohtaan he olivat koskeneet, eivät tienneet, minkä pohjattoman pettymyksen he olivat korven raatajain rintoihin ajaneet, kun nämä taas havaitsivat perättömiksi tuon kauniin unelman. Eivätkä he tienneet, että se kipuna, jonka he vallattomuuksissaan olivat epätoivoisiin mieliin heittäneet, sinne jäikin kytemään ja että sillä kipunalla oli ääretön syttymisvoima ja sytyttämiskyky. --

Karmalan tuvassa oli toivottu, että kun Lauri palaa pitkältä pyyntimatkaltaan, niin hän tuo taas niinkuin viime syksynä sieltä erämailta runsaan elämisen avun, jonka varassa toki talvi kestetään, -- isä-Tuomaskin sitä miltei häveten ajatteli. Lauri palasikin eristä jo pikemmin kuin oli odotettukaan huolten painamaan kotiinsa, mutta laiha oli tällä kertaa hänen laukkunsa, eikä kuulunut nyt saaliita saloonkaan kasatun. Eikä hän palannut erämaista yksin. Enni ja Vilppu astuivat hänen perässään Karmalan veräjästä pihalle, astuivat vakavina, harvapuheisina, kuin surun murtamina vanhuksina. Poissa oli veitikka-hymy nuoren Ennin pehmeiltä tytönkasvoilta ja tuvan penkille ehdittyään hän ilmi itkuun herahti. Poissa olivat veret Vilpunkin poskilta ja hilpeys vilkkaasta silmästä. Ääneti hän nyt jousensa naulaan ripusti ja oven suuhun istui, päätään kumarassa kiikuttaen. Ja kun talonväki kysymään kävi, miksi he olivat saunansa jättäneet, vastasi hän vain enempää selittämättä:

-- Savolaiset polttivat saunan!

Kotiväen oli senvuoksi ensiksi tulokkaille omat masentavat kuulumisensa kerrottava. Ääneti, neuvottomina istuivat erämiehet, kuullessaan, miten huutava hätä täälläkin oli joka talon ovella. Mutta kun puolenpäivän tienoissa Suopellon vanhukset saapuivat Karmalaan eräuutisia kuulemaan ja ryhtyivät kyselemään tarkempia tietoja siitä savolaisten käynnistä, silloin hypähti äkkiä Vilppu suoraksi rahiltaan, astui Ennin luo ja virkkoi:

-- Ei ole minulla nyt mielen rauhaa jäädä tänne tupaan loikomaan, köyhyys on täällä ja suru niinkuin meilläkin. Soudan jo heti Päijänteen yli Jämsän joelle, entisille asuintiloilleni, katsomaan, olisiko siellä elämisestä parempaa tietoa. Jää sinä tänne, täältä sinut haen!

Hän pyysi isännältä pikkuvenheen lainaksi ja läksi niin enemmittä puheitta yksin soutamaan syksyiselle selälle. Yksin jäi Enni törmälle poistuvaa venhettä katsomaan, ja kun se oli huvennut saarten taa, notkahti hän sateiselle törmälle istumaan, ja taas sulivat itkuun turvonneet silmät.

Mutta sisällä tuvassa tiedusteli Suopellon Sipi sillä välin yhä tiukemmin Laurilta noita erämaan kuulumisia, savolaisten vierailua, korven kahakkaa, -- kaikki näet arvasivat siellä taas kahakan tapahtuneen. Ja kotvasen kuluttua kävikin Lauri kertomaan:

-- Iloisina elivät vielä Tuiran väet siellä piilopirtissään Kihoskosken poimukassa, kun meitä neljä pyyntimiestä sinne saapui; sitä iloisempana meitä Ennikin tervehti, kun me hänelle lehmän toimme. Sen tarpeessa hän juuri olikin, kun oli kevätkesällä lapsen saanut...

-- Lapsen, missä se nyt on? kysyivät uteliaina kuuntelijat.

-- Kuollut on, kolmikuisena... Siitä pojastaanhan niillä silloin iso oli ilo, siitä nyt suru on suuri. Onni tuntui tuvassa asuvan. Tuiralla oli hyvät pyyntimaat ja lohivedet siinä ihan pirttinsä äärellä, sievoisen kaskenkin hän oli sinne kaatanut, ei ollut hätää mitään. Ja joukolla me nyt siellä eränpyynnissä kuljettiin, runsaasti saalista joka päivä tuotiin tupaan.

-- Ettekä savolaisista tienneet mitään?

-- Emme mitään, aina siihen asti, kun tässä viime viikolla eräänä päivänä arvasimme vieraan maillemme tulleen. Koirat tapasivat kontion siellä Perkuvaaran kaltaalla, ja viiden miehen voimalla painuimme kauas salolle metsän kuningasta ajamaan. Iltaan asti ajoimme, -- silloin iski Ilvesmäen nuoli sen lapaan, ja keihäillä me siihen noroon vihdoin karhun kellistimme. Siinä olivat silloin koiratkin kaikki ääressä, Vilpun Halli vain oli poissa. Arvelimme kontion käpälällään sen runnelleen, mutta jo silloin Vilppu vainusi pahaa, siksi taitavaksi hän toverinsa tunsi... Saaliin nyljettyämme läksimme illan suussa astumaan kotiin päin, yöpyäksemme ylemmälle kankaalle muutaman lahden perukkaan. Mutta juuri kun siihen kankaalle saavuimme, niin siinä olikin sammalaukealla Halli -- vainajana. Ei ollut sitä surmannut kontion käpälä, nuolen sen rinnasta löysimme.

-- Vainolaisen arvasitte ääressä olevan?

-- Johan sen tiesimmekin, savolaisen oli nuoli. Yö oli jo käsissä silloin, ja väsyneet olivat miehet, mutta ei malttanut Vilppu siihen enää yöksi jäädä, kotiinsa, pirtilleen, piti hänen viipymättä päästä. Läpi pimeän korven, poikki märkien soiden siitä yötä myöten painuttiin Kihoskoskelle päin... Hidasta oli astua pimeää metsää, aamu jo idästä sarasti, kun vihdoin kosken kohinan kuulimme. Mutta lounaasta kajasti samalla toinen valo ... siellä paloi Tuiran pirtti.

-- Vainolainen oli sinne jo ehtinyt?

-- Meitä hän lienee syrjästä väijynyt ja meidän jälkiämme sitten Kihoskoskelle kulkenut, kaiketi saaliita ryöstämään. Ne ryösti ja pirtin poltti.

-- Entä Enni -- hän oli kai kotosalla?

-- Lehmää kuuluu olleen juuri savulla lypsämässä, kun kuuli pirtiltä outoja ääniä. Siihen oli kiulunsa heittänyt ja pirtille katsomaan juossut, -- lapsi näet siellä vasussaan nukkui... Mutta ovella oli vastassa outoja miehiä, ne olivat ilkkuen käsiksi käyneet avuttomaan naiseen... Mukaansa lienevät aikoneet hänet ryöstää, koska jo rantaan päin, kosken alle, Vilpun venheen luo, olivat häntä lähteneet raastamaan. Ennin oli siinä täytynyt nähdä, kuinka vainon mies lehmitulelta toi palavan kekäleen ja sen pirttiin viskasi, missä lapsi äitiään itki ... nähdä, miten tuprahti tuleen tupa...

-- Siihen lapsen polttivat, katalat! No nyt sen jo ymmärtää Ennin surun!

Itkuun oli jo herahtanut Suopellon Leena ja kostea oli silmä yksin Karmalan kylmämielisen emännänkin, kun hän tuvasta ulos hiipi törmälle, paljon kärsinyttä lastaan lohduttamaan. Vihaa liekehtivät miesten silmät, ja kumealla äänellä kyseli jo isä-Tuomaskin:

-- Miten pelastui Enni petojen kynsistä, etteivät häntäkin tappaneet?

-- Sitä ei Enni-raukka itsekään tiedä, tainnoksiin oli hän raastajainsa käsiin vaipunut, tapellessaan hurjasti päästäkseen lastaan pelastamaan. Lienevätkö puristajat hänen tukehtuneen luulleet vai säikähtäneetkö lienevät jotakin risahdusta metsästä, en tiedä. Tuntuu vain siltä, kuin olisivat kiireellä paenneet pillomuspaikaltaan, koska eivät enää venheelle asti malttaneet mennä, vaan jalan läksivät saaliineen salolle luikkimaan.

-- Talo paloi siis vielä, kun te kotiin ehditte, kyseli Sipi, -- vainolaiset olivat kai vasta lähteneet?

-- Pohjiaan myöten se oli jo palanut, raunioissa vielä liekehti lieska. Valittavana voihki Vilpun rinta, kun hän niitä palavia raunioita kaiveli ja Enniä nimeltään huusi, niin että raikui synkkä korpi. Sinne vuoteelleen hän näet luuli vaimonsakin palaneen. Mutta hetken perästä kuului hiljainen valitus rannasta, -- sieltä me Ennin löysimme, silloin vasta hän tainnoksistaan virkosi ja samalla lastaan huutamaan kävi... Ne olivat kirmakat ne huudot siinä kytevän hiiloksen partaalla, jota nyt molemmat vanhemmat sauvoilla kaivoivat, hakien palanutta lastaan ... vieläkin ne äänet sisuani vihlovat. Tekipä mielemme huutaa meidänkin, sivullisten, miehisten miesten...

-- Mutta ettekö lähteneet vainolaisten jäljille, kysyi kärsimätönnä Sipi, joka henkeään pidellen oli Laurin tarinaa kuunnellut. -- Eihän ne olleet kovin kauas voineet ehtiä.

-- Lähdimme tietysti, sepä olikin ensi työmme. Hurjana Vilppukin yhtäkkiä hiiloksen äärestä hyppäsi ja kostoa karjumaan kävi. Ennille teimme rotkoon taljoista vuoteen, sinne hänelle eväät jätimme ja itse lähdimme soutamaan, yön valvoneet miehet. Arvailimme näet savolaisten majailevan sen lahden seutuvilla, jonka viereisellä kankaalla olivat Hallin ampuneet. Siellä olikin heidän yötulensa; mutta aamu oli sinne joutuessamme jo pitkälle ehtinyt, pystyssä olivat siellä miehet -- heitä oli kolme miestä ja yksi poikanen --, he näkivät jo kaukaa meidän tulomme ja kerkesivät muuatta saarta kiertäen pakosalle soutamaan.

-- Mutta saavutitte kai katalat? uteli Sipi.

-- Yksihankainen oli Vilpun haapio, edeltä ehtivät savolaiset suurelle selälle. Mutta sen yli mekin heidän vanavedessään viiletimme. Väsyneet olivat nukkumattomat miehet, vuorotellen siinä venheen pohjalla vähän unta otettiin, mutta aina oli veres mies airoissa, toinen perässä, emmekä me vainolaisia näkyvistämme päästäneet, vaikka he koettivat meitä eksytelläkin selän takaisiin salmivesiin. Ja kun he vihdoin itäiseen mantereeseen laskivat, niin sinne laskettiin mekin... Menoa oli se edellisen päivän karhunajo, mutta vielä hurjempi metsänajo siinä nyt alkoi ... koirat edellä, miehet perässä, emmekä me otusta kuuluvistamme päästäneet. Savolaiset painuivat suoraan kotikyliään kohden, mutta sitä me emme säikkyneet, perästä vain laskimme yli soiden ja kankaiden. Henkensä edestä he pakenivat, sen he kyllä tiesivät, mutta koston sisu ajoi taas meitä...

-- Seurasitteko heitä aina kylään asti?

-- Sinne asti, -- se savolaisten metsäkylä ei olekaan kuin vajaan päivämatkan päässä meidän kalajärviltä. Iltamyöhällä aukenivat maat ja vilahti taloja järven rannalta, jossa myrskytuuli ulvoi. Huutaen pakenijat sinne kyläänsä karkasivat, herättääkseen nukkuvat eläjät, ja liikkumaan siellä rupesi törmä, kun me vaaran rinnettä alaspäin laskeusimme. Säpsähdimme silloin, että jokohan mertaan juostiin, pysähdyimme hetkiseksi halmeiden taa. Mutta yli ohransängen viiletti Vilppu, enkä minäkään häntä yksin jättänyt. Akkoja siellä juoksi avokintuin tuulessa, hulmuavin hurstein, hiukset hajallaan ... tuvistaan pakenivat miehetkin, me vain jäljestä kylän keskelle asti...

-- Ja tappeluko syntyi vihdoin?

-- Ei ollut aikaa tappeluun, keihäsjoukko jo rannalta meitä kohti kulki, ja ylen uupuneet olivat meidän miehet. Mutta nuotiot me tehtiin savolaisten taloista, ja kun taas vaaran laelle palasimme, niin näimme, että korkealle puhalsi siellä syysmyrsky loimuavia liekkejä...

-- Eivätkä joutaneet savolaiset teitä enää ahdistelemaan?

-- Ei heitä kuulunut. Pimeäksi oli jo käynyt yö, ja tuokion saloa takaisinpäin tarvottuamme retkahdimme me muutamaan ryteikköön huoahtamaan ... ja nukuimmekin aamuyöhön asti. Emme tienneet, lienevätkö viholliset meitä yöllä hakeneet. Mutta venheemme me seuraavana iltana löysimme siitä, mihin olimme sen jättäneet, ja soudimme sillä Kihoskosken rannalta Enniä hakemaan. Siellä se yhä itki, eikä ole sen jälkeenkään paljoa itkemästä laannut.

Kauan vallitsi äänettömyys Karmalan tuvassa, kun Lauri oli kertomuksensa lopettanut. Ensimmäisenä sen katkaisi Tuomas-isäntä, joka verkalleen virkkoi:

-- Ei ole elämisestä sielläkään takamailla. Johan se on koettu. Olen tässä epätoivossani tänä syksynä sitäkin miettinyt, olisiko jättää autioksi talo ja kaataa kaski niin kauas saloon, ettei sinne vouti osaisi. Mutta surkeus näkyy olevan sielläkin, ei armoa missään!

-- Ei armoa missään, toisteli Suopellon Sipikin. -- Kovassa on korven leipä! Täällä halla ja vouti, siellä verikoura savolainen. Mistä lopulta elät?

Pystyyn karahti silloin Karmalan ankara isäntä. Hän oli ikäänkuin saanut uuden puhdin siitä päivästä asti, jolloin hänet vouti pieksätti, usein hänellä sen jälkeen loiskahti loukattu luonto, ja nytkin hän melkein karjaisi:

-- Sitä on meidän hallitusherroilta kysyttävä! Onhan se esivalta maassa, kysytään siltä, pitääkö meidän kuolla nälkään vaiko toisemme salolla tappaa? Sama on surkeus joka talossa. Eikö miehiä saada liikkeelle sitä kysymään?

Mutta Suopelto ei kohonnut kumarasta asennostaan; siitä polviensa välistä hän vain vastasi:

-- Niin esivallaltako? On siltä kysytty ennenkin, on valitettu äskenkin, -- mikä on ollut apu? Missä lienee koko esivalta enää... Kysytään vain, kysytään kerran vielä, mutta kylmäksi taitaa se meille jäädä.

Kylmää tuntui huokuvan aukinaisesta juoksulautaikkunasta tupaankin, jossa masentuneiden miesten keskustelu vähitellen talttui ja vaimeni. Ulkoa, tihkuvasta syyssateesta, saatteli emäntä sisään tyttärensä, joka yhä itki poltettua lastaan ja särjettyä onneaan, vaikka lapselta vielä itsekin näytti, -- saatteli hänet vuoteelle ja siihen loimella pehmoisesti peitti. Ääneti hän äänettömässä tuvassa liikkui, sulki juoksulaudan, puhalsi tulen hiilokseen, sytytti päreen ja viritti liedelle valkean. Ja hahlaimesta riippuvaan perhepataan kaatoi hän tuohisesta jauhoja, joihin oli sekoitettu puoleksi hallan imellyttämää eloa, toiseksi jauhettua petäjänkuorta.

VIII. KAUKAISTEN KUOHUJEN LAINE.