Part 12

Heino huomasi nurkastaan, ettei Olavi-maisteri isänsä kantaa kaikin puolin hyväksynyt, vaikkei hän enää ruvennut vastaankaan väittämään. Tuo Pariisin yliopiston oppineiden piirien edustaja näkyi olevan enemmän tiedemies ja jumaluusoppinut kuin valtioasiain ymmärtäjä, ja hän kääntyikin taas kertomaan noista etäisemmän suuren maailman suurista tieteellisistä ja kirkollisista kiistakysymyksistä, joista taas Maunu-piispa kaukaisessa hiippakunnassaan oli vieraantunut. Hän kertoi hartaasti kuuntelevalle vanhukselle ja nuorelle teinille niistä mullistavista, puhdistavista liikkeistä, joita tähän aikaan kirkon keskuudessa oli syntynyt ja jotka tähtäsivät uudistamaan monia käsitteitä ja tapoja, mitkä väärinkäytöksiksi olivat paavilliseen kirkkoon juottuneet. Hän kertoi Juhana Hussin oppilaista Pragissa ja siitä oikeudenkäynnistä, joka oli tätä mestaria vastaan viritetty, kertoi, kuinka uudet, vapaammat aatevirtaukset kaikista pakkokeinoista huolimatta raivasivat itselleen tilaa aikalaisten mieliin, -- kertoi siitä valittaen, huolestuneena, sillä hän oli paavin kirkon uskollinen poika, mutta kertoi samalla tunnustaen, että noissa uusissa virtauksissa on jotakin elävää ja repäisevää voimaa, jota ei auttanut olkansa takaa halveksua. Ja vielä hän kertoi, kuinka jo vanhoissa yhteiskunnissakin nuortumisliikettä tapahtui, kuinka rautapukuisten ritarien raaka aika vähitellen uusien olojen pakosta jätti tilaa elpyville, vilkkaille porvarisaineksille kaupungeissa, ja kuinka nuo rautaritarit itse, tuodessaan ristiretkiltä liikkuvampaa elämää ja kansojen keskeistä yhteyttä vanhoihin elämänmuotoihin olivat loihtineet hereille ne uudet ainekset ja aatteet, jotka nyt elinvoimaisina pinnalle pyrkivät.

-- Feodaalisen ylimysvallan liitokset ruskavat! -- niin huudahti Olavi-maisteri, itsekin kertomuksistaan melkein tahtomattaan lämmeten, ja nousi kävelemään ikkunan luo, jonka läpi sadepilvien lomitse pilkistävä aurinko laskeutuessaan keväisen metsän taa, nyt heitti kelmeitä säteitään piispan avaraan työhuoneeseen. -- Ja mikä on pahempi, hierarkisenkin vallan saranat vinkuvat, kun sen päämiehet, keskenään kiistellen, eivät jouda niitä hoitamaan.

-- Niin, aika ei pysähtymään ehdi, sen kehitystä olisi vain oikeaan ohjattava, -- vastasi vakavana vanha piispa, joka ehkä selvemmin kuin hänen taistelujen keskessä elänyt poikansa aavisti tulossa olevan murroksen. Mutta hän lisäsi hymähtäen: -- Mutta täällä kaukaisessa pohjolassamme emme vielä näistä murtavista voimista mitään tiedä, ja meille se onkin onnellisinta. Meillä on vielä niin äärettömän paljon tehtävää istuttaessamme tähän nukkuvaan kansaan tiedon ensimmäisiä alkeita, alkuperäisimpiä käsitteitä hyvän ja pahan tiedon puusta. Se tehtävä kysyy monen miehen työn ja iän, -- sen hyväksi saat sinäkin, Olavi, vielä kirkon päämiehenä täällä laajan tietovarastosi käyttää, siihen työhön saat uhrata sekä syvän oppisi että nuortean tarmosi.

-- Minäkö -- eihän minusta kirkon päämieheksi ole! vastasi maisteri hiukan punastuen, viitaten siihen, että aviottomasti syntyneitä ei katolinen kirkko ylempiin papillisiin arvoihin laskenut.

-- On kyllä, siitä on meillä jo paavin kirje, -- jotakin olemme toki mekin täällä kaukana pohjan kulmilla puuhanneet.

Mutta oppineen maisterin katsetta ei se uusi uutinenkaan kirkastanut. Hän virkkoi:

-- Jos kelpaisinkin, oi, pientä on täällä kaikki, kuihtunutta, maahan matalaan painavaa, sovellunko tänne minä? Täällä te kiistelette siitä, kuka ylimyksistänne kulloinkin olisi korkeimpana kukkona linnan huipussa, -- kiskaistaksenne hänet taas sieltä alas heti kun olette hänet sinne huippuun saaneet. Minä pelkään, että menehtyisin näissä ahtaissa, hengettömissä oloissa, minulla ei ole samaa kaivavaa sitkeyttä kuin sinulla.

-- Se tulee, kun työhösi kiinnyt, vastasi vanha piispa, ikäänkuin omia kokemuksiaan kertoen. -- Työ vetää mukaansa, ja varsinkin työ sellaisen kansan puolesta, jota omanaan rakastaa, -- sen saat nähdä. Pientä on sinusta ehkä nyt perustella kirkkoja aution erämaan laitaan taikka puuhata uutta luostaria Pohjanlahden karulle kalliorannalle, mutta kun työhön tartut, niin se on sinusta tärkeää, suurta, elämäntehtäväksi arvokasta, -- minä en unelmoi enää suurempaa. Kunpa riittäisi minulla ikää ja voimia saada päähän asti suunnittelemani mielityöt, silloin onnellisna hautaan laskeutuisin ja tyytyväisenä siellä lepäisin.

-- Niin, minä tiedän, virkkoi Olavi-maisteri taas innostuneemmin, -- sinä perustat tänne juuri uutta naisluostaria. Kuulin siitä jo Vadstenassa, jonka birgittalaissisarilta sinulle terveiset toin. Se on suuri työ, kaunis työ, sinulle arvokas, -- niin, paljon olet sinä tehnyt Suomen kirkon hyväksi!

Heino ymmärsi, että kirkon miehet puhuivat siitä suuresta, uudesta luostarista, joka parastaikaa oli tekeillä Karinkylässä Maskun pitäjässä ja jonka asioissa rakennuttajat alituiseen näihin aikoihin juoksivat Kuusiston linnassa, -- se oli vanhan piispan mielityö ja suurimman huolenpidon esine hänen elämänsä ehtoopuolella. Sen Heino hyvin tiesi, mutta paljon vaikeuksia se vanhukselle myös näytti tuottavan: rakennusvaroja oli vaikea saada kokoon, kansa kitui muutenkin jo suurten verojen alla. Ja huoahtaenpa vanha piispa nytkin virkkoi:

-- Paljon on keskeneräistä, paljon tekemätöntä työtä. Mutta olkaamme uskollisia vähässä, ehkä vähitellen satoa kypsyy.

Ilta kävi jo myöhäksi, vanha piispa nousi, makuuhuoneeseensa kävelläkseen, ja rupesi Olaville hyvää yötä toivottamaan. Mutta samalla hän huomasi nuoren teinin, joka maisterin tarinan aikana oli siihen uuninkatveeseensa unehtunut. Piispa näki nyt, kuinka innostuneina säteilivät nuorukaisen silmät kaiken sen johdosta, mitä hän oli noiden oppineiden miesten keskusteluista kuullut, ja tälle hän nyt virkahti:

-- Entä sinä, nuori mies, tekisikö sinunkin mielesi sinne suurille opinsijoille, koskapa noin palavat silmäsi? Niin, moni köyhä poika Suomesta siellä on ennenkin opiskellut, ja apua hän on siihen saanut, jos hän lahjoiltaan ja tarmoltaan sitä on ansainnut. Osoitapas sinäkin, mihin kykenet, -- mutta siihen täytyy antautua ehyeltään, koko sielullaan!

Heino ei osannut mitään vastata. Hän tunsi mielessään voimakkaan laineen, samanlaisen kuin silloin kerran, kun piispavanhus oli häntä Savilahden rannalla puhutellut. Mutta se tuntui hänestä nyt vieläkin kaukaisemmalta, hän oli nyt jo kokenut enemmän kuin silloin...

Hiljaisena, uneen vaipuneena kohosi suuri piispanlinna, kun Heino päätalosta iltamyöhällä pihan yli kulki siihen matalampaan sivurakennukseen, jossa hänellä linnanpalvelijain joukossa oli makuusijansa. Hän viivähti vielä tuokion linnanpihalla, katsellen sen korkealta multavallilta selkien yli kevätyön kelmeätä taivaanrantaa. Siitä, mitä hän piispantuvassa oli kuullut, hauteli hän nyt mielessään monta muistoa. Mutta varsinkin oli Olavi-maisterin kuvaus siitä rappiotilasta, johon katolinen kirkko siellä suuressa maailmassa kuului olevan uppoamassa, häneen syvälle painunut. Ja sitä muistellessaan hän ajatteli, että olipa hän itsekin juuri täällä hurskaan piispan pyhitetyssä talossa joskus vaistomaisesti tehnyt hiljaisia havaintoja, jotka hänen maalaismieleensä olivat luoneet samanlaisia, joskin hämäriä mietteitä ja epäilyksiä, kuin ne, joihin oppinut maisteri viittasi. Seurustellessaan siellä nuorten pappien ja piispanapulaisten piireissä kotoisissa arkioloissa oli hän heidän ajatuskehänsä ja harrastuksensa huomannut paljoa vähemmän ihanteelliseksi, hurskaaksi ja pyhäksi, kuin miksi hän tuota kirkonmiesten elämää kaukaa syrjästä oli kuvitellut. He olivat ihmisiä hekin riitoineen ja intohimoineen, juonineen ja juoruineen, ihmisiä, joiden oli juhlahetkinä tarvis peittää heikkoutensa ja haprautensa loistavan pukukuoren ja ulkokullaisuuden alle, jotta heidän olemuksensa oppimattoman kansan silmissä näyttäisi edes vähänkään sopusointuiselta sen opin kanssa, jota he julistivat.

Kesäksi vaihtui kevät. Viileässä koulutuvassa, jonka holvatun katon alla olevista juoksulautaikkunoista tunkeutui sisään ainoastaan säästävästi valoa ja yhtä niukasti suven lämpöistä, kuivaa ilmaa, jatkoivat kalpeaposkiset kouluteinit yhä edelleen kankeita, latinankielisiä harjoituksiaan, ja opettaja takoi siellä patukan avulla heidän päähänsä munkkien silotettuja lauseita ja Donaton mutkikkaita sääntöjä. Mutta vapauden toivo elähdytti toki jo nuorten lukuorjainkin mieliä, ja he jakelivat nyt lukutuntien lomissa taas keskenään niitä pitäjiä, joihin kukin heti kesäloman alettua lähtee kiertelemään talonpoikain luo ja keräämään teiniapuja taas syksyisten lukuaikain varalle. Kukin teini valitsi mieluimmin kotoiset seutunsa kulkupitäjikseen, ja ne vanhemmat teinit, joilla jo ennen oli pitäjiä ollut, saivat ne nyt edelleenkin ominaan pitää. Siten hankkiutuivat ystävysteinit Pietari ja Paavali taas kiertämään kauas Hämeen pohjoisten rintamaiden harvaanasuttuja laitoja, -- sieltä oli saalis ollut hyvä. Ja kun vihdoin eräänä päivänä teineille vapauden hetki löi ja he ryntäsivät ummehtuneesta koulutuvasta ulos, rientääkseen miltei suoraa päätä pussit selässä taipaleelle, silloin virkkoi Pietari nuorelle suojatilleen, Heinolle, joka ääneti ja vakaamielisenä kulki toveriensa myllertävässä laumassa:

-- No, tuletko taas yhtä matkaa meidän kanssa Päijänteen rantoja kiertämään? Me lähdemme nyt heti ja kuljemme Sysikorpeen asti.

Mutta Heino pudisteli ääneti ja surumielisesti päätään. Ihmeissään toinen kysyi:

-- Etkö tule sinne, kotipuoleesi, omaisiasi tapaamaan? Missä on sinulla sitten teinipitäjäsi?

-- Toisaalla, -- Hämeen ja Satakunnan rajoilla.

-- Miksi niin?

Mutta jo oli Paavalikin sitä keskustelua kuulemaan saapunut, ja hän ymmärsi välemmin Heinon asiat ja mietteet.

-- Mielesi taitaisi tehdä meidän matkaan, mutta et uskalla, niinkö? -- virkkoi hän nuorukaiselle, joka oli katseensa maahan luonut. -- Pelkäät luisevan isäsi kyhmyistä karahkaa, kun karkaamalla kotoasi läksit. Mutta johan sen synnin olet pyhältä Henrikiltä anteeksi saanut!

Heino ei vastannut. Hän ei kehdannut ilmaista toisille sitä ikävää, joka nyt hänen mieltänsä jäyti, kun hän näki kaikkien toveriensa riemuiten kotiinsa hankkiutuvan, mutta ei hän voinut tänään myöskään tapansa mukaan vallattomaksi heittäytyä, -- sydän ei siihen taipunut. Pietarikin jo näki, että tosiapea oli nyt veitikan mieli, ja kävi häntä rohkaisemaan:

-- Oikeassa olet, älä tosiaankaan kumartaen kotiisi palaa, älä almujen anojana, täyttyyhän pussisi muualtakin. Palaa sinne kotikorpeesi vasta kerran, kun olet pappi tai muu virkamies, ja silloin astu kumartelematta kotiorren alle ja lausu: Tässä on nyt se poika, joka karkasi! Kyllä sinut silloin karahkattakin vastaanotetaan.

Heinon silmä välähti, toveri oli sanoiksi tulkinnut juuri ne uhmaavat mietteet, jotka hänen omassa mielessään liikkuivat, ja siitä vahvistui yhä hänen päätöksensä, että juuri niin hän tekee! Mutta kun toverit tuokion kuluttua haarapussit selässä ja sauvat kädessä astuivat kaupungin pahaltahaisevia, kuivuuttaan pölyäviä kujasia myöten Hämeentulliin päin, niin saatteli Heino heitä kappaleen matkaa kaupunginojan toiselle puolelle, siihen tiehaaran asti, mihin Maunu-piispan toimesta spitaalitautisten sairaala oli rakennettu. Siellä he hyvästelivät. Mutta ennenkuin he erosivat, tempasi Heino vielä Pietari-toverinsa syrjään ja virkkoi tälle hätäisesti:

-- Kuule, jos Karmalaan asti kuljette, niin vie äidille tuo pieni käärö. -- Ja hän antoi toverilleen tuohikäärön, jossa oli pieni vaskiristi, lisäten: -- Se on ostettu pyhän Henrikin kappelista, sano niin äidille...

-- Sen hänelle annan, ole siitä varma. Ja mitäpä muuta viestiksi virkan?

Hiukan karhenti nyt nuorukaisen kurkkua ja lyhyeen hän lähtevälle vastasi:

-- Terveiset vain, -- sano, että usein häntä muistan...

Hän pisti jo kättään poistuville jäähyväisiksi. Mutta vielä tuokion hän viivähdytti toverin kämmentä ja lisäsi:

-- Mutta muista: isältä salaa ... aivan salaa!

Heinon piti itsensä jonkun päivän perästä lähteä muutamassa Ulvilan venheessä, joka oli tuonut maalaistavaroita Turkuun, purjehtimaan pohjoiseen, ja jatkaa sieltä jalan omiin teinipitäjiinsä, ja hän palasi nyt yksin verkalleen helteistä maantietä myöten kaupunkiin takaisin. Sillan yli astuttuaan kankurin ilotonta mökkiä kohti näki hän siinä sillan korvassa, törmällä, ryhmän mustapintaisia, vanuketukkaisia miehiä ja naisia liassa loikovan. Kaupungin joutokansaa oli siihen ryhmittynyt katsomaan noita outoja, vierasrotuisia, kiertäviä ihmisiä, joita nyt ensi kerran Suomessa nähtiin ja joilla oli siinä hyvät markkinat, kun he temppujaan tehden taikauskoisten ihmisten käsiin katsoivat ja heille heidän vastaisia kohtaloitaan ennustelivat. Uteliaana astui Heinokin lähemmäs ja jo livahdutti hänkin äyrisen mustalaisakan massiin ja ojensi kätensä noidan tutkittavaksi.

-- Kiemurainen kulku, -- niin taikuri hoki -- monta mutkaa matkassa. Itse onnesi mestaat -- itse sen sepitätkin ja itse suvullesi uran avaat -- pitkän radan, jyrkän radan...

Heino käveli edelleen, hymähdellen itsekseen akan ennustuksille. Itse hän kyllä onnensa sepittää, sen hän oli jo alulle pannut, mutta miksipä hän sen itse mestaisi! Ei, loruja laverti akka; piispan suosiossa pysyen aikoi hän sitä onneaan aina vain sepittää ja yhä ylemmäs kiivetä alkamallaan taipaleella. Ei hän aikonutkaan jäädä maalaispapiksi erämaan laitaan, niinkuin piispa kerran oli kuvaillut -- ei, edemmäs ja ylemmäs hän aikoi pyrkiä, pyrkiä niitä samoja teitä myöten, joita Olavi-maisteri oli kulkenut ja joista hän niin houkuttelevasti oli kertonut. Sen tien ovat muutkin kulkeneet, miksei hänkin! -- Niin hän siinä yksin kävellessään rohkeana suunnitteli, ja innostuen niistä mietteistään hän huiskaisi kädellään ja huudahti:

-- Sinne, kauas ja korkealle!

VII. KOVASSA ON KORVEN LEIPÄ.

Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla hänen muokatessaan Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan säälimättä hän oli kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta oli säästetyiksi saanut. Mutta kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle laihasta maasta, ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä syksynä, jolloin ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, elleivät erämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä vihantia teriä, ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa ylemmillekin rinteille. Siksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppeineen Mustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikkei se vielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimmäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin. Kahden he vain siellä raatoivat, vähiin oli näet viime vuonna supistunut työväki Karmalasta. Poissa oli Erä-ukko lehtoja kiertämästä, poissa Enni-tyttö viljapellolla visertämästä, poissa Heino-heittiö, -- hänen nimeään ei suvainnut Tuomas-isäntä mainittavankaan Karmalan pihoilla eikä halmeilla. Ja äsken oli Laurikin lähtenyt pitkille pyyntimatkoille, lähtenyt viemään lehmää Vilpun uudismökkiin Kihoskosken rannalle ja samalla parin, kolmen toverin kanssa keräämään salolta syysnahkoja ja särvintä. Yksin liikkui surumielinen emäntä pirtissä ja pihalla taloustöissään, kahden raatoivat Tuomaat ulkotöissä, äänettöminä ja vakavina niinkuin ainakin.

Mutta jo seisahdutti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäisi:

-- Mitä kuuntelet -- askeleitako?

-- Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei kuulu enää mitään.

-- Ettei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta hiehon repi.

-- Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan...

Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista lauluaan, ja yksinäinen leppälintu piipitti orpona norossa. Taas painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäisi taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja, joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet. Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon pystyssä pitää... Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki vilua vastaan tapella kuin savolaisia ... eivätpähän ole erämiehetkään tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi viime kesänä sinne liian monta... Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin armon antaa ... siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se olisi taas talven leipä tiedossa, vaikkei kylvö suurta ollut, -- olisi ... kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!

Vihaisesti puraisi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen, jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen, pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja ilkkui sitten pois soutaessaan... Niiden määriä ei tiedä kukaan, lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti; voudit taitavat ottaa, minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä... Monet niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi, -- mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen vouti hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja panee sille minkä hinnan ilkeää, -- ja punnita herra kyllä ilkeää, kun saa punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt, naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin ottamaan rupee, ja minkäs teet, -- katsele vain, kun se talven varasi tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan... Tämä oli se katkera muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään lähteneet: raada, raada, muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän siitä selviää metsän kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen, mutta verokarhusta et selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu, silloin on tullut tuho. Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän nytkähti, aina kun hän näki poikansa, jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan jäävän. Sillä jos ahon rinteeltä, kylänpolulta, askeleita kuului, niin silloin sen tiesi, että vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras tervetullut Karmalaan, sillä tavallisestipa se oli joku kantomies, jos ei itse Hollolan vouti, niin joku hänen rästimiehiään, taikka papin kymmenysten perijä tai tuomarinkappain kantaja, -- aina se kavensi talon laihoja varoja. Mutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.

-- Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten lähenevää töminää.

-- Kun olisi saatu yksikin riihi puiduksi, niin olisi siemenviljan vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. -- Nyt taas pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko halme on leikattu ja puitu.

-- Mutta jospa eivät olekaan tulijat vouteja?

-- Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.

Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät, kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle, -- eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Mutta apeina he ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.

Jo kuului vieras tervehtivän ... ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen isä-Tuomas heti tunsi. Vieras oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan väljä herrasviitta. Pian jo vieraista toinen kysyi:

-- Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?

Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, -- kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Mutta mikä ihme ... eipä ollutkaan niillä nyt vanhoja tapojansa! Mahtoivat olla uusia miehiä, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:

-- Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi talven varalta?

Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lienee nyt oikein mielessä, eikä hän vastannut mitään. Mutta vieraista taas toinen jatkoi:

-- Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?

Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:

-- Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!

Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:

-- Halla vei viime vuoden sadon.

-- Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. -- Minkä jättänee nytkään!

Mutta vieras veräjältä puhui sävyisästi:

-- Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti enää liikoja ottaa...

Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta, hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään, ja vasta kotvasen kuluttua sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:

-- Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?

Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään, eivätkä pellolla olijat huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:

-- Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä voudit ovat liikoja perineet.

Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:

-- Keitä te sitten olette?

-- Me ollaan tarkastusmiehiä... Vähän pyörähteli leuka viittaniekalla nyt hänen puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon äkkikysymykseen vastata. -- Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus on talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja huojennettaviksi, ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. -- Ja ikäänkuin vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän pergamentin, jossa oli paljon kirjoitusta. -- Tässä näette ruunun sinetin...

Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta hän ei mitään ymmärtänyt. Mutta hän tunsi taas verensä sulavan, ja hän rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin sentään oikeutta ja armoa. Ja viittaniekka virkkoi rohkaisevana: