Part 11

Näin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan Ruotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut. Mutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut pitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä päästänyt kansaa kiusoittamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin julistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun, ja uusi hallitus oli kokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen piispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi, jäävän sinne meren taakse, missä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan nenässä. Kansa ei tänään tiennyt, kuka sitä taas huomenna hallitsee.

Sieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä palannut kotoiseen hiippakuntaansa, -- niinhän teinitoverit nyt Heinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut suoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei ollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon sai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti, että se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän oli karkaamisrikoksensa sovittanut. Taas virkosivat hänessä heti uuteen vauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.

-- Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten nälässä olisit? -- ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän hämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja kapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin kävelivät. -- Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, -- lisäsi papinalku, -- mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän se näet itse pyhät luut siunaa.

-- Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljon pappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.

Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän kertomuksiaan paljoa kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli, vieläköhän se piispavanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa muistaa sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, -- muistaa hän oli luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut astuessaan taas sillan yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli tyhjä ja liesikin kylmänlainen, -- häntä lämmitti taas uudella voimalla vanha toivo.

Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille Heikin-markkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty; mistä voita ja viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia, mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla, selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai rautaisen padan. Koko Aurajoen suun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat, ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät kulkuset ja poronkellot, ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman oluttuopin voimalla toisiaan jutteluttivat.

Heikin-messua odotettaessa suoritettiin näin Heikin-markkinat. Se oli ilon aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat tuliaisina kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai villasukat tai palttinapaidan ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät kysellen kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai Heinokin taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi. Hän ei tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa eivät olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja Hollolan markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä ja toista kotipuolensakin asioista. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä kalajärvillä kovasti tapeltu ja miehiä sinne paljon menetetty, että halla oli taas syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että köyhyys ja puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja uutisten lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.

Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin eniten itse sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin tiedettiin saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli siellä juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he nyt koulutuvassa iltaisin harjoittelivat, laulaen sekä latinaksi että suomeksi siitä, miten

Muinen upoksis pimeyden all' Makais surkija Suomen maa. Osuit sit' armas aurinko jäll' Paistamaan pakanain maall'. Iloidse siis Suomen maa Tähden laupjan lahjan, Et Christin kanssa yhteyden sait Kautt' Herran sanan saarnan. --

Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin korkean umpimuurin sisäpuolelta, jossa väki uskollisesti pakkasessa seisoi, odotellen saada kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua anoivat -- ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella, vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia, kaniikkia ja tuomioherraa yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.

Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen nyt astui Kuusistosta Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui sieltä korkeakuorista ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoriin se sitten saarnan loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sen messupapit kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon kalleinta pyhimysaarretta.

Päivä siihen meni, -- vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu loppuaan. Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain kirkas ylistyslaulu.

Silloin hiipi Heino toisten teinien joukosta ja tungeskelevan väkijoukon keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle siihen portin suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä näkevänsä, kun tämä nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli etäältä kirkossa piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmajat kasvot, jotka hän niin hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän olisi tahtonut tietää, vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin oli luvannut, ja siksi hän näkyvän paikan itselleen valitsi. Kirkkorahvas ryntäsi hänen ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahdelle puolelle, mutta sitkeästi poika kapealla muurinreunalla paikkansa piti...

Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä, astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan koukkupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän valossa kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä räpäyttänyt... Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, -- ei se häntä näe, ei tunne! Mutta näkeehän ... juuri tuossa Heinon ohi astuessaan siirtää vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä katseensa osuu nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen tuokioksi, näyttää lauhkeasti hymyilevän...

Piispa oli tuntenut hänet! -- riemu täytti Heinon kauan kaihonneen mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jäljestä juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelän teinin temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä avuton, -- piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!

Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti, kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa koulutuvassa siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja korkealta istuimeltaan latinalaisia lauseita luki ja niitä taas perästään teineillä luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras latinahan se oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin suomalaiselta maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen salolta tultuaan suoraa päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi. Opettajalla ei ollut armoa, selkänahkainsa uhalla piti salonpoikain ruveta sulattelemaan Donaton kielioppia ja sanaharjoituksia, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet oli voitettu, nyt jo teinit laulelivat latinalaisia lauluja, ja latinaksi heidän jo täytyi vastata latinalaisiin kysymyksiin, -- menipä miten meni. Ja nyt heidän piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli opittu. Mutta pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli oppinut latinat siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja hänen vanha toivonsa kannusti...

Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan, heidän vanhempiaan, lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen sanankin.

-- Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen kotoiseen karjaansa.

Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli, mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysäisten:

-- Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?

Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:

-- Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan saavun!

Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:

-- Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan laidasta, -- mikä olikaan taas isäsi talon nimi?

-- Karmala, vastasi Heino arasti.

-- Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan. Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta suusta, -- näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin, siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi kuin tappelijaksi. -- Saatko kotoasi mitään kouluapua?

-- En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan karanneensa.

-- Koti kaukana, koti köyhä, -- tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta kouluapua hakemaan...

Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään, miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt, kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet teiniuralle oli työntänyt.

Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.

Eihän Heino jokaisen pikkupuutteensa sattuessa ilennyt kävellä piispan Piikkiön pitäjässä olevaan, muureilla varustettuun Kuusiston saarilinnaan, missä hän tunsi itsensä niin pieneksi lukuisan palvelijakunnan, asemiesten ja huovien keskellä. Taloudenpitäjät tuossa komeassa linnassa kohtelivat näitä kerjääviä teinejä, joita piispan suosituksella alituisesti sinne arkituvan ateriapöytään saapui, usein nyrpeästi ja vierovasti. Mutta kun oma eväs oli aivan lopussa, ja kankurin akka Heinoa tuvastaan hääteli, silloin hän talvisia jääteitä myöten aina Turusta Kuusistoon käveli, ja silloin oli hänellä siellä aina ruoka tiedossa ja lukueväs taas kaupunkiinkin muutamain viikkojen ajaksi.

Piispanlinnaan hän siten piankin kotiutui. Kun koululla oli juhlalomia ja toiset pojat hiihtivät teinipitäjiinsä täyttämään varastojaan, silloin viipyi Heino Kuusistossa päiviä ja viikkoja, ja pian häntä linnanherratkin siellä taloon kuuluvana kohtelivat, kun näkivät hänen piispan suosiossa olevan.

Maunu-piispan kirjasto varsinkin oli Heinolle kuin aarremaailma; siellä hän usein pitkään viipyi katsellen noita paksuihin, vaskitettuihin kansiin sidottuja jymykirjoja, joihin munkit olivat käsin piirustelleet kauniita kirjaimia ja värikkäitä kuvia ja jotka vitjoilla olivat pöytiin lukitut.

-- Roomasta toin nämä suuret kirjat, kun siellä kävin paavilta hiippani saamassa, niin kertoi eräänä päivänä vanha piispa, astuessaan kirjastoonsa, jossa nuoren suosikkinsa tapasi. -- Niiden hintaa et voi arvatakaan, siinä ovat monen kylän maat. Nuo pienemmät niteet ovat Pragista, jossa nuorena opiskelin ja väittelin oppineiden seurassa.

-- Sieltäkö kaukaa on tämä kaunis arkkukin? kysyi Heino arasti, katsellen kultavanteista lipasta, joka oli kohokkeella kirjapöydällä.

-- Vielä kauempaa, poikaseni, pyhästä maasta asti olen sen tuonut. Katso nöyrästi sitä arkkua, siinä on sirunen pyhän haudan kivestä.

Nöyrällä kunnioituksella Heino katselikin piispan aarteita, jotka tämä pitkiltä matkoiltaan oli kerännyt, nöyrää kunnioitusta tunsi hän tuota ylhäistä, ystävällistä kirkkoruhtinasta kohtaan, jonka hän tiesi nauttivan hurskaan ja oppineen nimeä kaikissa Pohjoismaissa. Mutta Heino oli jo Kuusistossa saanut nähdä, ettei Maunu-piispa ollut ainoastaan kirkon korkea ruhtinas, vaan että hänen käsiinsä kulkivat myöskin Suomen maallisen hallinnon ohjakset. Usein oli hän nähnyt Turun linnanherran, Hannu Kröpelinin, ajavan jään yli Kuusistoon kyselemään vanhan piispan neuvoja, ja alempia käskynhaltijoita ja vouteja kutsuttiin sinne vielä useammin saamaan piispalta neuvoja tai nuhteita, milloin olivat kansaa liian rajusti kiskoneet. Piispalle tekivät näet talonpojat valituksiaan virkamiesten ja aatelisherrain sorrosta, ja usein hän otti heidät suojelukseensa. Tällaisia valittajia oli tänäänkin käynyt piispan luona, ja niistä hän nyt siirtyi nuorelle teinillekin puhumaan, istahtaen lepäämään kirjastonsa nojatuoliin.

-- Tyytymätöntä on kansa siellä kaukaisessa sisämaassa, miehiä on taas Pohjois-Hämeestä täällä veroistaan valittamassa. Oletteko todella niin köyhiä siellä kuin sanotte?

Nuori teini kävi melkein hämilleen siitä luottamuksesta, jota ylhäinen herra hänelle kysymyksellään näin osoitti, mutta arkailematta hän kuitenkin vastasi:

-- Elettäisiinhän siellä muuten, mutta tyhjiksi käyvät talot aina, kun vouti on vieraillut. Ja milloin erämaille ei uskalleta lähteä...

-- Tiedän, lausui piispa keskeyttäen. Ja hän lisäsi melkein kuin itsekseen: -- Ei, en ole tavannut kapinan henkeä koskaan tuon väestön joukossa. Vain taloudellinen köyhyys ja elämänehtojen puute sen kärsimättömäksi tekee. Minä tahdon lähettää heidän valituskirjansa Ruotsiin ja puolustaa heille veronhelpotusta. Jotakin heidän hyväkseen on tehtävä. Mutta jotakin outoa siellä maakunnassa kuitenkin nyt kuohuu, siitä kertovat kaikki voudit. Siitä meidän täytyy ottaa tarkempi selko. Ensi kesänä saat sinäkin, Henrikki Tuomaanpoika, tehdä teinimatkan Satakuntaan, kertoaksesi minulle sitten, mikä siellä kansan oikeastaan niin levottomaksi tekee. Sillä meidän on suojeltava tämä rauhaisa hiippakuntamme niiltä myrskyiltä, jotka meren takana yhä intohimoja lietsovat.

Niin puheli vanha piispa lepäillessään, puoleksi itsekseen, puoleksi suojatilleen. Hän oli hiukan levoton niistä talonpoikain ja virkamiesten välisiä kahakoita koskevista uutisista, joita nykyisin alituiseen maakunnasta saapui. Monta talonpoikaa, jotka malttamattomina olivat lääninherrojaan vastaan niskoitelleet, oli piispa jo armahtanut, koettaen yleensä lieventää aikansa tuomioistuinten ankaruutta, joiden ohjeena vielä oli: silmä silmästä taikka käsivarsi tai selkänahka tai henki pienimmästäkin rikoksesta. Ja hänellä oli valtaa siihen, hän oli "Jumalan armosta Suomen piispa", mutta samalla todellisuudessa sen korkein maallisenkin hallinnon keskus. Mutta hän ei voinut salata huoltaan, että kansan ja virka-aatelin välit yhä näyttivät kiristyvän. --

Näin pääsi nuori teini tänä talvena Kuusistossa vieraillessaan silmäilemään niihin moniin ja monenlaisiin toimiin, jotka Maunun Tavastin vanhoja hartioita rasittivat. Mutta keväämmällä, kun jäät sulivat Itämerestä ja laivaliike alkoi, joutui Heino-teini yhä useammin ja pitempään Kuusistossa vierailemaan ja yhä tarkemmin tutustumaan niihin Suomea ja koko valtakuntaa koskeviin kysymyksiin, joihin Maunu-piispa oli kiintynyt. Silloin palasi näet kesäksi Suomessa käymään Maunu-piispan aviottomana syntynyt poika, Olavi, joka kyllä kulki piispan veljenpojan nimellä, mutta, jonka koko Kuusisto hänen omakseen tiesi ja jota hän ulkomaiden yliopistoissa kustansi. Tämä nuori Olavi-maisteri, pitkästä ajasta taas kerran kotiinsa palattuaan, rakasti nuoruutensa huvituksia, kalastusta ja metsästystä, ja soutumiehekseen saaristoon hän otti usein mukaansa Heinon, kun tämä piispanlinnassa majaili. Ja kun he päivän olivat vesillä retkeilleet ja illalla palasivat Kuusiston lämpimiin suojiin, silloin istahtivat oppinut maisteri ja vanha piispa takan ääreen iltatarinaa pitämään niistä suuren maailman monenkirjavista kuulumisista, joiden vilkkailla luomasijoilla Maunu-piispa itse oli nuorempana viipynyt ja joiden myöhemmistä vaiheista nyt nuori maisteri ihastuneena kertoi. Mutta pian livahti tarina tavallisesti takaisin kotimaan oloihin ja tapahtumiin, sen taloudellisiin ja valtiollisiin vaikeuksiin, jotka olivat vanhan piispan sydämen huolena, ja silloin oppinut maisteri kuunteli ja teräväsilmäinen vanhus kertoi.

Aikansa valtiollisiin tapahtumiin ei Maunu Tavast tosin ottanut osaa samalla tavalla kuin monet muut piisparuhtinaat, jotka usein rautapaitoihin pukeutuivat ja aseväellä kävivät kuninkaitakin asettelemaan ja erottelemaan. Maunu-piispa rajoitti vaikutuksensa sanan ja tiedon voimaan, -- kilvan Ruotsin kilpailevat ylimykset hänen apuaan ja suosiotaan tavoittelivat. Se oli kaikille tuttua ja siihen viitaten Olavi-maisteri eräänä iltana, kun he taas istuivat piispan työhuoneessa takan ympärillä, vanhukselle virkkoi:

-- Sinäkin olet siis nyt hylännyt kuningas Eerik Pommerilaisen. Minä tuskin sinun iälläsi olisin lähtenyt näille uusille, oudoille vesille.

Heino-teini, joka tapansa mukaan uunin katveessa istuen kuunteli näitä oppineiden herrojen keskusteluja, näki vanhan piispan harmaapintaisten kasvojen vilkastuvan, kun Olavi-maisteri kotimaansa valtiollisia kiistakysymyksiä kosketteli.

-- Minun täytyi, poikani, vastasi piispa lämmöllä. -- Sinä olet liian kauan ollut isänmaastasi poissa, Olavi, et tiedä, mitä sen kansa on sillä välin saanut kärsiä. Laillista kuningastamme, rakastetun Margareetan poikaa, puolustin viimeisiin asti; vielä senkin jälkeen tuin hänen kruunuaan, kun hänet kaikki muut jo olivat hylänneet. Mutta sitten en häntä enää tukea voinut. Minä näin, että en saattanut luottaa enää hänen hyvään tahtoonsakaan, hän petti kaikki, petti valansakin, ja uusilla kärsimyksillä hän kansaansa uhkasi. Hän oli arvoton kruunua kantamaan, hänen täytyi suistua.

-- Ja nyt kannatat nuorta seikkailijaa, virkkoi Olavi-maisteri hiukan pisteliäästi.

-- Nuorta kyllä, mutta en seikkailijaa. Valtionhoitajamme on olennoltaan kuninkaallisempi kuin voideltu Eerik. Kaarle Knuutinpoika on ystäväni, senhän tiedät. Hänen luonteensa ja lahjansa tunnen, itse olen hänen kasvatustaan ohjannut. Olisipa hän kuninkaasta syntynyt! -- nyt on hänen tehtävänsä moninverroin vaikeampi, kun hänen täytyy nousta vertaistensa joukosta ja kestää heidän kateensa ja juonensa. Mutta juuri siksi häntä kannatankin kaikella voimallani, sillä hänen tehtävänsä isänmaaraukan pelastamiseksi sekasorrosta, muukalaisvallasta ja perikadosta on jalo ja suuri. Jospa sen kaikki Ruotsin ja Suomen herrat, hengelliset ja maalliset, ymmärtäisivät!

-- Tehokaspa kannatuksesi mahtaa ollakin, olen jo nähnyt useampia Kaarlo-marskin airuita tällä lyhyellä ajalla purjehtivan Kuusistoon.

Maunu-piispa huoahti.

-- Niin, monessa asiassa hän neuvoja tarvitsee. Hän olisi tahtonut pidättää minut koko talven luonaan Tukholmassa, mutta enhän voinut hiippakuntaani koko vuodeksi jättää, puolen vuotta siellä jo olin. Mutta tukea hän tarvitsee, tuo nuori mies, kaikki ylimykset häntä siellä repivät siksi, että hän heidän vertaisensa on, -- vain kansa häntä rakastaa.